Uskontotiede, LGBT ja queer-teoria

 

Queer ja uskontotiede ovat kaksi asiaa, jotka ovat perinteisesti harvoin kohdanneet. Tai jos ovat, ei se ole tapahtunut täysin kivuttomasti. Epäluuloisuutta on esiintynyt kummallakin Kalifornian yliopistolla Riversidessa professorina työskentelevä Melissa M. Wilcox on kuitenkin pyrkinyt muuttamaan tilannetta.

Artikkelissaan Outlaws or In-Laws? Queer Theory, LGBT Studies, and Religious Studies (2006) Wilcox hahmottelee sitä, millä tavoin tilannetta voisi kehittää parempaan suuntaan ja luoda yhteyksiä queer-teorian, LGBT-teorian ja uskontotieteen välille. Artikkelin kirjoitusajankohdasta on toki mennyt jo jonkin aikaa, mutta se toimii silti hyvänä katsauksena siitä millaisia ongelmia uskontotieteen ja queer-teorian välillä voi olla ja mitä ratkaisuja niille voidaan kehittää.

Artikkelissa Wilcox käy läpi sitä millainen kirjoitusajankohtana on ollut queer-teorian ja uskontotieteen suhde. Hän huomauttaa useampaan kertaan, kuinka uskontotiede on alana syrjinyt LGBT-identiteettejä ja queerejä aiheita. Wilcox antaa myös useita esimerkkejä uskonnollisista LGBT-yhdistyksistä, joita ei ole uskontotieteen parissa huomioitu. LGBT-aktivismia on harjoitettu esimerkiksi katolisen kirkon sisällä jo 1970-luvulta lähtien ja uskontotiede ei sitä juurikaan ole huomioinut. Nykyään tilanne on toki toinen ja uskontotiede on kehittynyt paljon inklusiivisempaan suuntaan. Wilcox kertoo jo artikkelissaan sen, miten paljon uskontotiede on kehittynyt.

Wilcoxin artikkelin ilmestymisen aikaan ei oltu vielä kirjoitettu juurikaan teoksia uskonnosta ja LGBT-identiteeteistä ja queeristä. Wilcox mainitsee kuitenkin muutamia tärkeitä teoksia, kuten John Boswellin Christianity, Social Tolerance, and Homosexuality, Same-Sex Unions in Premodern Europe ja John J. McNeillin The Church and the Homosexual. Nämä teokset ja muut ovat toki aiheiltaan varsin etnosentrisiä ja keskittyvät pääosin angloamerikkalaiseen maailmaan. Vuonna 2006 ei-eurooppalaista tutkimusta aiheista oli tehty varsin vähän.

Jyrkkää kritiikkiä Wilcox kohdistaa uskontotiedettä kohtaan. Wilcoxin mukaan uskontotieteen maailma on ajoittain syrjinyt LGBT-tutkimusta. Uskontotieteen parissa on vallinnut monesti binäärinen ajattelu sukupuolen ja seksuaalisuuden suhteen. Jopa yksittäinen LGBT-keskeinen artikkeli on saattanut johtaa tutkijan uran päättymiseen. Uskontotiede on usein kulkenut muun tutkimuksen perässä ja uudistunut hitaasti.

Mutta tarvitseeko uskontotiede sitten queer-teoriaa? Wilcoxin mukaan sekä uskontotiede että queer-teoria voisivat hyötyä toisistaan. Kummatkin alat menestyvät kyvyissään purkaa metodologisia ja tieteellisiä rajoja. Queer-teoreetikot voisivat hyötyä uskontotieteestä analyyttisesti ja metodologisesti. Wilcoxin mukaan uskontotieteestä, queer-teoriasta ja LGBT-tutkimuksesta voisi tulla akateemisessa maailmassa liittolaisia.

