University of Helsinki
Tällaisia pohdin akateemisen yhteisön jäsenenä ja vanhempana, joka kuulee toistuvia tarinoita siitä, kuinka omat ja muiden lapset lopettavat harrastuksen, kun homma menee liian totiseksi. Keväällä osastomme työhyvinvointipäivässä pohdimme näitä teemoja yhdessä Suomen Palloliiton edustajien kanssa. Fiilikseksi jäi, että akateemisessa yhteisössä kilpailu kaihertaa enemmän kuin urheilussa: urheilussa, kilpailun olemassaolo on kaikille alusta asti selvää, ja voittamisen säännötkin jollain tavalla tiedossa. Voisiko liikunta olla eri asia? Akateemisilla urilla keskimäärin kipuillaan enemmän sen kanssa kuuluuko kilpailu yleensäkään ottaen ideaalisen tieteentekemisen kuvaan vai onko se vain poliittisten ja markkinavoimien aiheuttama ulkopuolinen paha. Kriteeristökin arveluttaa: tarvitaanko akateemisilla kentillä voittoon lähinnä suosintaa, tsägää ja röyhkeyttä?
Kysyessäni olen saanut vastaukseksi kilpailun olevan meilläkin ok, jos vain säännöt olisivat selvät. Yksikäsitteinen mittari – tai niiden yhdistelmä – olisi hyvä. Mittaustuloksen pitäisi mieluiten olla numeerinen, koska luvut voi Excelöidä ja vastauksen saada käyttämättä sitä niin kipeän ahdistavaa harkintaa.
Minun on melko helppoa, vaikkei toki kivutonta, vuodesta toiseen hyväksyä sijoitukseni suunnistuskisojen tuloslistan häntäpäässä. Luvut kertovat vastaansanomattamasti, että sinne minä kuulun. Mittari alkaa kuitenkin tuottaa sen optimoimiseen keskittyneitä menestyjiä. Tuottavatko nämä menestyjät parasta tiedettä ja opetusta? Pelaavatko he edes parasta jalkapalloa, erityisesti joukkueena?
Kuka voittaa, jos pelataan turvallista peliä etukäteen asetettujen voittamiskaavojen mukaan, virheet minimoidaan ja jokainen tietää roolinsa eikä yritä mitään yllättävää? Jalkapallossa ei ainakaan Suomi eikä meidän hommissa ainakaan tiede. Venyminen uusiin ulottuvuuksiin tapahtuu olosuhteissa, joissa tuntee olevansa turvassa ja hyväksytty virheitä tehdessäänkin. Näissä olosuhteissa on samalla motivoitunut tähtäämään korkealle tai oudoillekin poluille. Suunnistuksessakin kannattaa, varsinkin viesteissä, koettaa riskillä erikoista reitinvalintaa, jos tietää ettei juoksemalla pääse kärjen ohi samalla reitillä.
Pelkkä luova häröilykään ei toki ole tuloksekasta, eikä arvaamaton poukkoilu luo työhyvinvointia. Laadukkaaseen toimintaan tarvitaan aimo annos kurinalaisuutta, järjestelmällisyyttä sekä tylsien hommien sietoa. Näitä työnteon peruspalikoita meillä tieteentekijöillä on hallussa roppakaupalla. Sivujuonteena ehdotan, että voisimme yhteisesti päättää lopettaa termin ’oikeat työt’ käyttämisen akateemisen uran ulkopuolisista sektoreista.
Minusta kilpailu kuuluu akateemiseen maailmaan, ideaalitapauksessakin, vähän samaan tapaan kuin jalkapalloon. Junioritoiminnassa tai perusopinnoissa suunnilleen ’kaikki pelaavat’, mutta maajoukkueeseen ja vakipaikkoihin tähdättäessä on selvää, että paikoista kilpaillaan.
