Seminaari tekijyydestä ja kulttuuriperinnöstä pe 12.4.2019 klo 14–16

SEMINAARI TEKIJYYDESTÄ JA KULTTUURIPERINNÖSTÄ PE 12.4.2019 klo 14–16

Kollektiivinen tekijyys ja kulttuuriperintö: uhkia, velvollisuuksia ja oikeudellisia ratkaisuja

 

Aika: pe 12.4.2019 klo 14–16

Paikka: Helsingin yliopisto, päärakennuksen sali 7 (Fabianinkatu 33, 3. krs, esteetön pääsy).

Sanna Lehtinen: Tulevien sukupolvien kulttuuriset oikeudet – uhkana ilmastonmuutos

Venetsia hukkuu, Suomenlinnan rakenteet vaurioituvat merenpinnan kohotessa, Seinen tulviessa Louvre joutuu sulkemaan ovensa ja Tyynellämerellä kokonaisia saaria kulttuureineen pyyhkiytyy mereen. Kuka kantaa vastuun kulttuuriperinnön suojelusta? Esitelmässäni käsitellään tulevien sukupolvien oikeusasemaa ja nykyisten sukupolvien velvollisuuksia tulevien sukupolvien oikeuksien toteutumisesta. Tarkastelussa ovat erityisesti ilmastonmuutoksen aiheuttamat uhat tulevien sukupolvien kulttuurisille oikeuksille sekä voimassaolevien kansainvälisten sääntely- ja sopimusjärjestelmien, kuten Unescon sopimuksien, valmiuksia turvata nämä oikeudet. Millaisia ovat sukupolvien väliset oikeussuhteet maailmassa, jossa ihmisen toiminnan vaikutukset ulottuvat kauemmas tulevaisuuteen kuin koskaan aiemmin?

Sanna Lehtinen (HTM, FM) on kulttuurisiin ja ympäristöön liittyviin oikeuksiin suuntautunut ihmisoikeustutkija, joka valmistelee väitöskirjaa Tampereen yliopistossa julkisen vallan velvoitteista koskien tulevien sukupolvien oikeutta kulttuuriperintöön.

Tuomas Mattila: Luovuus oikeudellisena käsitteenä ja yhteisöllisten luovien prosessien haaste

Luovuus oikeudellisena käsitteenä kumpuaa tekijänoikeuslain ensimmäisestä pykälästä (”Sillä, joka on luonut kirjallisen tai taiteellisen teoksen…”) sekä useamman tekijän yhteistä toimintaa koskevasta tekijänoikeuslain kuudennesta pykälästä (”Jos kaksi tai useammat ovat yhdessä luoneet teoksen…”). Eurooppalaisessa oikeuskäytännössä ”luovana” on pidetty sellaisen työn tulosta, joka kuvastaa tekijänsä yksilöllisyyttä. Yksilöllisyys ilmenee niissä vapaissa ja luovissa ratkaisuissa, jotka ilmaisevat tekijänsä luovia kykyjä. Kotimaisessa oikeuskäytännössä yhteistekijöiltä on edellytetty luovaa panosta teoksen syntymisen hyväksi. Oikeudellisessa luovuuden määritelmässä korostuu tekijäsubjektin yksilöllisyys. Tämä käsitys luovuudesta voi kuitenkin olla haasteellinen sellaisissa kollektiivisissa luovissa prosesseissa, joissa osallistujien panokset voivat olla eri laatuisia, toteutua eri tavoin ja eri aikoina. Aina ei ole selvää, kenen panos on vaikuttanut teoksen ulkoisesti havaittavaan muotoon tai ylipäätään ollut oikeudellisessa mielessä luovaa. Seminaariesitelmässä tarkastellaan sitä, millä tavoin tekijänoikeuslain käsitys luovuudesta vaikuttaa kollektiivisten luovien prosessien toteutumiseen ja millä tavoin se mahdollistaa ja kannustaa yhteisöllistä luovuutta.

Tuomas Mattila (OTK, VTM) on Helsingin yliopiston väitöskirjatutkija.

Seminaariraportti: ”Siteeraamisen taide – sitaatit kirjallisuudessa ja kuvataiteessa” 31.1.2019

Seminaariraportti: ”Siteeraamisen taide – sitaatit kirjallisuudessa ja kuvataiteessa” Helsingin yliopistossa 31.1.2019

”Taide, tekijyyden muutos ja tekijänoikeus” -projektinseminaariin Helsingin yliopiston päärakennukseen oli kokoontunut tammikuun viimeisenä päivänä satapäinen joukko. Seminaaripäivän aikana kuultiin inspiroivia esitelmiä siitä, mitä on sitaattien merkitys kirjallisuudessa ja kuvataiteessa. Aiheesta kuultiin niin juristien, taiteilijoiden kuin tutkijoidenkin puheenvuoroja. Seminaarin tarkoituksena oli etsiä vastauksia siihen, miten taiteen kentällä sitaatteihin pitäisi suhtautua.

Seminaarin avasi ”Taide, tekijyyden muutos ja tekijänoikeus” -projektin johtaja Sanna Nyqvist lähtemällä liikkeelle sitaatin eri määritelmistä. Yrjö Hosiaisluoman Kirjallisuuden sanakirjan mukaisesti sillä viitataan joko yksinkertaisesti lainaukseen tai kirjallisesta tai suullisesta esityksestä sanasta sanaan lainattuun kohtaan, joka yleensä tieteellisessä, mutta harvemmin kaunokirjallisessa tekstissä varustetaan lainausmerkeillä ja lähdetiedolla. Kuvataiteessa siteeraamiseen kytketään sellaiset käsitteet kuin lainaaminen, viittaaminen, kollaasi, montaasi ja appropriation art. Nyqvist nosti esille, kuinka kuvasitaatti tuo käsitteenä heti mukaan juridisen näkökulman; kuvasitaatti on julkistetusta kuvasta otettu, tekstiin liittyvä kuva, kun on kyse arvosteltavasta tai tieteellisestä esityksestä tai sanomalehtiartikkelista.

Projektin johtaja Sanna Nyqvist avaa seminaarin.

Seminaarin alussa mieltä kiihdyttävä oli Nyqvistin avaama sitaatti-sanan alkuperä. Sitaatti-sana pohjautuu latinankieliseen termiin citatio, joka tarkoittaa kutsua oikeuteen, kutsua todistamaan. Citatio-termin alkuperässä tiivistyi oivallisesti seminaarin lähtökohta: sitaatti on toisaalta elimellinen osa luomistyötä, sillä taiteellinen luominen on aina vanhan taiteellisen tradition hyödyntämistä, mutta institutionalistisesta näkökulmasta katsottuna taiteeseen kytkeytyy myös taiteen asema yhteisössä. Taiteilijat voivat joutua selittelemään tapaa, jolla käyttävät sitaattejaan taiteellisessa teoksessaan. Yhteenvetona voisi todeta, että yhtäältä lainaaminen on vakiintunut osa taiteellista luomista, toisaalta vaatimukset sitaattien merkitsemisestä kirjallisiin ja kuvataiteen teoksiin ovat voimistuneet. Sitaatteihin liittyviä pulmakohtia joutuvat ratkomaan arkisessa työssään niin taiteilijat, galleristit kuin kustantajatkin. Myös taidetta nauttivia kansalaisia askarruttavat sellaiset kysymykset kuin missä menee sallitun ja ei-sallitun siteeraamisen raja.

