Vakava sairaus muuttaa koko perheen elämän. Huoli ja hätä yhteisen elämän rajallisuudesta täyttää ajatukset. Pelko läheisen kuolemasta tulee todelliseksi. Tässä tilanteessa moni lupaa hoitaa läheisensä loppuun saakka.
Lupauksen antaessaan ei koskaan tiedä, millainen tästä ajasta tulee. Mitä pitemmäksi hoitoaika venyy, sitä vaativammaksi se käy myös hoitavalle perheenjäsenelle.
On selvää tutkimusnäyttöä siitä, että kotona läheistään hoitavat altistuvat itse uupumiselle ja sairastumiselle. Se ei poista sitä, etteikö hoitamista ja huolenpitoa koeta myös arvokkaaksi tehtäväksi, yhteiseksi elämäksi, jonka vielä voi jakaa.
Palvelujärjestelmämme ei välttämättä vielä tunnista läheistään hoitavien ihmisten tuen tarpeita ja auttamiskeinoista kertominenkin voi jäädä tekemättä. On selvää, että kun hoidetaan kotona vakavasti sairasta ja kuolevaa potilasta, perheen tukeminen on osa hoitoa. Tiedon antamista sairauden etenemisestä, oireista, konkreettista neuvomista hoitamisessa, taloudellisista tukimahdollisuuksista ja lepopäivistä hoitotehtävästä. Palvelujärjestelmän lisäksi ystävät ja vapaaehtoiset tukihenkilöt voivat antaa pieniä lepotaukoja, päästää vaikka lenkille, harrastuksiin tai asioimiseen ilman huolta läheisen voinnista.
Tärkeää on myös hoitavan läheisen ymmärrys siitä, että tarjotusta avusta ei pidä kieltäytyä.
Vakava sairaus uuvuuttaa joka tapauksessa, avun saaminen tähän elämänvaiheeseen ei vähennä hoitavan läheisen huolenpidon arvoa, mutta antaa mahdollisuuden itsestä huolehtimiseen, suruun ja elämän uudelleen suuntaamiseen.
Jokainen meistä on ollut tilanteessa, jossa on tullut loukatuksi. Jokainen meistä on ollut tilanteessa, jossa itse on asettunut loukkaajan asemaan. Loukatuksi tulleelle negatiiviset tunteet muodostavat niin sanotun ”epäoikeudenmukaisuuden kuilun”. Tämä kuilu viittaa moninaiseen kokonaisuuteen, jolla ihminen kokee tulleensa loukatuksi tai rikotuksi tapahtumien hetkellä. Kokemus epäoikeudenmukaisuuden kuilusta vaikuttaa yksilön terveyteen negatiivisesti: yksilön kokemus sekä fyysisestä että mielen sisäisestä terveydestä voi horjua, samoin kokemus ihmissuhteiden ja henkisyyden tasapainosta voi vahingoittua.
Anteeksiannosta hyvinvointia potilaalle ja omaiselle
Vakava sairastuminen saa ihmisen helposti etsimään selitystä sairaudelleen omasta itsestään. Ihmiselle on ominaista pohtia elämäntapojen vaikutusta sairauden puhkeamiseen. Jossittelu saa valtansa ja ihminen miettii, olisiko tilanne toinen, jos olisi hakeutunut lääkäriin aikaisemmin. Näihin hetkiin voi liittyä pettymystä itseen, itsesyytöksiä ja -inhoa. Vakavan sairauden lisäksi ihmisen oma tuomitseva asenne itseään kohtaan aiheuttaa psykososiaalista stressiä ja heikentää elämänlaatua. Jotta haastavassa tilanteessa oleva ihminen pystyy käsittelemään näitä kokemuksia, olisi anteeksiannon teemat tunnistettava myös osana potilaan kohtaamista. Lukuisat tutkimukset ovat osoittaneet, että akuutin hoidon aikana anteeksiannon ulottuvuuksien käsittely tuo potilaalle kokonaisvaltaista helpotusta.
Anteeksiannon olennaisuus ulottuu myös elämän loppuvaiheeseen. Tutkimukset osoittavat, että saattohoidon potilaat ja heidän omaisensa hyötyisivät avoimesta keskustelusta anteeksiannon kysymysten äärellä. Käsittelemättömät ristiriidat lisäävät esimerkiksi potilaan ja omaisen altistumista masennukselle.
