Blog

Posted on

Akateeminen vapaus – kympin tytön kirosana

 

Akateeminen vapaus on hieno asia. Viimeiset kaksi vuotta, neljä kuukautta ja pari viikkoa olen saanut tehdä omaa tutkimusta. Ei työaikoja, ei kellokorttia, ei tuntiseurantoja. Työsopimuksessani lukee, että vuosittainen työmäärä on 1600 tuntia. On ihan itsestä kiinni, miten tämän työmäärän tekee, kunhan tekee. Ja neljän vuoden sisällä pitäisi saada käteensä painotuore väitöskirja ja päähänsä tohtorin hattu.

Aiemmin useita kertoja työhuoneessa seinää tuijottaneena, odottaen hetkeä jolloin saa leimata itsensä ulos, tätä todellakin osaa arvostaa. Sateisena päivänä voi jäädä tekemään töitä kotiin tai kesän koittaessa ottaa kirjan mukaan veneelle tai mökille. Tarvittaessa työkone kulkeutuu mukana myös ulkomaille. Ja olen minäkin hyödyntänyt tätä vapautta. Tätäkin blogia kirjoitan kotona keittiön pöydän ääressä. Kukaan ei ihmettele, miksi työhuoneeni ympäristötieteiden laitoksella on tyhjä, koska aina silloin tällöin se on. Kukaan ei vaadi minua selittämään, miksi en ollut siellä tänään.

Mutta akateemisella vapaudella on myös varjopuolensa. Väikkärin ohjaajilta saa tukea ja apua tarvittaessa, ja lisäksi minulla (kuten muillakin tiedekuntamme tohtorikoulutettavilla) on seurantaryhmä, jolle kerran vuodessa raportoidaan omasta edistymisestä. Ryhmän tarkoitus on auttaa työtä etenemään suunnitelmien mukaan. Mutta kukaan näistä ihmisistä ei ajattele omasta puolesta, ei kirjoita artikkeleita omasta puolesta, eikä käske aamuisin töihin. Kukaan muu kuin minä itse ei vastaa siitä, että väitöskirja tulee tehdyksi.

Viimeiset kaksi vuotta, neljä kuukautta ja pari viikkoa olen tehnyt töitä enemmän kuin koskaan. Kun kukaan muu ei määritä työaikoja, saattaa työpäivä lipsahtaa 12- tai 16-tuntiseksi. Viikonloppuisin “lukee pari artikkelia” tai “kirjoittaa vähän jotain”. Työ on ajatuksissa koko ajan. Kun sateisena päivänä jää kotiin tekemään töitä, aloittaa työpäivän samaan aikaan aamukahvin kanssa, unohtaa syödä lounaan ja nousee pöydän äärestä ensimmäisen kerran illalla, kun puoliso tulee kotiin. Illalla ennen nukkumaan menoa lukee Finlandia-voittajan sijasta jotain, joka on haettu Viikin tiedekirjastosta. Loman aloitus venyy parilla viikolla, että saa viimeisimmän artikkelin valmiiksi, ja keskeytyy kun sitä edellisen artikkelin korjausehdotukset tulevatkin heinäkuussa.

Näillä näkymin saan oman väitöskirjani valmiiksi vuoden loppuun mennessä – vuoden ennen neljän vuoden tavoiteaikaa. Se ei suinkaan tarkoita, että olisin millään tavalla erityisen lahjakas tai fiksu. Se tarkoittaa sitä, että olen tehnyt kolmessa vuodessa neljän vuoden työmäärän. Pelkästään tämän vuoden tammi-maaliskuussa, vajaan kolmen kuukauden aikana, pidin 14 vapaapäivää. Se on noin yksi viikossa. Se on ihan liian vähän.

13236028_10154309688850572_1617056054_n
Kuva: Shit Academics Say, 14.5.2016

Aluksi liika töiden tekeminen meni innostuksen piikkiin: sain tutkia sitä mitä halusin, halusin lukea kaiken, tavata kaikki, osallistua kaikkeen. Myöhemmin olen tehnyt töitä kellon ympäri, koska deadline lähestyy, koska pitää haastatella mahdollisimman paljon ihmisiä, koska puolisokin tekee, koska tämä nyt vain pitää tehdä. Viimeisen vuoden ajan, koska kolmen vuoden rahoitus on päättymässä, eikä varmuutta neljännen vuoden rahoituksesta ole. Kun on näin pitkällä, voi kai homman yhtä hyvin rutistaa pakettiin. Joka kevät ja syksy olen luvannut, että tästä lähtien pidän kaksi vapaapäivää viikossa.

Tänä keväänä olen ollut väsynyt. Useana aamuna töiden aloittaminen on hankalaa. En haluaisi avata lukulistalla olevaa kirjaa, enkä varsinkaan tiedostoa, jossa lähes valmis artikkeli odottaa viimeistelyä. Työhuoneelle meneminen vähän ahdistaa. Yliopiston irtisanomisten ja muiden järjestelyjen vuoksi käytävillä on hiljaista, moni työhuone on tyhjä. Oma tulevaisuus vähän pelottaa: löytyykö yliopistolta työpaikkaa, saako koskaan apurahaa jatkaakseen sitä työtä, joka tuntuu omalta? Ja vaikka löytyisikin, kuinka pitkään sitä jaksaa tehdä? Onko jatkuva ylisuorittaminen vain osa akateemista työnkuvaa?

Kun yliopisto ja laitokset joutuvat kilpailemaan jokaisesta eurosta, on ymmärrettävää, että tohtorikoulutettavia kannustetaan saamaan väitöskirjansa valmiiksi ajallaan – ja mieluummin nopeammin. Väikkärin kriteerejä hivutetaan alaspäin, jotta valmistuminen ei jäisi julkaisujen määrästä kiinni, samoin vaadittavien opintopisteiden määriä. Samaan aikaan haluaisi omasta tutkimuksestaan täydellisen: että se olisi vähintään yhtä hyvä kuin ne, joita on aiemmin lukenut ja joiden syntymistä seurannut. Niitä, joiden takana on viiden tai jopa kymmenen vuoden ajatustyö. Ja sitten aina välillä havahtuu siihen (vähän murskaavaan) ajatukseen, että vaikka kuinka tekisi töitä myös öisin, ei kolmessa vuodessa saa aikaan samaa kuin joku toinen kaksi tai kolme kertaa pidemmässä ajassa. Ja ehkä sellaista ei kukaan odotakaan – paitsi minä itse.

