Vastapainona edelliselle vietin viime viikonlopun perheen kanssa Hämeen linnassa turnajaisviikonlopun merkeissä. Ohjelma oli sekä lauantaina että sunnuntaina pääpiirteissään sama, mutta päällekkäisyydet ohjelmassa ja pienen lapsen päiväuniaikojen tuomat haasteet tekivät osallistumisesta molempina päivinä mielekästä. En aiemmin ehtinyt kirjoittaa aiheesta, mutta nyt viikkoa myöhemmin on sentään vielä mahdollisuuksien rajoissa, että muistan edellisestä viikonlopusta jotakin.

Aivan pienenä kritiikkinä järjestelyistä on sanottava, että tuntui hieman siltä, että museokortin käypyyttä ehkä vähän piiloteltiin – itsekin hölmöyksissäni maksoin lauantaina “kiinteän pääsymaksun” käteisellä portilla. (“Hei, oletteko tapahtumaan tulossa? Joo, siinä tapauksessa se on se viisi euroa”.) Kansallismuseon verkkosivuilla kieltämättä olisi lukenut varsin selväsanaisesti, että museokortillakin pääsee, ja olisinhan tietysti voinut kysyä.

Ohjelmassa oli taistelutalutuksen (poniratsastuksen) ja myyntikojujen lisäksi musiikkia, jonglööriesityksiä, luentoja sekä kaikenlaista historianelävöitystä. Pidin erityisesti Härkätien Leikarien esityksestä, jossa jonglööraus toimi yhdessä musiikin kanssa varsin miellyttävällä tavalla.

Tussakkaottelu.

Vallipihalla nähtiin myös keihäsäksiisiä. Ryhmän elävöitysohjelmaan kuului myös muun muassa miekka, hilpari, tussakka ja hakapyssy. Historiallisessa mielessä voitaneen miettiä, missä määrin esimerkiksi Pfalzin vaaliruhtinaalle 1400-luvun lopulla kirjoitetut Hans Lecküchnerin opit edustavat 1500-luvun lopun suomalaissotilaiden aseenkäyttöä, mutta toisaaltahan meille ei ole säilynyt varsinaisia sotilaslähteitä. Sotilasteemaan liittyen olisin kaivannut ammattisotilaiden hahmoihin ehkä hieman enemmän “sotilaallisuutta”…

Herra Fleming haastaa riitaa herra Kurjen kanssa.

Kokonaisuuden kruunasi Rohan Tallien turnajaisesitys, jossa neljä ottelijaa kilpailivat erilaisissa asetaidoissa ratsain, muun muassa hakkaamalla miekalla omenoita ja poimimalla renkaita. Lopuksi tietysti kilpailtiin siinä, kuka saa rikottua eniten peitsenkärkiä kohti ratsastavan vastustajan kilpeen. Erityisesti pidin Mikko Hokan esittämän Flemingin hahmosta, joka teki vaikutuksen myös kohta kaksivuotiaaseen tyttäreeni laukatessaan peitsi tanassa hurjasti yleisön ohi. Näytöksen juonelliset elementit täydensivät hyvin varsinaista tekemistä, eivätkä epähistorialliset elementit oikeastaan häirinneet lainkaan.

Peitsi pirstoutuu.

Asiallisten hommien kannalta oleellisin ohjelmanumero oli Hämeen linnassa hiljattain oppaana aloittaneen Joni Karjalaisen luento otsikolla ‘Miekkamestareita ja myrkkypulvereita – Keskiajan kamppailukirjat’.

Luento meneillään.

Luento käsitteli erityisesti I.33:ta, Fiore dei Liberiä sekä Achille Marozzoa. Sivumennen mainittiin Filippo Vadi, Hans Talhoffer, Paulus Hector Mair, Ridolfo Capoferro sekä Gladiatoria. Viimeksi mainitun osalta Karjalainen nosti esiin sen, että teoksessa mainitaan mahdollisuus ruuvata miekan ponsi irti ja heittää sillä vastustajaa (Wien, Kunsthistorisches Museum, MS KK5013, fol. 6r), mikä on erikoista ottaen huomioon, että teoksen syntyajalta ei ole säilynyt miekkoja, joilla näin olisi mahdollista tehdä. Vastaavaan tematiikkaan liittyi myös Talhofferilla tavattava hatun heitto vastustajan naamalle (Kööpenhamina, Det kongelige bibliotek, Ms. Thott 290.2º, fol. 77r) sekä luennon otsikossakin mainittu myrkkypulveri: Fiorelta löytyy nimittäin resepti tyräkistä ja kalialunasta valmistetulle pulverille, jonka voi piilottaa salkokirveen varteen ja viskata vastustajan silmille (Los Angeles, J. Paul Getty Museum, Ms. Ludwig XV 13, fol. 37v).

Kyltymättömänä terminologian pohdiskelijana jäin miettimään luennon otsikon termiä “kamppailukirja”, joka on suora käännös saksankielisestä termistä Fechtbuch. Englannkielinen etymologinen vastine fight book on melko vakiintunut, ja olen käyttänyt sitä itsekin. Koska kyseessä on kuitenkin ensisijaisesti oikeastaan tekstilaji eli genre, käyttäisin suomeksi mieluummin jotain muuta sanaa kuin kirja, joka viittaa vahvasti kirjaan fyysisenä esineenä tai tuotteena. Tässä mielessä itsekin käytin hiljattain bibliografisen listauksen väliotsikoissa ilmaisuja “miekkailukirja” ja “painikirja”. Sivuhuomiona Rainer Welle on kritisoinut saksankielistä Fechtbuch-termiä siksi, että ei ole mielekästä erottaa toisistaan miekkailu- ja painioppaita (Fecht- & Ringbücher) tai käyttää miekkailun ja painin yhdistelmästä sanaa Fechten: olisi parempi käyttää termiä Zweikampfhandschrift. Historialliseen käsikirjoituskorpukseen (Wellellä vuodesta 1389 1500-luvun puoliväliin) viitattaessa tämä olisikin käypä termi, mutta se ei tietenkään oikein toimi puhuttaessa julkaisu- tai tuotantoformaatit ylittävästä kirjallisuudenlajista.

Kirjahistoriaan liittyvänä seikkana Karjalainen mainitsi myös vuoden 1436 ja sen, että kirjapainon keksimisen jälkeen kamppailukirjojen tuotanto siirtyi käsikirjoituksista painettuihin kirjoihin. Painettu kirjallisuus on tietysti ilmestynyt kirjapainotaidon keksimisen jälkeen, mutta väärinkäsitysten välttämiseksi on mielestäni syytä korostaa, että käsikirjoituskulttuuri ei päättynyt kirjapainotaidon keksimiseen, eikä painettujen kamppailuoppaiden historia ala kirjapainotaidon keksimisestä: ensimmäiset tunnetut painetut kamppailuoppaat Hans Wurmin inkunaabelia lukuun ottamatta ilmestyvät vasta 1500-luvulla, eikä seuraavina vuosisatoinakaan yksittäisellä henkilöllä ollut välttämättä mahdollisuutta hankkia itselleen kappaletta jotain kiinnostavaa (painettua tai käsin kirjoitettua) kirjaa muuten kuin kopioimalla se käsin, mistä esimerkiksi kelpaa Kansalliskirjaston miekkailuopas vuodelta 1619, josta kirjoittamani artikkeli ilmestyi juuri Bibliophiloksessa.