Kuukausi: huhtikuu 2019

Katri Karhusen ja Tuula Sakaranahon artikkelissa Maailmanuskonnot naisnäkökulmasta: johdatus aiheeseen lähestyy maailmanuskontoja naisnäkökulmasta käyttäen Ninian Smartin uskontojen ulottuvuuksia jäsentävänä runkonaan. Aili Nenola pohti jo kolmekymmentä vuotta sitten naisen paikkaa eri uskonnoissa artikkelissaan “Seinään isketty naula”. Hänen keskeinen argumenttinsa koski suurten maailmanuskontojen miesvaltaisuutta. Yleensä niiden perustajat ovat olleet miehiä ja miehet tekevät, kokoavat ja hyväksyvät pyhien puheiden ja kirjoitusten kokoelmat sekä laativat rituaalit ja perusopit.

Uskontoperinteet vaikuttavat siihen, miten sukupuolet määritellään ja miten eri sukupuolten asema ilmenee sekä minkälaisia rooleja ja asemia eri sukupuolille on tarjolla. Tiina Mahlamäen mukaan se, mihin sukupuoleen ihminen märitellään, vaikuttaa häneen sekä käsitteellisellä että konkreettisten käytäntöjen tasolla. Se vaikuttaa hänen mahdollisuuksiinsa toimia perheessä, yhteisössä ja yhteiskunnassa sekä hänen mahdollisuuksiinsa kouluttautua, valita itseä kiinnostava työura ja edetä sillä. Sukupuoli rajoittaa tai mahdollistaa pääsyä sosiaaliseen, kulttuuriseen ja taloudelliseen valtaan ja määrittää sosiaalista ja symbolista arvoa ja uskonnollista asemaa. Sukupuoli määrittää myös odotuksia pukeutumisesta, liikkumisesta ja käyttäytymisestä sekä seksuaalisten halujen suuntautumisesta ja siitä, miten ne nimetään. (Mahlamäki 2018, 165—166)

Keskustelu maailmanuskontojen paradigmasta jatkuu kriittisenä. Maailman uskontojen paradigmalla tarkoitetaan sitä, että uskonnot esitetään selvärajaisina järjestelminä ja ne erotetaan toisistaan ja luokitellaan erityyppisiksi uskonnoiksi niissä esiintyvien erityislaatuisten piirteitten perusteella eikä huomioida niiden historiallista, yhteiskunnallista ja kulttuurista kontekstia eikä niiden moninaisuutta. Esitystapa on hyvin länsi- ja kristinuskokeskeinen ja keskeisinä luokitteluperiaatteina ovat olleet kirkkolaitos, papisto, kirjakaanon ja oikeaoppisuus. Tällaisessa esitystavassa sivuutetaan kansanomainen uskonnollisuus, mikä tekee niistä elitistisiä ja sukupuolisesti vinoutuneita.

Ninian Smartin uskontojen ulottuvuuksia ovat kertomusperinne, filosofinen järjestelmä tai oppi, uskonnollinen toiminta, kokemukset, yhteisöt, moraaliset säännöt ja materiaalinen muoto. Näiden ulottuvuuksien tarkoituksena on systematisoida uskontoperinteiden esitystapaa. Uskontojen kertomusperinteestä nostetaan esille esimerkiksi se, että kolmessa Lähi-idästä kotoisin olevasta uskonnossa uskonnon perusoppi takaa naiselle tasa-arvoisen aseman ja että nainen ja mies muodostavat yhdessä ihmisyyden.

Toisesta ulottuvuudesta oppi nousee esiin esimerkiksi se patriarkaalisuutta korostava piirre, että juutalaisuudessa, kristinuskossa ja islamissa jumalaa puhutellaan isänä, vaikka esimerkiksi Raamatussa on kohtia, joissa Jumalaa kuvataan äitinä, joka lohduttaa ihmisiä kuin lastaan tai kanaemona, joka kokoaa poikaset siipiensä suojaan. Polyteistisissä uskonnoissa on sekä nais- että miesjumalia, mutta niiden hierarkkisessa jaottelussa mies edustaa pääjumalaa.

Perinteisesti kultit ja julkiset ja yhteisölliset rituaalit ovat olleet miesten aluetta ja naisten uskonnollisen toiminnan paikaksi on mielletty kodin piiri. Juutalaisten synagogissa ja muslimien moskeijoissa naiset ja miehet on erotettu tilan eri osiin. Siirtymäriitit ovat yleensä koskeneet kumpaakin sukupuolta, vaikka niissä on eroja sukupuolen mukaan.

Uskonnot synnyttävät ihmisissä vahvoja kokemuksia, joista tässä mainitaan esimerkkeinä kääntymyskokemukset, pyhyyden kokemukset, hurmostilat ja näkyjen näkeminen. Omien uskonnollisten muotojen, esimerkiksi kotirituaalien, kehittäminen auttaa naisia sopeutumaan alistettuun asemaansa ja antaa mahdollisuuksia omien tunteiden ja kokemusten ilmaisulle.