Akateeminen vapaus on useimmiten hieno asia. Yhdistettynä pieneen perfektionismiin se voi kuitenkin muuttua elämäntavaksi, jossa töitä tekee vähän koko ajan. Ja koska kaikki muutkin akateemisessa maailmassa tekevät liikaa töitä, siitä tulee normaalia. Vaikka näyttäisi väsyneeltä, kukaan ei tule kysymään, miten jaksan. Eikä tämä ole vain yliopiston sisäinen ilmiö: tänä keväänä moni ystävä on syönyt lounaaksi sipsejä iltakahdeksalta, aloittanut työpäivän jälkeen toisen työpäivän, lakannut laskemasta ylitöitä. Ja lopulta huomannut että ei jaksakaan enää aamulla nousta sängystä ylös. Ehkä tämä on asia, jonka jokainen työyhteisö voisi tehdä: huolehtia jäsentensä jaksamisesta. Ehkä ohjaajien ja seurantaryhmien kannattaisi myös välillä neuvoa hidastamaan.

Tänä aamuna jäin kotiin. Join aamukahvini rauhassa ja kävelin stadikalle uimaan. Työpäivästä ei tullut ihan kahdeksaa tuntia, mutta lähelle sitä pääsee näköjään näinkin. Viikonloppuna en tee töitä, ja ehkä tänä vuonna en lue sähköposteja kesälomalla. Kyllä se väitöskirja valmistuu.

Posted on

Yksin ei ruoka maistu

Yhä useampi suomalainen on yksinäinen vanhus. 75 vuotta täyttäneistä lähes 200 000 asuu yksin. Yksinäisyyttä ja sen lisääntymistä iän myötä on tutkittu laajasti (mm. Vaarama ym. 2010). Yksinäisyyttä aiheuttavat esimerkiksi elämäntilanteiden muutokset, sosiaalisten suhteiden vähyys sekä terveyden heikkeneminen (Jaako 2012).

Vaikka sosiaalisiakin verkostoja on, lapset saattavat asua muualla eikä tuttavien kanssa tule oltua tekemisissä. Hesarin tämänpäiväisessä artikkelissa kerrottiin Tarmo Portista, leskimiehestä. Ja siitä, kuinka aina lounaan jälkeen iskee yksinäisyys. Kerran viikossa hän käy kuntosalilla, jossa tapaa muita miehiä. Se käy sosiaalisesta tapahtumasta, vaikka “ei siellä paljon puhuta”.

Jyväskylässä pari vuotta sitten alkanut hävikkiruokakokeilu vakinaistettiin kolmella jyväskyläläisellä koululla. Lisäksi käytäntö on levinnyt kymmeniin kouluihin ympäri Suomea. Hävikkiruokailu tarkoittaa sitä, että oppilaiden lounasajan jälkeen jäljelle jäänyttä ruokaa myydään eläkeläisille ja työttömille edulliseen hintaan. Jyväskylässä lounas maksaa 1,50 euroa.

Hävikkiruokakäytäntö on onnistunut pienentämään ruokahävikin määrää huomattavasti. Viime vuonna hävikkilounasta myytiin Jyväskylässä yli 7000 annosta, mikä tarkoittaa noin 2400 kiloa ruokaa. Tämän verran siis biojätteeksi päätyvän syömäkelpoisen ruoan määrä väheni. Mattisen ym. (2014) selvityksen mukaan yhtä annosta kohden arvioitu päästövähennys on noin 1,3 kg CO2e. Mattinen ym. arvioivat hävikkiruokailulla olevan myös positiivisia sosiaalisia vaikutuksia. Näitä vaikutuksia ei kuitenkaan ole toistaiseksi tarkemmin selvitetty.

Kävin haastattelemassa hävikkilounaalla käyviä ihmisiä marraskuussa. Suurin osa haastatelluista oli yksinäisiä eläkeläisiä. Moni kävi lounaalla joka päivä. Lähti kotoa samaan aikaan, tuli koulun pihalle hyvissä ajoin. Vaihtoi ruokalaan pääsyä odotellessa kuulumisia muiden kanssa. Otti ruokaa, maksoi, istui samaan pöytään kuin joka päivä, samojen ihmisten kanssa. Ja lähti sitten takaisin kotiin.

Siinä on tullu semmonen päivän tapa. Sie käyt siellä lounaalla, sitten alkaa televisiosta kotimainen kuva, ja sitten se on jo ilta sitten.

Joka päivä nähdään. Että se on ihan, kiintee, tai ihan tuntuu että sitten kun välillä ei näe ketään, että jos jää kotiin syömään niin tuntuu että jostain jää paitsi.

Monelle lounaan hinta oli tärkeä syy käydä koululla syömässä. Erityisesti naiset kertoivat, kuinka eläke on pieni ja kaupassa saa jatkuvasti laskea, mihin rahat riittävät. Kun päivän ainoa lämmin ruoka on usein edullisista raaka-aineista valmistettava keitto tai laatikko, jota tulee syötyä useita päiviä, on koululounas myös monipuolisuudessaan houkutteleva.

Muutamille miehille koululounas tarjosi tervetulleen vaihtelun kaupan eineksiin. Toisin kuin Tarmo Portti, joka oli vaimon vielä eläessä opetellut siivoamaan ja laittamaan ruokaa, jotkut haastattelemani miehet eivät olleet koskaan opetelleet laittamaan ruokaa. Koululta saa vaihtelevaa, terveellistä ruokaa viisi kertaa viikossa. Tai harvemmin, sillä joka päivä ruokaa ei oppilaiden jäljiltä riitä. Kun ruokalan ikkunaan ilmestyi punainen lappu, lähtivät odottajat kaupan einestiskin kautta kotiin.

Merkittävin syy lounaalla käymiseen oli kuitenkin yhteisöllisyys. Moni vanhuksista kertoi koululla käymisen olevan yksi päivän tärkeimmistä hetkistä. Tuli lähdettyä kotoa liikkeelle, nähtyä tuttuja ihmisiä ja vaihdettua kuulumisia. Kanssaruokailijoista oli tullut tärkeitä, vaikka varsinaisia ystävyyssuhteita olikin syntynyt vain muutamia. Jos joku oli ilmoittamatta poissa, oltiin huolissaan. Harva kuitenkaan oli poissa ilmoittamatta.

Se on meille eläkeläisille, kun mäkin oon yksin asuva ja yksin oleva, niin se on tämmönen, me nähdään toisiamme ja tota, sitten meitä on se sama porukka ja se on semmonen sosiaalinen myös, tapahtuma.

