Toisinaan olen havainnut kanssaopiskelijoissa turhautumista, kun uskontotieteen kurssien teemoissa sivutaan alan teorioita. Halusi sitä tai ei, teoriat ovat keskeinen osa uskontotiedettä, ja ne tekevät eron raportin ja tutkimuksen välille. Tällä hetkellä uskontotieteessä, erityisesti Helsingin Yliopistolla, vallitsee vahva sosiologinen painotus ja kriittisen diskurssiivinen tutkimusote. Tie tähän on ollut mäkinen ja mutkainen, mutta se voidaan jäljittää erivaiheissaan aina oppihistorian alkujuurille saakka. Vaikka tällä suuntauksella on vahvuutensa, joiden kautta monista kohteista saadaan arvokasta tietoa, ei alan kehitys tule tähän varmastikaan pysähtymään. Tosin, kuten historiasta voidaan oppia, käänteet ovat yleensä pitkiä ja loivia, vaikka historiallista narratiivia onkin helpompi jäsentää dramaattisemmin. Roomasta lähtevät tiet vievät lopulta kaikkialle ja ihmismielen imperiumissa riittää vielä kartoittamattomia alueita, joiden tutkimuksen tulisi sytyttää tiedon janon palava liekki jokaisen tutkijan sydämessä.
Toisinaan alan tulevaisuutta pohditaan isoillakin näyttämöillä, kuten usean artikkelin voimin Religion lehden numerossa 50 (Issue 1, 2020), josta nostan tarkasteluun Wouter J. Hanegraaffin artikkelin Imagining the future study of religion and Spirituality. Toinen mielenkiintoinen ja poikkeuksellisen kunnianhimoinen projekti, tai lähestymistapa, on Jason Ananda Josephson Stormin hahmottelema metamodernismi teoksessaan Metamodernism – the future of theory. Postmodernismin kritiikki on molemmilla hyvin samansuuntaista. Pääpiirteissään tämä voidaan mielestäni kiteyttää kriittisen tutkimuksen tutkimuskaavaksi: dekonstruoi – palauta valta-asetelmiin – hauku kaikki pystyyn – jätä ratkaisujen keksiminen muiden huoleksi. Yleinen negatiivisuus tutkimuksessa saa Stormilta hyvinkin poleemista ja runsasta palautetta, varsinkin luvussa Strategies for Demolition. Saman negatiivisuuden Hanegraaff kiteyttää lainauksessaan Jeffrey Kripalilta: “If a truth is to be declared in the humanities, it must meet one criterion: it must be depressing”. Hanegraaffin ensimmäinen ehto uusille (meta)narratiiveille onkin: “they must be positive and constructive”. Molemmat ovat myös Stormin keskeisiä viestejä Metamodernismissa. Voidaan tosin kyseenalaistaa, onko positiivisuus tai negatiivisuus minkäänlainen kriteeri tieteen tekemiselle ja vaarantaako konstruktiivisuus tieteen puolueettomuuden. Jälkimmäiseen selkeä vastaus on, postmodernismin mukaan, ettei mitään puolueettomuutta ole ikinä ollutkaan ja tästä luonnollinen seuraus on motiivien ja aseman avoin paikantaminen, mistä lähtöisin voidaan hahmotella kuinka asioiden tilaa tulisi parantaa. Arvojen tuomista tutkimukseen ei siis pitäisi lähtökohtaisesti välttää, sillä ne ovat siellä joka tapauksessa. Positiivisuuden perustaa taas voidaan hakea pohtimalla tieteen tehtävää laajemmin ja todeta, että se pohjimmiltaan pyrkii lisäämään tietoa ja parantamaan elämän laatua. Joten, uskontotieteen tulee olla positiivista, että kaikilla olisi kivempaa.
Väärinymmärrysten välttämiseksi, on tässä vaiheessa syytä todeta, että ikäviä aiheita voidaan käsitellä myös rakentavasti ja ratkaisukeskeisesti, jolloin positiivisuus on tutkimusotteessa, ei aiheessa tai materiaalissa. Konstruktiivisuus ei myöskään tarkoita paluuta strukturalismiin vaan, Stormia mukaillen, sukeltamista syvemmälle postmodernismiin ja sen kääntämistä nurinpäin. Ja koska me kaikki kuitenkin vähän pelkäämme religionismia, niin vapaasti mukaillen toinen Stormin kritiikki postmodernismia kohtaan voidaan tiivistää seuraavasti: Essentialismin kritiikki on essentialisoinut essentialismin, eikä sen pelossa enää kykene itse rakentavaan toimintaan.
Hanegraaff kritisoi myös diskursiivisuuden valta-asemaa ja nostaa erityisesti kokemuksen ja toiminnan elementeiksi, joita tulisi tarkastella kielellisyyden ulkopuolella. Pohdinnassaan Hanegraaff ei viittaa suoraan vahvimpaan osaamisalueeseensa, mutta sieltä kantautunee kuitenkin hänen toinen nostonsa mielikuvituksen tutkimuksesta. Tämä nosto sisältää uskonnon tarkastelun käsitteen imaginative formations kautta. Myös tämä linkittyy yhteen metamodernismin kanssa. Metamodernismin ehkä keskeisin ajatus: social kinds, muuttaa jokseenkin kaiken sosiaalisiksi konstruktioiksi (paremman käännöksen puutteessa), jotka mm. ovat risteäviä, aikaan ja paikkaan sidoksissa olevia prosessinomaisia attribuuttien möhkäleitä, saavat merkityksensä ankkurointiprosessien kautta ja muodostavat keskenään uusia konstruktioita. Stormin hahmottelemasta lähestymistavasta on vaikea sanoa mitään tyhjentävää lyhyesti, joten suosittelen tutustumaan teokseen, mikäli aihe kiinnostaa (ja miksipä se ei kiinnostaisi?). Kirjan parissa pääsee myös tutustumaan ajankohtaiseen teoreettiseen keskusteluun laajemminkin, sillä se sivuaa laajaa kirjoa erilaisia näkemyksiä, joko kritisoiden niitä tai sulauttaen ne osaksi metamodernismia.
Henkilökohtaisesti koen sekä Hanegraaffin, että Stormin kirjoitukset erittäin inspiroiviksi. Teorioita ei ole tehty orjallisesti noudatettaviksi. Oikeastaan ne eivät ole edes työvälineitä. Teoriat ovat leluja, jotka tulee voida purkaa osiin ja rakentaa uudelleen lisäten niihin jotain uutta. Itse en koskaan saanut legoista rakennettua pakkauksessa olevaa kuvaa, mutta leikkiminen onnistui siitäkin huolimatta, tai ehkä juuri sen vuoksi.
Hanegraaff, Wouter J. Imagining the future study of religion and spirituality. Religion volume 50, 2020 – Issue 1:Religion oat 50: pasts and futures. https://www-tandfonline-com.libproxy.helsinki.fi/doi/full/10.1080/0048721X.2019.1681103 (16.12.2022)