University of Helsinki
Varadekaani Hanna Vehkamäki pohtii blogissaan, miten ihmismielen tiedostamattomat asenteet voivat vaikuttavaa päätöksentekoomme.
Yhdellä hakijalla on kaksi julkaisua enemmän kuin toisella, julkaisut ovat samantasoisissa lehdissä ja viittauksia on suunnilleen sama määrä. Samoin hakijoiden ansioluettelot ovat hyvin samankaltaiset. Toinen hakija on selvästi pätevä professoriksi, toinen ei lähelläkään.
Hakijan julkaisujen ja niihin tulleiden viittausten määrä on kääntynyt viimeisten vuosien aikana jyrkkään nousuun. Johtopäätöksiä: hakija on käyttänyt luomispotentiaalinsa, eikä häntä kannata palkata. Toinen hakija, jonka julkaisumetriikka näyttää suht samalta, osoittaa suurta kyvykkyyttä tulevaisuuden suurtekoihin ja hänet pitää ehdottomasti palkata.
Hakija lupailee hakemustekstissään aivan selvästi mahdottomia ja suhtautuu vähättelevästi ympärillään olevan tiedeyhteisön tekemisiin. Häntä pidetään itsevarmana ja kunniahimoisena tyyppinä. Seuraava hakijan kohdalla sama tyyli tulkitaan ylimieliseksi ja leuhkaksi. Hakija esittää monitieteistä hanketta, jossa käytetään monipuolisesti erilaisia menetelmiä. Todetaan, että hakijan ei tarvitse olla ekspertti kaikessa. Hänen roolinaan on johtaa erikoisasiantuntijoita, jotka osaavat kyllä asiansa. Toisen hakijan kohdalla johtopäätös on, että homma ei pysy hakijan hanskassa, koska hän ei millään voi elinaikanaankaan saavuttaa syvätietämystä kaikessa tarvittavassa.
Hakijalla on puoliso ja pieniä lapsia, joten häntä ei haluta laittaa hankalaan tilanteeseen, jossa joutuu tasapainottelemaan vaativan työtehtävän ja muiden roolien välillä. Toisen hakijan perhetilanteesta ei keskustella, koska se ei kiinnosta ketään. Yksi hakija on julkaissut lähes yksinomaan ohjaajansa kanssa, toisen julkaisuista on puolet sellaisia, joiden kirjoittajalistalla ei ole ohjaajaa. Edellinen tunnetaan, ja tiedetään, että hän on itsenäinen tyyppi, jolla on omia ideoita. Ohjaajan rooli katsotaan hänen työssään pieneksi. Toisen hakijan kuvioita ei tunneta tarkasti, mutta todetaan, että suuri määrä ohjaajan kanssa tehtyjä julkaisuja viittaa siihen, että tieteellistä itsenäistymistä ei ole tapahtunut.
Mitä ihmettä näissä esimerkeissä oikein tapahtuu? Tiedostamattomat ennakkoluulot jylläävät. Jok’ikistä näistä esimerkeistä olen ollut itse todistamassa, tällä vuosikymmenellä, länsimaissa. Aina kyse on ollut sukupuolierosta siten, että nainen on arvioitu vähemmän päteväksi tai muuten epäsopivaksi mieheen verrattuna – sukupuolen ohella maailma on väärällään monia muitakin taustatekijöitä tiedostamattomiin ennakkoluuloihin.
Kuulostaako uskomattamalta? Suututtaako omasta tai tiedeyhteisön puolesta tällaiset väitteet? Älä suutu: kukaan ei ole välttämättä tietoisesti päättänyt syrjiä ketään. On ainakin mahdollista, että kaikki ajattelevat tieteen ja/tai organisaation parasta. Se, mikä menee vikaan, on vähäinen ymmärrys oman mielen toiminnasta. Se ei ole objektiviinen päätöskone, vaan nopeisiin ratkaisuihin perstuntumalla pyrkivä yksinkertaistaja. Minunkin mieleni on, eikä asialle ole muuta tehtävissä kuin tulla siitä tietoiseksi. Varminta on tehdä päätöksiä kirjavassa porukassa, jossa uskalletaan olla avoimia omista fiiliksistä, ja kykeneviä kuuntelemaan ja kunnioittamaan toisten mielipiteitä.
Vuoden vaihteen lähestymisen kunniaksi päätän tämän blogin Eino LeinonHymyilevän Apollon sanoihin, siinä toivossa, että he joiden perinteisiin tämän runon kuunteleminen kuuluu, muistaisivat yhdenvertaisuudenkin asiaa vuoden vaihtuessa:
Ei paha ole kenkään ihminen,
vaan toinen on heikompi toista.