Kuten Tarmo Portti kuvailee, ei ihmisten kanssa oikein osaa olla tekemisissä. Vaimon kanssa se oli helpompaa. Osa ruokailijoista, erityisesti miehistä mutta myös naisista, ei juurikaan jutellut muiden ruokailijoiden kanssa. Nämä haastateltavat söivät itseksensä, eivät hakeutuneet kenenkään seuraan. Tärkeämpää kuin ihmisten kanssa seurustelu olikin, että ei ole yksin.

Joskus kun yksinään syö, niin se tuntuu että ruokakaan, ei tunnu niin kun että, kun yksin on täällä ja syö, niin joskus ei viittis niin kun perunoitakaan keittää. Se tuntuu että ei ruoka maistu kun yksin syö. Siinä on vähän semmonenkin juttu. Semmonen, sosiaalinenkin kontakti vähän, näkee ihmisiä ja siinä, maistuu erilailla.

Kun yksin asuvia vanhuksia on yhä enemmän, on tärkeää miettiä, miten yksinäisyyttä voidaan vähentää. Vaikka hävikkiruokailun ensisijainen tavoite oli vähentää ruokahävikkiä, on siitä muodostunut ruokailijoille myös tärkeä sosiaalinen tapahtuma. Vaikka vanhukset ovat sosiaalisuudessaan erilaisia, oli lounaalla käyminen useimmille keino välttää kodin yksinäisyyttä.

Toisaalta koululounaan kehystäminen hävikkiruokailuksi tekee siellä käymisestä helpompaa. Moni haastatelluista kertoi käyvänsä syömässä, koska ruoan roskiin heittäminen on yksiselitteisesti väärin. Toisin kuin esimerkiksi leipäjonoissa käymiseen (Ohisalo ja Saari 2014), hävikkiruokailuun ei samalla tavoin liitetty häpeän kokemusta vaikka jotkut arvelivatkin sen olevan syy sille, miksi jotkut tuttavat eivät tulleet koululle syömään.

Hävikkiruokailun laajeneminen mahdollistaa yhä useammalla pienituloiselle vanhukselle lounaan muiden seurassa. Yhteisöllisyyden edistämiseen pitäisi kuitenkin keksiä myös muita ratkaisuja, jotta lounaasta ei muodostuisi päivän ainoaa sosiaalista hetkeä. Lisäksi on tärkeää, että lounaat ja muu toiminta tapahtuu lähellä: haastatelluista suurin osa käveli koululle lähistöltä.

Kotona yksin istuminen ei saa jäädä ainoaksi toiminnaksi, johon yksinäisellä vanhuksella on varaa.

 

Lähteet:

Jaako, Niina. 2012. Monet syrjäseutujen vanhukset asuvat vielä puutteellisesti. Hyvinvointikatsaus 4/2012. 

Mattinen, Maija & Antikainen, Riina & Salo, Marja. 2014. Jyväskylän resurssiviisaiden kokeilujen vaikutusarviointi sekä laajenemisvaikutukset. Helsinki: Sitra.

Ohisalo, Maria & Saari, Juho. 2014. Kuka seisoo leipäjonossa? Ruoka-apu 2010-luvun Suomessa. Kunnallisalan kehittämissäätiö. 

Vaarama, Marja & Moisio, Pasi & Karvonen, Sakari (toim.) 2010. Suomalaisten hyvinvointi 2010. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.

Posted on

Miten elefantti syödään?

Kirjoitin viime vuoden puolella kirja-arvion Alue ja ympäristö -lehteen. Nyt arvio on ilmestynyt lehden numerossa 44(1).

 

Huutoniemi, K. ja Tapio, P. (toim.) Transdisciplinary Sustainability Studies. A Heuristic Approach. Routledge Studies in Sustainability. Routledge, Oxon/ New York, 2014 (216 s.)

 Massa, I. (toim.) Polkuja yhteiskuntatieteelliseen ympäristötutkimukseen. Gaudeamus, Helsinki, 2014 (286 s.)

 

Globaalin kestävyyden haasteet ovat yhä ajankohtaisempia ja monisyisempiä. Perinteisten, pitkälle erikoistuneiden tieteenalojen keinot eivät yksin riitä ratkaisemaan näitä “pirullisia” ongelmia (wicked problems), vaan moniulotteiset ongelmat tarvitsevat uudenlaisia ja poikkitieteellisiä lähestymistapoja. Tämä on myös näiden kahden kirjan lähtökohta.

Muuten kirjat poikkeavat hyvinkin paljon toisistaan. Ilmo Massan toimittamassa kirjassa Polkuja yhteiskuntatieteelliseen ympäristötutkimukseen tutkijat kuvaavat hyvin käytännönläheisesti omia menetelmäpolkujaan ja arvioivat tutkimusprosessin eri vaiheissa tekemiään valintoja. Kirjoittajat tulevat useilta eri tieteenaloilta, muun muassa historiasta, antropologiasta, sosiologiasta, viestinnästä, sekä tulevaisuuden- ja politiikan tutkimuksista. Yhteistä lähes kaikille menetelmäpoluille on moni- tai poikkitieteellisyys tai tieteidenvälisyys, sekä erilaisten menetelmien rohkeakin käyttö tutkimuskysymysten ratkaisemisessa. Polku onkin hyvä sana kuvaamaan tutkimusprojektin eri vaiheita aihevalinnasta valmiiseen väitöskirjaan. Suurin osa kirjoittajista kuvaa väitöskirjaprosessiaan, mutta mukana on myös muita tutkimushankkeita. Massa on jakanut kirjan kirjoittajien käyttämien menetelmien mukaisesti yksitieteisiä, integroivia ja tieteidenvälisiä menetelmäpolkuja kuvaaviin lukuihin.

Katri Huutoniemen ja Petri Tapion toimittama kirja Transdisciplinary Sustainability Studies puolestaan lähestyy kestävyyden pirullisia ongelmia heuristiikan avulla. Heuristiikka on tiedon käsittelyyn liittyvä konsepti, jonka tavoitteena on keskittyä korkeintaan muutamiin tiedon osasiin ja päästä näin riittävän lähelle parasta mahdollista lopputulosta. Heuristisen lähestymistavan tavoitteena on enemmän ajatteluprosessin ja ongelmanratkaisun kehittäminen kuin itse laajan ongelman ratkaisu. Kirjan luvut vaihtelevat teoreettisista empiirisiin ja niin heuristiikkaa kuin poikkitieteellisyyttäkin lähestytään eri näkökulmista. Kirja etenee kestävyyden ongelmien määrittelystä poikkitieteellisen heuristiikan avulla ongelmien ratkaisuun, ja edelleen yleisempään pohdintaan tiedon roolista kestävyyden tavoittelussa.

