”Decolonization is not about ‘finding space’ at the table: it is about changing the room.” (Nye 2019, 5).
Malory Nye kartoittaa uskontotieteen oppiaineen kolonialistista historiaa ja vaadittavia muutoksia artikkelissaan Decolonizing the Study of Religion (2019) ehdottaen suuria muutoksia siihen kenen teorioita uskontotieteessä hyödynnetään, lainataan ja opetetaan.
Dekolonisaatiolla tarkoitetaan muutosta siihen, miten historiallisesti marginalisoidut äänet ja näkökulmat otetaan huomioon. Tällä ei tarkoiteta ainoastaan diversiteetin lisäämistä, vaan laajempaa ja syvempää yhteistyötä. Decolonizing Methodologies (2021) kirjassaan Linda Tuhiwai Smith kirjoittaa dekolonisaation tarkoittaneen aiemmin historiallista siirtomaavallasta luopumista, mutta nykyään termillä tarkoitetaan laajemmin luopumista byrokraattisesta, kulttuurisesta, kielellistä ja psykologisesta koloniaalisesta vallasta. Kolonisaatio ulottuu siirtomaavallan lisäksi syvästi kulttuuriin, ihmisten mielikuvituksiin ja tietoon.
Uskontotieteen, sekä laajemmin tieteen, dekolonisaatio alkaa kolonisaation historian tunnustamisesta ja tunnistamisesta, sen vaikutuksen näkemisestä oppialojen (ja akatemian) historiassa. Länsimaisten yliopistojen historia on läheisessä yhteydessä kolonialismin historiaan. Nyen mukaan kolonialistista historiaa on käytännössä tarkasteltu uskontotieteen sisällä vähän. Evolutiivinen näkökulma uskontoon ja alkuperäiskansojen ”primitiivisen uskonnon” tarkastelu kytkeytyy uskontotieteen varhaiseen historiaan 1800-luvulle ja 1900-luvun alkuun. Nämä kysymykset ovat kadonneet nykypäivän uskontotieteestä, mutta ne ovat juuret, joista oppiala on noussut. Amerikkalainen uskontotieteilijä Kathryn Lofton tiivistää asian seuraavasti:
”Religion as a description of human behavior was created through colonialism and its governments, its sciences, and its theologies. To be trained as a scholar of religious studies is then to practice a postcolonial methodology of a profoundly colonial subject.” (Lofton 2012, 384).
Dekolonisaatioon liittyy myös terminologia ja englanninkielisessä artikkelissaan Nye tuo esiin ’religion’-termin ongelmallisuuden, yksikkö- ja monikkomuodossaan. Jälkimmäisessä terminologia linkittyy erityisesti maailmanuskontojen paradigman ongelmallisuuteen. Maailmanuskontojen paradigma luokittelee merkittäviä uskontoperinteitä unohtaen niiden moninaisuuden, yksinkertaistaen ja yhtenäistäen niitä.
Uskontotieteen kaanonissa ja sen opetuksessa Nye nostaa kritiikissään jalustalle Daniel Palsin, sekä hänen Seven Theories of Religion -teoksensa (kirjasta on sittemmin ilmestynyt useampia teorioita kattavia versioita), jossa käsitellään uskontotieteen ’klassikkoteorioita’. Palsin kirjat käsittelevät pääasiassa koloniaalisen ajan teoreetikkoja ja Nye nostaa näistä esiin erityisesti Émile Durkheimin. Durkheimin käsitteli teoksessaan Uskontoelämän alkeismuodot Australian alkuperäiskansojen totemismia, perustaen kirjoituksensa toisten kolonialistisista lähtökohdista tulleiden havainnoijien kuvauksille. Nyen mukaan Durkheimin kirjoitukset olivat kolonialistisia ja rasistisia jo vuonna 1912 ja erityisen ongelmallisena hän näkee sen, että Pals lainaa kirjassaan Durkheimin 1900-luvun alun nykypäivän näkökulmasta rasistista kieltä, tuomatta esille sen ongelmallisuutta.
Klassikkoteorioiden sijaan uskontotieteen opetuksen (ja tutkimuksen) ytimessä voisi Nyen mukaan olla intersektionaalinen lähestymistapa, joka ottaa keskiöön kysymykset etnisyydestä, sukupuolesta, seksuaalisuudesta ja kolonialismin historiasta.