Taiteilijat korostavat taiteen prosessimaisuutta: Sitaatit ovat luonnollinen osa taiteellista työtä

Kirjailija Laura Lindstedt avasi seminaarin osion, jossa taiteentekijät pohtivat sitaattien merkitystä omasta taiteellisesta tuotannostaan käsin. Lindstedtin omakohtainen puhe pohjautui pitkälti hänen Finlandia-palkittuun Oneiron-romaaniinsa (2015), mutta Lindstedt avasi kuulijoita kutkuttavalla tavalla myös maaliskuussa julkaistavaa kolmatta romaaniaan Ystäväni Natalia (2019) ja esikoisromaaniaan Sakset (2007).

Lindstedtin esitelmä antoi tietoa siitä, millä tavalla kirjailija suhtautuu sitaatteihin ja tieteellisiin lähteisiin kaunokirjallisen teoksensa materiaalina. Oneironia hän kertoi kirjoittaneensa kahdeksan vuotta, ja kirjoittamisprosessin aikana hän kertoi huomanneensa sen, kuinka käsitys sitaateista muuttui. Lindstedt esitteli tapoja, joilla kutoo käyttämänsä sitaatit osaksi omaa romaanikerrontaansa. Oneironissa hän esimerkiksi siteeraa psykoanalyytikko Bruno Bettelheimin kyseenalaisia ajatuksia kibbutseista. Lindstedt kertoi panneensa Bettelheimin tekstiä romaaniinsa siten, että oli asettanut Bettelheimin haastattelutilanteeseen laukomaan suoraan ajatuksiaan. Siteerattu kirjailija on siis fiktiivisenä hahmona läsnä kirjassa. Kirjailijana Lindstedt halusi ottaa selkeästi etäisyyttä Bettelheimiin, minkä vuoksi Oneironin kertoja kritisoi tätä avoimesti (s. 276). Lainattu aineisto siis kehystetään kirjan sisäisellä kritiikillä. Romaanin moniäänisyyttä rakennetaan sitaattien käytöllä ja kommentoimalla niitä eri tavoin.

Laura Lindstedt kertoi siteeraamisesta ja sen haasteista kirjailijan näkökulmasta.

Lindstedt kertoi puheenvuorossaan myös siitä, miksi hän on laittanut romaaniensa loppuun lähteet esille. Oneironissa on ”Sitaatit”-osuus, johon hän on tarkemmin eritellyt sitaatit ja johon hän on lähteistänyt ne, vaikka tällaista menetelmää ei kaunokirjallisuudessa tarvittaisikaan. Uudessa romaanissaan Ystäväni Natalia Lindstedt hyödyntää assosioivaa prosessointia; sen kertojana on terapeutti, jonka kohteena on potilas, Natalia. Kirjan loppuun tulee lähdeluettelo, joka on saanut nimekseen ”Natalian kirjahylly”. Lindstedt sanoo, että hän on ”kuljettanut lähdeluettelon henkilöhahmon alueelle”. Kyseiseen luetteloon kirjailija on laittanut todellisten lähteiden lisäksi myös keksittyjä.

Lindstedt käsitteli esityksessään myös kirjojensa vastaanoton kautta sitaatteja. Hän oli kohdannut runsaasti ongelmia, kun sitaatteja täynnä oleva Oneiron käännettiin englanniksi. Sitaattien käytöstä on angloamerikkalaisessa kulttuurissa aina sovittava ja siitä on välillä myös maksettava. Suurin ongelma oli ollut Scott Walker -sitaattien kanssa. Lindstedt lainaa kirjassaan muutamia rivejä Walkerin kahdesta kappaleesta ja upottaa ne henkilöhahmo Ulriken mielenmaisemaan. Lindstedt ja hänen kustantajansa olivat moneen otteeseen yrittäneet saada yhteyttä Walkeriin, mutta koska Walker ei reagoinut pyyntöihin, sitaatit poistettiin varotoimenpiteenä Oneironin englanninnoksesta ja ranskannoksesta. Oneiron-käännöskokemukset ovat tehneet Lindstedtin varovaiseksi erityisesti musiikkisitaattien kanssa ja vaikuttaneet siihen, miten hän on kirjoittanut uusinta romaaniaan.

Kuvataiteilija, Taideyliopiston Kuvataideakatemian taidegrafiikan lehtori Tatu Tuominen puhui seminaarissa otsikolla ”Kollaasintekijän paljastukset”. Tuomisen esitelmä pohjautui nimenomaan kuvataiteilijan ja tekijän näkökulmaan, ja siinä korostui erityisesti se, minkälaisesta taiteentekemisen prosessista Tuomisen luomistyössä on kyse. Hän työskentelee monimediaalisesti, ja hänen teoksensa toimivat mm. äänen, liikkuvan kuvan ja grafiikan alueilla. Hän kertoi käyttävänsä teoksissaan runsaasti lähdemateriaalia jo olemassa olevista teoksista ja kutsui itseään sämplääjäksi, approprioijaksi, jonka teokset puhuvat monilla äänillä samaan aikaan. Tällainen taiteentekeminen ei ole kuitenkaan Tuomisen silmissä mitään uutta, koska siteeraamista on harjoitettu kautta taiteen historian.

Tuominen esitteli omaa taiteentekijän uraansa aina 1980-lukulaisesta nuoruudestaan lähtien, kun hän oli kavereittensa kanssa tehnyt graffiteja Kulosaaren metroaseman alakäyntitunneliin. Vaikka graffiteja on aina pidetty vastakulttuurina, Tuomisen esityksessä nousi yllättäen esille toinen näkökulma – graffitien tekijöilläkin on eräänlainen kirjaamaton tekijänoikeusjärjestelmänsä, baittauskielto eli kielto omaksua visuaalisia elementtejä ja vaikutteita toisilta. Baittauskiellon takia käsitys tekijyydestä on graffitikulttuurissa yllättävän samanlainen kuin valtakulttuurissakin.

Tuominen esitteli puheenvuorossaan kahta teossarjaansa ja kävi hyvin havainnollisesti läpi sitä, miten ne pohjautuvat jo olemassaoleviin teoksiin. Esillä olivat teokset ”Carceri contemporanei” -sarjasta (2006) ja kollaasisarja ”Palasia kirjasta The Future of Architecture Since 1889″. Näistä ensin mainitun teossarjan lähtökohtana olivat muutamat Alvar Aallon tekemät rakennuspiirustukset, kuten esimerkiksi Villa Mairean rakennuspiirrokset. Tuomisen kriittisenä lähtökohtana on ollut ajatus, jonka mukaan yksittäinen miesneroarkkitehti voi ratkaista kaikki yhteiskunnan ongelmat piirustuspöydän ääressä. Tuominen oli lähtenyt työssään liikkeelle siten, että oli kasannut Aallon rakennuspiirrosten viivoja, joiden avulla oli tehnyt matriiseja. Matriisit hän oli uurtanut tietokoneen avulla eräänlaiseksi grafiikan laataksi. Teoksen nimen hän oli puolestaan poiminut 1750-luvulta Piranesin teoksesta Carceri d’invenzione, jossa tämä kuvaa maanalaisia vankiloita.