Kirjat lähestyvät moni- tai poikkitieteellisyyttä tai tieteidenvälisyyttä hieman eri näkökulmista ja nämä lähtökohdat tuodaan esiin heti teosten alussa. Massa (s. 21) jakaa yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen paradigmat metodologian perusteella kolmeen ryhmään, joista ensimmäinen on “perinteinen”, valtaosin yhden tieteenalan näkökulmasta lähtevä paradigma, joka käyttää määrällisiä ja laadullisia aineistoja ja menetelmiä. Toinen on integroiva paradigma, joka pyrkii yhdistämään erilaisia aineistoja ongelmalähtöisesti, ja kolmas on tieteidenvälinen yhteiskuntatieteellinen ympäristötutkimus.

Huutoniemi (s. 9, myös Huutoniemi, 2010) puolestaan esittelee poikkitieteellisyyttä (transdisciplinarity) suhteessa monitieteisyyteen (multidisciplinarity) ja tieteidenvälisyyteen (interdisciplinarity) sen mukaisesti, miten nämä paradigmat tuottavat tietoa. Hänen jaottelunsa mukaan monitieteiset lähestymistavat tuovat oman näkökulmansa tutkittavaan aiheeseen, mutta niitä ei integroida eikä muokata yhtenäisen lopputuloksen saavuttamiseksi. Tieteidenvälinen tutkimus integroi tätä eri alojen tietämystä ja pyrkii alojen väliseen yhteisymmärrykseen. Poikkitieteellisyys on vielä tätä syvempää tiedon integraatiota, joka voi lopulta rakentaa kokonaan uusia tietämyksen alueita tai muodostaa aiempaa kokonaisvaltaisempia tutkimusparadigmoja. Tätä korostaa myös Christian Pohl omassa artikkelissaan (s. 103 alk.). Pohlin mukaan “perinteiset” tieteenalat ovat lukkiutuneet teorioihin ja metodeihin, jotka hyvinkin tarkkaan ohjaavat tehtävää tutkimusta, kun taas heuristiikka tarjoaa yleisempiä suuntaviivoja ongelman tarkasteluun. Huutoniemen (s. 8) mukaan poikkitieteellisyyden vahvuus on sen epistemologisessa avoimuudessa sekä poikkitieteellisen tutkimuksen tapauskohtaisuudessa.

Huutoniemen ja Tapion teos antaa tiiviin katsauksen perinteisen tutkimuksen haasteisiin ja heuristiikan tuomiin mahdollisuuksiin. Heuristiikka mahdollistaa pirullisten ympäristöongelmien tarkastelun tieteenalojen rajat ylittävistä näkökulmista, toisin kuin “yksinkertaistuksen paradigman” vaivaamat perinteiset, teorioiden ja metodologioiden ohjaamat tieteenalat (Huutoniemi ja Willamo, s. 23 alk.). Huutoniemi ja Willamo kannustavat “ajattelemaan ulospäin” (thinking outward), eli hahmottamaan tutkimuksen kohdetta suhteessa muihin laajempiin systeemeihin. He kuvaavat eri systeemien välistä vuorovaikutusta ja kompleksisuutta, “ympäristöongelmien arkkitehtuuria” tavalla, joka on havainnollistanut kestävyyden haasteita jo useille ympäristönsuojelutieteen opiskelijasukupolville (s. 36).

Kirjoittajat tuovat esiin myös haasteita. Heuristiikan soveltuvuus riippuu siitä, miten sitä käytetään kussakin tilanteessa. David Banister tuo omassa luvussaan (s. 68 alk.) hyvin esille sen, että liiallinen luottamus yksinkertaistavaan heuristiikkaan voi johtaa virheellisiin johtopäätöksiin, joilla on pahimmillaan pitkäikäiset seuraukset. Esimerkiksi ajan säästön korostaminen autoilussa ja infrastruktuurin kehittämisessä on johtanut ennen kaikkea ympäristön kannalta kestämättömiin ja epätasa-arvoisiin liikenneratkaisuihin. Hukkinen ja Huutoniemi (s. 177 alk.) toteavat, että kaikki heuristiikat eivät auta ohjaamaan kohti kestävämpiä käyttäytymismalleja vaan osa pyrkii säilyttämään nykytilanteen tai jopa estämään vaihtoehtoisten toimintatapojen havaitsemisen. Yksi tapa arvioida heuristiikan hyvyyttä onkin arvioida heuristiikan ja sen kohteena olevien kestävyysongelmien välistä yhteensopivuutta (s. 184).

Nykyisin poikkitieteellisyydellä viitataan myös tutkimukseen, joka laajentaa tiedontuotantoa akateemisen yhteisön ulkopuolelle ja kykenee yhdistämään tietoa ymmärrettäväksi ja käyttökelpoiseksi kokonaisuudeksi. Vaikka tieteenalakohtainen metodologia on monella tapaa hyödyllinen väline tutkimuksessa, se saattaa asettaa myös raja-aitoja tieteenalojen sekä tiedemaailman ja muun maailman välille. Heurististen lähestymistapojen tuleekin kirjoittajien mukaan pysytellä avoimina ja ulospäinsuuntautuvina. Tästä esimerkkinä on Tapion ym. (s. 85 alk.) skenaariotyö, jossa eri asiantuntijoita oli osallistettu läpi tutkimusprosessin, sekä Paloniemen ja Vainion kuvaama esimerkki heuristiikan käytöstä osallistumisen ja toiminnan tutkimuksessa (s. 158 alk.).

Huolimatta pirullisten ongelmien ratkaisuun tarvittavan tiedon moninaisuudesta, kykymme käsitellä monimutkaisuutta on heikentynyt. Robert Frodeman (s. 194 alk.) päättää yhdellä kirjan mielenkiintoisimmista luvuista, jossa hän kuvaa erilaisin esimerkein tuotetun tiedon määrää sekä sitä, miten tiedon määrän jatkuva, kiihtyvä kasvu johtaa välinpitämättömyyteen tietoa kohtaan. Hän myös kysyy, mikä on tiedon merkitys, jos sitä ei käytetä: vain 40 prosenttiin “prominenteissa tieteellisissä julkaisuissa” vuosina 2002-2006 julkaistuista artikkeleista viitattiin julkaisun jälkeisten viiden vuoden sisällä. Frodemanin mukaan juuri poikkitieteellisyys, jossa tietoa tuotetaan läheisessä yhteistyössä tiedon käyttäjien kanssa ja eri tieteenalojen vahvuuksia yhdistellen, voi tarjota ratkaisun tietoähkyyn. Poikkitieteellisyys myös korostaa tiedeyhteisön vastuuta itseään laajemmalle yhteisölle.

