Lienet laillani joskus ihmetellyt, mikä oikein on lintubongarien taidon salaisuus? Miten joku pystyy – aavemaisen nopeasti ja tarkasti – toteamaan, että vaikka jonkin mereisen käkkyrämännyn latvaan ilmaantuneet linnut ovat juuri töyhtötiaisia? Mitä bongarin päässä tapahtuu? Mitä strategiaa hän käyttää salamannopeissa määrityksissään?

Salaisuutena on osata herkän analyyttisesti huomioida, että linnut lensivät tietyllä tavalla ja korkeudella pienessä parvessa, osata kuunnella niiden yhteys- ja/tai varoitusääniä – lajityypillisiä! – , osata rekisteröidä jäsennellysti värejä ja muotoja ja osata päättää, sopiiko tästä kaikesta kehkeytynyt hypoteesi ympäristöön ja meneillään olevaan vuorokauden- ja vuodenaikaan. Mestarin tarvitsee tuskin vilkaista yhtä linnuista niskatöyhtöineen ja kaikki on viimeistään sillä selvää.

Ns. lajinmääritys eli luonnossa kohdattujen yksilöiden määrittäminen lajilleen tai ryhmäkohtaisesti voi olla hyvin antoisaa. Toistuvat, tietoiset lajinmääritykset parantavat lajintuntemusta – kykyä vähäisistäkin vihjeistä tunnistaa itselle tuttujen lajien eri kokoisia ja näköisiä edustajia. Pelkästään nimeävänä lajinmääritys voi kuitenkin vieraannuttaa luonnosta ja turhauttaa, jos siltä ei jää aikaa miettiä ja tutkia miksi yksilö loppujen lopuksi kuuluu juuri nimettyyn taksoniin (=eliösystemaattiseen ryhmään).

Lajinmääritys on ennen kaikkea havainnointia ja päättelyä. Sen, että kaikki käy vilauksessa kokeneilta “bongareilta”, ei pidä antaa johtaa harhaan. Opettaja on luontoretkelläkin oppimisen ohjaaja, ei missään spesialistijoukossa.

Mutta onko lajinmäärityksellä ja -tuntemuksella muuta kuin harrastusarvoa? Ihmisellä on myötäsyntyinen, joustava tarve orientoitua maailmaan. Ainakin yhtä arvokasta kuin rohkaista lasta “keräämään” automerkkejä on rohkaista häntä tunnistamaan ja tarkkailemaan miljoonien vuosien aikana planeettamme eri olosuhteisiin ja tehtäviin sopeutunutta elämää eri muodoissaan. Ilman sensuuntaista kiinnostusta ei omalla lajillamme ehkä ole edes tulevaisuutta.

Tämä opas on syntynyt suomalaiseen luontoon ja lasten luonnossa esittämiin kysymyksiin kohdistuvasta myötätunnosta ja kunnioituksesta. Ne ovat situationaalisen oppimisen tekijöitä, joita joku lasta kokeneempi voi vielä täydentää omalla orientoivalla osuudellaan. Luonto on sinällään mahtava “oppimiskeskus”. Mutta sosiaalisena olentona ihminen tarvitsee luonnossakin toista ihmistä ja ihmisen kulttuuria. Pohjoisten kansojen kyky elää sopusoinnussa luonnon kanssa ja saada siitä elantonsa on aina ollut määrätietoisen oppimisen ja opetuksen tulos. Ennen se saattoi tapahtua melkein itsestään, muun elämisen ohessa. Nyt tarvitaan koulua.

Luonnon maailma on valtava. Siinä kuin kotonaan olemisen oppiminen vaatii oppijan omaa paneutumista: omia havaintoja, omia arvailuja, omaa päättelyä, omia kysymyksiä ainakin hiljaisina jossakin tajunnan pohjalla. Myös ohjaajaa tarvitaan: hän voi omaan luonnontuntemukseensa nojaten osoittaa oivalluksiin johtavia polkuja ja strategioita. Hyvässä ohjaajassa on nöyryyttä. Hän tietää, että aidossa ympäristössä omat oivallukset omien elämysten ja havaintojen pohjalta painuvat muistiinkin omalla ainutlaatuisella tavalla.
Perusteet tiedostava nimeäminen
Kielellisesti ja kuvallisesti lahjakas henkilö voi nopeasti oppia 100-300 itselleen uutta lajia nimeämisen tasolla. Nimeämisen taito rakentuu lajinimien assosioimisesta lajeista muodostettuihin yleisiin, ehkä hyvinkin jäsentymättömiin mielikuviin. Näitä mielikuvia verrataan sitten edessä olevan yksilön hahmoon, ns. habitukseen.

Voidakseen opettaa lajeja syvemmällä, luontoon todella orientoivalla tavalla, on ensin itsekin opittava lajin ja sen systemaattisen ja/tai ekologisen ryhmän relevantteja ominaisuuksia tiedostavaa määritystaitoa. Vasta sellaiselta pohjalta ohjaaja ymmärtää, mitä lapsen on kulloinkin eteenpäin päästäkseen saatava tietää ja/tai huomata voidakseen mielekkäästi verrata määritettävää yksilöä sen oletettuun systemaattiseen viiteryhmään, esim. heimoon tai lajiin johon sen arvellaan ehkä kuuluvan.

