Yhdenvertaisuus blogi: Nainen ja fyysikko yhtä aikaa? – kiitos Madis!

In English below

Miespuolinen ystäväni, jonka yleensä tapaan lähinnä ulkoilmaolosuhteissa yhteisen harrastuksen tiimoilta, avasi tänä keväänä eräällä ravitsemusliikkeeseenkin suuntautuneella reissulla minulle oven usean kerran peräkkäin. Ensimmäisestä kerrasta vielä selvisin sekoilematta, ja muistin kai sanoa kiitoskin. Toisella ja kolmannella ovella häkellyin ja aloin kömpelöhtiä ja punastella, kun tajusin mitä tapahtuu. En minä ole tottunut tuollaiseen menoon. Kuvatun kaltainen kohteliaisuus on kahden kauppa. Homma menee hankalaksi toisellekin osapuolelle, jos minä en osaa omaa rooliani.

Tästä lähtivät sitten muistot laukkaamaan. Tullessani opiskelemaan fysiikkaa miesoletetut opiskelukaverini sanoittivat tilanteen ihan suoraan niin, että voin valita haluanko tulla kohdelluksi naisena tai fyysikkona. No, minä valitsin fyysikon kohtelun, minusta tuli wanna be hyvä jätkä. Valitettavan tyypillisesti kuplauduin fyysikoiden porukkaan, mistä seurasi se, että perinteiset kohteliasuuskuviot sulkeutuivat lähes kokonaan pois kokemuspiiristäni. Kaikesta huolimatta olen yhteiskunnan tuote, joten luopuminen palasta naiseutta oli surullista. Toisaalta oli hyvin kiusallista, kun erilaisista kulttuureista tulevat kollegat myöhemmin halusivat ostaa kaikki illan juomat, vain koska olen naisoletettu.

No mitä minä sitten oikein haluan? Tasa-arvoa tietysti, mutta eihän siihen kuulu miesten ovien availut naisille. Vai olisiko mahdotonta yhdistää tiettyjä vanhoja kohteliaisuuden muotoja uuteen parempaan maailmaan? Onko näillä vanhoilla tavoilla edes mitään arvoa? Olisiko paras ratkaisu, että kaikki availisivat ovia toisilleen useammin sukupuolesta riippumatta? Millaisen kombon olisin valinnut, jos tilaa olisi ollut enemmän? En vieläkään tiedä mitä oikeastaan haluan. Sen tiedän, että tasa-arvoa ei ole se, että monet naiset joutuvat päin näköä tilanteeseen, jossa heidän pitää valita vaihtoehtoisesti sosiaalisesti joko sukupuolen mukainen tai fyysikon rooli, mutta miesten ei. Tämä asetelma sopii laajemmin myös tieteentekijöihin ja tutkijoihin.

Tämän blogin omistankin niille ihmisille, jotka ovat tarjonneet välähdyksiä toisenlaisesta maailmasta. Siellä minunkaan ei olisi tarvinnut tehdä niin selkeää valintaa. Tänä keväänä vihitään filosofisen tiedekunnan kunniatohtoriksi minulle itsenäisen tutkijanurani alkuvuosien tärkeä kollega. Hän ansaitsee yliopistomme kunniatohtorin arvon ennen kaikkea sen panoksen johdosta, joka hänellä oli minun tieteelliseen ajatteluuni ja metodivalikoimaani tutkimusryhmäni muodostumisen aikoina. Kun jouduin ristiriitaisten fiilisten myrskyyn ystäväni avatessa minulle taannoin ovia, mieleeni välähti opiskelun alkuaikojen lisäksi myös muistoja  siltä ajalta kun teimme tiivistä yhteistyötä tuoreen kunniatohtorin kanssa. Muistin, kuinka minua opetettiin ottamaan vastaan ’vanhanaikaiset’ kohteliaisuudet, kuten ovien avaaminen ja tuolin tarjoaminen. Tutkani mukaan tämä tehtiin tinkimättä siitä käsityksestä, että minä olen erittäin tolkullinen tieteellisenä yhteistyökumppanina.  Yhteistyömme vuosina opinkin hiukan tätä peliä pelaamaan, mutta osa on jo unohtunut, kuten nyt kävi ilmi. En enää aina rynninyt oville ja tietämättäni pakottanut kollegaa juoksemaan. Ymmärsin, että minun on istuuduttava, muuten kollegani seisoo maailman tappiin asti, ja minä jään ihmettelemään miksi. Naurakaa, jos haluatte, mutta jollain merkillisellä tavalla tunsin itseni välähdyksittäin hiukan kokonaisemmaksi, enemmän naiseksi ja fyysikoksi yhtä aikaa.