Poikkitieteellisyys näkyy myös Massan teoksen menetelmäpoluissa. Tämä ei ole yllättävää, sillä teoksissa on paljon samoja kirjoittajia, kuten Riikka Paloniemi ja Annukka Vainio, Petri Tapio, Katri Huutoniemi, Janne Hukkinen ja Risto Willamo. Kirjan kirjoittajille on annettu hyvin vapaat kädet oman menetelmäpolkunsa esittelyyn. Parhaimmillaan kirja on mielenkiintoista kuvausta niistä valinnoista, joita tutkija omalla menetelmäpolullaan tekee, sekä monipuolinen katsaus erilaisiin tutkimusmenetelmiin. Osa kirjoittajista on onnistuneesti kuvannut oman polkunsa eri vaiheita ja perustellut omia valintojaan. Muutamissa luvuissa kirjoittaja on kuitenkin eksynyt kuvaamaan käyttämäänsä menetelmää liiankin teknisesti. Kirjan ei kuitenkaan ole tarkoitus selostaa eri menetelmiä yksityiskohtaisesti, vaan antaa lukijalle omakohtaisten kokemusten kautta vinkkejä oman menetelmäpolkunsa löytämiseen.

Moni kirjan kirjoittajista korostaa vuorovaikutuksen ja yhteistyön merkitystä yhteiskuntatieteellisessä ympäristötutkimuksessa. Luonnontieteellisten ja yhteiskuntatieteellisten näkökulmien onnistunut yhdistäminen edellyttää usein keskusteluja, mielipiteenvaihtoa ja uuden oppimista. Usein on uskallettava astua oman osaamisalueen ulkopuolelle, kuten esimerkiksi Paula Schönach (s. 105 alk.) kuvaa kertomuksessaan omasta ympäristöhistorian menetelmäpolustaan.

Muutamissa kohdin kirjoittajilta olisi kaivannut enemmän perusteluja siihen, miksi juuri valittu menetelmä (tai valitut menetelmät) tuntuivat siinä hetkessä parhailta vaihtoehdoilta: mikä on valitun polun merkitys oman tutkimuksen tai tulevien tutkimusten kannalta. Olisi ollut arvokasta myös avata hieman enemmän myös valittujen menetelmien mahdollisia heikkouksia. Esimerkiksi Laura Saikku (s. 92 alk.) arvioi tekstissään hyvin avoimesti oman menetelmänsä, dekompositioanalyysin, plussia ja miinuksia. Lisäksi hän esittelee erilaisia jatkomahdollisuuksia, jotka saattavat tarjota tutkimusideoita yhdelle jos toisellekin. Tärkeitä vinkkejä tutkimustyön alkuun tarjoavat myös ne tekstit, joissa kirjoittaja pohtii mitä olisi voinut tehdä toisin. Myös Janne Hukkisen (s. 208 alk.) kertomus oman väitöskirjaprosessin välillä epätoivoisistakin tunnelmista, keskittymisistä ja herpaantumisista, kuvaa hyvin sitä, miten aineistoksi kutsutusta sotkusta pala kerrallaan kasvaa kokonainen väitöskirja.

Erilaisten menetelmäpolkujen esittely on mielenkiintoista luettavaa ja avaa eri tieteenalojen näkökulmia kiinnostavalla tavalla. Samaan aikaan poluista kuitenkin löytää myös yhteistä: uskallusta, kokeilunhalua ja uudenlaisia lähestymistapoja. Vaikka omaa tieteenalaa ei sisällysluettelosta löytyisikään, tarjoaa kirja varmasti hyödyllisiä havaintoja kenelle tahansa lukijalle. Esimerkiksi Esa Väliverrosen oma mediatutkimuksen menetelmäpolku (s. 135 alk.) oli kiinnostava kuvaus siitä, millä tavoin media kehystää esitettäväksi valikoimansa ympäristöongelmat.

Massan teosta voidaankin pitää eräänlaisena graduoppaana, joka tarjoaa arvokkaita vinkkejä niin menetelmien valinnan kuin tutkimustyön yleisen etenemisen osalta. Kirjoittajien tekstien omakohtaisuus tekee niistä helppoja lähestyä ja lukea. Kirja myös auttaa ymmärtämään itseään tutkijana ja omia valintojaan. Huutoniemen ja Tapion teos puolestaan pyrkii syventämään ja luomaan ymmärrystä poikkitieteellisen tiedon luonteesta ja heuristiikan roolista tämän tiedon tuotannossa. Se tarjoaa katsauksen poikkitieteelliseen ympäristötutkimukseen ja menetelmällisiin pohdintoihin, joista on niin ikään hyötyä tutkimustaan aloittelevalle tutkijalle. Teos ei ainoastaan esittele poikkitieteellisiä tutkimuksia ja heurististen lähestymistapojen sovellettavuutta, vaan myös pohtii teoreettisemmin tiedon ja tieteen luonnetta. Yhteenvetona voi sanoa, että molemmat teokset tarjoavat eväitä siihen, miten pirullisten ympäristöongelmien tutkimuksesta rakentunut elefantti syödään – pala kerrallaan.

Aloittelevalle väitöskirjatutkijalle molemmat teokset olivat hyödyllistä ja mielenkiintoista luettavaa. Teokset tarjosivat uudenlaisia näkökulmia oman tutkimuksen tarkasteluun sekä laittoivat pohtimaan perusteluja omille menetelmävalinnoille sekä niiden lähtökohdille. Lisäksi kirjat olivat innostava katsaus siihen, kuinka monipuolinen suomalaisen yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen kenttä onkaan.

Lähteet:

Huutoniemi, K. (2010): “Tieteidenvälinen ympäristötutkimus.” Frameworks for Interdisciplinary Environmental Analysis (FIDEA), Helsinki. www.fidea.fi

Posted on

Household-level transition methodology towards sustainable material footprints – summary of the article

This post is a summary of my recent article, which is published online at the Journal of Cleaner Production (Laakso, S., Lettenmeier, M., Household-level transition methodology towards sustainable material footprints, Journal of Cleaner Production (2015), http://dx.doi.org/10.1016/j.jclepro.2015.03.009).  The actual article contains all the references omitted here for readability. 

As we all know, the use of natural resources has been growing for decades and —under the business-as-usual conditions — it’s expected to keep rising. As a result of this growing use, resource availability has declined dramatically.