 

Kirjallisuus:

Wilcox, Melissa M. (2006) Outlaws or In-Laws? Journal of Homosexuality, 52(1-2), 73-100

Teorian tulevaisuus

Toisinaan olen havainnut kanssaopiskelijoissa turhautumista, kun uskontotieteen kurssien teemoissa sivutaan alan teorioita. Halusi sitä tai ei, teoriat ovat keskeinen osa uskontotiedettä, ja ne tekevät eron raportin ja tutkimuksen välille. Tällä hetkellä uskontotieteessä, erityisesti Helsingin Yliopistolla, vallitsee vahva sosiologinen painotus ja kriittisen diskurssiivinen tutkimusote. Tie tähän on ollut mäkinen ja mutkainen, mutta se voidaan jäljittää erivaiheissaan aina oppihistorian alkujuurille saakka. Vaikka tällä suuntauksella on vahvuutensa, joiden kautta monista kohteista saadaan arvokasta tietoa, ei alan kehitys tule tähän varmastikaan pysähtymään. Tosin, kuten historiasta voidaan oppia, käänteet ovat yleensä pitkiä ja loivia, vaikka historiallista narratiivia onkin helpompi jäsentää dramaattisemmin. Roomasta lähtevät tiet vievät lopulta kaikkialle ja ihmismielen imperiumissa riittää vielä kartoittamattomia alueita, joiden tutkimuksen tulisi sytyttää tiedon janon palava liekki jokaisen tutkijan sydämessä.

Toisinaan alan tulevaisuutta pohditaan isoillakin näyttämöillä, kuten usean artikkelin voimin Religion lehden numerossa 50 (Issue 1, 2020), josta nostan tarkasteluun Wouter J. Hanegraaffin artikkelin Imagining the future study of religion and Spirituality. Toinen mielenkiintoinen ja poikkeuksellisen kunnianhimoinen projekti, tai lähestymistapa, on Jason Ananda Josephson Stormin hahmottelema metamodernismi teoksessaan Metamodernism – the future of theory. Postmodernismin kritiikki on molemmilla hyvin samansuuntaista. Pääpiirteissään tämä voidaan mielestäni kiteyttää kriittisen tutkimuksen tutkimuskaavaksi: dekonstruoi – palauta valta-asetelmiin – hauku kaikki pystyyn – jätä ratkaisujen keksiminen muiden huoleksi. Yleinen negatiivisuus tutkimuksessa saa Stormilta hyvinkin poleemista ja runsasta palautetta, varsinkin luvussa Strategies for Demolition. Saman negatiivisuuden Hanegraaff kiteyttää lainauksessaan Jeffrey Kripalilta: “If a truth is to be declared in the humanities, it must meet one criterion: it must be depressing”. Hanegraaffin ensimmäinen ehto uusille (meta)narratiiveille onkin: “they must be positive and constructive”. Molemmat ovat myös Stormin keskeisiä viestejä Metamodernismissa. Voidaan tosin kyseenalaistaa, onko positiivisuus tai negatiivisuus minkäänlainen kriteeri tieteen tekemiselle ja vaarantaako konstruktiivisuus tieteen puolueettomuuden. Jälkimmäiseen selkeä vastaus on, postmodernismin mukaan, ettei mitään puolueettomuutta ole ikinä ollutkaan ja tästä luonnollinen seuraus on motiivien ja aseman avoin paikantaminen, mistä lähtöisin voidaan hahmotella kuinka asioiden tilaa tulisi parantaa. Arvojen tuomista tutkimukseen ei siis pitäisi lähtökohtaisesti välttää, sillä ne ovat siellä joka tapauksessa. Positiivisuuden perustaa taas voidaan hakea pohtimalla tieteen tehtävää laajemmin ja todeta, että se pohjimmiltaan pyrkii lisäämään tietoa ja parantamaan elämän laatua. Joten, uskontotieteen tulee olla positiivista, että kaikilla olisi kivempaa.

Väärinymmärrysten välttämiseksi, on tässä vaiheessa syytä todeta, että ikäviä aiheita voidaan käsitellä myös rakentavasti ja ratkaisukeskeisesti, jolloin positiivisuus on tutkimusotteessa, ei aiheessa tai materiaalissa. Konstruktiivisuus ei myöskään tarkoita paluuta strukturalismiin vaan, Stormia mukaillen, sukeltamista syvemmälle postmodernismiin ja sen kääntämistä nurinpäin. Ja koska me kaikki kuitenkin vähän pelkäämme religionismia, niin vapaasti mukaillen toinen Stormin kritiikki postmodernismia kohtaan voidaan tiivistää seuraavasti: Essentialismin kritiikki on essentialisoinut essentialismin, eikä sen pelossa enää kykene itse rakentavaan toimintaan.