Tiedostava määritystaito edellyttää eliötaksonomian eli -systematiikan tuntemista. Lajintuntemus vahvistuu, kun heimoja, sukuja ja lajeja katsotaan evoluution perspektiivistä. Sukulaiset muistuttavat toisiaan – ja siinä missä ne eivät tee sitä, eroja on usein helppo ymmärtää eriytyneiden ekologisten lokeroiden pohjalta. Näin ekosysteeminen näkökulma täydentää eliösystemaattista.

Tieteelliset määritysoppaat esittävät asiansa eliösystematiikkaan ja sitä kautta evoluutioon pohjautuvana hierarkiana. Niinpä esimerkiksi heimon (ja suvun) kuvaus pätee kaikkiin sen “alla” kuvattuihin lajeihin ja kuuluu usein hyvinkin tarpeellisena ja relevanttina osana näiden lajien kuvaukseen, vaikka ylätason kuvausta ei enää toisteta itsekunkin lajin kohdalla. Jokaisesta heinälajista ei siis tarvitse kertoa kaikille heinille (=heimo) yhteisiä ominaisuuksia, vaikka ne saattavat olla hyvin tärkeitä itsekunkin heinälajin erottamiseksi vaikkapa päällisin puolin samannäköisistä saroista. Jo lajinkuvausten lukemiseen tarvitaan siis tiettyä strategiaa, jota lapsi ei välttämättä tule omaksuneeksi ilman aikuisen opastusta.
Suhteellisuuden oppitunti
Realistinen lajinmääritys on aina situationaalista; aikaan, paikkaan ja paikkakunnan lajistoon sitoutunutta. Situaatiosta johtuvalla tekijäkokonaisuudella on vaikutusta siihen, mihin yksilön ominaisuuksiin eli tuntomerkkeihin on tarvetta kiinnittää huomiota, jotta esimerkiksi kahden toisiaan läheisesti muistuttavan lajin yksilöt saadaan määritetyiksi erilleen.

Lajinmääritys on myös monimuuttujaista. Lapsen luokitellessa kasveja spontaanisti pelkän kukkien värin pohjalta, taksonomi ottaa huomioon kokonaisen ominaisuuksien kirjon. Hän ymmärtää, mitä esimerkiksi “välttämätön mutta ei riittävä ehto” tarkoittaa. Ei lienekään sattumaa, että entisaikojen oppikoululaisista koulutettiin hyviä ajattelijoita mm. botaniikan avulla – ja nykytietämyksen mukaan mitä sopivimmassa yksilökehityksen vaiheessa. Vielä tänäänkin lajinmääritys voisi konkreettisuudessaan ja situationaalisuudessaan olla mitä parhainta mielekkäiden havaintojen, muistiinpanojen ja johtopäätösten teon harjoittelua monimuuttujaisessa tilanteessa. Työparien toimiessa toistensa vastakkaispareina siihen voi mainiosti kytkeä myös arviointia, joka toimii vuorostaan määritysprosessin ja siihen mielekkäästi liittyvien näkökulmien, strategioiden ja termien soveltavana kertauksena.

Tämä opas on suppea heimo- ja sukukoostumukseltaan, lajitasosta puhumattakaan. Sellaisena se johdattaa luonnostaan harjoittelemaan “(Kohdattu yksilö) saattaisi olla ……” -asennetta. Aimo annos epävarmuuden tunnustamista ei luonnontuntijalla osoita niinkään tietojen ja taitojen vähyyttä kuin luonnonilmiöiden probabilistisen ja prosessiluonteen (tietynasteisten ennustamattomuuden) kunnioitusta ja käytössä olevan referenssitiedon (opaskirjojen, määrityskaavojen ja oman lajintuntemuksen) tavallisesti puutteellisen kattavuuden merkityksen ymmärtämistä.

Lajinmääritys on erittäin monitahoinen, vertailuja edellyttävä tiedostamistapahtuma, jossa omat havainnot kohdatusta yksilöstä vertautuvat monien tutkijasukupolvien aikaisemmin tuottamaan tietoon alueella tavattavista eliöistä. Tähän tietoon kuuluu mm. sisäistetty “lajilista” eli käsitys niistä lajeista, joita alueella voi ylipäätään “esiintyä”. Sellaisen yleisorientaation puutteessa ja ilman valmiiksi jo ainakin hapuilevasti sisäistettyjä käsitteitä – lajinkuvauksia – ja niitä vastaavia “nimilappuja” eli käsitteiden nimiä lajinmääritys olisi hidasta ja voisi tapahtua lähinnä vain kirjallisten lähteiden varassa.

