Vertaillako vaiko eikö vertailla?

”Joka tuntee vain yhden uskonnon, ei tunne yhtäkään.” Aloittaessani uskontotieteen opinnot 90-luvun puolessa välissä, tämä tieteenalan isänäkin pidetyn Friedrich Max Müllerin (1823-1900) kuuluisa lausahdus tuli meille kaikille aloitteleville uskontotieteilijöille tutuksi heti johdantokurssin alkumetreillä. Uskontotiede, kuten oppiaineen englanninkielinen nimikin antoi siihen aikaan ymmärtää, oli lähtökohtaisesti vertailevaa tutkimusta (Comparative Religion). Ajateltiin, että vain tutustumalla erilaisten uskontojen moninaiseen kirjoon oli mahdollista tunnistaa niissä toistuvia yhteisiä piirteitä, ja sitä kautta syventää ymmärrystään paitsi vieraista uskontoperinteistä myös omassa kulttuurissa esiintyvistä uskonnollisista käsityksistä ja käytänteistä.

Tutkimuksen tiedonintressien muuttuessa ajatus vertailusta uskontotieteen menetelmällisenä perustana on joutunut enenevissä määrin uudelleen arvioinnin alaiseksi. Näissä keskusteluissa kritiikin kärki on kohdistunut erityisesti käsitteellisiin määrittelykysymyksiin: Millä perusteella vertailussa ja luokittelussa käytetyt kategoriat kuten vaikkapa ”rituaali”, ”mystiikka” tai ”monoteismi” on itse asiassa luotu? Minkälaiset ennakkokäsitykset ohjaavat tulkintaprosessia silloin, kun puhutaan esimerkiksi ”primitiivistä” uskonnoista ja ”maailmanuskonnoista”, tai kun pyritään määrittelemään mikä ylipäätään on tai ei ole ”uskontoa”?

Kenties systemaattisimmin vertailuun ja luokitteluun liittyviä metodologisia kysymyksiä on käsitellyt hiljattain edesmennyt Chicagon yliopiston professori Jonathan Z. Smith, jonka aihepiiriin liittyvistä julkaisuista monet ovat olleet kiistattomia klassikoita jo ilmestyessään. Esimerkiksi teoksessaan Imagining Religion (1982) Smith esittelee neljä erilaista tyyliä, joilla vertailevaa menetelmää tyypillisesti sovelletaan uskonnon ja kulttuurin tutkimuksessa.

Etnografinen vertailu muistuttaa Smithin mukaan tapaa, jolla matkailijat vieraassa ympäristössä kiinnittävät huomiota outoihin ja eksoottisiin asioihin sekä pyrkivät ymmärtämään niitä suhteuttamalla havaintojaan omaan kulttuurinsa. Tämän kaltaiset tulkinnat eivät yleensä perustu systemaattiseen tarkasteluun vaan pikemminkin yksilön omakohtaisiin vaikutelmiin, joita Smith luonnehtii viime kädessä tutkimuksen kannalta ”epäkiinnostaviksi”. Ensyklopedisessa vertailussa tulkintaa ohjaa puolestaan jonkinlainen esiymmärrys ilmiöiden kuulumisesta samaan kategoriaan, mutta samankaltaisuutta määrittävät kriteerit jäävät usein selittämättä. Ensyklopedisen lähestymistavan ongelmana onkin, että asioiden luettelointi ei vielä itsessään kerro millä perusteella samaan luokkaan kuuluvia asioita voisi vertailla keskenään. Jossain määrin hedelmällisempinä Smith pitää luonnontieteeseen nojaavia morfologisia ja evolutiivisia kysymyksenasetteluita, joiden avulla on pyritty jäljittämään tietyn ilmiön kehitystä yksinkertaisesta alkumuodostaan kohti monimutkaisempia ilmenemismuotoja. Erityisesti eliadelaisen fenomenologian sekä kulttuurievolutionismin synnyttämät ajatusmallien myötä myös näitä lähestymistapoja on kuitenkin liian usein sovellettu tavoilla, joissa tutkimuksen kohteena olevat ilmiöt eivät millään tavalla kiinnity kontekstiinsa, eikä historiallisen jatkuvuuden tai muutoksen dynamiikkaa ole huomioitu.

Jos kaikkiin näihin metodologisiin valintoihin liittyy näin suuria haasteita, onko vertailevalla menetelmällä ylipäätään mitään tulevaisuutta uskontotieteellisessä tutkimuksessa? Smithin vastaus on kyllä. Erilaisten vertailujen ja rajanvetojen tekeminen on niin olennainen osa inhimillistä tiedonmuodostusta, että siitä luopuminen tuskin olisi realistinen ajatus. Tutkimuksen tekemisen ja tieteellisen tiedon tuottamisen kannalta tärkeintä on kiinnittää huomiota niihin ennakko-oletuksiin, jotka vaikuttavat tutkimusprosessissa käytettyjen käsitteiden ja tulkintamallien valintaan jo ennen kuin vertailuun ryhdytään. Mitä vertaillaan, miksi ja miten? Miten vertailu esittää kohteensa uudessa valossa tai mitä se auttaa meitä ymmärtämään paremmin? Entä ohjaako se jollain tavalla myös uudelleen määrittelemään tai tarkentamaan käytettyjä käsitteitä, kategorioita tai teorioita? Näitä kysymyksiä Smith odottaisi jokaisen tutkijan kysyvän oman tutkimusaiheensa äärellä.