To use natural resources sustainably, we must use fewer resources more efficiently. The sustainable level of natural resource use has been estimated at around eight tonnes of material resources per person per year. In Finland this would mean five-fold reduction compared to the present level of resource use (40 tonnes per person per year). So far, however, attempts to encourage sustainable consumption have not advanced significantly and household consumption continues to grow. This failure is due mostly to simplistic behavioral assumptions that overlook the socio-cultural aspects of daily practices. Existing infrastructure and prevailing services determine a basic level of resource use that exceeds sustainability limits even among minimum income receivers in an industrialized country such as Finland.

In our study, we develop a transition-based methodology for studying how the use of natural resources can be reduced to more sustainable level. The methodology follows the steps for transition management proposed by Loorbach (2007) and Loorbach and Rotmans (2006, 2010), and shifts the approach to household-level. The main steps of the methodology are:

1) assessing the problem by calculating material resource use (or material footprints) for participating households,
2) developing household-specific visions in the form of roadmaps,
3) having participating households conduct experiments, and
4) learning and upscaling together with different stakeholders.

In other words, our study covers the entire Transition-Enabling Cycle of Schneidewind and Scheck (2012):

Näyttökuva 2015-3-24 kello 18.28.03

 

 

 

 

 

 

 

 

We applied the methodology the first time in Jyväskylä, Finland in 2014 in the ‘Future Household’ project coordinated by the Finnish Innovation Fund Sitra. The project started in spring 2014 with interviews, continued in autumn with measurement period and experiment period and ended with interviews in November.

A central part of the project was a workshop in which participants co-created ideas for reducing their natural resource use on the basis of their material footprint results from the measurement period. The workshop applied backcasting as a method: the sustainable eight tonnes level consumption target was set at 2050, and 2030 was chosen as the halfway point from the present to a sustainable level. The households developed ways to reduce their material footprints through both behavioral and systemic changes. On the basis of these ideas, each household created a roadmap detailing measures and pathways towards halving their material resource use — and then they tested these ideas in practice during the one-month experiment period. These experiments varied from energy consultancies to vegan diet and giving up a car.

After the period of experiments, the households and the project team, together with infrastructure providers, service providers and municipal servants, discussed the experiences and results from the project. In this ‘future workshop’, ways of overcoming the barriers for sustainable lifestyles were brainstormed to find out possibilities for mainstreaming sustainable solutions.

Before the experiment period, the material footprints of the households varied from 20 to 69 tonnes per person per year. During the study, all households succeeded in dropping their material footprints considerably towards their roadmap targets. The reductions were from 30 to 55 % from the starting point. From households’ perspective the experiments succeeded well and participants mostly felt they had managed to change their everyday routines to be more sustainable, and considered the support and knowledge from the experts helpful. Households shared their experiences with colleagues, friends, and relatives and felt that they had acted as a positive example in their circles of acquaintances.

The results show that achieving a significant absolute reduction in the material footprint of consumption is possible by making relatively few changes in the consumption practices of households. The results also show, however, that achieving sufficient reductions requires co-operation between end-users and product and service suppliers. In the context of the Future Household project, with a small number of households and a surrounding already interested in solutions for the absolute reduction of resource use, the first application of the methodology succeeded well. For the generalizations of our approach and the results of its first application, however, more projects and studies on household consumption need to be conducted.

 

References:

Loorbach, D., 2007. Transition Management: New Mode of Governance for Sustainable Development. International Books, Utrecht, the Netherlands.

Loorbach, D., Rotmans, J., 2006. Managing transitions for sustainable development. In: Wieczorek, A.J., Olshoorn, X. (Eds.), Understanding Industrial Transformation: Views from Different Disciplines, Environment & Policy, 44. Springer, Netherlands, pp. 187-206.

Loorbach, D., Rotmans, J., 2010. The practice of transition management: examples and lessons from four distinct cases. Futures 42, 237-246.

Schneidewind, U., Scheck, H., 2012. Zur Transformation des Energiesektors : ein Blick aus der Perspektive der Transition-Forschung. In: Servatius, H.-G., Schneidewind, U., Rohlfing, D. (Eds.), Smart Energy e Wandel zu einem nach- haltigen Energiesystem. Springer, Heidelberg, pp. 45e61.

Posted on

Tulevaisuuden kotitalous: mitä tehtiin, mitä opittiin ja mitä jatkossa?

Tulevaisuuden kotitalous -hankkeen loppuraportti on nyt julkaistu Sitran nettisivuilla. Tässä hieman yhteenvetoa siitä, mitä tehtiin sekä pohdintaa siitä, mitä opittiin ja miten oppeja voitaisiin hyödyntää jatkossa.

Tulevaisuuden kotitalous oli pieni mutta vahva projekti. Siinä tavoiteltiin konkreettisia muutoksia arkisiin käytäntöihin ja pyrittiin pääsemään lähemmäs kestävää kulutustasoa. Kulutusseurannasta ja materiaalijalanjälkien laskemisesta edettiin kotitalouksien omien visioiden luomiseen. Näiden perusteella luotiin yhdessä kotitalouksien kanssa tiekartat kohti tavoitteita ja lähdettiin kokeilemaan erilaisia resurssiviisaita toimenpiteitä. Kokeilujen päätyttyä istuttiin alas yhdessä portinvartijoiden kanssa ja ideoitiin kotitalouksien kokemusten pohjalta ratkaisuja siihen, miten yhden planeetan elämäntapa on mahdollista saavuttaa ja mitä Jyväskylässä voidaan kestävän arjen edistämiseksi tehdä.

Tiedemaailmassa on kestävään kehitykseen johtavasta muutosprosessista luonnosteltu ”muutosten ympyrä” (transition cycle, kuva 1), jota pitkin päästään ongelmien tunnistamisesta ja tavoitteiden asettelusta ratkaisujen kokeilemiseen ja levittämiseen. Tulevaisuuden kotitalous -hanke on siitä uraauurtavaa, että siinä tiettävästi ensimmäistä kertaa saatiin mahtumaan koko muutosten ympyrä yhteen ja samaan projektiin.

Näyttökuva 2015-3-24 kello 18.28.03
Kuva 1. Transition cycle

 

 

 

 

 

 

 

 

Hanke voidaan jakaa neljäänvaiheeseen: 1) määritellään lähtötaso ja tavoitetaso, 2) käydään läpi keinoja tavoitetasoon pääsemiseksi, 3) kokeillaan käytännössä ja mitataan toimenpiteiden vaikuttavuutta suhteessa tavoitteisiin, sekä 4) jaetaan kokemuksia sekä ehdotuksia eteenpäin. Ohessa vielä lyhyt yhteenveto kustakin vaiheesta.