Hanegraaff kritisoi myös diskursiivisuuden valta-asemaa ja nostaa erityisesti kokemuksen ja toiminnan elementeiksi, joita tulisi tarkastella kielellisyyden ulkopuolella. Pohdinnassaan Hanegraaff ei viittaa suoraan vahvimpaan osaamisalueeseensa, mutta sieltä kantautunee kuitenkin hänen toinen nostonsa mielikuvituksen tutkimuksesta. Tämä nosto sisältää uskonnon tarkastelun käsitteen imaginative formations kautta. Myös tämä linkittyy yhteen metamodernismin kanssa. Metamodernismin ehkä keskeisin ajatus: social kinds, muuttaa jokseenkin kaiken sosiaalisiksi konstruktioiksi (paremman käännöksen puutteessa), jotka mm. ovat risteäviä, aikaan ja paikkaan sidoksissa olevia prosessinomaisia attribuuttien möhkäleitä, saavat merkityksensä ankkurointiprosessien kautta ja muodostavat keskenään uusia konstruktioita. Stormin hahmottelemasta lähestymistavasta on vaikea sanoa mitään tyhjentävää lyhyesti, joten suosittelen tutustumaan teokseen, mikäli aihe kiinnostaa (ja miksipä se ei kiinnostaisi?). Kirjan parissa pääsee myös tutustumaan ajankohtaiseen teoreettiseen keskusteluun laajemminkin, sillä se sivuaa laajaa kirjoa erilaisia näkemyksiä, joko kritisoiden niitä tai sulauttaen ne osaksi metamodernismia.

Henkilökohtaisesti koen sekä Hanegraaffin, että Stormin kirjoitukset erittäin inspiroiviksi. Teorioita ei ole tehty orjallisesti noudatettaviksi. Oikeastaan ne eivät ole edes työvälineitä. Teoriat ovat leluja, jotka tulee voida purkaa osiin ja rakentaa uudelleen lisäten niihin jotain uutta. Itse en koskaan saanut legoista rakennettua pakkauksessa olevaa kuvaa, mutta leikkiminen onnistui siitäkin huolimatta, tai ehkä juuri sen vuoksi.

 

Hanegraaff, Wouter J. Imagining the future study of religion and spirituality. Religion volume 50, 2020 – Issue 1:Religion oat 50: pasts and futures. https://www-tandfonline-com.libproxy.helsinki.fi/doi/full/10.1080/0048721X.2019.1681103 (16.12.2022)

Storm, Jason Ananda Josephson. 2021. Metamodernism: The Future of Theory. Chicago, IL: University of Chicago Press. https://press.uchicago.edu/ucp/books/book/chicago/M/bo90478773.html. (16.12.2022)

 

Uskontotieteen dekolonisaatio

”Decolonization is not about ‘finding space’ at the table: it is about changing the room.” (Nye 2019, 5).

Malory Nye kartoittaa uskontotieteen oppiaineen kolonialistista historiaa ja vaadittavia muutoksia artikkelissaan Decolonizing the Study of Religion (2019) ehdottaen suuria muutoksia siihen kenen teorioita uskontotieteessä hyödynnetään, lainataan ja opetetaan.

Dekolonisaatiolla tarkoitetaan muutosta siihen, miten historiallisesti marginalisoidut äänet ja näkökulmat otetaan huomioon. Tällä ei tarkoiteta ainoastaan diversiteetin lisäämistä, vaan laajempaa ja syvempää yhteistyötä. Decolonizing Methodologies (2021) kirjassaan Linda Tuhiwai Smith kirjoittaa dekolonisaation tarkoittaneen aiemmin historiallista siirtomaavallasta luopumista, mutta nykyään termillä tarkoitetaan laajemmin luopumista byrokraattisesta, kulttuurisesta, kielellistä ja psykologisesta koloniaalisesta vallasta. Kolonisaatio ulottuu siirtomaavallan lisäksi syvästi kulttuuriin, ihmisten mielikuvituksiin ja tietoon.