Uskonnot jaetaan kansallisiin, esimerkiksi juutalaisuus ja shintolaisuus, ja perustettuihin esimerkiksi islam ja kristinusko, jotka ovat syntyneet perustajahahmon, näissä Muhammed ja Jeesus, ympärille. Kummatkin uskonnot ovat olleet patriarkaalisia ja uskontojen perustajat ovat olleet miehiä, mutta heidän rinnallaan toimi aktiivisia naisia. Uskontojen vakiintuessa naisten toimintamahdollisuudet ovat kaventuneet.

Uskonnolliset moraalisäännöt koskevat sitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Eri uskontojen moraalissa keskeisiä asioita on ihmisen ja luonnon kunnioitus, mutta suuria eroja löytyy esimerkiksi seksuaalisuutta ja väkivaltaa koskevissa asioissa.

Naisten pukeutuminen on yksi esimerkki uskonnon materiaalisesta muodosta. Tähän liittyy esimerkiksi keskustelu huivin käyttämisestä. Usein huiville luodaan merkityksiä ulkoapäin eikä keskitytä siihen, mitä se merkitsee kantajilleen. Huivi voi olla symboli naisen alisteiselle asemalle ja toisaalta sitä voidaan käyttää taisteluun alisteisuutta vastaan. Euroopassa käytävässä huvikeskustelussa nähdään usein huivia käyttävät musliminaiset alistettuina. Heille itselleen taas huivin käyttäminen voi olla kritiikkiä länsimaiseen ajatteluun naisen vapaudesta, sillä huivin käyttäjien näkökannasta vähäpukeiset naiset ovat riistaa, jolta on viety itsekunnioitus. Pukeutuessaan huiviin musliminaiset kantavat mukanaan myös uskontonsa seksuaalinormistoa, mikä antaa heille liikkumavapautta ja mahdollisuuden kulkea häiriöttä.

Lähteet:

Karhunen, Katri & Sakaranaho Tuula 2018. Maailmanuskonnot naisnäkökulmasta: johdatus aiheeseen. Uskonnontutkija 2/2018

Mahlamäki, Tiina 2018. Sukupuoli ja uskonto. Uskontososiologia. Kimmo Ketola, Tuomas Martikainen & Teemu Taira (toim.). Eetos. Turku 165-176

Viime vuosikymmeninä on uskontotieteessä alettu lähestyä uskontoa myös kontekstin näkökulmasta, alalla on tapahtunut muutos, spatial turn, jonka seurauksena tutkimusta on kohdistettu tilalliseen tarkastelutapaan. Uuden lähestymistavan pohjana on erityisesti sosiologian ja kulttuurintutkimuksen työ tilallisen ja alueellisen sekä paikallisen tarkastelutavan edistäjänä tieteessä. Tämä on kiinnostava ja järkevä näkökulma, sillä ihmiset elävät, kulttuurimme toimii ja muotoutuu – asiat tapahtuvat – tilassa ja ajassa. On alettu kiinnostua enemmän siitä, millä tavoin uskonto ilmenee aineellisesti erilaisina paikkoina, tiloina ja esineinä. Uskontoon liittyvä tila, kuten esimerkiksi kirkkosali, ei ole ainoastaan tapahtumien kulissi, vaan dynaaminen ympäristö, jonka eri ulottuvuudet tarjoavat mahdollisuuden tarkastella uskontoa ja sen ilmenemistä uusista näkökulmista.

Uskonnon tutkiminen paikallisena tai tiloihin liittyvänä ilmiönä ei tosin ole aivan uusi tutkimusalue. Maantieteellisessä tutkimuksessa uskonnolla on pitkä historia, mutta tässä tutkimuksen osa-alueessa (Geography of Religion) on keskeisenä näkökulmana uskonnon ilmeneminen alueellisesti ja sen kartoittaminen, sekä tutkia niin sanottuja kulttuurimaisemia, joiden osana esimerkiksi uskonnolliset rakennukset ovat. Uskontotieteessä on myös pitkä perinne tutkia uskontoa paikallisesti, mutta keskittyen lähinnä pyhiinvaelluksen ja pyhinä pidettyjen paikkojen tutkimiseen. Paikkoihin ja tiloihin liittyvässä tutkimuksessa on korostunut uskonto sosiaalisena ja historiallisena ilmiönä sekä rituaalisten käytäntöjen tutkimuksena.

