Yhdenvertaisuus-blogi: Suunnistetaan sanoilla

In English below

Vuoden ensimmäisinä päivinä huomasin, että marraskuussa käymäni kurssin perusteella minulle on kirjattu Suomen Suunnistusliiton järjestelmään toisen luokan ratamestarin pätevyys. Taas saan tuntea suorittamisen iloa! Tyytyväisyyteen sekoittuu kuitenkin hämmennystä: suunnistus on ollut pääasiallinen liikuntaharrastukseni kymmenvuotiaasta asti, toisin sanoen vuodesta 1980. Olen laatinut ratoja kuntorasteille jo teini-ikäisestä lähtien. Miten ihmeessä onkin päässyt käymään niin, että menin ratamestarikurssille vasta nyt? Olen melko koulutusmyönteinen, esimerkiksi nuoruuden poikaystävään liittyneen purjehdusharrastuksen tueksi kävin muun muassa navigaatiokurssit avomerilaivuriin asti.

Miten tämä ratamestarikoulutus on jäänyt käymättä? Taidanpa tietää ainakin osittaisen vastauksen. Terminä ratamestari kuulostaa vanhalta, arvovaltaiselta ja viisaalta MIEHELTÄ. Roolimallien puute ja tiedostamattomat ennakkoluulot ovat estäneet minua näkemästä itseäni mestarina – en ole päässyt edes siihen asti, että olisin ajatellut, ettei minusta ole ratamestariksi. Olen ollut sokea koko mahdollisuudelle. Luulisi, että minutkin on keitetty jo riittävän väkevässä liemessä murtamaan tällaisia muureja, mutta ilmeisesti mestarissa menee raja, laivuri on vielä ok.

Suunnistuskansa pitää lajiamme tasa-arvoisena ja niin pidän minäkin pääosin. Olen törmännyt vain pari kertaa koko suunnistusurani aikana naisia kommentoiviin ilmitörttöyksiin: ”Toivottavasti sattuu lähtöaika jonkun hyväpakaraisen naisen kanssa samaan aikaan, perässä juoksemisesta saa virtaa” ja ”Miksei meidän bussissa voi olla minun ilokseni ketään nuorta kovaa suunnistajanaista, joka olisi vielä hyvänköinen”.

Molemmilla kerroilla asialla olivat melko ikääntyneet miesoletetut. Jäin harmittelemaan, miksi en koettanut selittää näille hahmoille, että nuo jutut kannattaisi pitää mahassaan. Osaatko sinä sen sanoittaa?

Selkeitä kummallisuuksiakin löytyy, kun tutustuu ratamestarin ohjeisiin: miksi kilpailuratojen laadinnassa käytetyt kärjen tavoiteajat ovat lyhyemmät naisille kuin miehille? Kilometrit kyllä ovat vähäisemmät, sen ymmärrän, mutta miksi suoritusajat? Tätä ovat jotkut huippusuunnistajanaiset vahvasti kritisoineet. Miksi naisten taitotason oletetaan lähtevän laskuun kun he täyttävät 45 vuotta, mutta miesten vasta kun he täyttävät 60? Mikään kerätty data ei tue tätä. Onneksi miesoletettu kouluttaja ja kaikki ääntä pitäneet ratamestarikurssin parikymmentä osallistujaa, joista neljäsosa oli naisia, ärisivät näille ohjeistuksille yksissä tuumin. Joukon hiljaisten mielipiteistähän ei koskaan tiedä.

Sitten on niitä tavallisia käytäntöjä, joita ei edes huomaa, ennen kuin niille herkistyy: miksi esimerkiksi kyytiporukat jakautuvat usein sukupuolirajojen mukaan? Entä jos iso osa omanhenkisistä tyypeistä onkin rajan takana? Miksi selostaja sanoo, että tässä nyt mennään tätä naisten kisaa, mutta sitten nähdään todellista rohkeutta ja sitkeyttä painaa pusikossa kun miehet lähtee? Jaha, minulla ja muilla naisilla on kyllä rohkeutta ja sitkeyttä, jotka ovat henkisiä ominaisuuksia, fyysisissä ominaisuuksissa voi olla eroa miehiin – juu.

Onko joku asia sinun mahdollisuushorisonttisi ulkopuolella, koska sanat yhdistettynä sukupuolirooleihin estävät sinua näkemästä muurin yli? Venyttely? Johtaminen? Tunteista puhuminen? Ura? Itkeminen? Voima? Terapia? Voittaja?

Yhdenvertaisuudesta vastaava matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan varadekaani Hanna Vehkamäki käsittelee alunperin Helsingin yliopiston intranetissä julkaisitussa blogissaan teemaan liittyviä tarinoita. Varadekaanin vastuualueita ovat myös kestävä kehitys, kansainvälisyys, hyvinvointi, tilankäyttöperiaatteet ja kaksikielisyys, joten saattavat kirjoitukset sivuta niitäkin.


In English:

The equality blog: Word orienteering

At the beginning of the year, I discovered that I’d been registered in the system of the Finnish Orienteering Federation as a second class route planner (Finnish ratamestari = “course master”), based on a class I’d taken in November. Yet again, I can feel the joy of accomplishment! However, my satisfaction is mingled with confusion; orienteering has been my main sports hobby since I was ten, i.e. since 1980. I’ve been planning courses for recreational orienteering events since I was a teenager. How is it possible that I didn’t take this route-planner (“course master”) class until now? I’m quite keen on educating myself, like when I took navigation classes up to the degree of offshore skipper when taking part in the sailing hobby of a boyfriend in my youth.

How had I skipped this route-planner class? I think I know at least part of the answer. The term “course master” sounds like an older, authoritative, and wise MAN. The lack of role models and the subconscious prejudices have stopped me from seeing myself as a master – I haven’t even reached the point where I would have entertained the thought that I can’t be a course master. I was blind to the whole possibility. You would think I’d been hardened enough to break ceilings like this, but apparently my limit is drawn at a master, though a skipper is still OK.

Orienteering folks think there is no inequality in our sport, and so do I mostly. I’ve only experienced a couple of blatant examples of men commenting on females during all my career in orienteering. “I hope I get to start along with a woman with a good set of butt-cheeks, that will give me energy for the chase” and “Why can’t there be some young female orienteering ace on my bus to cheer me up? She ought to be good-looking as well.”

Both times, the words were uttered by elderly men. I’ve regretted that I didn’t try to explain to these characters that they should keep this kind of thoughts to themselves. Could you have put words to it?

