Sikhismiä ja feminismiä Punjabissa 1400 ja 1500 luvun taitteesta tähän päivään.

Nikky-Guinder Kaur Singh toimii professorina Colby College in Maine, USA:ssa, hän on koulutukseltaan filosofian tohtori. Kaur Singh on erikoistunut Sikhismin ja Pohjois-Intian pääuskontojen hindulaisuuden ja islamin tutkimukseen. Hän on tutkinut naisten rooleja uskonnollisessa kirjallisuudessa. Hän on perehtynyt naisia koskeviin kysymyksiin Intiassa sekä analysoinut vanhoja kirjoituksia sekä tutkinut uskonnollisia teemoja läntisessä kirjallisuudessa.

Guru Nank (1469 – 1539) vaati 1400-luvun lopussa kaikkien ihmisten välistä tasa-arvoa, erityisesti painotettiin naisten ja miesten välistä tasa-arvoa. Tämä vaatimus aiheutti paljon muutoksia sikhigurujen aikaisen yhteiskunnan käytänteissä. Uuden tietoisesti perustetun uskonnon ideana oli poistaa ihmisten välinen eriarvoisuus. Naisen asema parani huomattavasti, naisten ei enää tarvinnut pysyä piilossa (purdah käytäntö). Ei tarvinnut peittää kasvojaan burkhalla, eikä liikkua omassa kodissa seinäkkeiden ja seinien sekä verhojen takana. Uuden uskonnon palvelutehtävät gurdwaroissa jaettiin ilman sukupuolittuneita asenteita. Uskonnollista seremoniaa, pyhän kirjan Sri Guru Granth Sahibin lukemista seurakunnassa, saattoi johtaa niin nainen kuin mieskin. Jumalanpalveluksen jälkeen syötävän ruuan valmistus, jakelu ja astioiden pesu kuului sekin yhtä lailla niin naisille kuin miehille.

Koko yhteiskuntaa koskevia keskeisiä asioita olivat purdah-käytännöstä luopuminen sekä vaatimus myötäjäisten käytön lopettamisesta. Myötäjäiset eivät olleet vain muutaman lakanan arvoinen muodollinen lahja morsiamen perheeltä sulhasen perheelle. Myötäjäisistä oli muodostunut useille perheille valtava taloudellinen ongelma. Tyttären naittamisen kustannukset loppuivat morsiamen perheeltä vasta, kun tyttären hautajaisten kustannukset oli hoidettu useiden vuosikymmenten perästä. Tyttären saaminen oli muodostunut taloudelliseksi rasitteeksi. Vastavihityn pariskunnan toivottiin saavan vain poikia. Tämä ongelma oli johtanut gurujen aikana väestörakenteen epätasapainoon, tyttölapset tapettiin, jos niitä tuli samalle perheelle liikaa. Poika oli taloudellinen voitto, tyttö taas tappio. Sati-käytännössä miehen kuoltua hänen vaimonsa poltettiin samalla roviolla elävältä. Nämä kolme käytäntöä gurut halusivat ehdottomasti kitkeä yhteiskunnasta.

Uskonnon saatua laajaa kannatusta Punjabissa sikhejä vastaan käytiin asein niin hindujen kuin muslimienkin taholta. Sikhien oli puolustettava itseään näiltä hyökkäyksiltä. Sikheistä kasvoi olosuhteiden pakosta taitava ja voimakas sotilaallinen mahtitekijä Luoteis-Intiassa. Gurujen edistykselliset yhteiskunnalliset vaikutukset olivat gurun ja sotapäällikön Guru Gobind Singhin aikoina laajimmillaan. Tätä uskontoa harjoittavien sikhien keskuudessa oli parin sadan vuoden ajan noudatettu kaikkien ihmisten välistä tasa-arvoa. Gurut edellyttivät miesten ja naisten välistä tasa-arvoa kaikilla elämän eri osa-alueilla, myös sodankäynnin ja uskonnon harjoittamisen yhteydessä.