”Palasia kirjasta The Future of Architecture Since 1889” -teossarja puolestaan lähti liikkeelle Jean-Louis Cohenin kirjasta The Future of Architecture since 1889. Tuominen oli lähtenyt ensin leikkaamaan arkkitehtuurin modernismin historiaa käsittelevän kirjan kappaleiksi ja maalaamalla sen sivuja. Tuominen esitteli esitelmässään mm. sitä, kuinka Cohenin kirjan sivuilla ollut Eiffel-torni oli päätynyt hänen taideteokseensa kollaasimaiseksi materiaaliksi. ”Palasia”-teoksen tarkoituksena oli ollut tutkia alkuperäisyyden ideaa. Millä tasolla alkuperäinen sijaitsee? Onko Tuomisen teos alkuperäinen, vaikka hän on muokannut sitä täysin uuteen uskoon leikkaamalla, asettamalla sen palasia esimerkiksi erilaisten kehyksien sijaan? Kuka on alkuperäisin tekijä tällaisessa taiteen tekemisen prosessissa? Ehkäpä kysymystä vielä monimutkaistaakseen Tuominen rakensi näyttelyynsä ”Taakse jätetty” -nimisen videon, joka sisälsi ”Palasia kirjasta The Future of Architecture Since 1889” -teossarjan tekemisprosessissa ylijäänyttä paperijätettä. Hän sävelsi myös musiikin tähän aiheeseen liittyen.

Tuomisen esitelmä herätti vahvan huomion siitä, että taiteen tulkitsijan tulisi aina pohtia taideteosta lopputuloksen lisäksi prosessin kautta. Olisi hyvä oppia tulkitsemaan taideteoksesta koko taiteentekemisen prosessi, koska se on kirjoitettu modernistisiin ja sen jälkeisen ajan taideteoksiin eksplisiittisesti läsnäolevaksi. Huomio pätee myös Lindstedtin romaaneihin, joissa lähteitä ei ole piilotettu, vaan teoksen luominen on esitetty avoimesti intertekstuaalisena prosessina.

Kirjailija, kustantaja ja kirjallisuudentutkija Kristian Blomberg oli kolmas puhuja taiteilijoiden ja kustantajien ketjussa. Blomberg oli paikalla kustantajan roolissa: hän on ollut pitkään aktiivinen runouden kustantaja Poesia-kustantamossa aina sen perustamisesta lähtien. Blombergin mukaan kustannustoimittajan työssä yhdistyvät lukeminen ja kirjoittaminen. Sitaatit, muotoon liittyvät kysymykset ja muut estetiikan kannalta olennaiset seikat ovat arkea kustannusprosessissa, ja tekijä ja kustannustoimittaja keskustelevat niistä usein.

Blombergin esitelmän otsikko oli ”Kustantajan näkökulma lainaamiseen”, ja hän aloitti esityksensä motolla: ”Sisältöjä tuottaa jokainen, mutta muotoja, jotka tekevät sisällöistä merkittäviä, on hyvinkin harvassa.” Blomberg halusi haastaa kysymyksellään sitä perinteistä ajattelutapaa, että sitaattisuojaa koskevassa keskustelussa usein aletaan puhua vain sitaateista ja niiden oikeutuksesta, kun relevantimpaa voisi toisinaan olla se, että puhuttaisiin muodon siteeraamisesta.

Blomberg peräänkuulutti esitelmässään moniarvoista suhtautumista sitaatteihin. Vaikka usein pohditaan, mikä on alkuperäinen sitaatti ja kuka on alkuperäinen tekijä, tämä pohdinta on usein turhaa, koska usein eri teoksissa käytetään samaa sitaattia. Usein ei myöskään tiedetä, mikä on alkuperäistä. Tässä kohdin Blomberg viittasi esimerkiksi V.S. Luoma-ahon runouteen, jossa moniäänisyys tulee koko ajan esille ja joissa on runsaasti osoitteettomia sitaatteja ja kaikuja aiemmista teksteistä. Blomberg mainitsi Luoma-ahon esimerkkinä runoilijasta, jolle teoksen idea on paljon merkittävämpi kuin tekstuaaliset yksityiskohdat, kuten esimerkiksi juuri sitaattien käyttötapa.

Kustannustoimittajan ominaisuudessa Blomberg on huomannut, että toisinaan eri tekijät ovat samanaikaisesti toisista tietämättään hyödyntäneet samankaltaista ideaa. Hän esittikin ajatuksen, että sitaatin ei ehkä pitäisi koskea niin vahvasti vain yksittäisiä lausumia tai vaikkapa vain juonirakenteita. Blombergin mukaan täytyisi oikeasti pohtia muodon siteeraamista, koska kysymys siitä on relevantti erityisesti luettaessa 2000-lukulaista suomalaista runoutta.

 

Tutkijoiden puheenvuoroja lainoista kaunokirjallisuudessa ja kuvataiteessa

 

Kirjallisuudentutkija Sanna Nyqvistin esitys avasi tutkijoiden puheenvuoro-osuuden. Hänen kaunokirjallisia lainoja käsittelevän esitelmänsä otsikko oli ”Sitaatti, intertekstuaalisuus, varkaus?”. Nyqvist lähti liikkeelle nostamalla esille erilaisia intertekstuaalisuuden ilmenemismuotoja kirjallisuudessa. Intertekstuaalisuutta voi olla kirjallisuuden lajien lainaaminen, paikalliset sitaatit ja alluusiot. Sitä on myös adaptaatioissa, joissa teos siirretään toiseen lajiin ja ympäristöön. Nyqvistin mukaan sitaatille ei ole kirjallisuudentutkimuksessa selkeää, yksiselitteistä määritelmää, mutta siteeraamisen tehtäviä kaunokirjallisuudessa on helppo osoittaa: teos saatetaan sitaattien avulla liittää traditioon, saatetaan osoittaa kunnioitusta tai kritiikkiä siteerattua kohtaan. Sitaatein saatetaan rikastaa tai rikkoa tyyliä ja näin luoda rajat ylittäviä merkitystasoja. Sitaateilla voidaan haastaa lukijaa tai luottaa jaettuun kulttuuriperintöön. Ne voivat myös olla keino rakentaa uskottavaa fiktiivistä maailmaa.