Kuolevien potilaiden kyetessä antamaan anteeksi menneitä epäoikeudenmukaisuuksia ja loukatuksi tulemisia, he kokevat vihaisuuden ja katkeruuden tunteiden vähenevän; anteeksiantaminen vahvistaa myös kuolevan potilaan kokemusta toivosta. Omaisen näkökulmasta elämän loppuvaiheen kysymyksiin voi liittyä erilaisia konfliktitilanteita: erimielisyydet voivat liittyä yhtä lailla hoidon ja hoivan kysymyksiin kuin elämän ja asioiden järjestämiseen omaisen kuoleman jälkeen. Suruun ja kuolemaan liittyvät ristiriidat osaltaan vaikeuttavat suremista ja surun käsittelyä.
Anteeksiannon prosessiluonne
Anteeksianto ei aina tapahdu hetkessä – anteeksiannolla voidaan katsoa olevan erilaisia syvyysulottuvuuksia. On emotionaalisesti eri asia, jos päättää antaa anteeksi kuin olla emotionaalisesti tilassa, jossa valmis päästämään irti loukatuksi tulemisesta.
Anteeksianto on ihmisen sisäinen prosessi, joka auttaa haavoittuneeksi tullutta päästämään irti negatiivisista tunteista väärintekijää kohtaan. Prosessina anteeksianto vaikuttaa moninaisesti anteeksiantajaan: anteeksianto vaikuttaa ihmisen ajatuksiin, tunteisiin, motivaatioon sekä käyttäytymiseen. Tällöin anteeksianto näyttäytyy vahvasti tapahtumana ihmisten välillä. Anteeksianto voi vaikuttaa positiivisesti ihmistenvälisiin suhteisiin.
Elämän loppuvaiheen kysymyksissä olennaista olisi, että tunnistamme ihmisellä olevan tarpeen antaa anteeksi ja saada anteeksi. Jo rohkaiseva kommunikaatio kohti anteeksiannon teemoja voi olla olennainen tekijä kohti anteeksipyyntöä ja anteeksiantoa.
Kirjallisuutta
Saarelainen, Suvi-Maria. (2018). Sovinto ja anteeksianto syöpään sairastuneiden nuorten aikuisten narratiiveissa. Teologia.fi.https://www.teologia.fi/artikkelit/1573-sovinto-ja-anteeksianto-syoepaeaen-sairastuneiden-nuorten-aikuisten-narratiiveissa
Toussaint, Loren, Barry, Michael, Angus, Drew et al. (2017). Self-Forgiveness is Associated with Reduced Psychological Distress in Cancer Patients and Unmatched Caregivers: Hope and Self-Blame as Mediating Mechanisms. Journal of Psychosocial Oncology35(5), 544–560.
Worthington, Everett L. (2014). Forgiveness and Reconciliation. Theory and Application.New York: Routledge.
Vaikka vanhusten kohtaamat oikeudelliset ongelmat ovat moninaisia, kesti kuitenkin pitkään, ennen kuin oikeusjärjestelmäämme omaksuttiin nimenomaan vanhuksia koskevia sääntöjä. Vanhusten asema oikeudellisen sääntelyn kohteena muuttui ratkaisevasti, kun heinäkuussa 2013 tuli voimaan laki ikääntyneen väestön toimintakyvyn tukemisesta sekä iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalveluista (980/2012) eli niin kutsuttu vanhuspalvelulaki.
Ennen lain säätämistä vanhusten kohtaamat oikeusturvan ongelmat olivat saaneet julkisuudessa paljon huomiota, mikä osaltaan aiheutti painetta erillisen vanhuksia koskevan lain säätämiselle. Lailla on liittymiä useisiin perusoikeuksiin ja sen keskeisenä tarkoituksena onkin parantaa iäkkäiden ihmisten perusoikeuksien toteutumista. Lisäksi laki toteuttaa Europan neuvoston sosiaalisen peruskirjan 23 artiklaa, jonka mukaan ikääntyvillä henkilöillä tulee olla mahdollisuus pysyä yhteiskunnan täysipainoisina jäseninä.