Hieman ennen kuolemaansa Guru Gobind Singh (1666 – 1708) määräsi seuraajakseen ja ikuiseksi guruksi sikhien pyhän kirjan Sri Guru Granth Sahibin. Hän määräsi tasa-arvon lisäämiseksi uuden sukunimilain ja aiemmista sukunimistä piti jatkossa luopua, sillä ne samalla paljastivat henkilön kastin. Oli sopimatonta, että tasa-arvoisessa yhteiskunnassa jo nimet laittavat ihmiset lähtökohtaisesti eri asemaan. Kaikkien miesten sukunimeksi määrättiin Singh (leijona) ja naisten sukunimeksi Kaur (prinsessa). Nimilaista johtuen nainen ei enää saanut miehensä sukunimeä, vaan hän säilytti oman sukunimensä. Tarkoitus oli lisätä ihmisten tasa-arvoa ja peittää kastit lopullisesti.

Punjabissa vietettiin kahdensadan vuoden mittainen ajanjakso (n 1500 – 1700 alku), jolloin naisen asema ja arvostus oli selkeästi muuta maailmaa edellä. Guru Nanakin oivallus miehen ja naisen samanarvoisuudesta oli johtanut suuriin muutoksiin aikansa yhteiskunnassa. Guru Gobind Singhin määräyksestä ei enää valittu ihmistä sikhien johtajaksi. Ihmisen sijalle hän asetti ikuiseksi guruksi sikhien pyhän kirjan Sri Guru Granth Sahibin.

Pian Guru Gobind Singhin kuoltua alkoivat asiat palailla parin vuosisadan takaiseen tilaan. Oltiin tiellä kohti nykyistä miesvaltaista macho sikhien yhteiskuntaa Punjabissa. Seuraava suurmies sikhien historiassa oli Maharaja Ranjit Singh (1780 – 1839), hän oli kuollessaan sikhi-imperiumin kiistaton valtias ja sikhien arvostettu johtaja. Maharajan kuoltua hänen neljä vaimoaan ja seitsemän jalkavaimoaan kuolivat vanhaa sati käytäntöä noudattaen miehensä hautaroviolla. Muutkin vanhat käytännöt, joita vastaan Guru Nanak oli nousut ja jotka hän oli poistanut, olivat palanneet käyttöön. Naisilta lisäksi käytännössä kiellettiin pyhän kirjan lukeminen gurdwaroissa. Kahdensadan vuoden aikana eläneiden useiden sukupolvien jälkeen ihmiset eivät olleet lopullisesti sisäistäneet uusia ajatuksia ja vanhoihin käytänteisiin palattiin erittäin nopeasti.

Tämän päivän suurin ongelma on vanhaan myötäjäiskäytäntöön palaamisen jälkeen lisääntynyt poikalasten arvostuksen nousu. Punjabin sukupuolten välinen suhdeluku on entisestään huonontunut, 1 000 poikalasta kohden syntyy ainoastaan 750 tyttölasta. Lääketieteen kehityttyä tyttöalkiot voidaan abortoida jo raskauden alussa turvallisesti. Abortti on huomattavasti edullisempaa perheille kuin tyttölapsen elättäminen ja naittaminen.

Pelottavaa, kuinka nopeasti yhteiskunta voi muuttua taaksepäin kohti vanhoja huonoja aikoja. Kuinka helposti korkeista arvoista, kuten vapaudesta ja tasa-arvosta, voidaan luisua takaisin raadolliseen maailmaan, jossa oikeus on vain sillä joka sen itselleen ottaa. Vaivalla ja työllä hankitut oikeudet voidaan menettää hetkessä.