There are some obvious peculiarities in the instructions for route planners: why are the target times used in planning the route for the top five women shorter than those for men? I understand that there are fewer kilometres, but why the target times are shorter? Some top female orienteering champions have strongly criticised this. Why is the skill level of women expected to start declining at age 45, but that of men not until they turn 60? There is no data to support this. Luckily, both the male instructor and all who expressed an opinion during the route-planner class thrashed these instructions as one. The class was attended by twenty-something students, one fourth of which were women. We can never know what the silent ones were thinking.

Then we have the ordinary practices that you don’t even notice until you develop a sensitivity to them: why are the car sharing groups often divided along the gender line, for example? What if a large part of your like-minded people are on the other side of the divide? Why does the commentator say that this is now the women’s competition, but then when the men set out, we will be witnessing true courage and tenacity as they soldier on through the terrain? Pardon me, I and the other women also have courage and tenacity, which are mental faculties, though we may have different physical features compared to men.

Is there something that is outside your horizon of opportunities because some word connects to gender roles in a way that stops you from looking over that wall? Stretching? Leading? Speaking about feelings? Career? Crying? Power? Therapy? Winner?

The vice-dean of the Faculty of Science, Hanna Vehkamäki, who is in charge of diversity issues, will discuss stories relating to that topic in her blog originally published in the intranet go University of Helsinki. The vice-dean is also in charge of sustainable development, international issues, wellbeing, principles for facility allocation, and bilingualism, so the blog may touch on those subjects, as well.

Yhdenvertaisuus-blogi: Havaintoja hakemusten arvioinnista

Varadekaani Hanna Vehkamäki pohtii blogissaan, miten ihmismielen tiedostamattomat asenteet voivat vaikuttavaa päätöksentekoomme.

Yhdellä hakijalla on kaksi julkaisua enemmän kuin toisella, julkaisut ovat samantasoisissa lehdissä ja viittauksia on suunnilleen sama määrä. Samoin hakijoiden ansioluettelot ovat hyvin samankaltaiset. Toinen hakija on selvästi pätevä professoriksi, toinen ei lähelläkään.

Hakijan julkaisujen ja niihin tulleiden viittausten määrä on kääntynyt viimeisten vuosien aikana jyrkkään nousuun. Johtopäätöksiä: hakija on käyttänyt luomispotentiaalinsa, eikä häntä kannata palkata. Toinen hakija, jonka julkaisumetriikka näyttää suht samalta, osoittaa suurta kyvykkyyttä tulevaisuuden suurtekoihin ja hänet pitää ehdottomasti palkata.

Hakija lupailee hakemustekstissään aivan selvästi mahdottomia ja suhtautuu vähättelevästi ympärillään olevan tiedeyhteisön tekemisiin. Häntä pidetään itsevarmana ja kunniahimoisena tyyppinä. Seuraava hakijan kohdalla sama tyyli tulkitaan ylimieliseksi ja leuhkaksi. Hakija esittää monitieteistä hanketta, jossa käytetään monipuolisesti erilaisia menetelmiä. Todetaan, että hakijan ei tarvitse olla ekspertti kaikessa. Hänen roolinaan on johtaa erikoisasiantuntijoita, jotka osaavat kyllä asiansa. Toisen hakijan kohdalla johtopäätös on, että homma ei pysy hakijan hanskassa, koska hän ei millään voi elinaikanaankaan saavuttaa syvätietämystä kaikessa tarvittavassa.

Hakijalla on puoliso ja pieniä lapsia, joten häntä ei haluta laittaa hankalaan tilanteeseen, jossa joutuu tasapainottelemaan vaativan työtehtävän ja muiden roolien välillä. Toisen hakijan perhetilanteesta ei keskustella, koska se ei kiinnosta ketään. Yksi hakija on julkaissut lähes yksinomaan ohjaajansa kanssa, toisen julkaisuista on puolet sellaisia, joiden kirjoittajalistalla ei ole ohjaajaa. Edellinen tunnetaan, ja tiedetään, että hän on itsenäinen tyyppi, jolla on omia ideoita. Ohjaajan rooli katsotaan hänen työssään pieneksi. Toisen hakijan kuvioita ei tunneta tarkasti, mutta todetaan, että suuri määrä ohjaajan kanssa tehtyjä julkaisuja viittaa siihen, että tieteellistä itsenäistymistä ei ole tapahtunut.

Mitä ihmettä näissä esimerkeissä oikein tapahtuu? Tiedostamattomat ennakkoluulot jylläävät. Jok’ikistä näistä esimerkeistä olen ollut itse todistamassa, tällä vuosikymmenellä, länsimaissa. Aina kyse on ollut sukupuolierosta siten, että nainen on arvioitu vähemmän päteväksi tai muuten epäsopivaksi mieheen verrattuna – sukupuolen ohella maailma on väärällään monia muitakin taustatekijöitä tiedostamattomiin ennakkoluuloihin.

Kuulostaako uskomattamalta? Suututtaako omasta tai tiedeyhteisön puolesta tällaiset väitteet?  Älä suutu: kukaan ei ole välttämättä tietoisesti päättänyt syrjiä ketään. On ainakin mahdollista, että kaikki ajattelevat tieteen ja/tai organisaation parasta. Se, mikä menee vikaan, on vähäinen ymmärrys oman mielen toiminnasta. Se ei ole objektiviinen päätöskone, vaan nopeisiin ratkaisuihin perstuntumalla pyrkivä yksinkertaistaja. Minunkin mieleni on, eikä asialle ole muuta tehtävissä kuin tulla siitä tietoiseksi. Varminta on tehdä päätöksiä kirjavassa porukassa, jossa uskalletaan olla avoimia omista fiiliksistä, ja kykeneviä kuuntelemaan ja kunnioittamaan toisten mielipiteitä.

Vuoden vaihteen lähestymisen kunniaksi päätän tämän blogin Eino LeinonHymyilevän  Apollon sanoihin, siinä toivossa, että he joiden perinteisiin tämän runon kuunteleminen kuuluu, muistaisivat yhdenvertaisuudenkin asiaa vuoden vaihtuessa:

Ei paha ole kenkään ihminen,
vaan toinen on heikompi toista.
Paljon hyvää on rinnassa jokaisen,
vaikk’ ei aina esille loista.

Miks emme me kaikki yhtyä vois?
​​​​​​​Ja yksi jos murtuis, muut tukena ois.
Oi, ihmiset toistanne suvaitkaa!
Niin suuri, suuri on maa.

Lue aiemmin julkaistut blogikirjoitukset Yhteisöllisyys ja hyvinvointi -sivulta.

Yhdenvertaisuudesta vastaava matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan varadekaani Hanna Vehkamäki käsittelee blogissaan teemaan liittyviä tarinoita. Varadekaanin vastuualueita ovat myös kestävä kehitys, kansainvälisyys, hyvinvointi, tilankäyttöperiaatteet ja kaksikielisyys, joten saattavat kirjoitukset sivuta niitäkin.