1) Määritellään lähtötaso ja tavoitetaso

Hankkeen keskeisenä työkaluna toimi materiaalijalanjäljen käsite. Materiaalijalanjälki on tapa mitata tai laskea kaikki ne luonnonvarat, joita kulutuksemme tarvitsee. Se sisältää myös niin kutsutut piilovirrat eli ne luonnonvarat, joita on käytetty jo kauan ennen kuin tuote on kädessämme. Materiaalijalanjälki kertoo, paljonko koko elinkaaren aikana kuluu uusiutumattomia ja uusiutuvia luonnonvaroja sekä maaperää eroosion muodossa tuotteiden, palvelujen ja elämäntapojen aikaansaamiseksi sekä ylläpitämiseksi.

Materiaalijalanjälkien laskennassa käytettävää menetelmää kutsutaan MIPS-menetelmäksi. MIPS (Material Input per Service Unit) on mittari, jonka avulla lasketaan, kuinka paljon luonnonvaroja on kulunut jonkin tuotteen tai palvelun koko elinkaaren aikana. Kun kaikki kotitalouden käyttämät tuotteet ja palvelut lasketaan yhteen, saadaan selville kotitalouden luonnonvarojen kokonaiskulutus. Keskivertosuomalaisen 40 tonnin vuotuisessa materiaalijalanjäljessä eniten luonnonvaroja vaativat osa-alueet ovat asuminen, arkiliikkuminen, matkailu ja elintarvikkeet. Aiemmissa tutkimuksissa jalanjäljet ovat vaihdelleet reilusta seitsemästä jopa 118 tonniin vuodessa henkeä kohden. Ympäristön kannalta kestävä taso on 8 000 kiloa vuodessa.

Materiaalijalanjälki mitataan toteuttamalla perusteellinen kulutusseuranta. Tulevaisuuden kotitalous -hankkeessa kotitalouksilla oli kolme viikkoa aikaa kulutusseurannan toteuttamiseen. Ensimmäisellä viikolla lomakkeelle täytettiin vastaajien taustatiedot, sekä tiedot asumisesta ja elintarvikkeista, ja pidettiin viikon mittaista ruokapäiväkirjaa. Toisella viikolla laskettiin kodin tavarat ja pidettiin viikon mittaista vapaa-aikapäiväkirjaa, ja viimeisellä viikolla raportoitiin vapaa-ajan matkat viimeisen vuoden ajalta, ja pidettiin viikon mittaista liikkumispäiväkirjaa. Kulutusseurantalomakkeesta löytyy tarkemmin tietoa kustakin osa-alueesta. 

Varsinainen laskeminen tehdään näiden tietojen ja olemassa olevien kertoimien perusteella. Esimerkiksi sohvan materiaalijalanjälki lasketaan sen mukaan, kuinka paljon luonnonvaroja sen valmistaminen on kuluttanut, kuinka moni perheenjäsen sitä käyttää ja mikä on sen arvioitu käyttöikä. Uintikerran materiaalijalanjälki on arvioitu uimahallin ylläpidon vaatimien luonnonvarojen sekä käyttäjämäärien perusteella, ja automatkan materiaalijalanjälkeen vaikuttaa matkustajien määrä. Kaikkien elämän osa-alueiden materiaalijalanjäljet pyritään siten yhtenäistämään niin, että kun kaikki summataan yhteen, saadaan arvio henkilön vuoden aikana kuluttamien luonnonvarojen kokonaismäärästä. Esimerkiksi KotiMIPS -raportissa on yksityiskohtaisesti avattu kulutusseurannan toteuttamista sekä luonnonvarojen käytön laskemista.

Näin saatiin kunkin kotitalouden materiaalijalanjälki sillä hetkellä. Tavoitetaso on yllä mainittu 8 000 kiloa henkeä kohden vuodessa, ja tähän tavoitteeseen tulisi päästä vuoteen 2050 mennessä. Vuosi 2050 voi kuitenkin tuntua kaukaiselta ja siksi epämääräiseltä. Lisäksi, kun lähtötaso suomalaisilla on keskimäärin 40 000 kiloa henkeä kohden vuodessa, on pudotuksen tarve hurja. Tulevaisuuden kotitaloudessa pyrittiin tekemään tavoitetaso helpommin lähestyttäväksi miettimällä, miten saavutettaisiin vuoden 2030 tavoitetaso, eli tilanne, jossa ollaan puolessavälissä kestävän tason tavoitetta. Kotitalouksien nykytilanteesta piirrettiin siis viiva vuoden 2050 tavoitteeseen, ja katsottiin, missä tulisi olla vuonna 2030. Ja tätä lähdettiin tavoittelemaan.

2) Käydään läpi keinoja tavoitetasoon pääsemiseksi

Millaista voisi olla arki vuonna 2030, jotta luonnonvarojen kulutus olisi selkeästi nykyistä pienempää? Tästä kysymyksestä lähdettiin pohtimaan keinoja materiaalijalanjälkien pienentämiselle.

Kotitaloudet saivat omat materiaalijalanjälkituloksensa syyskuussa. Tämän jälkeen soittelimme kunkin kanssa, ja keskustelimme ensireaktioista tuloksiin. Monille eri osa-alueiden väliset mittakaavaerot olivat yllättäviä: vaikka tavaroita oli laskettu viikko, oli niiden merkitys suhteessa esimerkiksi asumiseen ja liikkumiseen lopulta pieni. Tulokset auttoivat siis osallistujia asettamaan eri osa-alueet oikeanlaisiin mittasuhteisiin, ja tämä orientoi myös miettimään, millaisia toimenpiteitä vuoden 2030 tavoitetason saavuttaminen edellyttää.

Kotitaloudet ja projektitiimi kokoontuivat visointityöpajaan pian tämän jälkeen. Työpajassa pohdittiin yhdessä, mitä kaikkea kullakin osa-alueella tulee tehdä, jotta tavoitetasoon olisi mahdollista päästä. Kotitalouksia kannustettiin miettimään sekä muutoksia omissa toimintatavoissa, kuin sitä millaisia tuotteita ja palveluita tulisi olla olemassa, jotta kestävä arki olisi mahdollista. Näitä toimenpiteitä kirjattiin ylös, ja työskentelyn tuloksena kullekin kotitaloudelle syntyi oma tiekartta kohti kestävää kulutustasoa. Yhdessä pohdituista toimenpiteistä kotitaloudet saivat valita (ja projektitiimi myös ehdotti erilaisia vaihtoehtoja), mitä kokeilujaksolla lähdettäisiin testaamaan.