Kaunokirjallisuudessa ei Nyqvistin mukaan ole vakiintuneita tapoja merkitä sitaatteja – itse asiassa yksi vakiintunut tapa on ollut jättää sitaatit merkitsemättä. Tätä tapa on viimeaikaisissa keskusteluissa kyseenalaistettu. Sitaatteja koskevien kiistojen yhteydessä on esitetty kolme keskeistä argumenttia sitaattien merkitsemisen puolesta. Sitaattien merkitsemistä pidetään (1) reiluna lainattua kirjailijaa kohtaan ja (2) reiluna lukijoita kohtaan, minkä lisäksi on esitetty (3) tiukka tekijänoikeuslain sitaattipykälän (22§) tulkinta, jonka mukaan sitaatti pitäisi merkitä ja lähde ilmoittaa. Kuitenkin Nyqvist nosti esille useita syitä, miksi sitaattien merkitseminen ei ongelmitta sovi kaunokirjallisuuteen: se voi rajoittaa kirjailijan ilmaisukeinoja, sulkea teoksen tulkintamahdollisuuden, rikkoa huolella luodun fiktiivisen maailman tai kaventaa teoksen taiteellista potentiaalia. Uhkana voi olla lisäksi se, että taiteellisen prosessin ja lopputuloksen välillä ei enää nähdä eroa. Käytännön pulmana Nyqvist mainitsi sen, että lainausmerkit ovat kaunokirjallisuudessa jo toisessa käytössä: niillä merkitään lainattua (fiktiivistä) puhetta.

Yhtenä esimerkkinä Nyqvist käsitteli lähteiden merkitsemistä historiallisessa romaanissa. Raija Oranen oli Aurora-romaanissaan siteerannut suomennettuja 1800-luvun kirjedokumentteja Katri Lehdon tietoteoksesta Kytäjän kreivitär: Marie Linderin elämä (1985). Tekijänoikeusneuvoston (lausunto 2015: 13) mukaan Orasen olisi pitänyt tehdä lainaukset ”alalla vallitsevan hyvän tavan mukaisesti selkeästi lähde ja tekijä mainiten”. Nyqvist pohti, missä määrin Orasen kustantajan jälkikäteen kirjastoihin toimittama lähdeluettelo (jota yleensä ei ole romaanin kirjastokappaleisiin lisätty) avitti asiaa. Viimeisimmässä romaanissaan Marsalkan ruusu (2018) Oranen käyttää lainausmerkkejä minäkertoja Mannerheimin puheen sisällä aina lainatessaan dokumenttilähteitä. Nyqvistin mukaan kyse on teknisesti esteettisesti ontuvasta ratkaisusta, joka ei myöskään auta selventämään käytettyjen lähteiden alkuperää.

Oikeustieteen tutkija Anette Alén-Savikko käsitteli esitelmässään tekijänoikeutta ja siteeraamista kuvataiteessa oikeustieteellisestä näkökulmasta. Esitelmässään hän viittasi sekä kansallisiin että kansainvälisiin EU-oikeuden tulkintoihin sitaattioikeudesta. Alén-Savikko pohjusti aihettaan viittaamalla erityisesti omaan parodiaa koskevaan tutkimukseensa sekä selvitykseensä siitä, miten reiluuden käsite täytyisi ymmärtää kuvataiteessa siteeraamisen yhteydessä. Hän kertoi käsittelevänsä ”Taide, tekijyyden muutos ja tekijänoikeus” -projektissa nimenomaan reiluuden ja appropriaation suhdetta toisiinsa.

Alén-Savikko nosti esille havainnollisesti sen ongelman, joka kuvataiteen alalla nousee, jos kuvataiteen teoksia tarkastellaan tekijänoikeuksien näkökulmasta. Tekijänoikeuksissa on kyse yksinoikeuksista (esimerkiksi kappaleen valmistus-, isyys- ja respektioikeus), ja teoskynnyksen nähdään ylittyvän omaperäisyyden ansiosta. Kuitenkin konkreettinen taiteen tekeminen on paljon monimutkaisempi prosessi, kuin mitä oikeustieteellisesti tekijänoikeuksissa ajatellaan. Esimerkiksi Alén-Savikko otti Andy Warholin, jonka taiteen tekemisen yhteydessä on vaikea pohtia alkuperäisyyden kysymystä. Warholin taiteessa lähtökohtana voi olla jonkin halpakopion tai taiteellisesti ”arvottoman” massamedian kuvan kopioiminen, ja lopputuloksesta on tullut arvokkaampi kuin siitä kuvasta, jota Warhol siteeraa.

Tutkijoiden puheenvuoro-osion päättäneen esitelmän piti kirjallisuustieteen tutkija Minna Siikilä-Laitila. Hän eritteli esitelmässään internetin verkkokeskusteluja, joissa aiheena on ollut fantasiakirjallisuus, ja kysyi, miten lukijat ymmärtävät sitaatit fantasiakirjallisuudessa. Liian kömpelöt ja suorat lainat koetaan ongelmallisina verkkokeskusteluissa. Tästä esimerkkinä hän otti Christopher Paolinin tuotannon, joka on saanut paljon kritiikkiä osakseen erityisesti ”röyhkeinä” pidettyjen nimilainojen takia.

Siikilä-Laitilan mukaan kirjallisia lainauksia arvioidaan neljästä eri näkökulmasta. Kirjailijan maine ja ”aura” vaikuttavat aina lukijan ennakko-odotuksiin ja tapaan, jolla siteeraamista arvotetaan. Kirjailijan taidot puolestaan vaikuttavat konkreettiseen lukukokemukseen sekä siihen, miten lukija arvottaa lukemaansa. Lukijan tietotaso ja lukeneisuus selittävät osittain sitä, pystyykö hän arvioimaan siteeraamisen onnistuneisuutta. Osansa on myös fanikulttuurilla tai antifaniudella. Affektiivinen suhde kirjailijaan tai tämän kilpailijaan saattaa vaikuttaa tapaan, jolla siteeraaminen ja sen oikeutus ymmärretään.

Tekijänoikeusjärjestöjen näkökulma sitaatteihin

Tekijänoikeusnäkökulman sitaattiseminaariin toivat Sanaston lakimies Juha Pihlajaniemi ja Kuvaston toiminnanjohtaja Tommi Nilsson, jotka molemmat käsittelivät oman ammattinsa näkökulmasta sitä, miten siteeraaminen aiheena nousee esille tekijänoikeusjärjestöjen arkipäiväisessä työssä. Juha Pihlajaniemi lähti esitelmässään liikkeelle siitä, minkälaisissa asioissa Sanastoon yleensä ollaan yhteyksissä. Sitaattioikeuksia koskevat kysymykset työllistävät häntä Sanaston juristina paljon. Tämä ei olekaan ihme, sillä Pihlajaniemen mukaan kirjallisuuden tekijä on aina siteeraaja ja siteerattava samanaikaisesti. Hän on sitä mieltä, että siteeraaminen-käsitettä käytetään keskustelussa liian varomattomasti oikeustieteen näkökulmasta. Hänen mukaansa sitaatti-sanaa käytetään usein synonyymina tekstilainan kanssa, vaikka näistä vain sitaatti on tekijänoikeuksiin liittyvä käsite.

Pihlajaniemi kävi läpi tekstin käytön tapoja tekijänoikeuden valossa. Tekstiä voi käyttää vapaasti silloin, kun tekijänoikeuden suoja on päättynyt tai kun teksti ei ylitä teoskynnystä tai kyse on vapaasta muuntelusta. Rajoitussäännöksen sallimasta käytöstä on puolestaan kyse mm. silloin, kun opetustilanteessa siteerataan lähdettä. Luvanvaraisessa käytössä tekstilainaan tarvitaan lupa tekijältä tai tekijän valtuuttamalta taholta, kuten Sanastolta. Kiellettyä käyttöä on sellainen, joka rikkoo esimerkiksi oikeudenomistajan moraalisia oikeuksia tai johon ei ole saatu lupaa.