In English:

The equality blog: Observations on the assessment of applications

The mind is not an objective decision-making machine, but a simplifier that tries to make quick decisions based on intuition. My mind works like that, too, and there’s nothing to do about it except be aware of it. The best thing is to make decisions in a motley group, where you are not afraid to express your feelings, and everyone knows how to listen and respect each other’s opinions.

One applicant has two more publications than another one, the articles have been published in journals of the same status and have been cited similar numbers of times. Both applicants have very similar CVs. One applicant is obviously competent for a professorship, while the other one is not even close.

The number of publications by one applicant and citations to them have increased steeply during the past few years. Conclusions: the applicant has used up their creative potential and is not fit to be hired. Another applicant, who has about the same publication metrics, is showing great promise for future great deeds and they should definitely be hired.

In their application, an applicant is clearly promising to do impossible things and has a dismissive attitude to the science community around them. They are seen as a confident and ambitious type. For the next applicant, the same style is interpreted as arrogant and conceited. The applicant proposes a multi-discipline project using many different approaches. The verdict is that the applicant does not need to be an expert at everything. Their role is to manage the specialists, who surely know what they are doing. For the other applicant, the conclusion is that the applicant will not be able to handle the project, since they could never during their lifetime gain all the in-depth knowledge necessary for the job.

One applicant is married and has small children, so we do not want to put them in a difficult situation where they would need to balance between a demanding job and other roles. Another applicant’s family situation is not discussed, since it does not interest anyone. One applicant has mostly published in collaboration with their supervisor, half of the other applicant’s publications do not include the supervisor in the list of authors. The former is known by the employers, and it is known that this is an independent person with their own ideas. The role of the supervisor in their work is considered to have been small. The other applicant is not known very well, but the committee decides that the large number of publications in collaboration with the supervisor indicates that the applicant has not reached scientific independence.

What on earth is happening in these examples? Our subconscious prejudices are on the loose. I have witnessed each and every one of these examples myself, during this decade, in the Western world. It has always been a question of gender: women have been assessed as less competent or otherwise unsuitable compared to men – besides gender, there are numerous other background factors in the world that give rise to subconscious prejudices.

Does it sound incredible? Do such statements make you angry for yourself or for the science community?  Don’t get angry, no one has necessarily decided to discriminate against anyone. It is possible that everyone is considering what’s best for science and/or the organisation. What has gone wrong is the lack of  understanding of our own minds. The mind is not an objective decision-making machine, but a simplifier that tries to make quick decisions based on intuition. My mind works like that, too, and there’s nothing to do about it except be aware of it. The best thing is to make decisions in a motley group, where you are not afraid to express your feelings, and everyone knows how to listen and respect each other’s opinions.

As the end of the year is approaching, I will end this blog with the words from Eino Leino’s poem Hymyilevä Apollo (the smiling Apollo, translation by Rupert Moretum) in the hopes that people who traditionally listen to this poem during the new year will remember the cause of equality

You’ll never really find a wicked man;
one feebler than other there’s ever.
Good’s abundance in people accords with plan,
flickers light sporadic, however.

Why can’t we division’s bulwarks breach?
Each other support, the little ones teach.
Oh honour the other, hatred withstand!
Great, thus, great thus is our land.

The vice-dean of the Faculty of Science, Hanna Vehkamäki, who is in charge of equality issues, will discuss stories relating to that topic in her blog. The vice-dean is also in charge of sustainable development, international issues, wellbeing, principles for facility allocation, and bilinguality, so the blog may touch on those subjects, as well.

Yhdenvertaisuus-blogi: Millainen on minun ja yhteisöni suhde kilpailuun?

Tällaisia pohdin akateemisen yhteisön jäsenenä ja vanhempana, joka kuulee toistuvia tarinoita siitä, kuinka omat ja muiden lapset lopettavat harrastuksen, kun homma menee liian totiseksi. Keväällä osastomme työhyvinvointipäivässä pohdimme näitä teemoja yhdessä Suomen Palloliiton edustajien kanssa. Fiilikseksi jäi, että akateemisessa yhteisössä kilpailu kaihertaa enemmän kuin urheilussa: urheilussa, kilpailun olemassaolo on kaikille alusta asti selvää, ja voittamisen säännötkin jollain tavalla tiedossa. Voisiko liikunta olla eri asia? Akateemisilla urilla keskimäärin kipuillaan enemmän sen kanssa kuuluuko kilpailu yleensäkään ottaen ideaalisen tieteentekemisen kuvaan vai onko se vain poliittisten ja markkinavoimien aiheuttama ulkopuolinen paha. Kriteeristökin arveluttaa: tarvitaanko akateemisilla kentillä voittoon lähinnä suosintaa, tsägää ja röyhkeyttä?

Kysyessäni olen saanut vastaukseksi kilpailun olevan meilläkin ok, jos vain säännöt olisivat selvät. Yksikäsitteinen mittari – tai niiden yhdistelmä – olisi hyvä. Mittaustuloksen pitäisi mieluiten olla numeerinen, koska luvut voi Excelöidä ja vastauksen saada käyttämättä sitä niin kipeän ahdistavaa harkintaa.

Minun on melko helppoa, vaikkei toki kivutonta, vuodesta toiseen hyväksyä sijoitukseni suunnistuskisojen tuloslistan häntäpäässä. Luvut kertovat vastaansanomattamasti, että sinne minä kuulun. Mittari alkaa kuitenkin tuottaa sen optimoimiseen keskittyneitä menestyjiä. Tuottavatko nämä menestyjät parasta tiedettä ja opetusta? Pelaavatko he edes parasta jalkapalloa, erityisesti joukkueena?

Kuka voittaa, jos pelataan turvallista peliä etukäteen asetettujen voittamiskaavojen mukaan, virheet minimoidaan ja jokainen tietää roolinsa eikä yritä mitään yllättävää? Jalkapallossa ei ainakaan Suomi eikä meidän hommissa ainakaan tiede. Venyminen uusiin ulottuvuuksiin tapahtuu olosuhteissa, joissa tuntee olevansa turvassa ja hyväksytty virheitä tehdessäänkin. Näissä olosuhteissa on samalla motivoitunut tähtäämään korkealle tai oudoillekin poluille. Suunnistuksessakin kannattaa, varsinkin viesteissä, koettaa riskillä erikoista reitinvalintaa, jos tietää ettei juoksemalla pääse kärjen ohi samalla reitillä.

