Uskonnon fenomenologia ja tieteen tehtävä

Uskontotieteen opintojen alkuvaiheilla tutustuin Mircea Eliaden kirjaan Pyhä ja Profaani. Teksti tempaisi minut mukaansa ensi sivuista lähtien. Naureskelin itsekseni, että taidanpa olla kovin epäakateeminen, kun Eliaden tekstien rinnalla muiden uskontotieteilijöiden sepustukset vaikuttavat tylsiltä. Myöhemmin opin näkemään Eliadea myös kriittisessä valossa, mutta edelleenkin suhtaudun hänen tieteiden rajoja ylittävään ajatteluun suurella ihailulla.

Eräs tieteen tehtävistä on tuottaa uutta tietoa. Tieteessä on myös tärkeää ylläpitää keskustelua tieteilijöiden välillä. Esseistisessä artikkelissa History of Religions and a New Humanism Eliade korostaa myös tieteen kykyä avartaa ihmisen maailmankuvaa. Tiede tiedettä varten ajattelun sijasta ehdotetaan uutta humanismia – tiede kasvattaa ihmistä. Tällainen ajattelu voi tuntua vieraalta, mutta on muistettava, että moderni tiede sai alkunsa varsin samanlaisista pyrkimyksistä – 500 vuotta ennen Eliadea ”vanha” humanisti Erasmus Rotterdamilainen puhui juuri tieteen kyvystä ratkaista ihmisten välisiä konflikteja. Kannattaako tämäkin kannanotto tulkita hiukan filosofisemmin, keskustelunavauksena tieteen tehtävästä ja mahdollisuuksista, varsinkin kun artikkelin otsikko assosioituu niin vahvasti Sartren 15 vuotta aiemmin ilmestyneeseen Eksistentialismi on Humanismi.

Eliaden tutkimusmetodia oli luokiteltu fenomenologiseksi. Fenomenologia on Edmund Husserlin perustama filosofinen suuntaus, jossa yritettiin ymmärtää, miten havaitsija kokee ympäröivää maailmaa. Kantin aprioriselle käsitteistölle läheistä sukua oleva fenomenologia pyrkii paljastamaan linssejä, joiden kautta maailma näyttäytyy. Esimerkiksi pöytä ei koskaan näy katsojalle pöytänä, sen sijaan pöydästä nähdään kerralla vain osa. Näköhavaintojen väriläikät yhdistyvät aivoissa pöydän puhtaaksi abstraktiksi käsitteeksi. Samaan tapaan Eliade pyrkii löytämään uskontotieteellisiä linssejä. Sellaisiksi hänelle näyttäytyy universaalinen uskonnollisuus. Eliaden homo religiosus on läpeensä uskonnollinen, jopa ateistilla on sellaista käyttäytymistä, jota Eliade kutsuu uskonnolliseksi. Esimerkiksi Eliade nostaa sitä ylimitoitettua tapaa, jolla erotetaan maailmasta kullekin pyhiä asioita – kotiseutua tai paikkaa, jossa oli koettu jotakin merkittävää. Hauskaa sinänsä, että ajasta ja paikasta abstrahoituva Eliade on tarttunut uskontohistorioitsijan nimitykseen, vaikka kontekstin vähättely on juuri antihistorialismia.

Eliadea on kritisoitu liiallisista ja vääristäkin yleistyksistä: faktat, joilla hän on operoi, ovat toisen käden tietoa, ja ovat vanhentuneet; tieteellisen metodin vastaisesti Eliade nostaa esille pääsääntöisesti vain teoriaansa tukevia väitteitä; Eliaden aksiomaattiset termit kuten hierofania vaikuttavat liian maailmankatsomuksellisen latautuneilta. Eliaden lennokkaita tekstejä lukiessa tuntuu, että hän liikkuu täysin kritiikin yläpuolella. Mielestäni Eliaden tekstejä kannattaa lähestyä juuri näin – mitä jos tarkastelisimme ja puhuisimme havainnoista, kuten ne näyttäytyvät niiden kokijoille. Ellei siitä synny tieteellistä tietoa niin, mitä jos ripaus tieteellistä empatiaa?

Lähteet:

Mircea Eliade (1961). History of Religions and a New Humanism. History of Religions, Vol. 1. The University of Chicago Press

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *