Monthly Archives: February 2017

Raportti helmikuun seminaarista: Plagioinnin rajat antiikissa ja uuden ajan alussa

Helmikuun seminaarissamme puhujana vieraili Sari Kivistö, Tampereen yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori. Kivistö on tutkinut plagiointia ja jäljittelyä antiikissa ja uuden ajan alkupuolella.

Kivistö selvensi heti esitelmänsä aluksi, etteivät plagiointiin tai jäljittelyyn liittyvät kysymyksenasettelut ole mitenkään uusia tai erikoisia, vaan niitä on käsitelty jo antiikin alkuajoista lähtien. Silloin taiteilijoille annettiin usein käytännön neuvoja ja ohjeita siihen, kuinka aiempia teoksia tulisi hyödyntää oikein. Antiikin näytelmissä ja runoudessa samat asetelmat, sanamuodot ja teemat toistuivat, eikä tarkoituksena usein ollutkaan keksiä uusia juonia tai hahmoja, joten viitekehys, jossa jäljittelystä puhuttiin, poikkesi kuitenkin paljon nykyisestä.

Itse plagiaatti on sanana esiintynyt ensimmäisiä kertoja roomalaisen runoilija Martialiksen (n. 40-104 jaa.) runoissa, joissa tämä syytti aikalaisrunoilijoita plagioijiksi ja vertasi näiden anastamia runoja vapautettuihin orjiin, jotka joku muu oli alistanut palvelukseensa. Plagiaatteja on verrattu myös lainahöyhenissä koreileviin lintuihin, aasiin leijonan taljassa ja toisen linnun pesään munivaan käkeen.

Kivistö esitteli myös antiikin ja myöhemmän ajan plagiaattityyppejä. Plagiaatteja jaoteltiin sen mukaan, mitä lainattiin ja miten. Usein esimerkiksi tekstin ajatuksen varastaminen nähtiin sanamuotojen lainaamista pahempana rikoksena. Tässäkin tapauksessa hyväksyttävän (ja jopa arvostetun) jäljittelyn ja rikollisena pidetyn lainaamisen rajat olivat häilyviä. Aivan omaa kategoriaansa edusti cento (tilkkutäkki), jossa kirjoittajat yhdistelivät sanoja kollaasimaisesti ja antoivat niille uusia merkityksiä. Tällä tyylillä saatettiin vaikkapa lainata lauseita eeppisestä sotarunoelmasta ja kirjoittaa niiden avulla leivän valmistuksesta kertova runo.

Lainaamisessa oman erityistapauksensa muodostivat myös vakiintuneiden lentävien lauseiden ja yleisesti käytettyjen ajatusten varasto, loci communes, jonka katsottiin olevan kollektiivista omaisuutta, ja jonka sisältöä sai käyttää vapaasti. Lauseet olivat niin vakiintuneesti käytettyjä, ettei niiden lainaamisessa nähty olevan mitään erikoista. Lisäksi ajateltiin, että oman ajan kirjailijoiden ja ajattelijoiden teoksia ei sopinut käyttää miten sattuu, mutta jo kuolleiden tekijöiden suhteen ei oltu niin tarkkoja.

Kysymykset sallitun ja kielletyn jäljittelyn rajoista tai lainaamisen ehdoista nousivat laajemmin pintaan 1600-luvulla. Silloin muun muassa Saksassa ja Italiassa aiheesta kirjoitettiin pitkiä latinankielisiä tutkielmia. Kirjoittajien taustat vaihtelivat teologiasta juridiikkaan ja juridiikasta kaunopuheisuuteen. Ajalle tyypillisiä olivat pitkät syllabukset ja luettelot, joihin tunnettuja plagioijia koottiin. Luetteloihin päätyi kuitenkin myös kirjallisuuden klassikkoteosten kirjoittajia, sellaisia kuten Aristoteles ja Homeros.

Filosofi ja juristi Jacob Thomasius määritteli plagiaatin kirjalliseksi varkaudeksi, jossa toisen tekstejä julkaistiin omissa nimissä, ja tarkoituksena oli nimenomaan harhauttaa yleisöä. Toisaalta hän pohti sitä, voitiinko plagiointia pitää varkautena: eihän siinä varsinaisesti varastettu mitään materiaalista. Kaunopuheisuuden ja teologian professori Johan Conrad Schwartz vertasi tekoa herjaukseen ja kunnianloukkaukseen ja katsoi, että varkauden kohteena oli alkuperäisen tekstin kirjoittajan maine. Hän piti maineeseen kohdistuvaa varkautta sitä törkeämpänä, mitä oppineempi alkuperäisen tekstin kirjoittaja oli.

1500-luvulta lähtien plagiointiin, kopiointiin ja väärennöksiin rohkaisi myös antiikin aikakauden taiteen uusi suosio. Koska alkuperäisiä teoksia ei tietenkään ollut niin paljon saatavilla kuin niille olisi löytynyt ostajia, syntyi markkinoiden tarpeisiin myös väärennöksiä. Hieman myöhemmin muotiin tulivat myös sukukronikat ja historiateokset, joita kirjoitettiin sukujen kunniakasta historiaa maalaillen ja usein faktoista lipsuen. Kirjoittajat pyrkivät useammin vastaamaan teoksen tilaajan toiveisiin kuin pysymään totuudessa, koska se oli heidän kannaltaan tuottoisampaa.

Väärennöksistä rankaistiin toisinaan ankarastikin. Mikäli väärentäjä ei pitänyt varaansa, saattoi hän pahimmassa tapauksessa päästä hengestään. Lievempiä rangaistuksia olivat esimerkiksi sakot, vankeus tai sormien katkaisu.

Esitelmän lopuksi käytiin keskustelua muun muassa väärän henkilön nimiin sijoitetuista tunnetuista lauseista, tekijyyden käsitteen ymmärtämisestä historian eri aikoina ja siitä, kuinka plagiaateista on toisinaan tullut tunnetumpia kuin alkuperäisistä teoksista. Kivistö itse on tutkinut latinankielisiä aineistoja, joihin ei ole aiemmin juurikaan tutkimuksissa perehdytty, ja työllään osoittanut, että plagiointi ja siitä käytävä keskustelu ovat paljon vanhempia ilmiöitä kuin usein oletetaan. Plagioinnin syntyhistoriassa on kuitenkin vielä paljon aukkoja ja kartoittamattomia tutkimusaineistoja, joten työsarkaa riittää myös tulevaisuudessa.

Vuoden ensimmäinen uutiskirje

Lähetimme jokin aika sitten projektin uutiskirjeen sähköpostitse, mutta koska vuodenvaihde oli tuonut mukanaan paljon muutoksia listalla olleisiin sähköposteihin, julkaisemme kirjeen myös blogissa. Siihen pääset käsiksi klikkaamalla tästä. (Uutiskirje on pdf-muodossa.)

Mikäli haluat liittyä uutiskirjeen tilaajaksi, laita sähköpostia Pauli Rautiaiselle (pauli.rautiainen@uef.fi), niin hän lisää sinut tiedotuslistalle. Ilmoitathan myös, mikäli sähköpostiosoitteesi on vaihtunut, niin kirje löytää edelleen perille. Kirje ilmestyy n. 4-8 vuodessa.