Kysyn kuitenkin, ohjaako nykytilanteen pärjäämiskriteeristö, päätöksenteko ja kilpailun sävy optimaalista joukkoa ihmisiä kehittymään optimaalisella tavalla tieteen päämäärää ajatellen? Minun ideaaliyliopistoni tärkein tehtävä on rakentaa kurinalainen perusta uskaltavalle, yhteistyötä hyödyntävälle ongelmanratkaisulle. Ja joo, kisoissa haluan, että joku taputtaa selkään ja ymmärtää, että minulla meni hyvin silloin kun olen toiseksi viimeinen – se on aina silloin tällöin totta.
Yhdenvertaisuudesta vastaava matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan varadekaani Hanna Vehkamäki käsittelee alunperin Helsingin yliopiston intranetissä julkaisitussa blogissaan teemaan liittyviä tarinoita. Varadekaanin vastuualueita ovat myös kestävä kehitys, kansainvälisyys, hyvinvointi, tilankäyttöperiaatteet ja kaksikielisyys, joten saattavat kirjoitukset sivuta niitäkin.
In English:
What’s the attitude of me and this community to competition?
This is what I wonder both as a member of the academic community and as a parent who is constantly hearing about how my own and other children quit their hobbies when the atmosphere gets too serious. Last spring at our department’s wellbeing-at-work event, we discussed these themes with representatives of the Football Association of Finland. I was left with the feeling that competitiveness is more of a nuisance in academia than in sports; in sports, the competitiveness is a given from the start and everyone is aware of the rules of winning. Should exercising as a hobby, however, have a different vibe than sport? In our academic careers, we are more concerned with pondering whether competitiveness has any place in our idealistic image of research in the first place, or it is just an external evil caused by politics and market forces. The set of criteria is also dubious: to win in the academic fields, do we need favouritism, luck, and shamelessness?
When I’ve asked about it, I’ve received comments that competitiveness would be OK in academia, if only the rules were clear. An unequivocal gauge – or a combination of several – would be good. They should yield numerical measurements, because they can be entered into a spreadsheet to get an answer without the agonising need for reflection.
It is fairly easy for me, though definitely not painless, to accept my placement at the bottom end of the scoresheet at orienteering competitions year after year. The numbers cannot be denied, that is where I belong. But any gauge will inevitably start producing high achievers concentrating on optimising it. Will these achievers produce the best research and teaching? Will they even play the best football, especially as part of a team?
Who wins if we play a safe game according to pre-set winning formulae, minimising errors and with everybody in their predetermined role not trying anything new? In football, not Finland, and in our work, not science. Stretching into new dimensions can only happen in circumstances where we feel safe and accepted even if we make mistakes. At the same time, circumstances should motivate us to aim high or take unfamiliar paths. In orienteering, and especially relay competitions, it’s also worth trying an unusual route if you know you won’t be able to pass the ones ahead of you on the same route.
Of course, mere creative muddling around isn’t productive, nor does unpredictable bouncing here and there produce wellbeing at work. For high-standard work, we need a big dose of discipline, organisation, and the ability to put up with boring chores. We scientists possess loads of these basic building blocks for the working life. As a side thread, I suggest we could all agree to stop using the phrase ‘real work’ about sectors outside academia.
I believe competitiveness belongs in the academic world, even in an ideal case, like it does in football. In junior coaching or undergraduate studies ‘everybody gets to play,’ but when aiming for the national team or tenure, it’s evident that there will be competition.
However, I want to ask whether the current criteria for success, decision-making, and atmosphere promote the optimal group of people to develop in their optimal way with the aims of science in mind? The main duty of my ideal university is to build a rigorous basis for daring and collaboration-minded problem-solving. And yes, in an orienteering competition I want someone to pat my back and acknowledge that I did well when I came second-to-last – that is sometimes true.
The vice-dean of the Faculty of Science, Hanna Vehkamäki, who is in charge of diversity issues, will discuss stories relating to that topic in her blog originally published in the intranet go University of Helsinki. The vice-dean is also in charge of sustainable development, international issues, wellbeing, principles for facility allocation, and bilingualism, so the blog may touch on those subjects, as well.