Ison osan esityksestään Pihlajaniemi pohti sitaattioikeuden edellytyksiä. Niitä ovat ensinnäkin julkistettu teos (esimerkiksi yksityiskirjeet olisivat oikeuden ulkopuolella). Toisekseen sitaattioikeuden edellytyksenä on se, että sitaatin täytyy olla hyvän tavan mukainen. Toiseksi se täytyy esittää asiallisessa yhteydessä, niin että tekijä ja lähde tuodaan esille. Kolmanneksi sitaatilla on oltava tarkoituksenmukainen laajuus eli sen mitta täytyy olla perusteltu kontekstissaan. Pihlajaniemen mukaan sitaatin pituudelle ei ole asetettu tarkkoja rajoja, eikä oman tekstin ja lainatun tekstin suhteesta ole säännöksiä, mikä johtaa siihen, että esimerkiksi Tekijänoikeusneuvosto tai muut tekijänoikeuksia punnitsevat instanssit joutuvat aina tapauskohtaisesti arvioimaan, onko siteeraus tehty asiallisesti.

Visuaalisen alan taiteilijoiden tekijänoikeusjärjestö Kuvaston toiminnanjohtaja Tommi Nilssonin aiheena oli pohtia visuaalisten sisältöjen siteeraamista. Työssään Nilsson joutuu usein tekemisiin oikeuksien hallinnoinnin, taiteen jälleenmyyntikorvauksen, sopimuslisenssikorvausten ja näyttämisoikeuksien kanssa. Erityisesti isyysoikeutta ja näin moraalisia oikeuksia koskevat kysymykset tulevat olennaisesti esille Kuvaston arkityössä. Entistä useammin nykypäivänä häneen otetaan yhteyttä tilanteissa, joissa taiteilijoiden välisiin yhteistyöprojekteihin tarvitaan selvyyttä. Nilsson lähti esitelmässään liikkeelle monen muun Sitaattiseminaarin puhujan tavoin pohtimalla sitaatin määritelmää ja nosti esille sen, kuinka hän joutuu käsittelemään työssään usein sitaatin rajapintoja, ja silloin kyseeseen juristina tulevat nimenomaan tekijänoikeuslain käsitykset teoskynnyksestä, vapaasta muuntamisesta ja isyysoikeudesta.

Esitelmässään Nilsson käsitteli siteeraamiskysymystä nostamalla esille konkreettisia esimerkkejä viimeaikaisista työtehtävistään. Hän esitteli esimerkiksi Ateneumissa keväällä esillä olevaa Frantisek Kuplan näyttelyä ja sitä keskustelua, jota käytiin koskien sitä, millä tavalla ja millä ehdoilla taidenäyttelyn katalogissa voidaan julkaista taidekuvia. Hänen mukaansa kuvasitaattien (tekijänoikeuslaki 25 §) tulkinnan lähtökohtana pidetään usein väitettä siitä, että teoksessa tekstin pitää olla pääasia. Nilsson pohti esitelmässään sitä, mitä tämä ”pääasia” tarkoittaa ja mikä on kuvan ja tekstin välinen suhde tilanteessa, jossa siteerataan nimenomaan kuvaa. Kuitenkin sitaatteja voidaan tulkita myös toisen sitaattikäsityksen kautta eli yleisen sitaatin kautta.

Ovatko sitaatit uhka vai mahdollisuus?

Sitaattiseminaarin päätti paneelikeskustelu, jossa pohdittiin vielä yhteisesti sitä, ovatko sitaatit uhka vai mahdollisuus taiteessa. Apulaisprofessori Pauli Rautiaisen moderoimassa keskustelussa mukana olivat Kansallisgallerian juristi Tuula Hämäläinen, kirjailija Harry Salmenniemi, Sanaston lakimies Juha Pihlajaniemi ja oikeustieteen tutkija Riku Neuvonen. Heistä Harry Salmenniemi toi keskusteluun vahvasti esille taiteellista työtään aktiivisesti tekevän kirjailijan näkökulman, kun muut taas katsoivat asiaa lähinnä juristin silmälasien läpi.

Salmenniemi halusi tuoda esille kirjailijan käytännönläheisen näkökulman. Hän valotti keskustelussa omaa taiteentekemistään ja kertoi, ettei koskaan lähde luomistyössään liikkeelle tyhjästä paperista: hänellä on tietokoneellaan valtavia tiedostoja, joissa on paljon hänen eri aikoina poimimiaan sitaatteja. Kun tekstit ovat olleet pitkään koneella ja hän palaa niihin taukojen jälkeen, hän saattaa olla unohtanut, mistä mikin lausahdus on otettu. Hän saattaa muotoilla tällaista sitaattimateriaalia uudestaan ja käyttää sitä sitten omassa taiteellisessa työssään aineistona, jonka alkuperää hän ei tiedä ja jonka alkuperästä hän ei edes ole kiinnostunut.

Pauli Rautiainen moderoi paneelikeskustelua. Keskustelijoina Riku Neuvonen, Tuula Hämäläinen, Harry Salmenniemi ja Juha Pihlajaniemi.

Salmenniemen mukaan kirjailijat ovat kuitenkin suhteellisen lainkuuliaisia. Hän ei itse halua joutua neuroottiseen pakkotilaan, jossa alkaisi miettiä, voiko käyttää jotakin sitaattia sitaattioikeuksien takia. Salmenniemen lähestymistapa oli erilainen kuin juristikeskustelijoiden. Esimerkiksi Juha Pihlajaniemi näki, että sitaattioikeudella on edelleen merkityksensä. Hän arvioi, että silloin kun jonkun teosta käytetään joidenkin rajoitusten nojalla, rajoitteet ovat hyvin perusteltuja.

Mielenkiintoista keskustelua käytiin päivän polttavista aiheista, kuten siitä, millaisena oikeuden rooli nähdään siteeraamisasiassa taiteen kentällä. Riku Neuvonen totesi, että siteeraamista voitaisiin havainnollistaa palikan ja laatikon esimerkillä. Meillä on tällä hetkellä palikka ja laatikko, johon palikat eivät mahdu – tekijänoikeuslaki ei vastaa taiteentekemisen käytäntöjä. Neuvonen sanoi, että pitäisi saada pora ja taltta, joilla saataisiin parempia reikiä taiteen luomisen laatikkoon. Pitäisi oppia paremmin ymmärtämään siteeraamisen funktioita. Tuula Hämäläisen mukaan juridiikan tulkinnoissa pitäisi olla joustavuutta, myös Tekijänoikeusneuvostossa, jonka jäsen hän on ollut pitkään.