Pelkkä luova häröilykään ei toki ole tuloksekasta, eikä arvaamaton poukkoilu luo työhyvinvointia. Laadukkaaseen toimintaan tarvitaan aimo annos kurinalaisuutta, järjestelmällisyyttä sekä tylsien hommien sietoa. Näitä työnteon peruspalikoita meillä tieteentekijöillä on hallussa roppakaupalla. Sivujuonteena ehdotan, että voisimme yhteisesti päättää lopettaa termin ’oikeat työt’ käyttämisen akateemisen uran ulkopuolisista sektoreista.

Minusta kilpailu kuuluu akateemiseen maailmaan, ideaalitapauksessakin, vähän samaan tapaan kuin jalkapalloon. Junioritoiminnassa tai perusopinnoissa suunnilleen ’kaikki pelaavat’, mutta maajoukkueeseen ja vakipaikkoihin tähdättäessä on selvää, että paikoista kilpaillaan.

Kysyn kuitenkin,  ohjaako nykytilanteen pärjäämiskriteeristö, päätöksenteko ja kilpailun sävy optimaalista joukkoa ihmisiä kehittymään optimaalisella tavalla tieteen päämäärää ajatellen? Minun ideaaliyliopistoni tärkein tehtävä on rakentaa kurinalainen perusta uskaltavalle, yhteistyötä hyödyntävälle ongelmanratkaisulle. Ja joo, kisoissa haluan, että joku taputtaa selkään ja ymmärtää, että minulla meni hyvin silloin kun olen toiseksi viimeinen – se on aina silloin tällöin totta.

Yhdenvertaisuudesta vastaava matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan varadekaani Hanna Vehkamäki käsittelee alunperin Helsingin yliopiston intranetissä julkaisitussa blogissaan teemaan liittyviä tarinoita. Varadekaanin vastuualueita ovat myös kestävä kehitys, kansainvälisyys, hyvinvointi, tilankäyttöperiaatteet ja kaksikielisyys, joten saattavat kirjoitukset sivuta niitäkin.


In English:

What’s the attitude of me and this community to competition?

This is what I wonder both as a member of the academic community and as a parent who is constantly hearing about how my own and other children quit their hobbies when the atmosphere gets too serious. Last spring at our department’s wellbeing-at-work event, we discussed these themes with representatives of the Football Association of Finland. I was left with the feeling that competitiveness is more of a nuisance in academia than in sports; in sports, the competitiveness is a given from the start and everyone is aware of the rules of winning. Should exercising as a hobby, however, have a different vibe than sport? In our academic careers, we are more concerned with pondering whether competitiveness has any place in our idealistic image of research in the first place, or it is just an external evil caused by politics and market forces. The set of criteria is also dubious: to win in the academic fields, do we need favouritism, luck, and shamelessness?

When I’ve asked about it, I’ve received comments that competitiveness would be OK in academia, if only the rules were clear. An unequivocal gauge – or a combination of several – would be good. They should yield numerical measurements, because they can be entered into a spreadsheet to get an answer without the agonising need for reflection.

It is fairly easy for me, though definitely not painless, to accept my placement at the bottom end of the scoresheet at orienteering competitions year after year. The numbers cannot be denied, that is where I belong. But any gauge will inevitably start producing high achievers concentrating on optimising it. Will these achievers produce the best research and teaching? Will they even play the best football, especially as part of a team?

Who wins if we play a safe game according to pre-set winning formulae, minimising errors and with everybody in their predetermined role not trying anything new? In football, not Finland, and in our work, not science. Stretching into new dimensions can only happen in circumstances where we feel safe and accepted even if we make mistakes. At the same time, circumstances should motivate us to aim high or take unfamiliar paths. In orienteering, and especially relay competitions, it’s also worth trying an unusual route if you know you won’t be able to pass the ones ahead of you on the same route.

Of course, mere creative muddling around isn’t productive, nor does unpredictable bouncing here and there produce wellbeing at work. For high-standard work, we need a big dose of discipline, organisation, and the ability to put up with boring chores. We scientists possess loads of these basic building blocks for the working life. As a side thread, I suggest we could all agree to stop using the phrase ‘real work’ about sectors outside academia.

I believe competitiveness belongs in the academic world, even in an ideal case, like it does in football. In junior coaching or undergraduate studies ‘everybody gets to play,’ but when aiming for the national team or tenure, it’s evident that there will be competition.

However, I want to ask whether the current criteria for success, decision-making, and atmosphere promote the optimal group of people to develop in their optimal way with the aims of science in mind? The main duty of my ideal university is to build a rigorous basis for daring and collaboration-minded problem-solving. And yes, in an orienteering competition I want someone to pat my back and acknowledge that I did well when I came second-to-last – that is sometimes true.

The vice-dean of the Faculty of Science, Hanna Vehkamäki, who is in charge of diversity issues, will discuss stories relating to that topic in her blog originally published in the intranet go University of Helsinki. The vice-dean is also in charge of sustainable development, international issues, wellbeing, principles for facility allocation, and bilingualism, so the blog may touch on those subjects, as well.

Yhdenvertaisuus-blogi: Ääneensanomaton salainen vaiva

Varadekaani Hanna Vehkamäki pohtii blogissaan, mistä vaivoista on sopivaa puhua ja mistä ei.

Olipa kerran kauan kauan sitten metsäisessä maassa suunnistusseura, ja siinä uusi jäsen, joka muita tarkkailemalla koetti päästä selville yhteisön tavoista. Metsästä tuli maaliin miesoletettu, jolla oli ollut kisassa lennokkaita vatsavaivoja jotka olivat vaatineet biobreikin, tätä hän selitti vuolaasti, ja se tuntui olevan noin yleisesti ottaen ihan sopiva aihe. Tästä uusi jäsen päätteli, että niin kuin liikunnan aktiiviharrastajilla usein on, ruumiintoiminnot ovat sen verran keskiössä näissä hommissa, että niistä puhutaan avoimesti. Joitain aikoja tämän tapauksen jälkeen kävi niin, että yhdet kisat sattuivat uuden jäsenen kohdalla kuukautisten pahimpaan päivään. Sekä tavallistakin hitaampaa vauhtiaan että poikkeuksellisen syrjäisen vaatteidenvaihtopaikan tarvetta selittääkseen hän mainitsi tilanteesta. Ei pelkästään tyrmistynyt hiljaisuus, vaan porukan naisoletettujen ankarat sanat viestivät, että tämä on aihe jota ei saa mainita.

Miksi ripuli on ok, mutta kuukautiset eivät? Kuukautiset eivät tartu, joten niistä ei tarvitse muiden tietää?