Paljon hyvää on rinnassa jokaisen,
vaikk’ ei aina esille loista.
Miks emme me kaikki yhtyä vois?
Ja yksi jos murtuis, muut tukena ois.
Oi, ihmiset toistanne suvaitkaa!
Niin suuri, suuri on maa.
Lue aiemmin julkaistut blogikirjoitukset Yhteisöllisyys ja hyvinvointi -sivulta.
Yhdenvertaisuudesta vastaava matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan varadekaani Hanna Vehkamäki käsittelee blogissaan teemaan liittyviä tarinoita. Varadekaanin vastuualueita ovat myös kestävä kehitys, kansainvälisyys, hyvinvointi, tilankäyttöperiaatteet ja kaksikielisyys, joten saattavat kirjoitukset sivuta niitäkin.
In English:
The equality blog: Observations on the assessment of applications
The mind is not an objective decision-making machine, but a simplifier that tries to make quick decisions based on intuition. My mind works like that, too, and there’s nothing to do about it except be aware of it. The best thing is to make decisions in a motley group, where you are not afraid to express your feelings, and everyone knows how to listen and respect each other’s opinions.
One applicant has two more publications than another one, the articles have been published in journals of the same status and have been cited similar numbers of times. Both applicants have very similar CVs. One applicant is obviously competent for a professorship, while the other one is not even close.
The number of publications by one applicant and citations to them have increased steeply during the past few years. Conclusions: the applicant has used up their creative potential and is not fit to be hired. Another applicant, who has about the same publication metrics, is showing great promise for future great deeds and they should definitely be hired.
In their application, an applicant is clearly promising to do impossible things and has a dismissive attitude to the science community around them. They are seen as a confident and ambitious type. For the next applicant, the same style is interpreted as arrogant and conceited. The applicant proposes a multi-discipline project using many different approaches. The verdict is that the applicant does not need to be an expert at everything. Their role is to manage the specialists, who surely know what they are doing. For the other applicant, the conclusion is that the applicant will not be able to handle the project, since they could never during their lifetime gain all the in-depth knowledge necessary for the job.
One applicant is married and has small children, so we do not want to put them in a difficult situation where they would need to balance between a demanding job and other roles. Another applicant’s family situation is not discussed, since it does not interest anyone. One applicant has mostly published in collaboration with their supervisor, half of the other applicant’s publications do not include the supervisor in the list of authors. The former is known by the employers, and it is known that this is an independent person with their own ideas. The role of the supervisor in their work is considered to have been small. The other applicant is not known very well, but the committee decides that the large number of publications in collaboration with the supervisor indicates that the applicant has not reached scientific independence.
What on earth is happening in these examples? Our subconscious prejudices are on the loose. I have witnessed each and every one of these examples myself, during this decade, in the Western world. It has always been a question of gender: women have been assessed as less competent or otherwise unsuitable compared to men – besides gender, there are numerous other background factors in the world that give rise to subconscious prejudices.
Does it sound incredible? Do such statements make you angry for yourself or for the science community? Don’t get angry, no one has necessarily decided to discriminate against anyone. It is possible that everyone is considering what’s best for science and/or the organisation. What has gone wrong is the lack of understanding of our own minds. The mind is not an objective decision-making machine, but a simplifier that tries to make quick decisions based on intuition. My mind works like that, too, and there’s nothing to do about it except be aware of it. The best thing is to make decisions in a motley group, where you are not afraid to express your feelings, and everyone knows how to listen and respect each other’s opinions.
As the end of the year is approaching, I will end this blog with the words from Eino Leino’s poem Hymyilevä Apollo (the smiling Apollo, translation by Rupert Moretum) in the hopes that people who traditionally listen to this poem during the new year will remember the cause of equality
You’ll never really find a wicked man;
one feebler than other there’s ever.
Good’s abundance in people accords with plan,
flickers light sporadic, however.
Why can’t we division’s bulwarks breach?
Each other support, the little ones teach.
Oh honour the other, hatred withstand!
Great, thus, great thus is our land.
The vice-dean of the Faculty of Science, Hanna Vehkamäki, who is in charge of equality issues, will discuss stories relating to that topic in her blog. The vice-dean is also in charge of sustainable development, international issues, wellbeing, principles for facility allocation, and bilinguality, so the blog may touch on those subjects, as well.