Miksi on tärkeätä tutkia uskonnon ilmenemistä paikallisesti rajoittuen vaikkapa tiettyyn rakennukseen tai yhteen tilaan? Yksi näkökulma, joka tarjoaa vastausta tähän kysymykseen, on niin sanottu maailmanuskontojen paradigma, jolla tarkoitetaan länsimaisen uskonnon opetuksen ja tutkimuksen yleistävää tapaa käsitellä uskontoa. Toisin kuin maailmanuskontojen paradigmassa, pitäisi niin uskonnon opetuksen kuin tutkimuksenkin lähestyä uskontoa paikalliselta tasolta tarkasteltuna, eikä niin että uskonnot ja niihin liittyvät normit ja käytännöt nähdään tahoillaan samanlaisina riippumatta kontekstista.  Esimerkiksi maailmanlaajuinen ortodoksinen kirkko jakaa saman perinteen ja oppijärjestelmän kaikkialla, mutta ortodoksisuus uskontona ei ilmene täysin samoin vaikkapa pienessä luostarikirkossa kuin suuren kaupungin katedraalissa. Erilaisten tilojen ominaisuudet ja ulottuvuudet vaikuttavat siihen millä tavalla uskonto kussakin tilassa – ja tilanteessa – näyttäytyy. Esimerkiksi ortodoksisuuden tutkiminen tilan tai paikan näkökulmasta lisää tietoa maailmanlaajuisen kristinuskon moniulotteisuudesta sekä haastaa niin kouluopetuksen kuin tutkimuksen vakiintunutta käsitystä siitä minkälaista ortodoksinen uskonto on.

Uskontotieteilijä Kim Knott on kehittänyt lähestymistavan, analyyttisen menetelmän, joka tarkastelee uskontoa tilallisesta näkökulmasta. Knottin työn taustalla on ymmärrys siitä, että uskonto on ”paikallistettavissa” itseselvästi paikoissa ja tiloissa sekä yhteisöissä, joissa uskontoa harjoitetaan, ja että tilan sekä uskonnon suhdetta on tutkittu useista näkökulmista. Knottia kuitenkin kiinnosti millä tavalla ja missä laajuudessa uskontoa olisi löydettävissä paikoista, joissa se ei lähtökohtaisesti ole esillä; siis sekulaarista ympäristöstä, kadunkulmista, ostoskeskuksista ynnä muista arkisista tiloista ja yhteisöistä. Knott havaitsi, että olisi tarve analyyttiselle työkalulle, menetelmälle, jonka avulla uskonto olisi paikallistettavissa erilaisista tiloista. Knottin menetelmä ei kuitenkaan ole rajoittunut analysoimaan ainoastaan sekulaareja tiloja, vaan on sovellettavissa minkä tahansa paikan ja myöskin esineen tutkimiseen tilallisesta näkökulmasta.

Knottin menetelmä on jonkin verran monimutkainen analyysiprosessi, mutta tiivistettynä se perustuu käsitteellisiin työkaluihin, joiden avulla tilasta kerättyä aineistoa voidaan analysoida. Menetelmän ensimmäisenä ja keskeisenä analysoitavana käsitteenä on ruumis eli ihmisen keho, jonka välityksellä tila koetaan. Ruumiimme on meille olennainen ja perustavanlaatuinen tila, jossa elämme. Ruumiimme toimintaan kuuluvien aistien avulla havaitsemme, hahmotamme ja muodostamme käsityksemme ympäröivästä tilasta. Toinen tärkeä osa Knottin menetelmää on tilan fyysisten, sosiaalisten ja henkisten ulottuvuuksien tarkastelu. Tilan kokonaisuuden muodostavat sen konkreettiset, aistittavissa olevat elementit ja fyysiset rakennusosat sekä ihmiset, jotka tilassa toimivat sekä heidän väliset suhteensa, jotka ovat myös osa tilan henkistä ulottuvuutta. Olennaista on myös analysoida tilan ominaisuuksia, eli sitä, mitä toimintaa siellä on sekä millä tavoin siellä toimitaan. Esimerkiksi tilan toimintaan liittyvät valtasuhteet ovat tarkastelun alla ja samoin se, miten ihmiset tilan kokevat. Tilan dynaamisuus, eri ulottuvuuksien sekä erilaisten toimijoiden ja toimintojen samanaikaisuus on myös tarkasteltavana.

Knottin menetelmän tyyppinen, askel askeleelta etenevä, yksityiskohtainen tilan tutkiminen ja syvällinen analyysi auttavat ymmärtämään millä eri tavoin uskonto ilmenee ympäristössämme. Uskontoon liittyviä merkityksenantoja voi löytää Knottin menetelmän avulla näennäisesti sekulaareista tiloista, mutta lähtökohtaisesti uskonnollisia olevien tilojen tutkimisessa tällainen yksityiskohtainen analysointi voi kenties olla erityisen hedelmällinen. Tutkimalla uskontoa tilan näkökulmasta voidaan kenties paljastaa jotakin aiemmin huomaamatonta, mutta myös lisätä ymmärrystä koko uskonnon ilmiön moniulotteisuuteen.

Kirjallisuutta

Knott, Kim (2005). The Location of Religion: A Spatial Analysis. Lontoo ja Oakville, CT: Equinox.

MacDonald, Mary N. (2003) Introduction: Place and the Study of Religions. Mary N. MacDonald (toim.), Experiences of Place. Cambridge, MA: Harvard University Press, 1—17.

Sheldrake, Philip (2001). Spaces for the Sacred. Lontoo: SCM Press.