Kiertoilmaisuja riittää, suorin termi on kai ’ne’ tai biorytmi, mutta koulussa minulla oli jopa terveydenhuoltohenkilöstön lappujen mukaan muka mm. päänsärky, kramppeja ja huono olo. Julkisuudessa on ollut viime aikoina juttuja siitä, kuinka nyt vasta aletaan kiinnittää kuukautiskiertoon huomiota urheilijoiden harjoittelun suunnittelussa. Naisjalkapalloilijat kohtaavat eturistisidevamman kahdeksan kertaa todennäköisemmin kuin miesjalkapalloilijat, ja on vuosikymmeniä epäilty, että vamman saa todennäköisimmin tietyssä kuukautiskierron vaiheessa, muuta asiaa ei ole tietääkseni tutkittu kunnolla. Tuo on se pahamaineinen polvivamma, josta seuraa lähes vuoden poissaolo pelikentältä, joten aiheen luulisi olevan kiinnostava. Poissa puheista, poissa mielestä?

Jokaisella on tietysti oma henkilökohtainen avoimuuden asteensa terveyteen liittyvissä asioista, eikä työyhteisössä kenenkään tarvitse jakaa tietoa sairauksistaan tai vaivoistaan, mutta voisimmeko liikkua siihen suuntaan, että kuukautiset (ja mielenterveysongelmat, mutta se on toisen tarinan väärti) olisivat samalla viivalla muiden vaivojen kanssa etenkin kun kuukautiset eivät ole sairaus? Ja voisimmeko puhua kuukautissuojista eikä terveyssiteistä?

Kevennyksenä tähän epäilemättä ällöttävään aiheeseen totean, että kohtasin kouluaikoinani kaksi hahmoa jotka puhuivat kuukautisista niiden omalla nimellä, molemmat miesolettuja: tänä kesänä autuaammille yhtälönratkaisumaille siirtynyt lukion fysiikan ja matematiikan opettajani, ja Live After Death konserttivideon (1985) välispiikissä Bruce Dickinson (tosin anekdootti marijuanasta kuningatar Victorian kuukautiskipulääkkeenä on osoittautunut perättömäksi). Ehkä tässä on osaselityksiä sille miksi minusta tuli fyysikko ja Iron Maiden fani? Minut kohdattiin sellaisena kuin olen, kuukautisine kaikkineen, ja se auttoi elämään tuon kieltämättä ajoittain ryydyttävän riesan kanssa.

Yhdenvertaisuudesta vastaava matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan varadekaani Hanna Vehkamäki käsittelee alunperin Helsingin yliopiston intranetissä julkaisitussa blogissaan teemaan liittyviä tarinoita. Varadekaanin vastuualueita ovat myös kestävä kehitys, kansainvälisyys, hyvinvointi, tilankäyttöperiaatteet ja kaksikielisyys, joten saattavat kirjoitukset sivuta niitäkin.


In English:

The equality blog: The unutterable secret complaint

In her new blog the vice-dean Hanna Vehkamäki considers which health issues can be discussed freely and which not.

Once upon a time, long, long ago, there was an orienteering club in a forested country, and in the club, there was a new member who tried to figure out the club’s culture by watching other members. A man had been having an upset stomach during the competition. It had made him take a bio-break that he described in great detail after crossing the finish line, and this seemed to be a generally accepted topic. The new member took it to mean that – as is often the case with active sportsmen and -women – bodily functions are such a central issue in this kind of activity that they can be discussed freely. Some time later, it happened that a competition coincided with the new member’s worst day of the menstrual cycle, and to explain her slower than usual progress and her need for a more secluded place to change clothes, she mentioned that fact. It wasn’t just the shocked silence, but also the stern words of the other female members of the club that let her know that this was a forbidden subject.

Why is diarrhoea OK, but periods not? Periods aren’t contagious, so others don’t need to know about them?

There are plenty of pet names for periods, such as the biorhythm, and according to the slips the healthcare professionals at school wrote for me, I used to have a headache, cramps, or nausea. News have reported that it is not until now that coaches are starting to take menstrual cycles into consideration when planning athletes’ training. Female footballers are eight times more likely to suffer damage to the anterior cruciate ligament than male ones, and it has been suspected for decades that the damage is more likely to occur at a certain point of the menstrual cycle, but as far as I know, it hasn’t been studied properly. We are talking about is the notorious knee damage that takes the player off the field for nearly a year, so you’d think it would interest people. When you can’t talk about it ,it also pushed out of mind?

Of course, everyone has their own level of openness when it comes to their health, and no one is obliged to share their illnesses or ailments in the work community, but could we at least go in the direction of periods (and mental health issues, but that is worth another story) being on the same line as other ailments, especially since periods are not an illness?

To lighten up this undoubtedly gross subject I’ll tell you that I encountered two characters during my school years, who called periods periods, both male: my upper-secondary physics and maths teacher, who went to happier equation-solving grounds last summer, and Bruce Dickinson speaking between the songs on the concert video Live After Death (1985) (though the anecdote about Queen Victoria using marijuana for her period pains has turned out to be unfounded). Maybe this is partly why I became a physicist and an Iron Maiden fan? They encountered me as I am, periods and all, and it helped me live with that occasionally undeniably tedious complaint.

The vice-dean of the Faculty of Science, Hanna Vehkamäki, who is in charge of diversity issues, will discuss stories relating to that topic in her blog originally published in the intranet go University of Helsinki. The vice-dean is also in charge of sustainable development, international issues, wellbeing, principles for facility allocation, and bilingualism, so the blog may touch on those subjects, as well.

Yhdenvertaisuus-blogi: Miksi itsensä kehuminen on toisille helppoa, toisille vaikeaa?

Luen hakemuksia, joissa kuvataan paitsi projektia, myös tutkijan itsensä saavutuksia. Jotkut pitävät kynttiläänsä vakan alla, jotkut onnistuvat vakuuttamaan minut siitä, että he todella ovat aivan poikkeuksellisen menestyksekkäitä tutkijoita, jotkut taas kehuvat itseään minun mielestäni tökeröllä tavalla.

Toisille meistä sopii tällaisen tekstin kirjoittaminen ja lukeminen paremmin kuin toisille – paitsi persoonina, myös tähänastisen elämämme tarjoaman kokemuspakan takia. Eri kulttuureissa suhtaudutaan varsin eri tavalla omien vahvuuksien esille tuomiseen eli toisin sanoin itsekehuun – eikä suhtautuminen ole sukupuolesta riippumatonta.

Usein emme tiedosta, miten ympäröivä yhteiskunta on iskostanut asennenormit päähämme, mutta tässä tapauksessa muistan itse kristallinkirkkaasti ainakin yhden ’oppitunnin’. Olin ala-asteen liikuntatunnilla luokan nopein kentänympäriluistelussa, ja kun palasimme luokkaan kertomaan liikuntatunnista luokanopettajalle, innokkaat urheilulliset oppilaat kehuivat voittaneensa luistelukilpailun, mitä opettaja ihasteli. Minä sitten siihen, että en oikein tiedä, mitä voitolla tarkoitetaan, kun minä olin nopein – jäätävä hiljaisuus ja opettajalta ohje, että omaa erinomaisuuttaan ei pidä korostaa.

