Yliopiston kansainväliset opiskelijat joutuvat pääsääntöisesti tyytymään tarjolla olevaan englanninkieliseen opetukseen, jos heidän kielitaitonsa ei ole riittävää suomenkieliseen opetukseen osallistumiseen. Vaikka yliopistosta löytyy englanninkielisiä maisteri- ja tohtoriohjelmia, voi englanninkielinen opetustarjonta silti olla varsin vaatimatonta. Erityisesti menetelmäopetuksen osalta kuulee usein nurinaa sen olemattomuudesta tai riittämättömyydestä.
Asia ei kuitenkaan ole niin mustavalkoinen kuin se äkkiseltään voisi vaikuttaa. Jos tarkastellaan esimerkiksi tilastotieteen opetusta tai Yhteiskuntatieteiden menetelmäkeskuksen kurssitarjontaa, englanninkielistä menetelmäopetusta on itse asiassa tarjolla varsin paljon. Se ei kuitenkaan lähtökohtaisesti ole kandiopintoihin kuuluvaa peruskurssitasoa vaan tutkijakoulutukseen kuuluvaa syventävää menetelmäopetusta.
Tästä näkökulmasta tarkastellen nousee välttämättä esiin kysymys kansainvälisten opiskelijoiden menetelmällisistä perusvalmiuksista. Suomalaiseen korkeakouluopetukseen kuuluu kanditasolta lähtien pakollista menetelmäopetusta ja opintoja jatkavien menetelmällisten valmiuksien voisi toivoa olevan edes jonkunmoisella tasolla. Jos näin ei ole, niin suomenkieliseen perusopetukseen (uudelleen)osallistuminen onnistuu kyllä. Kansainvälisten opiskelijoiden kohdalla näin ei ole ja he ovatkin omillaan myös menetelmällisten valmiuksiensa kanssa.
Tämä on kestämätön tilanne. Osaamisen kumuloitumisen ja rajallisten resurssien takia on opetuksen järjestämisen ja tutkintojen korkeatasoisuuden kannalta tarkoituksenmukaista vaatia riittäviä menetelmällisiä perusvalmiuksia kaikilta vähintään maisteritason opiskelijoilta, jotta käytettävissä olevat opetusresurssit voidaan suunnata syventävien menetelmätaitojen opettamiseen, koska ilman niitä ei pystytä alkuunkaan täyttämään jatkotutkintojen vaatimuksia. Opiskelijan kannalta tilanne voi olla kuitenkin katastrofaalinen, jos ainoa tarjolla oleva opetus on omille taidoille liian haastavaa.
Helppoa ja kaikkia parhaalla mahdollisella tavalla palvelevaa ratkaisua tähän ongelmaan tuskin löytyy. Kansainvälisten opiskelijoiden osaaminen voi olla todella vaihtelevaa. Vaikka perustutkintojen vaatimustasojen ehkä pitäisi vastata toisiaan eri maissa, niin se tuskin pitää käytännössä paikkaansa. Lisäksi korkeakoulujen välillä voi olla yhdenkin maan sisällä huomattavia eroja, puhumattakaan ihan opiskelijaan liittyvistä tekijöistä ja valinnoista, kuten opiskeltavasta tieteenalasta ja yleisistä kiinnostuksen kohteista.
Tämä asian selvittäminen vaatisi hiukan syvempää paneutumista asiaan. Onko jatkokoulutukseen valittavien osaamisen taso varmistettavissa samalla tavalla kuin pääsykokeilla yritetään kanditasolla tehdä? Miten kansainvälisen opiskelijan (menetelmällistä) osaamista pystytään arvioimaan etukäteen? Vai pitäisikö tämä vaihteleva osaaminen vain hyväksyä ja suunnata vähäiset opetusresurssit perusasioiden kertaamiseen ja jättää vaativampi menetelmäkoulutus opiskelijoiden (ja ohjaajien) harteille?
Tuttu ongelma, johon ei ole varmaankaan löydettävissä helppoa ratkaisua. Todistuksessa vakuuttavalta näyttävä menetelmäosaaminen voi paljastua muutamaksi tentityksi kurssksi. Jos ratkaisua kansainvälisten opiskelijoiden suhteen on hankala löytää, voi tilanne jatkossa entisestään vaikeutua, kun tulossa oleva tutkintouudistus edellyttää aitoa liikkuvuutta ja mahdollisuutta hakeutua kandidaattiohjelmista erilaisiin maisteriohjelmiin. Lisäksi siltakurssien määrä tulisi uusissa maisteriohjelmissa pitää vähäisenä. Tulisiko suosiolla rakentaa kahdenlaisia maisteriohjelmia: niitä, jotka antavat valmiudet jatko-opintoihin ja joissa mm. menetelmäosaaminen korostuu, sekä niitä, jotka tähtäävät muihin asiantuntijatehtäviin? Tämäkään ei tietenkään ratkaise kaikkea eikä takaa, että ohjelmaan valitun opiskelijan osaaminen olisi todella vaaditulla tasolla. Mutta voisiko heitä vaatia silloin itse ottamaan enemmän vastuuta osaamistason umpeen kuromisesta?
Jatko-opiskelijana olen kokenut menetelmätarjonnan surullisen vähäisenä ja vaikeasti löydettävänä opetuskielestä riippumatta. Ehkä tähän menetelmäopetuksessa on siis jo jossain määrin tultukin, että perusasioita opetetaan, mutta syvällisempään lähestymistapaan ei päästä? Tässä voi toki olla tiedekunta, oppiala, menetelmä yms. kohtaisia eroja. Toisaalta menetelmäosaamisessa on vaikea päästä syvemmälle, jos perusasiat eivät ole hallinnassa, kuten Reijo kirjoitit.
Rajalliset resurssit huomioiden voisi ehkä pohtia myös tiedekunta -ja oppialojen rajat ylittävää opintotarjontaa, jossa voisi hyödyntää myös edistyneempiä opiskelijoita. Ehkä tällaista jo onkin? Tarjonnassa voisi olla kursseja, jotka huomioivat (ja/tai testaavat) osallistujien lähtötason riippumatta opintovaiheesta. Näin voitaisiin edistää myös (mm. alakohtaisten) kulttuurien välistä toimintaa. Voisiko yhteistyötä kenties tehdä myös yli ylipistorajojen? Entä miten toimivat erilaiset viralliset ja epäviralliset tutkijaverkostot menetelmäosaamisen tukena? Sitten tullaan siihen millaista osaamista edellytetään missäkin vaiheessa opintoja? Miten tätä osaamista osoitetaan? Ja millaisia kriteereitä on etenemiselle, kurssille pääsyssä jne.? Jatko-opiskelukin on kuitenkin opiskelua, jossa osaamista toivoisi voivan syventää.. Toisaalta myös kiinnostus menetelmällisen osaamisen kehittämiseen on ehkä erilaista tutkimuksen parissa työskennellessä kuin perusopintoja opiskellessa?