3) Kokeillaan käytännössä ja mitataan toimenpiteiden vaikuttavuutta suhteessa tavoitteisiin

Kotitalouksien materiaalijalanjäljet vaihtelivat 20 tonnista 70 tonniin, eli reilusti kumpaankin suuntaan keskivertosuomalaisen 40 tonnista. Kaikki onnistuivat kuitenkin tunnistamaan ja toteuttamaan merkittäviä muutoksia matkalla kestävään, kahdeksan tonnin materiaalijalanjälkeen. Tieto omasta luonnonvarojen kulutuksesta olikin avainasemassa, kun kotitalouksia heräteltiin pohtimaan oman kuluttamisen ympäristövaikutuksia.

4) Jaetaan kokemuksia sekä ehdotuksia eteenpäin

Kestävän elämän tavoittelu ei kuitenkaan saa jäädä kotitalouksien vastuulle. Myös yksityisten ja julkisten palveluntuottajien on rohkeasti kokeiltava uudenlaisia tapoja tuottaa tavaroita ja palveluita. Kotitaloudet löysivät uusia, innostavia ja elämää helpottavia ratkaisuja, kuten ruoan kotiinkuljetuspalvelun, joka ainakin yhdellä kotitaloudella jäi pysyvään käyttöön. Lisäksi naapurustoa ja tuttavia on kannustettu kokeilemaan ruoan kotiinkuljetusta. Jyväskylästä löytyy useita muitakin esimerkkejä menestyksekkäistä kokeiluista, jotka toivottavasti jäävät pysyviksi: Linkki VIPon kaikille avointa joukkoliikennettä, joka mahdollistaa myös henkilökohtaisempaa palvelua tarvitsevien asiakkaiden kulkemisen. Tähdelounaskäytäntö, jossa koululaisilta syömättä jäänyttä ruokaa myydään edullisesti työttömille ja eläkeläisille, on levinnyt useisiin kouluihin ympäri Suomea.

Kokemukset Tulevaisuuden kotitalous -hankkeesta osoittivat, että yhteisöjen merkitystä ei tule väheksyä. Kun autottomuutta hämmästellään niin työ- kuin vapaa-ajan porukoissa ja kasvisruokavaliota saa jatkuvasti selitellä, innokkaampikin kokeilija saattaa väsyä. Kokeilujen toteuttamisessa tulisikin huomioida arkisten käytäntöjen sosiaalinen ulottuvuus: Keitä muita arkisiin toimintoihin liittyy, ja miten myös heitä voidaan motivoida ympäristön kannalta kestäviin kulutusvalintoihin? Miten sosiaaliset verkostot ja yhteisöt saadaan toimimaan yksilöllisten elämätapavalintojen tukena, ei niitä vastaan?

Menestyksekkäät kokeilut ovatkin yhdistelmä yksilöllistä motivointia ja tiedon saantia oman arjen ympäristövaikutuksista sekä keinoista kestävämmän elintason saavuttamiseksi, monipuolisesta ympäristöystävällisten tuotteiden ja palvelujen tarjonnasta sekä yhteisöllisestä tuesta ja oppimisesta. Kukaan meistä ei elä tyhjiössä.

 

 

Posted on

Kun faktoja kaunistellaan

Luin juuri Hesarin kuukausiliitteen jutun Särkänniemen delfinaarioista. Yksi kohta pisti silmään: sivulla 38 delfinaarion esimies Sari Järvisalo kertoo, kuinka delfinaarion delfiinit ovat jo vanhoja, ja kuinka luonnossa delfiinit elävät harvoin yhtä vanhoiksi. Järvisalo kertoo, että luonnossa delfiinien keski-ikä on 12 vuotta.

Katsoin jonkun aikaa sitten Blackfish-nimisen dokumentin, joka kertoo tappajavalas-teemapuistoista. Dokumentissa entiset valaidenkouluttajat kertoivat muun muassa siitä, miten heitä ohjeistettiin kertomaan valaista teemapuistossa kävijöille. Vierailijoille valehdeltiin valaiden elinikä luonnossa huomattavasti matalammaksi kuin se todellisuudessa on. Näin pystyttiin kertomaan kävijöille, että valaat elävät vankeudessa oikeastaan pidempään kuin luonnossa.

Pullonokkadelfiinit elävät luonnossa jopa 40-50 vuotiaiksi, toisin kuin delfinaarioissa. 12-vuotiaina suurin osa naarasdelfiineistä ja moni koirasdelfiini on vasta päässyt lisääntymisikään (esim. Mann ym. 2000, Cetacean Societies: Field Studies of Dolphins and Whales, s. 95.).

Järvisalo myös vertaa toisiinsa kahta eri asiaa: Särkänniemen nykyisten delfiinien ikiä ja luonnossa elävien delfiinien keskimääräisiä elinikiä. Jos vertailtaisiin vain jälkimmäisiä, niin Särkänniemen delfiinit ovat eläneet keskimäärin 23-vuotiaiksi. Ja tähän ei ole edes laskettu poikasia, joista 16:sta vain kaksi on jäänyt eloon. Eläimet elävät pidempään luonnossa altaissa.

Kun faktoja kaunistellaan, tekee se delfinaarioista ja muista vastaavista hyväksyttävämpiä kriitikoiden silmissä. Ja kävijöille tulee hyvä olo: Veera on jo 36-vuotias ja elänyt pitkän elämän, luonnossahan se olisi kuollut jo aikoja sitten. Tosiasiassa Veera voisi hyvin polskutella myös luonnonvesissä vielä kymmenisen vuotta.

Järvisalo valittelee myös, kuinka ihmisen toiminnan seurauksena kuolee vuosittain 300 000 delfiiniä mutta aktivistit ovat huolissaan vain delfinaarioissa elävistä parista tuhannesta delfiinistä. Tämäkään ei varsinaisesti pidä paikkaansa. Nopealla googlauksella löytyy useita nettisivustoja eri puolilta maailmaa, joissa vedotaan muun muassa Japanin ja Färsaarten delfiinien ja valaiden teurastuksen lopettamiseksi.

Lisäksi se että jossain kuolee delfiinejä enemmän kuin Särkänniemessä, ei tee Särkänniemen delfinaarion toiminnasta yhtään parempaa tai hyväksyttävämpää. Kuten ei myöskään faktojen kaunistelusta.

Emme tiedä mitä delfiini ajattelee, eipä siis välitetä siitä. Kuva: Wikimedia Commons
Kuva: Wikimedia Commons

(Tekstiin on myöhemmin lisätty kappale Särkänniemen delfiinien keskimääräisestä eliniästä. Lopuksi haluaisin vielä todeta, että olen oppinut kunnioittamaan elämiä paljon enemmän esimerkiksi luontodokumentteja katsomalla kuin näkemällä, kuinka fiksuja eläimiä hyppyytetään ruokansa eteen.)