Mikä oli se pieni ero näiden muiden tarinakertojien ja minun välillä? Laittaisin tämän ’muinaisina aikoina tapahtui outoja asioita’ -laariin, paitsi että teini-ikäisellä tyttärelläni on oleellisesti samanlaisia kokemuksia ala-asteajoilta.

Oppi on mennyt perille, sillä itsensä ’kehuminen’ tuntuu minusta kiusalliselta, ja minun on edelleen hankala säätää tasoa oikeaksi; olenkin pyytänyt miespuolista kollegaa avuksi hakemusten näissä osissa. En todellakaan ole ainoa: hakemuksia lukiessani vältän katsomasta hakijan nimeä, ennen kuin olen muodostanut näkemyksen hakemuksesta, ja olen silti ollut havaitsevinani, että naiset ovat tyypillisimmin joko itsensä vakanallapitäjiä tai sitten kömpelöntökeröjä itsekehujia – maailma ei ole valmistanut meitä tähän tehtävänantoon.

Itsesuitsutukseen suhtautumistakin on vaikea kalibroida, ja tämä on huomattu muuallakin: Euroopan tutkimusneuvosto on muuttanut ERC-rahoituksen hakuohjeita, koska aiemmin hakemuksiin tarvittu ’itsekehu’-kappale havaittiin sukupuolten ja jopa Euroopan sisällä kulttuurien tasoa-arvon kannalta hyvin ongelmalliseksi arvioida. Kuka ja millaisella taustalla on oikea henkilö ohjeistamaan ja arvioimaan, mikä on asiallista vahvuuksien esituomista ja mikä taas vähättelyä tai paisuttelua?

Yhdenvertaisuudesta vastaava matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan varadekaani Hanna Vehkamäki käsittelee alunperin Helsingin yliopiston intranetissä julkaisitussa blogissaan teemaan liittyviä tarinoita. Varadekaanin vastuualueita ovat myös kestävä kehitys, kansainvälisyys, hyvinvointi, tilankäyttöperiaatteet ja kaksikielisyys, joten saattavat kirjoitukset sivuta niitäkin.


In English:

The equality blog: Why is it easy for some to praise themselves and hard for others?

I’m reading applications where researchers are describing, not just their project, but their own merits. Some hide their candle under a bushel, others manage to convince me that they are, indeed, exceptionally successful researchers, and some praise themselves in a manner that seems tacky to me.

Some of us are more comfortable with writing and reading this kind of text than others – not just by nature, but also through our set of life experiences so far. Different cultures have different attitudes towards bringing forth your own strengths, i.e. self-praise – and the attitudes aren’t independent of gender.

Often, we’re not aware of how our surrounding society has indoctrinated us with its norms, but in this matter, I have a crystal-clear memory of at least one ‘lesson.’ In primary school PE class, I was the fastest in my class to skate around the skating track, and when we returned to our classroom to tell our teacher about the PE class, the excited sporty pupils boasted about winning the skating competition and our teacher praised them. I piped up, saying I didn’t know what they meant by winning, since I’d been the fastest – an icy silence fell, and the teacher told me it’s not nice to boast about your own success.

What was the small difference between those other pupils and me? I would tidy away this memory in the box ‘strange things happened in days gone by,’ except that my teenage daughter has had essentially the same experiences in primary school.

The lesson certainly hit home because I feel uncomfortable with self-praise and it’s still hard for me to find the right tone; I’ve asked male colleagues to help me with this part of my applications. I really am not the only one: as I read the applications, I avoid reading the applicant’s name before I’ve formed my view on the application, but I still feel I’ve noticed that women are typically the hiding-under-a-bushel type or clumsily tacky boasters – the world hasn’t prepared us for this assignment.

It’s also hard to calibrate my attitude to self-praise, and others have made the same observation, too. The ERC has changed its directions for applications for ERC financing since the ‘self-praise’ section that was included in applications before was discovered to be very problematic to assess when it comes to gender and even cultural equality within Europe. Who is the right person and with what kind of background are you able to instruct and assess what is an appropriate description of your strengths and what is self-deprecation or boasting?

The vice-dean of the Faculty of Science, Hanna Vehkamäki, who is in charge of diversity issues, will discuss stories relating to that topic in her blog originally published in the intranet go University of Helsinki. The vice-dean is also in charge of sustainable development, international issues, wellbeing, principles for facility allocation, and bilingualism, so the blog may touch on those subjects, as well.

Yhdenvertaisuus-blogi: Mitä kuvailevat sanat tarkoittavat? Riippuuko se siitä, ketä kuvaillaan?

Kirjoitan suosituskirjettä nuoremmalle naispuoliselle kollegalle, kasailen sanoja, jotka kuvaavat häntä työntekijänä: tunnollinen, ahkera, järjestelmällinen, perinpohjainen, periksi antamaton, toiset huomioon ottava, joukkuepelaaja, ottaa vastuuta opetuksesta.

Tulee olo, että olen sortumassa sukupuolistereotypioihin, ja kaivan esiin tasa-arvoaktivistikollegani esityksessään näyttämät sanapilvet tutkimusten mukaan saman tasoisia naisia ja miehiä suosittelevissa kirjeissä useimmin toistuvista sanoista*. Katselen sanoja miesten pilvessä: erinomainen, nerokas, kekseliäs, älykäs, poikkeuksellinen, lahjakas, itsenäinen. Päätän lisätä alkuperäiseen tekstiini sanoja tästä toisesta pilvestä, mutta jättää joitain noista aiemmista pois, ettei listasta tulisi uuvuttavan pitkä.

Sitten ajatukseni sotkeentuvat: onko kollegalleni harmia siitä, että kirjeestäni ei löydy hänen sukupuoltaan luonnehdittaessa usein käytettyjä sanoja hyvistä ryhmätyötaidoista ja tunnollisuudesta. Pitäisikö nämä tietyt sanat mainita joka tapauksessa eräänlaisena perustuksena, ja sitten lisätä noita säkenöivän kuuloisia sanoja? Entä jos miestä suosittelevasta kirjeestä puuttuisivat nämä ’perustussanat’, jäisikö niitä kaipaamaan ja ihmettelemään, että millainen tyyppi tämä oikein on, itsekäs ja huolimatonko?