Uskontotieteen, sekä laajemmin tieteen, dekolonisaatio alkaa kolonisaation historian tunnustamisesta ja tunnistamisesta, sen vaikutuksen näkemisestä oppialojen (ja akatemian) historiassa. Länsimaisten yliopistojen historia on läheisessä yhteydessä kolonialismin historiaan. Nyen mukaan kolonialistista historiaa on käytännössä tarkasteltu uskontotieteen sisällä vähän. Evolutiivinen näkökulma uskontoon ja alkuperäiskansojen ”primitiivisen uskonnon” tarkastelu kytkeytyy uskontotieteen varhaiseen historiaan 1800-luvulle ja 1900-luvun alkuun. Nämä kysymykset ovat kadonneet nykypäivän uskontotieteestä, mutta ne ovat juuret, joista oppiala on noussut. Amerikkalainen uskontotieteilijä Kathryn Lofton tiivistää asian seuraavasti:

”Religion as a description of human behavior was created through colonialism and its governments, its sciences, and its theologies. To be trained as a scholar of religious studies is then to practice a postcolonial methodology of a profoundly colonial subject.(Lofton 2012, 384).

Dekolonisaatioon liittyy myös terminologia ja englanninkielisessä artikkelissaan Nye tuo esiin ’religion’-termin ongelmallisuuden, yksikkö- ja monikkomuodossaan. Jälkimmäisessä terminologia linkittyy erityisesti maailmanuskontojen paradigman ongelmallisuuteen. Maailmanuskontojen paradigma luokittelee merkittäviä uskontoperinteitä unohtaen niiden moninaisuuden, yksinkertaistaen ja yhtenäistäen niitä.

Uskontotieteen kaanonissa ja sen opetuksessa Nye nostaa kritiikissään jalustalle Daniel Palsin, sekä hänen Seven Theories of Religion -teoksensa (kirjasta on sittemmin ilmestynyt useampia teorioita kattavia versioita), jossa käsitellään uskontotieteen ’klassikkoteorioita’. Palsin kirjat käsittelevät pääasiassa koloniaalisen ajan teoreetikkoja ja Nye nostaa näistä esiin erityisesti Émile Durkheimin. Durkheimin käsitteli teoksessaan Uskontoelämän alkeismuodot Australian alkuperäiskansojen totemismia, perustaen kirjoituksensa toisten kolonialistisista lähtökohdista tulleiden havainnoijien kuvauksille. Nyen mukaan Durkheimin kirjoitukset olivat kolonialistisia ja rasistisia jo vuonna 1912 ja erityisen ongelmallisena hän näkee sen, että Pals lainaa kirjassaan Durkheimin 1900-luvun alun nykypäivän näkökulmasta rasistista kieltä, tuomatta esille sen ongelmallisuutta.

Klassikkoteorioiden sijaan uskontotieteen opetuksen (ja tutkimuksen) ytimessä voisi Nyen mukaan olla intersektionaalinen lähestymistapa, joka ottaa keskiöön kysymykset etnisyydestä, sukupuolesta, seksuaalisuudesta ja kolonialismin historiasta.

Tutkijana Malory Nyella on toinen jalka uskontotieteessä ja toinen antropologiassa. Hän reflektoi uskontotieteen tieteenalan muutosta verraten sitä antropologian tieteenalan parissa käytyyn keskusteluun. Dekolonisaation muutos lienee antropologiassa pidemmällä, ja paremmin tunnistettuna, kuin uskontotieteessä. Nye nostaa esimerkiksi Zoe Toddin antropologian alalla esittämän ”Dekolonialistinen käänne 2.0” -ohjelman, jonka mukaan nykypäivän tieteenalan on otettava huomioon episteeminen moninaisuus ja oltava avoin kapean, perinteisen tieteenalan kaanonin avaamiselle ja laajentamiselle. Nyen mukaan uskontotieteessä ei olla vielä näin pitkällä ja alalla on vuorossa vasta ”Dekolonialistinen käänne 1.0”.