Arikkelissaan Why did I not light the fire? Kaur Singh käsittelee sikhirituaalien saattamista takaisin alkuperäiseen gurujen tarkoittamaan tilaan. Hän käyttää artikkelissaan termiä refeminisaatio kuvaamaan sitä mitä tulee tehdä, jotta yhteisöissä alettaisiin toimia uskonnon periaatteita noudattaen ja gurujen esittämien alkuperäisten feminististen arvojen mukaisesti. Hänen mukaansa naisen aseman nostaminen takaisin gurujen aikaiseen arvostukseen on ainoa keino saada Punjabin väestön sukupuolijakauma korjattua luonnolliselle tasolle. Myötäjäiskäytännöstä luopuminen on keskeinen edellytys asioiden korjaantumiselle. Sikhien Shiromani Gurdwara Parbandhak Committee (sikhien korkein päättävä elin) on kieltänyt myötäjäiset jo 1950, ja sanonut että yhdenkään tytön tai pojan ei pidä joutua maksamaan avioliitostaan kenellekään mitään. Päätös ei kuitenkaan ole toiminut Punjabissa. Pelkkä vaatimus ei käytäntöä poista, tehtyjä päätöksiä tulisi noudattaa ja niiden toteuttamista pitää myös valvoa tehokkaasti. Kaur Singh on myös vaatinut komitealta tyttöjen koulutuksen nostamista samalle tasolle poikien koulutuksen kanssa. Komitean puheenjohtaja on periaatteessa samaa mieltä hänen kanssaan, aika näyttää muuttuuko periaate myös käytännöksi Punjabissa ja milloin.

Uskonnot museonäyttelyissä

Millainen paikka uskonnoilla ja uskonnollisilla esineillä on museoissa, ja millainen sen tulisi olla? Tämä on mielenkiintoinen kysymys erityisesti pohdittaessa viime vuosikymmenten aikana vallinnutta keskustelua sekularisaatiosta, jonka mukaan uskonnon katsottiin vetäytyvän yhteiskunnalliselta tasolta ja siirtyvän yhä enenevissä määrin ihmisten henkilökohtaiseksi asiaksi. Vaikka nämä keskustelut ovat viimeaikoina ottaneet takapakkia ja sekularisaatioteoria on pääasiassa kyseenalaistettu, on se edelleen voimissaan museoiden tavassa lähestyä uskontoja.  Perinteisesti museo on nähty neutraalina tilana, jonka tarkoitus on viihdyttää ja opettaa eikä uskonnolla ole nähty siellä sijaa muuten kuin esimerkkinä historiasta tai kulttuurista. Viime vuosikymmennen aikana museot ovat lähteneet hitaasti muovautumaan paremmin nykyaikaan sopiviksi ja samalla myös niiden suhtautuminen uskontoon on monimuotoistunut.

Tapa jolla uskonnot museoissa esitetään on kuitenkin edelleen usein ongelmallinen ja rajoittava. Tämä on ilmeistä tarkasteltaessa tapaa jolla useimmat uskonnot, erityisesti eri  kansojen alkuperäiset uskonnot ja näihin liittyvät esineet yleensä pistetään näytille. Museosta riippuen  niiden avulla saatetaan  esimerkiksi kuvata perinteisiä elämäntapoja tai taidetta. Museoiden tiukka jako taiteeseen ja materiaaliseen kulttuuriin ei kuitenkaan sovi sellaisenaan useimpiin esineisiin, sillä länsimaiden ulkopuolella uskontoa ei nähdä muusta erillisenä ilmiönä vaan se on kokonaisvaltainen osa koko elämän kirjoa. Täten esineillä ei ole vain yhtä tarkoitusta jonka mukaan sen voisi kategorisoida. Museot myös olettavat, että uskonnollisten esineiden ”elämä” päättyy niiden päätyessä osaksi näyttelyä. Toisin sanoen, niiden katsotaan menettävän uskonnollisen merkityksensä ja tähän museot yleensä myös pyrkivät. Ikävä kyllä tämä auttamatta poistaa uskonnot myös kulttuurisesta kontekstistaan.