Tutkijana Malory Nyella on toinen jalka uskontotieteessä ja toinen antropologiassa. Hän reflektoi uskontotieteen tieteenalan muutosta verraten sitä antropologian tieteenalan parissa käytyyn keskusteluun. Dekolonisaation muutos lienee antropologiassa pidemmällä, ja paremmin tunnistettuna, kuin uskontotieteessä. Nye nostaa esimerkiksi Zoe Toddin antropologian alalla esittämän ”Dekolonialistinen käänne 2.0” -ohjelman, jonka mukaan nykypäivän tieteenalan on otettava huomioon episteeminen moninaisuus ja oltava avoin kapean, perinteisen tieteenalan kaanonin avaamiselle ja laajentamiselle. Nyen mukaan uskontotieteessä ei olla vielä näin pitkällä ja alalla on vuorossa vasta ”Dekolonialistinen käänne 1.0”.
Malory Nye nostaa esiin ”kovan” ja ”pehmeän” lähestymistavan uskontotieteen dekolonisaatioon. ”Pehmeän”, monilla tieteenaloilla jo toteutettavan lähestymistavan mukaan opinto-ohjelmaa moninaistetaan ottamalla mukaan monipuolisemmista taustoista tulevia tutkijoita ja heidän teorioitaan. Nye itse kannattaa ”kovaa” lähestymistapaa, jonka myötä tieteenalalta poistetaan kaikki jäljet kolonialismista. Hänen mukaansa tämän jälkeen uskontotieteestä ei olisi juuri mitään jäljellä ja perusteet olisi rakennettava uudestaan. Artikkelissaan Nye ei varsinaisesti vastaa siihen, miltä uskontotiede voisi konkreettisesti näyttää, jos ”kovaa” lähestymistapaa toteutettaisiin, joskin hän antaa joitain ehdotuksia (ks. yllä) siihen, miltä kolonialismin historian huomioonottava uskontotieteen opetus ja tutkimus voisi näyttää.
Kolonialismin historia ja sen vaikutukset nykypäivänä ovat tärkeitä asioita tunnistaa ja tunnustaa. Vastaus kysymykseen siitä, miten uskontotieteen dekolonisaatio voitaisiin toteuttaa ei ole kuitenkaan helppo. Luopuminen varhaisista uskontotieteellisistä teorioista, joiden päälle monia nykypäivän suuntauksia ja teorioita on rakennettu ei myöskään ole yksinkertaista. Emme voi vain pyyhkiä nimiä historiasta. Voisiko tieteenala vain unohtaa koko menneisyytensä ja lähteä rakentamaan uutta puhtaalta pöydältä? Malory Nye kysyy, miten uskontotiede voisi olla olemassa ilman uskontoa, vastaamatta kysymykseen.
Keskustelu ja tutkimus kolonialismista ja sen vaikutuksesta on nykypäivänä läsnä enemmän kuin aiemmin, myös Suomessa. Enää ei ajatella, että kolonialismi on jotain, mikä on tapahtunut kaukana menneisyydessä ja on myös alettu tunnistamaan (ja tunnustamaan) se, että kolonialismi koskee myös Suomea. Ajankohtaisena esimerkkinä mainitsen Tieteen päivät 2023, jossa historian akatemiatutkija Janne Lahti puhui otsikolla ”Kolonialismikeskustelujen synty suomalaisessa tutkimuskentässä ja julkisessa keskustelussa”. Lahden mukaan vasta uusimmissa lukion historian kirjoissa puhutaan ylipäätään kolonialismista, mutta esimerkiksi saamelaisista ei puhuta vieläkään. Saamelaistutkijat ovat kuitenkin tuoneet suomalaisen kolonialismin näkökulmia esille jo 1970-luvulta lähtien.
Mitä tämä kaikki tarkoittaa suomalaisen uskontotieteen kentällä? Se lienee keskustelu, jota tulevaisuudessa käydään yhä useammin, samalla kun Suomen historiaa kolonialismin osalta pyritään kirjoittamaan uudelleen.
Kirjallisuus:
Lofton, Katherine (2012). Religious history as religious studies. Religion, 42:3, 383-394.
Nye, Malory (2019). Decolonizing the Study of Religion. Open Library of Humanities Journal.
Sakaranaho, Tuula (2020). Mitä ovat maailmanuskonnot? Julkaisussa H. Pesonen & T. Sakaranaho (toim.), Uskontotieteen ilmiöitä ja näkökulmia. Helsinki: Gaudeamus.
Smith, Linda Tuhiwai (2021). Decolonizing Methodologies. London: Zed Books.
Lahti, Janne (2023). Kolonialismikeskustelujen synty suomalaisessa tutkimuskentässä ja julkisessa keskustelussa. Tieteen päivät -luento 13.1.2023. https://www.youtube.com/watch?v=vpAGZ3zIfIA (haettu 13.1.2023).