Salmenniemi kysyi, miten tekijän ja kopioidun kirjoittajan intentiot voitaisiin ottaa paremmin huomioon. Hän esitti, että kaikille taiteilijoille kopioiminen ei ole punainen vaate, vaan on esimerkiksi olemassa kirjailijoita, jotka haluavat tulla kopioiduksi. Salmenniemi pelkää, että jos tekijänoikeudet ovat liian rajoittavia, ne alkavat rajoittaa taiteentekemistä ja luovuutta.

Pitkään keskusteltiin myös tekijänoikeuslaissa esiintyvistä määritelmistä alkuperäisestä, uudesta ja itsenäisestä teoksesta. Tuula Hämäläisen mukaan nykytaide on haastanut nämä kaikki käsitteet, ja esimerkiksi kuvataiteessa on tunnettu vaikka kuinka pitkään “kopionkopionkopion” käsite. Salmenniemen mukaan lain kirjan on yksi asia, mutta lain henki on toinen. Salmenniemi otti asiaa havainnollistaakseen esimerkin Lindstedtin Oneironista: on eri asia, jos Salmenniemi itse ottaa Oneironista sitaattipohjan omaan taiteelliseen työhönsä kuin se, että McDonalds laittaisi mainokseensa Oneironin naispäähenkilöt syömään hampurilaisia.

Outi Oja

“Hämmentynyt juristi taideteoksen edessä” – Raportti emeritusprofessori Juha Karhun luennosta 3.12.2018

”Taide, tekijyyden muutos ja tekijänoikeus” -hanke sai odotetuksi vieraakseen OTT Juha Karhun maanantaina 3.12.2018. Lapin yliopiston velvoiteoikeuden emeritusprofessori Karhu kertoi värikkään luentonsa alkusanoiksi olevansa perusmielialaltaan hämmentynyt juristi. Hämmennyksellä hän lähtikin johdattelemaan kuulijoitaan aiheeseensa: kuinka ja mistä näkökulmista juristi kohtaa taideteoksen?

Karhulle juridiikka on heideggerilaisittain kotonaan silloin, kun on olemassa kiista tai hyvä tinka, kuten pohjoissuomalaiset puhuvat. Kun lainoppi on oikeussääntöjen tulkintaa ja systematisointia, eteenpäin esimerkiksi tekijänoikeuksien saralla voidaan päästä vain hyvien ja hedelmällisten kiistojen avulla. Näissä kiistoissa ei Karhun mukaan saa keskustella toisten ohi: kissa on nostettava pöydälle, ja kaikkien on katsottava silloin samaa kissaa ja istuttava saman pöydän äärellä.

Karhu esitti kolme erilaista lähtökohtaa, joista juristit kiistelevät ja jotka kaikki liittyvät tapaan tulkita taideteoksia. Ensimmäinen lähtökohta on kiista tosiasioista, toinen puolestaan kiista normeista ja kolmas on kiista argumenteista. Ison osan luennostaan Karhu käsitteli nimenomaan kiistoja tosiasioista. Kaikki sopimukset voivat purkautua, kun ajallinen konteksti ja tilanne muuttuu, mutta käytännössä muutokset eivät muuta välttämättä kokonaiskuvaa.

Karhu tarkasteli tekijänoikeuksia mielenkiintoisesti kertomuksen käsitteen kautta. Hänen mukaansa meillä on kaksi kertomusta koskien tekijänoikeuksia, ja ne ovat erilaisia riippuen kontekstista ja siitä, kuka tarinan kertoo. On aina mahdollista katsoa tekijänoikeuksia taiteentekijöiden näkökulmasta, ja tässä kertomuksessa pääsevät korostumaan tekijänoikeuksiin liittyvät arvot ja taiteilijoiden oikeus saada palkkio tekemästään taiteellisesta työstä. Sen lisäksi on olemassa aina toinen tarina: tekijänoikeudet ovat aina myös liiketoiminnan perusta. Karhun mukaan käytännössä tilanne on yksinkertainen: raha ratkaisee, kun puhutaan taideteoksesta juridiikan piirissä. Kulttuuriset arvot eivät koskaan nouse taloudellisten arvojen yläpuolelle.

Karhun mukaan on itsestään selvää, että nämä erilaiset kertomukset vaikuttavat tapaan, jolla juristi katsoo taideteosta. Kilpailuoikeusjuristi sallii tekijänoikeudet vain siinä laajuudessa kuin ne sopivat kilpailun ja talouden näkökulmiin. Koska taloudellisten arvojen valta on merkittävä, juridiikan parissa syntyy jatkuvasti törmäyskursseja kilpailuoikeuden ja tekijänoikeuksien välille.

Karhu peräänkuulutti rohkeutta tekijänoikeuksien soveltamiseen. Hänen mukaansa tekijänoikeudet täytyy yhdistää rajuun ja raakaan realismiin, ja kentällä pitäisi uskaltaa ottaa tekijänoikeuksien suhteen vapauksia, jotka ottavat huomioon tilannekohtaiset tekijät. Esimerkiksi hän otti valokuvaamisen kehittymisen viime vuosina: kun kaikki näppäilevät puhelimellaan tuhansittain kuvia joka tilanteessa, voisi ajatella, että esimerkiksi kuvankäyttöluvissa voitaisiin käyttää tilannekohtaisesti rentoja tulkintatapoja.

Tekijänoikeusjärjestelmän ongelmia

Karhu käsitteli luennollaan pitkään tekijänoikeusjärjestelmän ongelmia. ”Merellä olevaa vuotavaa laivaa ei voi nostaa telakalle korjattavaksi”, hän sanoi demonstroidessaan sitä, kuinka tekijänoikeusjärjestelmä on jäänyt ajastaan jälkeen: tänä päivänä elämme informaatioaikaa, emmekä teollisuusaikakautta, jolloin tekijänoikeuslakeja on säädetty. Päivitystä informaatioaikaan ei ole kuitenkaan tehty, ja tekijänoikeuksien pohja on – hämmentävää kyllä – edelleen 1800-luvulta, vaikka 1960-luvulla siihen saatiinkin aikaan tarkennuksia ja muutoksia.

Karhun mukaan on neljä strategiaa, joilla voidaan osoittaa tarpeet tekijänoikeusjärjestelmän päivittämiseksi. Ensimmäisenä näistä hän nosti esille teorian kehittämisen. Karhun mielestä tekijänoikeusjärjestelmää voitaisiin päivittää siten, että juridiikka voitaisiin kytkeä paljon paremmin taideteorioihin kuin tähän mennessä on tehty. Toisena strategiana Karhun mukaan on se, että yleislausekkeita olisi korjattava, jotta vääristyneet säännöt voitaisiin havaita. Esimerkkinä hän käytti fanifiktiota, jota on käsitelty viime aikoina myös Tekijänoikeusneuvostossa. Fanifiktiosta käyty keskustelu osoittaa Karhun mukaan sen, että säännöt eivät näytä toimivan, kun kaikkia nykyisiä taiteen luomisen muotoja ja tapoja varten ei löydetä sääntöjä tekijänoikeuslaista.