Mary Nooter Roberts on tutkinut edellämainittuja teemoja ja erityisesti uskonnollisten esineiden elämää museoissa Afrikan taiteen ja uskontoperinteiden kautta. Hän katsoo, että tapa jolla esineet esitetään museoissa vaikuttaa myös siihen miten ne hahmotetaan vierailijoiden toimesta. Siirtämällä esineet neutraalista lasivitriinistä osaksi laajempaa kokonaisuutta eli siirtämällä ne takaisin ”luonnolliseen ympäristöönsä”, museo mahdollistaa tavallisesta poikkeavan vuorovaikutuksen niiden kanssa. Näin esineet myös onnistuvat säilyttämään ihmisten niille antaman merkityksen sekä pyhän luonteen ja voivat edelleen olla tehokkaita rituaalisessa toiminnassa.

Robertsin tutkimissa esimerkeissä tämä toteutettiin  tuomalla yksittäiset esineet osaksi alttaria joko siirtämällä aito alttari alkuperäisestä ympäristöstään museoon tai rakentamalla se uudelleen mahdollisimman alkuperäistä vastaavaksi. Kyseisissä näyttelyissä ihmiset suorittivat rituaaleja näiden rakennettujen alttarien luona ja jättivät niille uhrilahjoja huolimatta niiden uudesta statuksesta museoesineenä.

”These are not circumstances one expects in museum galleries, yet when they happen they demonstrate an authenticity that transcends objects of exhibitions on their own, and blur boundaries between anthropological research, devotional practices, and museological approaches. Such intense moments demonstrate the enduring power of worship that may be prompted by a visual act and then culminate as corporeal engagement.”

Vaikka tällainen toiminta on usein vastoin museoiden perusluonnetta, sen mahdollistaminen muuttaa tapaa jolla museotila nähdään. Toiminnan myötä museokäynnistä tulee jotain muuta kuin vain opetuksellinen vierailu tai visuaalinen kokemus: se muuttuu uskonnolliseksi tilanteeksi. Vuorovaikutuksellinen toiminta myös pitää yllä museoesineiden ja laajemmin myös näyttelyiden merkityksiä ja tarjoaa vierailijoille mahdollisuuden luoda niistä omia tulkintojaan. Se siis antaa ihmisille mahdollisuuden ymmärtää museoissa esillä olevia uskonnollisia objekteja kokonaisvaltaisemmin.

Sekä museoiden että uskonnon rooli on 2000-luvulla ollut muutoksessa. Museot ovat pitkälti joutuneet määrittämään itsensä uudelleen ja uskonto kehittyy koko ajan. Tästä huolimatta näitä yhdistävää tutkimusta on alettu tehdä enemmän vasta muutaman viime vuoden aikana. Museoilla on vaikutusta ihmisten tapaan ymmärtää maailmaa ja sen toimintaa ja tapa jolla uskonto esitetään museoissa vaikuttaa lopulta myös uskonnon asemaan laajemmin. Näiden teemojen tutkimisesta on hyötyä myös uskontotieteessä sillä museoperspektiivi tuo tutkimukseen uusia aiheita ja näkökulmia, mitkä ajan myötä laajentavat meidän ymmärrystämme uskonnosta ja siihen liittyvistä ilmiöistä.

Roberts, Mary Nooter (2017). Altar as Museum, Museum as Altar: Ethnography, Devotion, and Display. Gretchen Buggeln, Crispin Paine & S. Brent Plate (toim.), Religion in Museums: Global and Multidisciplinary Perspectives, 49–56. New York: Bloomsbury.

Gretchen Buggeln, Crispin Paine & S. Brent Plate (2017). Religion in Museums: Global and Multidisciplinary Perspectives. New York: Bloomsbury.

Uskonnon fenomenologia ja tieteen tehtävä

Uskontotieteen opintojen alkuvaiheilla tutustuin Mircea Eliaden kirjaan Pyhä ja Profaani. Teksti tempaisi minut mukaansa ensi sivuista lähtien. Naureskelin itsekseni, että taidanpa olla kovin epäakateeminen, kun Eliaden tekstien rinnalla muiden uskontotieteilijöiden sepustukset vaikuttavat tylsiltä. Myöhemmin opin näkemään Eliadea myös kriittisessä valossa, mutta edelleenkin suhtaudun hänen tieteiden rajoja ylittävään ajatteluun suurella ihailulla.

