Helsingin yliopiston tavoitteena on kansainvälisyys. Nykysuomen sanakirjasta määritelmää kansainvälisyydelle ei löydy, mutta käsitettä käytetään runsaasti eri yhteyksissä ja varsinkin yliopistojen arvioinnissa opetus- ja kulttuuriministeriön taholta.Tiedepolitiikan yhtenä painopisteenä 2015 onkin kansainvälisyyden lisääminen. Yliopistojen rahoitusmallissa kansainvälisyys onkin yksi vaikuttavista tekijöistä laadun ja vaikuttavuuden ohella. Kansainvälisyys rahoitusmallissa muodostuu ulkomaalaisten suorittamista tutkinnoista, kansainvälisestä opiskelijavaihdosta, kilpaillusta kansainvälisestä tutkimusrahoituksesta ja ulkomaalaisesta opetus- ja tutkimushenkilöstöstä. Viimeksi mainitun kohdalla jää ihmettelemään, miten ulkomaalainen määritellään, kuten kurssillakin pohdimme. Tomperi varoittaakin verkkosivullaan siitä, että kansainvälisyys on yhtäläistetty englanninkielen kanssa. Kyseenalaistaessaan monikulttuurisuuskasvatustutkimuksen metodologiaa, Riitaoja (2013) tuo esiin kysymyksen siitä, kuka on suomalainen ja ovatko suomalaisuuden ulkopuolella olevat niitä muita, keitä ovat maahanmuuttajat ja siten niitä muita, sillä Suomeen on muuttanut vuosisatojen saatossa tullut ihmisiä useista eri syistä eri ilmansuunnista.
Kansainvälisyyskasvatus sisältää Timosen ja Kantelisen (2013) mukaan “globaalin näkökulman, rauhanedistämisen, ihmisoikeudet ja maailmanpolitiikan ja -talouden näkökulmat”. Useiden Helsingin yliopiston tiedekuntien verkkosivuilla on maininta siitä, kuinka opintoihin liittyen kansainvälisyyttä voi toteuttaa moni eri tavoin: osallistumalla opiskelijavaihtoon omatoimisesti tai vaihto-ohjelmissa, harjoitella ulkomailla, tehdä opinnäytetyö ulkomailla (tai kerätä sen aineisto ulkomailla), osallistua kansainväliseen opiskelijatoimintaan yms. Timosen ja Kantelisen (2013) artikkelin perusteella em. toiminta on kuitenkin ehkä enemmän moninaisuuskasvatuksen kriteerit (“globaali ja lokaali näkökulma, moninaisuus toiseuden kaikkiaan kattavan käsitteenä, eettisyys ja tasa-arvoisuus, taito toimia vastuullisesti moninaisessa maailmassa”) täyttävää, erityisesti moninaisessa maailmassa toimisen taitoja kehittävänä toimintana. Toisaalta toiminnassa voi nähdä myös monikulttuurisuuskasvatuksen (“globaali ja lokaali näkökulma, kulttuurien välinen moninaisuus ja sensitiivisyys, eettisyys, taito toimia vastuulliseti kulttuurisesti moninaisessa ympäristössä”) piirteitä, erityisesti eettisyyden ja moninaisessa ympäristössä toimimisen kannalta tarkasteltuna. Kulttuurien välisen kasvatuksen piirteistä (“globaali, jossain määrin lokaali näkökulma, kulttuurien tuntemus, sensitiivisyys, viestintätaidot, taito toimia erilaisissa kulttuureissa ja erilaisten ihmisten kanssa”) täyttyvät erityisesti viestintätaitojen ja erilaisten ihmisten välisen kanssakäymisen myötä. Timonen ja Kantelinen (2013) korostavatkin nimenomaan opiskelijan ajattelun, kokemusten ja reflektion merkitystä moninaisuuden omaksumisessa. Tässä puolestaan opettajan rooli ja kokemus korostuu.
Em. perusteella kansainvälisyyden, monikulttuurisuuden, moninaisuuden ja kultturienvälisyyden rajapinnat ovat jossain määrin päällekkäisiä ja niiden tarkka erottelu on haasteellista ja ilmeisesti johtanut termien sekavaan ja vaihtelevaan käyttöön (Dervin ym. 2013). Regelski (2010) ja Riitaoja (2013) tuovatkin esiin erilaisen näkökulman: sen sijaan, että keskityttäisiin erotteluun teennäiseen kulttuurisuuteen pohjautuen, huomiota tulisi kiinnittää enemmän sosiaalisuuteen, jonka ymmärrän yhteisöllisyytenä ja sen toimintana. Pohdinkin sitä, onko OKMn asettama kansainvälisyystavoite osuva vai pitäisikö senkin olla moninaisuutta korostava.