Ärsyynnyn taas kerran siitä, että pilvet ovat erilaiset – ja sitten siitä, että itsekin pidän miesten pilven sanoja hohdokkaampina kuin naisten pilveen sanoja. Ovatko jossain kosmisen objektiivisuuden vaa’assa ahkeruus, periksi antamattomuus ja tunnollisuus tieteen teossa todellakin vähempiarvoisia kuin kekseliäisyys. Entä sitten lahjakkuus ja eriomaisuus- eikö esimeriksi järjestelmällisyyttä ja perinpohjaisuutta voisi ajatella näiden yhtenä ilmenemismuotona. Millainen tyyppi on nainen, jota kuvataan itsenäiseksi, entä mies? Millainen minun maailmankuvassani on erinomainen tutkija?

Yhdenvertaisuudesta vastaava matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan varadekaani Hanna Vehkamäki käsittelee alunperin Helsingin yliopiston intranetissä julkaisitussa blogissaan teemaan liittyviä tarinoita. Varadekaanin vastuualueita ovat myös kestävä kehitys, kansainvälisyys, hyvinvointi, tilankäyttöperiaatteet ja kaksikielisyys, joten saattavat kirjoitukset sivuta niitäkin.


The equality blog: What do descriptive words mean? Does it depend on who is being described?

I’m writing a letter of recommendation for a young female colleague, heaping up words that describe her as an employee: conscientious, hard-working, organised, thorough, tenacious, considerate, a team player, takes responsibility for teaching.

I get the feeling that I’m falling into gender stereotypes, and I dig out word clouds that an equality activist colleague of mine showed in a presentation on the most used words in letters of recommendation describing men and women at the same level*. I look at the words about men: excellent, brilliant, inventive, intelligent, exceptional, gifted, independent. I decide to substitute the words in my original text with words from this other cloud, but leave out some of the previous words so the list won’t be tediously long.

Then my thoughts become entangled: will my colleague suffer if the words often used to describe her gender, about good team working and conscientiousness, are missing from the letter? Should I mention these words after all, as a sort of foundation, and then add those glittering words from the other cloud? If these ‘justifications’ were missing from a man’s letter of recommendation, would anyone miss them and wonder what kind of bloke this is, selfish and sloppy?

Once again, I get annoyed that the clouds are different – and then that I myself think the words in the men’s cloud are more glamorous than the women’s cloud. Are there really some cosmic scales of objectivity where diligence, tenacity, and conscientiousness in scientific work really weigh less than inventiveness? What about giftedness and excellence, couldn’t such things as organisation and thoroughness be considered manifestations of them? What kind of person is a woman who is described as independent, or a man? In my world view, what constitutes an excellent researcher?

The vice-dean of the Faculty of Science, Hanna Vehkamäki, who is in charge of diversity issues, will discuss stories relating to that topic in her blog originally published in the intranet go University of Helsinki. The vice-dean is also in charge of sustainable development, international issues, wellbeing, principles for facility allocation, and bilingualism, so the blog may touch on those subjects, as well.

Yhdenvertaisuus-blogi: Alistunut luovuttaja vaiko joukkuepelin sankari?

Kuuntelin julkisessa tilassa sivusta eläkeläisten keskustelua yleisistä kriiseistä, joita heidän elämänsä varrella on sattunut. Puhe kääntyi 1990-luvun lamaan. Yksi keskustelijoista kertoi, että hän pyysi silloin päästä poispotkituksi työpaikasta nuoremman kollegan sijaan.

Irtisanomistaan ehdottaneella tarinan kertojalla oli 5 vuotta jäljellä työuraa, kollegalla 15 vuotta, jompikumpi piti irtisanoa. Kertojan aikuinen lapsi ja hänen puolisonsa olivat perustamassa yritystä, ja kertoja tuumi, että kokonaisuuden etu on, että hän siirtyy lapsiperheen arjenpyörittämisavuksi ja kollega saa jatkaa töissä. Hän oli hyvin tyytyväinen ratkaisuunsa yhä vieläkin, yli 80-vuotiaana.

Mitä luulet, mitä sukupuolta kertoja oli? Mitä olet mieltä hänen ratkaisustaan?

Jäin itse nimittäin pohtimaan: jos minulla ei olisi ollut havaintoperusteista tietoa kertojan sukupuolesta, millainen oletus minulle olisi tarinan perusteella muodostunut siitä?

Vaikuttaisiko kertojan sukupuoli siihen, pidänkö kertojaa alistuneena luovuttajana vai fiksuna joukkuepelin sankarina? Mitä ajatuksia nämä kysymykset herättävät sinussa?

Tämän reippaan eläkeläisen kohtasin uimahallin naistenpuolen saunassa, joten olen melko varma hänen naissukupuolestaan – ja se vastaa tarinan luomaa stereotypiaa minun päässäni. Tuntui selvältä, että tässä oli tyyppi, joka pelasi sekä yhteiseksi hyväksi että järjestääkseen elämänsä hänelle sopivalla tavalla.

Yhdenvertaisuudesta vastaava matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan varadekaani Hanna Vehkamäki käsittelee alunperin Helsingin yliopiston intranetissä julkaisitussa blogissaan teemaan liittyviä tarinoita. Varadekaanin vastuualueita ovat myös kestävä kehitys, kansainvälisyys, hyvinvointi, tilankäyttöperiaatteet ja kaksikielisyys, joten saattavat kirjoitukset sivuta niitäkin.

Photo: Susan Heikkinen
—–
In English:
Submissive loser or smart team player?

In a public space, I heard some pensioners talking about general crises they had experienced during their lifetime. Their conversation turned to the recession in the 1990s. One of the pensioners said they had asked to be fired from their job instead of a younger colleague at that time.

The storyteller, the one who had asked to be fired, had had 5 years left of their working career at that time, the colleague had 15 years, one of them had to go. The storyteller’s adult child and the child’s spouse were starting their own company, and the storyteller was thinking that it would be for the greater good that the storyteller started helping the younger generation with their busy child-rearing homelife and the colleague could continue working. The storyteller was still very pleased with their decision even now, at 80+.

What do you think, what was the gender of the storyteller? What do you think about their decision?

It made me wonder; if I hadn’t had evidence of the storyteller’s gender, what would I have assumed it to be based on the story?

Would the storyteller’s gender affect whether I thought they were a submissive loser or a smart team player? What are your thoughts on these questions?

I met this lively pensioner in the women’s sauna at the swimming complex, so I can be fairly sure of her female gender – and that is in line with the stereotype her story created in my head. It seemed obvious that this was a person who could both think of the greater good and organise her life to suit herself.

