Osallistuin elokuussa Suomen kulttuurirahaston tuella eurooppalaiseen yliopistojen tasa-arvokonferenssiin Dublinissa, 10th Conference on Gender Equality in Higher Education. Tasa-arvo, verkostot ja seksuaalinen häirintä akateemisessa maailmassa olivat keskeiset puheenaiheet.
Konferenssin kansainvälisenä koordinaattorina oli Helsingin tutkijanaisissakin pitkään vaikuttanut professori Liisa Husu Örebron yliopistosta. Hän on ollut mukana järjestämässä kaikkia edellisiä konferensseja eli siitä asti, kun Helsingin yliopisto järjesti sarjan ensimmäisen tilaisuuden vuonna 1998.
Tämä konferenssi oli erinomainen samalla lailla kuin kaikki muutkin konferenssit, joissa olen työni puolesta ollut: opin hyödyllistä tietoa, verkostoidun upeiden ihmisten kanssa – ja sain lisää uskoa siihen, että teen työtä, jolla on merkitystä. Tosin tasa-arvoasiat eivät varsinaisesti ole minun työni, vaan yliopistoni maksaa minulle palkkaa siitä, että vedän tutkimuslaboratoriota ja kehitän hiukkasfysiikan säteilynilmaisimia.
Tasa-arvo koskee kaikkia
Konferenssissa tuotiin toistuvasti esiin, kuinka sukupuolten tasa-arvo tarkoittaa tasa-arvoa sekä miehille että naisille. Monimuotoiset yhteisöt tunnetusti tekevät parempia päätöksiä. Näin ollen naisten vähäisempi edustus yliopistoissa ja etenkin niiden johtopaikoilla ei ole ongelma vain naisille itselleen vaan myös menetys koko yhteisölle. Euroopan ei todellakaan ole varaa jättää käyttämättä näin suurta määrää osaamista.
Konferenssissa keskusteltiin myös paljon naisten omien verkostojen merkityksestä – sellaisista kuin Helsingin tutkijanaiset ry. Tasa-arvokysymysten lisäksi verkostoissa keskustellaan myös tieteestä ja tutkimuksesta, löydetään uusia yhteistyökumppaneita sekä välitetään nuoremmille roolimalleja ja jopa mentorointia. Naisten verkostot ovat myös omiaan hälventämään sukupuoleen liittyviä tiedostamattomia ennakkoluuloja, joita pidetään merkittävänä esteenä naisten uralla etenemiselle.
Seksuaalinen häirintä akateemisessa maailmassa iso ongelma
Minä pidin konferenssissa esitelmän seksuaalisesta häirinnästä perustuen Helsingin tutkijanaisten hiljattaiseen tutkimukseen. Kyselyn avulla selvitimme, kuinka yleistä häirintä on suomalaisissa yliopistoissa, miksi siitä jätetään raportoimatta, miten siitä raportoidaan ja miten raportointi otetaan vastaan. Tutkimuksessa kävi myös ilmi, kuinka vaikeaa on seksuaalisen häirinnän määrittely. Aihe kiinnostaa ilmeisen paljon, koska esitykseni aikana luentosali oli ääriään myöten täynnä, ja jälkeenpäinkin monet kollegat halusivat jutella kanssani aiheesta.
Suomi EI ole tasa-arvon mallimaa
Yksi asia konferenssissa oli hämmentävää: Eurooppalaiset kollegat kyselivät minulta, miksei tasa-arvo kiinnosta suomalaisia. Nimittäin konferenssin 364 osallistujasta vain minä ja yksi kollega Tampereelta olimme Suomesta. Sitä paitsi minä olin paikalla Helsingin tutkijanaisten enkä Helsingin yliopiston edustajana. Mutta olkaamme positiivisia: ehkäpä tasa-arvoasioissa kauniit strategiat muuttuvat pikkuhiljaa myös naseviksi käytännön toimiksi!
University of Helsinki