Kolmas Karhun nimeämä strategia oli itsesääntely, josta hän käytti myös nimitystä ”tosiasiallinen kolmikantamalli”. Kolmikantamallilla viitataan siihen, että lainsäätäjä antaa tavoitteita, mutta toimijat toteuttavat niitä kuitenkin omilla tavoillaan. Hänen mukaansa taidekentän käytännön toimijat ovat keskenään vakiinnuttaneet hyviä toimintamalleja käytännöille, joihin lainsäätäjä ei ole itse pystynyt antamaan sääntöjä. Entistä enemmän olisi kuunneltava ja hyväksyttävä näitä hyviä toimintamalleja, sillä tekijänoikeuslainsäädäntöä ei saada kohtaamaan muuten informaatioyhteiskunnan muuttuneita taiteentuottamisen tapoja. Neljäntenä kohtana Karhu nosti esille viidakon lait. Hän puhui siitä, kuinka taiteen kentällä on vahvoja intressitahoja, jotka hyödyntävät vanhentunutta lainsäädäntöä, sen rakenteellisia puutteita ja porsaanreikiä. Säännöt saattavat muuttua epäeettisiksi keinoiksi rikastua.

Ratkaisuja ongelmiin

Esitelmänsä loppupuolella Karhu kyseli vielä tarkemmin, mihin juristi joutuu taideteoksen edessä. Vaikka taiteen kentällä jylläävät monessakin paikassa viidakon lait, tilalle voidaan tietoisesti alkaa luoda toisenlaisia kertomuksia. Näiden uusien kertomusten avulla voitaisiin rakentaa käsitystä siitä, kuinka yksilöillä on oikeus kulttuuriin kantavana ja kestävänä yksilöllisenä sekä yhteisöllisenä perusoikeutena.

Taiteen tekemistä voisi Karhun mukaan katsoa perusoikeuksien vinkkelistä siten, että jokaisella yksilöllä on oikeus kulttuuriin perusoikeutena. Näin syntyisi myös uusi ja itsenäinen tarina, joka kerrottaisiin samalla kertaa sisältä taiteen näkökulmasta mutta myös yhteisöllisestä näkökulmasta (kaikilla on oikeus kulttuuriin). Haasteellisena tässä tarkastelutavassa Karhu näkee sen, että oikeus kulttuuriin on vain yksi monista perusoikeuksista, ja sitä koskevat siksi yleiset perusoikeuksien rajoitusedellytykset.

Luentonsa lopussa Karhu totesi olevansa realisti; tulevan vuosikymmenen aikana tekijänoikeuslakia ei pystytä järkevöittämään. Sen takia hän peräänkuuluttaa taiteen maailmasta uusia, relevantteja tarinoita, joissa nostettaisiin esille taiteen arvot ja yhteisölliset tosiasiat.

Karhun luento herätti vilkkaasti keskustelua erityisesti juuri tekijänoikeuksista suhteessa tarinoihin. Pohdittiin esimerkiksi sitä, kenellä on oikeus ja mahdollisuus kirjoittaa tällä hetkellä tekijänoikeuden tarinaa. Kyseltiin, onko suomalaiselle taiteen kentälle syntymässä sellainen normitarina, joka luo puitteet viidakon laiksi. Keskustelun yhteydessä Karhu nosti esille sen, kuinka immateriaalioikeus on aina tavallaan omistusoikeuksien kiinnilyömistä ja siksi kyse on lopulta siitä, minkälainen omistaminen on hyväksyttyä. Hän demonstroi pohdintaansa ajankohtaisella esimerkillä saamelaispuvuista kysymällä, haluavatko esimerkiksi saamelaiset yksityistä omistamista kulttuurisille tuotteille. Kuka omistaa saamelaispuvun ja riittääkö se, että joku ostaa oikeudet joltakin yksittäiseltä taiteilijalta tähän ”kulttuuriseen” tekstiiliin?

Tarinanäkökulman lisäksi luennon päätteeksi käytiin runsaasti keskustelua käsitteistä. Puhuttiin siitä, miten taiteentutkimuksen käsitteitä, kuten fanifiktiota ja parodiaa, voidaan soveltaa tekijäoikeuksien tulkinnassa.

Outi Oja

Siteeraamisen taide – seminaari sitaateista kirjallisuudessa ja kuvataiteessa 31.1.2019

SITEERAAMISEN TAIDE – SEMINAARI SITAATEISTA KIRJALLISUUDESSA JA KUVATAITEESSA

Aika: 31.1.2019 klo 12:30-17:30
Paikka: Helsingin yliopiston päärakennus, sali 13, Fabianinkatu 33 (3. krs). Tilaan on esteetön pääsy. Tarvittaessa apua saa vahtimestareilta puh. 02941 23151.

Sitaatit ovat viime aikoina puhuttaneet niin taiteen tekijöitä kuin vastaanottajiakin. Yhtäältä lainaaminen on vakiintunut osa luomista, toisaalta vaatimukset sitaattien merkitsemisestä kirjallisiin ja kuvataiteen teoksiin ovat voimistuneet. Tekijät, tuottajat, kustantajat ja galleristit joutuvat ratkomaan sitaatteihin liittyviä pulmia arkisessa työssään, ja sitaattikiistoja nousee säännöllisesti esimerkiksi Opetusministeriön alaisen tekijänoikeusneuvoston käsittelyyn.

Taide, tekijyyden muutos ja tekijänoikeus -projektin iltapäiväseminaarissa paneudutaan siteeraamisen käytäntöihin ja rajoihin taiteilijoiden, tutkijoiden ja juridiikan asiantuntijoiden näkökulmista.

Puheenvuoroissa pohditaan muun muassa seuraavia kysymyksiä: Mikä on sitaatti ja millainen taiteellinen keino siteeraus on? Miten sitaatit ilmenevät kirjallisuudessa ja kuvataiteessa? Kuinka paljon saa siteerata ja miten? Mikä on juridinen sitaattioikeus ja miten sitä tulisi taiteisiin soveltaa? Mitä tarkoittaa sitaattioikeuden yhteydessä käytetty ilmaus ”hyvä tapa”? Eroavatko eri teoslajien väliset sitaattikäytännöt?

Seminaari on kaikille avoin ja maksuton. Toivotamme taiteen tekijät, tutkijat ja yleisön tervetulleiksi keskustelemaan siteeraamisen tarkoituksista ja oikeutuksesta. Ilmoittaudu seminaariin 18.1.2019 mennessä osoitteessa:

https://elomake.helsinki.fi/lomakkeet/93245/lomake.html

Tiedustelut:

Taide, tekijyyden muutos ja tekijänoikeus -projektin johtaja, yleisen kirjallisuustieteen tutkijatohtori Sanna Nyqvist (puh. 02941 24327, sanna.nyqvist@helsinki.fi)

Ohjelma

12.15 Aloituspuheenvuoro / Sanna Nyqvist

Osio 1: Taiteilijat ja kustantajat

12.20–12.40 Miksi lainaan? Vieraiden sanojen poetiikka & praktiikka
Kirjailija Laura Lindstedt

12.40–13.00 Kollaasintekijän paljastukset
Kuvataiteilija, Taideyliopiston Kuvataideakatemian taidegrafiikan lehtori Tatu Tuominen

13.00–13.20 Kustantajan näkökulma lainaamiseen
Kustantaja ja kirjailija Kristian Blomberg (Poesia)