Johtopäätös, jonka mukaan “kansainvälisyyden, monikulttuurisuuden, moninaisuuden ja kultturienvälisyyden rajapinnat ovat jossain määrin päällekkäisiä ja niiden tarkka erottelu on haasteellista ja ilmeisesti johtanut termien sekavaan ja vaihtelevaan käyttöön”, ei minusta ole yllättävä eikä uskomaton. Pikemminkin vaikuttaa siltä, että kun varsinkaan kansainvälisyyden käsitteelle ei kaiketi tosiaankaan ole olemassa edes suhteellisen yleisesti hyväksyttyä määritelmää, ihmisten käsitykset siitä, mitä kansainvälisyyteen kuuluu tai mitä siihen voi sisällyttää, ovat – aivan ymmärrettävästi – ajoittain selvästikin toisistaan poikkeavia.
Tämä kirjoittajan tarjoama johtopäätös näyttää saavan osin tukea ja myös jossain määrin selityksensä siitä seikasta, että kansainvälisyyden ja monikulttuurisuuden käsitteiden lisäksi tätä samaa merkitys- tai käsitekenttää on monimutkaistamassa se, että kahden mainitun käsitteen rinnalla on etenkin viime vuosina ruvettu kiinnittämään enenevässä määrin huomiota kosmopolitanismin käsitteeseen.
Kosmopolitanismin käsite (cosmopolitanism) sinänsä on jo kymmeniä vuosia vanha (ks. esim. Bohem 1942) ja sisältää ennen kaikkea sen ajatuksen, että kaikkien sosiaalisissa ympäristöissä tai konteksteissa toimivien ihmisten (social agents) tulee kyetä hahmottamaan omaa kotikontekstiaan laajempiakin poliittisia ja kulttuurisia ympyröitä tai entiteettejä, jotka joillakin tavoilla tai jossakin mielessä sulkevat piiriinsä paljon suurempia ihmisjoukkoja jopa globaalilla tasolla ja täten yhdistävät eri ihmisryhmiä.
Ribeiro (2001) huomauttaa, että jo antiikin Kreikassa kosmopoliitti oli maailmankansalainen ja että kosmopolitanismin keskeinen ominaisuus oli ja on kyky tunnistaa ja suvaita suvaita erilaisuutta eri ryhmittymien (kulttuurien) kesken niin, että kulttuuriset ja sosiaaliset rajat ylittävä yhteydenpito tulee mahdolliseksi, vaikka eri ryhmittymiin kuuluvat yksilöt eivät omasta identiteetistään luovukaan.
Tämä vaikuttaa ehkä nykypäivän maailmassa jossain määrin idealistiselta, mutta halusin ottaa asian esille tässä siksi, että ainakin monikulttuurisuuden toteutuminen tai toteutumatta jääminen näyttää minusta riippuvan ennen kaikkea juuri tästä ihmisen kyvystä tai kyvyttömyydestä olla aidosti kosmopoliitti – kyvystä tuntea omat lähtökohtansa ja arvostaa omaa kulttuuriaan ja antaa samalla arvo toisiin ryhmiin tai kulttuureihin kuuluvien ihmisten tavoille hahmottaa ja ymmärtää maailmaa. Nykyään varsinkin sosiaalisessa mediassa niin yleinen puskista huutelu ja suoranainen vihapuhe eivät kuitenkaan anna erityisen ruusuista kuvaa siitä, mitä on perustellusti lupa odottaa tällä kosmopolitanismiin luontaisesti kuuluvalla globaalin solidaarisuuden saralla.
LÄHTEET
Bohem, M.H. (1942), “Cosmopolitanism.” Encyclopedia of the Social Sciences, vol. 4: 457-461.
Ribeiro, Gustavo Lins (2001), “What is Cosmopolitanism?” osoitteessa http://www.vibrant.org.br/downloads/v2n1_wc.pdf, luettu 19.3.2016.