Nopea määritys vaatii aina aikaisempia tietoja tai ainakin “aavistuksia” siitä, mikä heimo, suku tai laji yksilön tapauksessa voisi tulla kyseeseen. Tällainen “voisi olla -tieto” auttaa suodattamaan aistivaikutelmien tulvasta pois “turhia” ja korostamaan “tärkeitä” seikkoja. Se auttaa keskittämään havaintotoimintaa sellaisiin ominaisuuksiin, joita voi pitää hypoteesiksi tarjoutuneen lajin määrityksessä merkitsevinä ominaisuuksina eli tuntomerkkeinä. Jotkin niistä ovat ns. erikoistuntomerkkejä.

Lajinmääritys aktivoi havainnoimista, vertailua, useiden ominaisuuksien rinnakkaista huomioimista ja niiden keskinäisen merkityksen painottamista suhteessa muistissa ja/tai muistiinpanoissa olevaan teoreettiseen tietoon, ennen kaikkea lajinkuvauksiin. Käytännön tilanteissa juuri lajinkuvaukset ovat niitä teoreettisten lajikäsitteiden sisältöjä, joista varteenotettavimpiin – alueelle, vuodenajalle ja biotoopille relevantteihin – havaittua yksilöä verrataan. Näin syntyy johtopäätöksiä sekä omien havaintojen että niihin lomittuvan aikaisemman tiedon pohjalta induktiivis-deduktiivisen ajatteluprosessin tuloksena. Korkeatasoinen lajinmääritystaito käsittää myös kyvyn arvioida omien (ja toisten tekemien) johtopäätösten luotettavuutta suhteessa mm. siihen, miten monista ja miten (tälle lajille) olennaisista seikoista oli määritystilanteessa mahdollista saada havaintoja, miten tarkkoja ne olivat, ja mitä muita, määritystä vahvistavia seikkoja olisi pitänyt voida havainnoida.

Tiivistäen: lajinmäärityksen ideana on kysyä, antavatko yksilöstä tai ryhmästä (kuten esimerkkitapauksen linnuista) tehdyt havainnot oikeuden päättää, että (tietyllä virhemarginaalilla) kyseinen yksilö/ryhmä edustaa (tai sitten ei) jotakin tiettyä, biologisen tutkimuksen paljastamaa ja määrittelemää, mutta evoluutioon ja eliöiden omaan ekologiaan ja lisääntymisbiologiaan perustuvaa ryhmää, esimerkiksi lajia. Vaativaksi asian tekee se, että sama kysymys on tehtävä suhteessa periaatteessa kaikkiin alueella potentiaalisesti kyseisenä ajankohtana eläviin lajeihin.

Lajinmääritykseen on toinenkin, hitaampi tie. Se ei edellytä sisäistettyjä lajinkuvauksia eikä niiden käsittelemistä koskevia sisäistettyjä havainnointi- ja päättelystrategioita. Työ voi alkaa siitä, että muistiinpanoja tehden “ikuistetaan” kohdeyksilö tai -kasvusto kuvaillen sen ulkonäköä, ääniä, käyttäytymistä, elinympäristöä ym. ominaisuuksia. Jotain yksilöä luonnehtivaa voi ehkä myös taltioida ns. näytteinä. Näytteiden ja muistiinpanojen avulla työtä jatketaan määrityskirjallisuuden avulla. Määrityksessä tutkija selvittää, mihin eliöryhmään kuten heimoon, sukuun, ehkä jopa lajiin (sukupuoleen, alalajiin… ) dokumentoitu yksilö tai kasvusto kuuluu.

Elämykset ja varoitus vaarasta
Kohtuullinen oman maan lajiston tuntemus on osa yleissivistystä, mutta myös esimerkiksi kielellisten ja kulttuuristen assosiaatioiden ja oivallusten lähde. Samalla kun lajintuntemus on “biologiaa”, se on myös äidinkieltä sekä pohjoisten kansojen talous- ja kulttuurihistoriaa. Entistäkin täydempi oivallusten riemua luontoharrastus on silloin, kun se syvenee erikielisten nimistöjen ja muun vertailevan tutkiskelun alueelle. Tieto luo oivalluksia, oivallukset ja havainnot elämyksiä, elämykset halua hankkia lisää havaintoja, tietoja, oivalluksia, elämyksiä… Ja niin edelleen, ehkä koko elämän ajan.

Tietoiset kohtaamiset luonnossa voivat myös varjella vaaroilta, kuten myrkkykasveilta (koisokasvit, kielot, monet leinikkikasvit), tappavan myrkyllisiltä sieniltä (korvasieni, suippumyrkkyseitikki, valkokärpässieni) ja vaarallisilta eläimiltä (viirupöllö, lapinpöllö, pikkulapsille kyy). Tieto ja havainnot yhdessä voivat varoittaa myös hiipivistä, edellisiä vaikeammin havaittavista vaaroista ja ohjata harkitsevaan, koko yhteisön kannalta järkevään käyttäytymiseen, kuten indikaattorilajien (vesikasvit, puiden runkojäkälät) tapauksessa. Lajinmääritystaidoilla voi olla arvaamatonta arvoa.

Annikki Lappalainen 2004