13.20–13.35 Keskustelu

13.35–13.45 Tauko

Osio 2: Tutkijat

13.45–14.05 Sitaatti, intertekstuaalisuus, varkaus? Lainat kaunokirjallisuudessa
Kirjallisuudentutkija Sanna Nyqvist

14.05–14.25 Laki ja lainat: tekijänoikeus ja siteeraus kuvataiteessa
Oikeustieteen tutkija Anette Alén-Savikko

14.25–14.35 Tekijöiden lainat lukijoiden silmin: esimerkkinä fantasiakirjallisuus
Kirjallisuudentutkija Minna Siikilä-Laitila

14.35–14.50 Keskustelu

14.50–15.20 Kahvi

Osio 3: Tekijänoikeusjärjestöt

15.20–15.40 Kirjallisuus ja siteeraaminen
Sanaston lakimies Juha Pihlajaniemi

15.40–16.00 Kuvaston näkökulma: visuaalisten sisältöjen siteeraminen
Kuvaston toiminnanjohtaja Tommi Nilsson

16.00–16.10 Keskustelu

Osio 4: Paneelikeskustelu: Sitaatit – uhka vai mahdollisuus?

16.10–17.00 Kansallisgallerian lakimies Tuula Hämäläinen, kirjailija Harry Salmenniemi, Sanaston lakimies Juha Pihlajaniemi ja oikeustieteen tutkija Riku Neuvonen; moderaattorina professori Pauli Rautiainen

17.00–17.30 Loppukeskustelu

Anette Alén-Savikko: Tekijyys, lait ja tulkinnat

Projektin tutkijalta, OTT Anette Alén-Savikolta, on julkaistu uusi kirjoitus Lehtisissä. Kirjoituksessaan Anette valottaa tekijänoikeuden historiaa ja sisältöä sekä erittelee tekijyyteen liittyviä kysymyksiä lainsäädännön ja oikeuskäytännön kautta. Miten tekijyys määrittyy ja millaisia tulkintoja tekijyydestä löytyy esimerkiksi elokuvan tai musiikin yhteydessä? Anettepohtii myös tekijyyden ja tekijänoikeuden haasteita sekä tulevaisuutta. Kirjoituksen voi lukea ilmaiseksi täältä.

Publication: Sanna Nyqvist: “Literature and Copyright after the Berne Convention (1886)”

 In this article, published online in The Oxford Research Encyclopedia of Literature, Sanna Nyqvist offers an outline of the development of international copyright from a literary perspective and analyses in more detail three key areas contestation and conflict in applying copyright to literature – piracy, translation and appropriation.

 The summary of the article can be read here (the full article is unfortunately for OREL subscribers only).

 

Seminaari 3.12. klo 14-16: Juristi taideteoksen edessä

Maanantaina 3.12. klo 14–16 emeritusprofessori Juha Karhu on seminaarimme vieraana ja esitelmöi otsakkeella ”Juristi taideteoksen edessä”. Hän hahmottelee puheenvuorossaan taiteen ja oikeuden välisiä jännitteitä. Lapin yliopistossa velvoiteoikeuden professorina ja oikeustieteellisen tiedekunnan dekaanina työskennellyt Karhu on ollut tutkimustoiminnassaan kiinnostunut muun muassa oikeuden muutoksesta. Kirjassaan Uusi varallisuusoikeus hän tarkasteli varallisuusoikeuden perusoikeudellistumista. Karhu on urallaan liikkunut usein tieteen ja taiteen rajapinnnalla. Esimerkiksi jäädessään eläkkeelle keväällä 2017, hän esitti jäähyväisluennon asemesta Josef K:n roolin Franz Kafkan teokseen Oikeusjuttu perustuvassa näytelmässä.

 Paikka: Helsingin yliopisto, päärakennuksen sali 21 (Fabianinkatu 33, 5. krs, esteetön pääsy).

Seminaari aiheesta “‘There is not a single original thought in Eragon’: Tekijyys verkon fantasiakirjakeskusteluissa” 15.10. klo 14-16

Maanantaina 15.10. klo 14–16 projektin seminaarissa FM Minna Siikilä-Laitila puhumassa väitöskirjastaan ”’There is not a single original thought in Eragon’: Tekijyys verkon fantasiakirjakeskusteluissa”.

Anette Alén-Savikko: Copyright and Circus

Hankkeen tutkijalta Anette Alén-Savikolta (OTT, tutkijatohtori) on ilmestynyt uusi artikkeli, Copyright and Circus, Nordiskt Immatiriellt Rättskydd -verkkolehdessä (NIR 1/2018).

Artikkeli käsittelee tekijänoikeuden soveltumista sirkukseen ja sirkusesityksiin, kuten akrobatiaan, taikuuteen ja klovneriaan. Sirkusesitysten vaatimat taidot ja niihin sisältyvät temput ja illuusiot sekä fysiikan lakeihin nojaaminen ja perinteestä ammentaminen kääntyvät tekijänoikeudellisessa katsannossa usein tekijyyden ja omaperäisyyden puutteeksi. Esityksiin kuitenkin monesti sisältyy draamaa, taiteellisia elementtejä ja kerroksellisuutta (mm. parodia, burleski). Sirkusteknisin taidoin voidaan ilmaista nimenomaan taiteellisia päämääriä.

Artikkelin pohjalta on selvää, ettei sirkus jää kategorisesti tekijänoikeuden ulkopuolelle, ja kansallisesti esiintyy erilaisia ratkaisuja sirkuksen hyväksi. Samalla kuitenkin peräänkuulutetaan nykyistä syvempää ymmärrystä sirkuksen ominaispiirteille. Tekijänoikeuden ohella artikkelissa käsitellään esiintyvän taiteilijan lähioikeutta sekä elinkeinotoiminnan sääntelyn ja sosiaalisten normien mahdollisuuksia säännellä sirkuksen aineettomia oikeuksia.

Hankkeen tutkija Anette Alén-Savikko vieraana ATRIP 37th Annual Congressissa

Hankkeen tutkija, Anette Alén-Savikko (OT, tutkijatohtori) esitteli tutkimustaan Helsinkiin rantautuneessa kansainvälisessä kongressissa 6.8.2018. Hän kertoi keskittyvänsä reiluuden ilmenemismuotoihin kuvataiteessa sekä “reiluuteen” oikeudellisen ja esteettisen katsannon välimaastossa tai välittäjänä. Viitaten viimeaikaiseen oikeuskäytäntöön sekä omaan tutkimukseensa parodiasta, Anette totesi, kuinka imitaatioon ja olemassa olevan kuvaston haltuunottoon nojaavat taiteen käytännöt eivät välttämättä mahdu tekijänoikeuteen sisältyviin reiluuden tiloihin (erit. sitaattioikeus, parodiapoikkeus).

Kolmipäiväinen kongressi oli rakennettu reiluuden teemalle immateriaalioikeudessa (fairness, morality and ordre public in IP law and policy). Aneten puheenvuoro oli ensimmäisen päivän paneelissa, jossa etsittiin vastausta reiluuden merkitykseen tekijöille.  Paneelia johti professori Sam Ricketson (University of Melbourne, Australia).