University of Helsinki
Ihmisyyteen kuuluu pääsääntöisesti tarve kuulua ainakin johonkin joukkoon. Perinteet ovat tapa luoda tunnetta yhteenkuuluvuudesta, mutta myös säästää aivoja jatkuvalta valitsemiselta ja päättämiseltä. Kun on tiedossa, mikä on tietyn tilanteen etiketti tai juhlan viettämistapa, ei tarvitse pähkäillä ja neuvotella. Liian monet ja nopeat muutokset toimintaympäristössä ovat kuormittavia.
Perinteisiin ja historiallisiin paikkoihin voi liittyä hengellisen tyyppisiä kokemuksia yhteenkuuluvuudesta jonkin suuremman kanssa, kuten Jennifer Vanderbes mielestäni osuvasti kuvaa kirjassa Pääsiäissaari: ”Katsoessaan louhosta Elsa ajattelee itsekseen: Jumala. Se on ainoa hänen keksimänsä nimi tunteelle, jonka paikka hänessä herättää. Onko Jumala yksinkertaisesti aavistus historiasta. Tunne siitä, että toisetkin ovat seisseet täsmälleen samalla paikalla vuosia sitten, tuntemattomat ihmiset, joiden sydämissä oli samaa pelkoa ja kaipausta?” Jotain samantapaista voi kokea esimeriksi yliopiston seremonioissa, urheilutapahtumissa, ja erilaisen taiteen äärellä. Tai vaikkapa ruokapöydässä jouluna, vaikkei sitä jumaluudeksi mieltäisi tai kutsuisikaan.
Lapsena uskon kokeneeni, että perinteet ja vakiintuneet tavat tekivät elämästä arvattavaa. Ajattelin ehkä, että oppimalla tarpeeksi maailman säännöstöstä kotoutuisin siihen, enkä olisi enää epävarma ulkopuolinen. Olisin halunnut ammatin, jossa pukeudutaan univormuun, koska silloin minun ei olisi tarvinnut päättää vaatevalinnoistani. Kuljin kavereiden kanssa itsenäisyyspäivänä kyttäämässä, ketkä naapureista olivat epäisänmaallisia eli eivät polttaneet kynttilöitä ikkunalaudalla. Pikkuhiljaa ajauduin kuitenkin yhä syveneviin ristiriitoihin sen kanssa, millaisen roolin perinteet minulle määrittelivät: halusin kasvaa viisaaksi tietäjäksi, jonka mielipiteet otetaan tosissaan, jota tuetaan ja huolletaan, en kakkoslaadun ajattelijaksi, tottelijaksi ja huoltajaksi.
Siitä lähtien elämä on ollut tasapainoilua tai usein vuoristorataakin perinteiden ja uuden tien etsimisen välillä: tarve noudattaa vanhoja turvallisia kaavoja on säilynyt, mutta en voi sietää sitä mihin muottiin ne minua ajoittain puristavat. Olen monesti yliopiston käytävillä käydyissä keskusteluissa todennut, että niin paljon kuin perinteitä jopa haluaisin kritiikittömästi rakastaa, ihan vaikka vaan kognitiivisen kuorman pienentämiseksi, minulla ei ole varaa sellaiseen: minulla ei olisi tutkintoani, ammatti-identiteettiäni tai työpaikkaani, jos yliopiston ’ikiaikaisia’ perinteitä noudatettaisiin – sukupuoleni olisi muodostunut esteeksi.
Keitä erilaiset perinteet tukevat oman näköisessä elämässä? Ketkä ne sulkevat ulos tai saavat tuntemaan itsensä huonommiksi? Miten niitä voisi muuttaa historiaa kunnioittavasti niin, että mukaan pääsisivät omilla ehdoillaan yhä useammat? Sikiääkö perinteiden kyseenalaistamisesta paitsi kapinaa ja napinaa, joskus myös lisäannos kriittistä ajattelua, joka on hedelmällistä uusia ratkaisuja etsivälle tiedeyhteisölle? Missä menee liiallisen muutoksen ja liiallisen perinteisyyden raja aivojen hyvinvoinnin kannalta?
Kun rohkaisen jatko-opiskelijaani pukeutumaan frakkiin väitöstilaisuudessa juhlavuuden korostamiseksi (päätös on toki hänen, koska kyse on hänen ’juhlastaan’), olenko tasa-arvon puolella, vastaan vai neutraali sen suhteen?
Tasa-arvosta vastaava Helsingin yliopiston matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan varadekaani Hanna Vehkamäki käsittelee blogissaan teemaan liittyviä tarinoita. Varadekaanin vastuualueita ovat myös hyvinvointi, kaksikielisyysasiat, tilat ja turvallisuus, joten saattavat kirjoitukset sivuta niitäkin.
—
In English:
The beauty and ugliness of traditions
The need to belong is part of humanity. Traditions are one way of creating a feeling of belonging, but they also save your brain from constant choices and decisions. When you know the etiquette of a certain situation or the traditions of a celebration, you don’t need to wonder and negotiate. Too many and sudden changes in your environment are stressful. An almost spiritual experience of belonging to something bigger can be related to traditions and also, for example, historical places, as Jennifer Vanderbes described very well in her novel ‘Easter Island’: “While looking at the quarry, Elsa thinks to herself: God. It’s the only name she can think of for the feeling that the place arouses in her. Is God simply a hint of history. A feeling that others have also stood in the exact same place, years ago, unknown people with the same feeling of dread and longing in their hearts?” (Free translation from Finnish.) You can experience something like that during university ceremonies, sports events, when encountering different kinds of art, or even at your Christmas dinner, even if you don’t call or perceive it as a god.
As a child, I think I felt that traditions and established practices made life predictable. I may have thought that, if I learned enough of the rules of the world, I could make myself at home in it and would no longer be an uncertain outsider. I wanted a profession where uniforms were used, since then I wouldn’t have to decide what to wear. I used to go around with my friends on Independence Day and keep tabs on the neighbours to see which of them were unpatriotic by not burning candles in their windows. However, I slowly drifted into ever deeper conflicts with the role that traditions set for me: I wanted to grow into a wise sage, whose opinions were taken seriously, who would receive support and care, not a second-class thinker who obeyed and cared for others.
Since then, life has been a balancing act – or often a rollercoaster ride – between traditions and the quest for a new path; the need to follow safe, old patterns is still there, but I cannot stand the mould they sometimes squeeze me into. During conversations in the corridors of the university, I’ve often said that, no matter how much I’d like to love traditions uncritically – even just to ease my cognitive burden – I can’t afford to. I wouldn’t have my degree, my professional identity, or my job, if I followed the age-old traditions of the university – my gender would have stopped me.
Who are supported by traditions to lead a life they want to have? Who are shut out by, or are made to feel inferior by traditions? How could traditions be changed while still respecting history, so that more and more people could feel included on their own terms? Besides revolution and grumbling, does the questioning of traditions also bring more critical thinking with it, something that be fruitful for academia looking for new solutions? Where is the limit between too much change and too strict traditions when it comes to mental health?
When I encourage my post-graduate to wear formal tailcoat for their dissertation to make it more festive (the decision is naturally theirs, because it’s their celebration), am I taking a positive, negative, or neutral stand regarding equality?
The vice-dean of the University of Helsinki Faculty of Science, Hanna Vehkamäki, who is in charge of equality issues, will discuss stories relating to that topic in her blog originally published in the intranet go University of Helsinki. The vice-dean is also in charge of well-being, bilingual affairs, and facilities, safety and security so the blog may touch on those subjects, as well.