Sinulle Madis olen kiitollinen kaikesta, mitä olet minulle opettanut. Vastauksia vaikeisiin kysymyksiin ei vieläkään ole, mutta olet opastanut minua tiellä niitä etsimään.

Yhdenvertaisuudesta vastaava matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan varadekaani Hanna Vehkamäki käsittelee alunperin Helsingin yliopiston intranetissä julkaisitussa blogissaan teemaan liittyviä tarinoita. Varadekaanin vastuualueita ovat myös kestävä kehitys, kansainvälisyys, hyvinvointi, tilankäyttöperiaatteet ja kaksikielisyys, joten saattavat kirjoitukset sivuta niitäkin.


Woman and physicist at the same time? ­ – thanks, Madis!

A male friend of mine, whom I usually meet at our shared outdoor hobby, held the door open for me several times in a row during an outing that included a visit to a restaurant. I managed to handle the first time without confusion, and I think I even thanked him. At the second and third door I was getting flustered and clumsy and blushing as I realised what was happening. I’m not used to that sort of thing. This kind of politeness takes two. It turns difficult for the other side if I don’t know how to play my role.

This set my memories a-galloping. When I started studying physics, my male co-students dictated how it would be; I could choose to either be treated as a woman or a physicist. Well, I chose to be treated as a physicist, and became a wannabe good lad. Typically, and deplorably, I settled into a physicists’ bubble, which lead to traditional acts of politeness being almost completely shut out of the range of my experience. I am anyhow a product of this society, so it was sad to lose a part of my femininity. On the other hand, it was very embarrassing when some colleagues from other cultures later wanted to pay for all the drinks of an evening out, just because I’m a woman.

So what do I actually want? Equality, naturally, but that doesn’t include men opening doors for women, does it? Or would it be impossible to combine some old forms of politeness with a new and better world? Do these old traditions even have any value? Maybe it would be the best solution if everyone would open doors for everyone else, regardless of gender. Which combination would you have chosen with more room for choice? I still don’t know what I actually want. I do know that equality does not entail women having to face situations where they must choose between the role of their social gender or of a physicist, but men don’t. This setup also applies in a wider scientific and research context.

I want to dedicate this blog to the people who have offered me a glimpse of a different kind of world. In it, I am not forced to make such a clear-cut choice. This spring, a colleague, who was very important to me during the first years of my independent research career, will be promoted to honorary doctor at the Faculty of Philosophy. He deserves the degree of honorary doctor at our university, primarily for the input he had on my scientific thinking and method choices during the formation of my research group. As I was assailed by a storm of mixed feelings when my friend opened doors for me recently, memories of not only the first study years, but also of  the period of intensive collaboration with this brand new honorary doctor came to my mind. I was being taught to accept such ‘old-fashioned’ politeness as opened doors and offered seats. According to my radar, it happened without compromising my worth as a sensible scientific collaborator.  During our collaboration, I learned a little about this game, but I seem to have forgotten some of it. I stopped rushing towards the door, and unwittingly making my colleague run for it. I understood that I have to sit down, or my colleague will be standing there till the end of times, and I’ll be left wondering why. Laugh if you will, but in some strange way I occasionally felt a flash of wholeness, more like a woman and a physicist at the same time.

I am thankful to you Madis, for everything you taught me. I still don’t have the answers to the hard questions, but you have shown me ways to look for them.

The vice-dean of the Faculty of Science, Hanna Vehkamäki, who is in charge of diversity issues, will discuss stories relating to that topic in her blog originally published in the intranet go University of Helsinki. The vice-dean is also in charge of sustainable development, international issues, wellbeing, principles for facility allocation, and bilingualism, so the blog may touch on those subjects, as well.