The vice-dean of the Faculty of Science, Hanna Vehkamäki, who is in charge of diversity issues, will discuss stories relating to that topic in her blog originally published in the intranet go University of Helsinki. The vice-dean is also in charge of sustainable development, international issues, wellbeing, principles for facility allocation, and bilingualism, so the blog may touch on those subjects, as well.

Yksin ja yhdessä

Osa akateemisen uran rakentamista opettajana ja tutkijana on yhtäältä sitkeää yksin yrittämistä ja toisaalta sitkeää yhdessä tekemistä ja verkostojen hyödyntämistä. Tänä vuonna yhdistyksemme jäsenet  ovat jälleen toimineet monella taholla ja tässä joulutoivotuksessa haluan nostaa muutaman fantastisen esimerkin siitä, mitä työ käytännössä voi olla.

Varapuheenjohtajamme Eija Tuominen valittiin tänä vuonna EPWSn hallituksen jäseneksi. Kyse on kansainvälisestä verkostosta European Platform for Women Scientists, joka käsittää yli sata verkostoa 40 maassa ja se edustaa yli 12000 tutkijanaista. Tämä oli myös yksi tämän vuoden tavoitteemme. Yhdessä toimien järjestö edistää tutkijanaisten asiaa esimerkiksi EU-tasolla.Tietoa EPWSn toiminnasta.

Toinen esimerkki yhdessä toimimisesta on Liisa Husu, joka on mukana UniSAFE – Ending gender-based violence -EU-projektissa. Hänen sitkeän työnsä ansiosta hankkeen 2022 toteutettavassa kyselyssä on myös suomalaisia yliopistoja mukana, esimerkiksi Helsingin yliopisto. Enemmän projektista täällä.

Kolmas esimerkkini on Marjut Jyrkinen, joka on johtanut strategisen neuvoston hanketta WeAll, jonka keskiössä on yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti kestävä tulevaisuuden työelämä. Marjutin tänä syksynä vahvistettu professuuri on määritelty seuraavasti: sukupuolentutkimus, erityisesti työelämän tasa-arvon tutkimus. Hän ja hänen tutkimusryhmänsä keskittyvät uuden tiedon tuottamiseen aiheista, jotka ovat kiinteästi myös Helsingin tutkijanaistenkin toiminnan kiinnostuksen kohteina. Marjutin professoriluennon voi katsoa täältä.

Neljäs esimerkkini on Hanna Vehkamäki. Hän on huippututkija (useita ERC-rahoituksia), joka vetää seuraavat kahdeksan vuotta Suoman Akatemian huippuyksikköä nimeltä Virtuaalinen laboratorio ilmakehän molekyylitason reaktioille ja faasimuutoksille.Lue huippuyksiköstä täältä.

Mutta ei tässä vielä kaikki. Helsingin tutkijanaiset on äärettömän iloinen siitä, että Hanna on valittu myös matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan varadekaaniksi, joka vastaa kestävästä kehityksestä, kansainvälisyydestä, hyvinvoinnista, yhdenvertaisuudesta ja tilankäyttöperiaatteista. Hanna on jo vuosia tehnyt työtä yhdenvertaisuuden ja hyvinvoinnin eteen paitsi omassa yksikössään niin myös Helsingin tutkijanaisten kanssa tavoitteena parantaa koko yliopiston hyvinvointia. Nyt tähän on vielä niin sanotusti virallinen hyväksyntä. On äärettömän tärkeää, että yhdenvertaisuutta, tasa-arvoa ja hyvinvointia tuetaan myös vahvemmin legitimoiden. Se nostaa niiden merkityksen huomaamista ja nopeuttaa tarpeen mukaan asioihin puuttumista.Lue dekanaatista täältä.

Olemme kiitollisia kaikista näistä huipputyypeistä, jotka sitkeästi ja usein oman toimen ohella ovat jo vuosia edistäneet tasa-arvon ja hyvinvoinnin toteutumista yliopistoissa.


Alone and Together

Everybody knows that having a career in Academia means hard work. Characteristic for it today is that it also means collaborating with many people and networks. No-one can succeed alone.

Four of our members serve as fantastic examples of these capacities:

Eija Tuominen, our vice-chair, who was elected to the board of EPWS, European Platform for Women Scientists. It represents over hundred networks from 40 countries and over 12000 women scientists. It is truly great to have Eija in the board.

Another example is Liisa Husu, who has done pioneering work concerning equality matters in Academia. She is along in EU-project UniSAFE – Ending Gender Based Violence. Liisa worked hard to get some Finnish universities to take part in the project.

Third example is Marjut Jyrkinen who has led Social and Economic Sustainability of Future Working Life -project and will now as professor continue to research and teach about gender equality in working life.

My fourth example is Hanna Vehkamäki, who will lead the next eigth years Center of Exellency funded by the Academy of Finland. This is fantastic but this is not the only thing to congratulate Hanna: She will also act as vice-dean in the Faculty of Science being in charge of sustainable development, international issues, wellbeing, equality, and principles for facility use. Already as professor she has worked hard for the issues of equality and wellbeing but now this even more legitimate and hopefully this will serve as an example for the whole university.


(see links above in the Finnish part)

Eija Tuominen EPWSn hallituksen jäseneksi – Eija Tuominen Member of the Board of EPWS

Eija Tuominen, järjestömme pitkäaikainen aktiivi ja varapuheenjohtaja valittiin European Platform of Women Scientist -järjestön hallitukseen. Lämpimät onnittelut!

Kyseessä on noin 15 vuoden ajan toiminut verkosto, jonka tavoitteena on edustaa tieteentekijänaisten intressejä, tarpeita, toiveita ja huolenaiheita Euroopassa.  Hallituksen jäsenten esittelyt BoA.

Enemmän tietoa verkostosta löytyy sivulta EPWS today

Kuva kesäkuun kokouksesta.

European Platform of Women Scientists was established some 15 years ago. It has more than 100 member networks in 40 countries. Altogether they represent more than 12000 women researchers. More about the platform see, EPWS today

In June 2021, new board of administration was elected and we are extremely happy of the new Finnish member, Eija Tuominen. 

See the introductions of the new board members BoA.

UniSAFE – Ending gender-based violence. New EU -project

There is a new, EU funded project, which mission is to provide fresh data about gender-based violence. The issue of gender-based harassment and violence is not only complex but also persistent in many organizations. The pandemic proportions adds another layer to the complexity.

The main research questions are:

  • How large is the prevalence of gender-based violence in European research performing organisations?
  • How is it affected by specific organisational structures and hierarchies of power?
  • Do EU States have the adequate legal or policy frameworks to bring institutional change?

There will be 45 institutions involved, three from Finland (still under development).

More information: see UNISafe

Member of HELWOR, Professor Liisa Husu (Örebro University) is one of the leading researchers.