Malory Nye nostaa esiin ”kovan” ja ”pehmeän” lähestymistavan uskontotieteen dekolonisaatioon. ”Pehmeän”, monilla tieteenaloilla jo toteutettavan lähestymistavan mukaan opinto-ohjelmaa moninaistetaan ottamalla mukaan monipuolisemmista taustoista tulevia tutkijoita ja heidän teorioitaan. Nye itse kannattaa ”kovaa” lähestymistapaa, jonka myötä tieteenalalta poistetaan kaikki jäljet kolonialismista. Hänen mukaansa tämän jälkeen uskontotieteestä ei olisi juuri mitään jäljellä ja perusteet olisi rakennettava uudestaan. Artikkelissaan Nye ei varsinaisesti vastaa siihen, miltä uskontotiede voisi konkreettisesti näyttää, jos ”kovaa” lähestymistapaa toteutettaisiin, joskin hän antaa joitain ehdotuksia (ks. yllä) siihen, miltä kolonialismin historian huomioonottava uskontotieteen opetus ja tutkimus voisi näyttää.

Kolonialismin historia ja sen vaikutukset nykypäivänä ovat tärkeitä asioita tunnistaa ja tunnustaa. Vastaus kysymykseen siitä, miten uskontotieteen dekolonisaatio voitaisiin toteuttaa ei ole kuitenkaan helppo. Luopuminen varhaisista uskontotieteellisistä teorioista, joiden päälle monia nykypäivän suuntauksia ja teorioita on rakennettu ei myöskään ole yksinkertaista. Emme voi vain pyyhkiä nimiä historiasta. Voisiko tieteenala vain unohtaa koko menneisyytensä ja lähteä rakentamaan uutta puhtaalta pöydältä? Malory Nye kysyy, miten uskontotiede voisi olla olemassa ilman uskontoa, vastaamatta kysymykseen.

Keskustelu ja tutkimus kolonialismista ja sen vaikutuksesta on nykypäivänä läsnä enemmän kuin aiemmin, myös Suomessa. Enää ei ajatella, että kolonialismi on jotain, mikä on tapahtunut kaukana menneisyydessä ja on myös alettu tunnistamaan (ja tunnustamaan) se, että kolonialismi koskee myös Suomea. Ajankohtaisena esimerkkinä mainitsen Tieteen päivät 2023, jossa historian akatemiatutkija Janne Lahti puhui otsikolla ”Kolonialismikeskustelujen synty suomalaisessa tutkimuskentässä ja julkisessa keskustelussa”. Lahden mukaan vasta uusimmissa lukion historian kirjoissa puhutaan ylipäätään kolonialismista, mutta esimerkiksi saamelaisista ei puhuta vieläkään. Saamelaistutkijat ovat kuitenkin tuoneet suomalaisen kolonialismin näkökulmia esille jo 1970-luvulta lähtien.

Mitä tämä kaikki tarkoittaa suomalaisen uskontotieteen kentällä? Se lienee keskustelu, jota tulevaisuudessa käydään yhä useammin, samalla kun Suomen historiaa kolonialismin osalta pyritään kirjoittamaan uudelleen.

 

Kirjallisuus: 

Lofton, Katherine (2012). Religious history as religious studies. Religion, 42:3, 383-394.

Nye, Malory (2019). Decolonizing the Study of Religion. Open Library of Humanities Journal.

Sakaranaho, Tuula (2020). Mitä ovat maailmanuskonnot? Julkaisussa H. Pesonen & T. Sakaranaho (toim.), Uskontotieteen ilmiöitä ja näkökulmia. Helsinki: Gaudeamus.

Smith, Linda Tuhiwai (2021). Decolonizing Methodologies. London: Zed Books.

Lahti, Janne (2023). Kolonialismikeskustelujen synty suomalaisessa tutkimuskentässä ja julkisessa keskustelussa. Tieteen päivät -luento 13.1.2023. https://www.youtube.com/watch?v=vpAGZ3zIfIA (haettu 13.1.2023).