Eräs tieteen tehtävistä on tuottaa uutta tietoa. Tieteessä on myös tärkeää ylläpitää keskustelua tieteilijöiden välillä. Esseistisessä artikkelissa History of Religions and a New Humanism Eliade korostaa myös tieteen kykyä avartaa ihmisen maailmankuvaa. Tiede tiedettä varten ajattelun sijasta ehdotetaan uutta humanismia – tiede kasvattaa ihmistä. Tällainen ajattelu voi tuntua vieraalta, mutta on muistettava, että moderni tiede sai alkunsa varsin samanlaisista pyrkimyksistä – 500 vuotta ennen Eliadea ”vanha” humanisti Erasmus Rotterdamilainen puhui juuri tieteen kyvystä ratkaista ihmisten välisiä konflikteja. Kannattaako tämäkin kannanotto tulkita hiukan filosofisemmin, keskustelunavauksena tieteen tehtävästä ja mahdollisuuksista, varsinkin kun artikkelin otsikko assosioituu niin vahvasti Sartren 15 vuotta aiemmin ilmestyneeseen Eksistentialismi on Humanismi.

Eliaden tutkimusmetodia oli luokiteltu fenomenologiseksi. Fenomenologia on Edmund Husserlin perustama filosofinen suuntaus, jossa yritettiin ymmärtää, miten havaitsija kokee ympäröivää maailmaa. Kantin aprioriselle käsitteistölle läheistä sukua oleva fenomenologia pyrkii paljastamaan linssejä, joiden kautta maailma näyttäytyy. Esimerkiksi pöytä ei koskaan näy katsojalle pöytänä, sen sijaan pöydästä nähdään kerralla vain osa. Näköhavaintojen väriläikät yhdistyvät aivoissa pöydän puhtaaksi abstraktiksi käsitteeksi. Samaan tapaan Eliade pyrkii löytämään uskontotieteellisiä linssejä. Sellaisiksi hänelle näyttäytyy universaalinen uskonnollisuus. Eliaden homo religiosus on läpeensä uskonnollinen, jopa ateistilla on sellaista käyttäytymistä, jota Eliade kutsuu uskonnolliseksi. Esimerkiksi Eliade nostaa sitä ylimitoitettua tapaa, jolla erotetaan maailmasta kullekin pyhiä asioita – kotiseutua tai paikkaa, jossa oli koettu jotakin merkittävää. Hauskaa sinänsä, että ajasta ja paikasta abstrahoituva Eliade on tarttunut uskontohistorioitsijan nimitykseen, vaikka kontekstin vähättely on juuri antihistorialismia.

Eliadea on kritisoitu liiallisista ja vääristäkin yleistyksistä: faktat, joilla hän on operoi, ovat toisen käden tietoa, ja ovat vanhentuneet; tieteellisen metodin vastaisesti Eliade nostaa esille pääsääntöisesti vain teoriaansa tukevia väitteitä; Eliaden aksiomaattiset termit kuten hierofania vaikuttavat liian maailmankatsomuksellisen latautuneilta. Eliaden lennokkaita tekstejä lukiessa tuntuu, että hän liikkuu täysin kritiikin yläpuolella. Mielestäni Eliaden tekstejä kannattaa lähestyä juuri näin – mitä jos tarkastelisimme ja puhuisimme havainnoista, kuten ne näyttäytyvät niiden kokijoille. Ellei siitä synny tieteellistä tietoa niin, mitä jos ripaus tieteellistä empatiaa?

Lähteet:

Mircea Eliade (1961). History of Religions and a New Humanism. History of Religions, Vol. 1. The University of Chicago Press

Intersektionaalisuus – mitähän se mahtaa tarkoittaa?

Suorittaessani teologian maisterivaiheen opintoja törmäsin Elina Vuolan kontekstuaalisen teologian kurssilla ensimmäistä kertaa intersektionaalisuuden käsitteeseen. Käsite vaikutti aluksi kovin moniulotteiselta ja abstraktilta ja tuntui, ettei siitä saa otetta. Kiinnostuin kuitenkin aiheesta, koska sukupuoleen ja uskontoon liittyvät teemat ovat olleet jo pidemmän aikaa mielenkiintoni kohteena. Päätin selvittää mitähän se intersektionaalisuus mahtaa tarkoittaa.

Intersektionaalisuuden käsite on ollut läsnä länsimaisessa sukupuolentutkimuksessa jo pitkään. Sukupuolentutkimuksen valtavirrassa uskonto on kuitenkin jätetty huomiotta yhtenä erontekijänä suhteessa yksilön yhteiskunnalliseen asemoitumiseen. Sillä uskontoa ei olla nähty erityisen vahvana ihmistä ja identiteettiä muovaavana tekijänä länsimaisessa kontekstissa. Sukupuoli on sitä vastoin nostettu uskontoa merkittävämmäksi ihmisiä erottavaksi tekijäksi. Sukupuoli on kyllä tärkeä, mutta ei ainoa yhteiskunnallis-kulttuurinen jakoperuste. Yksilön identiteettiin ja yhteiskunnallisiin valtasuhteisiin asemoitumiseen vaikuttavat sukupuolen lisäksi muutkin ihmisiä erottavat tekijät kuten uskonto, yhteiskuntaluokka, ikä ja etninen tausta. Näitä erilaisia erontekoja tai erojen risteymiä, jotka vaikuttavat ihmisen elämään kutsutaan intersektionaalisuudeksi.

Näiden edellä esiin tuotujen erojen yhtäaikainen huomioonottaminen on tasa-arvon edellytys. Tasa-arvo ymmärretään Suomessa usein sukupuolten väliseksi tasa-arvoksi. Se on erittäin tärkeä teema, mutta tasa-arvon tulee kattaa myös muut elämän osa-alueet. Sukupuoli ei näyttäydy ainoana syrjinnän kohteena, vaan ihmisiä syrjitään hyvin moninaisin tavoin muun muassa uskonnon, iän, yhteiskuntaluokan, rodun tai etnisyyden sekä sukupuolisen suuntautumisen perusteella. Tämän vuoksi nykyisessä yhteiskunnassamme intersektionaalisuus on tärkeässä roolissa eli meidän tulee ymmärtää se, että sekä ihmisen identiteetti että heidän kokemansa syrjintä ovat moniperustaisia ja moniulotteista. Näin ollen ei riitä, että taistelemme vain yhtä syrjinnän muotoa vastaan esimerkiksi sukupuoleen kohdistuvaa syrjintää, jos hyväksymme samalla jonkin muun syrjinnän muodon, kuten esimerkiksi rotuun kohdistuvan syrjinnän.

Intersektionaalisuutta eli erilaisten erojen risteymiä voidaan katsoa myös positiivisesta näkökulmasta käsin, ei ainoastaan sorron ja alistamisen perspektiivistä. Tällöin erilaiset eronteot toimivatkin ihmistä voimaannuttavina ja vahvistavina tekijöinä. Näin voi olla muun muassa uskonnon kohdalla. Uskonto voidaankin nähdä alistamisen sijaan esimerkiksi naista voimaannuttavana ja naiselle merkitystä tuovana elementtinä.

Lähteet

Ahonen, Johanna & Vuola, Elina toim. (2015). Unohdettu ero? Intersektionaalisuus, naiset ja uskonto. Uskonnon ja sukupuolen risteyksiä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Smith Barbara (1998). The Truth That Never Hurts: Writings on Race, Gender, and Freedom. Rutgers University Press.