Vanhuspalvelulain tarkoituksena on myös tukea ikääntyneen väestön hyvinvointia sekä parantaa sen mahdollisuutta osallistua elinoloihinsa vaikuttavien päätösten valmisteluun ja palvelujen kehittämiseen kunnassa. Lisäksi tarkoituksena on parantaa iäkkään henkilön mahdollisuutta saada laadukkaita sosiaali- ja terveyspalveluja sekä vahvistaa hänen mahdollisuuttaan vaikuttaa hänelle järjestettävien palvelujen sisältöön ja toteuttamistapaan.
Vanhuspalvelulain kaikkiaan 28 pykälässä ei kuitenkaan säädetä materiaalisista sosiaalipalveluista. Kunnan järjestämisvelvollisuus määräytyy pääosin voimassa olevan lainsäädännön mukaan. Siten terveyspalvelut ja niiden sisältö määräytyvät pääosin terveydenhuoltolain mukaisesti ja sosiaalipalveluista ja niiden sisällöstä säädetään sosiaalihuoltolaissa.
Voidaankin todeta, että vanhuspalvelulaki on pikemminkin prosessikuvaus palveluketjusta, jota noudattamalla ikäihmisen oikeuksien tulisi toteutua. Laki tukeutuu hyvin keskeisesti periaatetason normeihin ja ohjeistukseen siitä, millä tavoin ikääntyneillä ihmisillä on oikeus tulla kohdelluksi. Kysymyksessä on Pentti Arajärven mukaan menettely- ja laadunvarmistuslaki, ja tämän kaltaista kuvausta on myös useissa kansainvälisissä soft-law -tason asiakirjoissa, kuten esimerkiksi Euroopan neuvoston suosituksessa ikäihmisten ihmisoikeuksien edistämiseksi (Recommendation CM/Rec 2014/ 2).
Tällaisenaan vanhuspalvelulaki sisältää sinänsä vahvat periaatteet, mutta niiden tueksi ei juuri löydy näitä periaatteita tukevia, vahvoja sääntöjä. Muun ohella vanhuspalvelujen tilaa kuvaavassa THL:n selvityksessä onkin todettu, että terveyttä ja hyvinvointia edistävien palveluiden kohdentamisessa esimerkiksi kotona asuville muistisairaille, on parannettavaa. Lisäksi laki ei sisällä juurikaan sellaista, mistä ei olisi säännöksiä muussa lainsäädännössä, esimerkiksi keväällä 2015 uudistetussa sosiaalihuoltolaissa. Niinpä sosiaalihuoltolaki sisältää säännökset esimerkiksi oikeudesta saada määrätyt palvelut kolmessa kuukaudessa sekä puolisoiden lähtökohtaisesta oikeudesta asua yhdessä. Näistä samoista asioista säädetään myös vanhuspalvelulaissa. Arajärven mukaan lain voisikin tulkita olevan tarpeeton ja osa niin kutsuttua normitulvaa. Tähän näkökantaan on valitettavan helppo yhtyä.
Lähteitä:
1. Arajärvi, Pentti: Vanhuspalvelulaki – mitä ja miksi? Teoksessa Anna Mäki-Petäjä-Leinonen – Liisa Nieminen (toim.): Vanhuus ja oikeus. Kauppakamari 2014.
2. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 3.11.2016 https://www.thl.fi/fi/web/ikaantyminen/elaman-loppuvaiheen-hoito/hoidon-jarjestaminen
3. Heimonen, Sirkkaliisa – Mäki-Petäjä-Leinonen, Anna: Muistisairaan ihmisen mielen hyvinvoinnin edellytykset – miten turvata oikeus niiden toteutumiseen? https://journal.fi/gerontologia/article/view/65390/30953)
Olemme kirjoittaneet blogissa laajasti kuolemaan ja ikääntymiseen liittyvästä tematiikasta. Tämän päivän kirjoituksessa kerron tutkijatiimimme toisesta osahankkeesta, joka kohdentuu erityisesti ikäihmisten kokemuksiin teknologista, tarkemmin sanottuna Palvelu TV:sta.
Teknologiset apuvälineet ovat monella tavalla arkipäiväistyneet ja teknologiasta on (ainakin osittain) tullut osa ikäihmisten arkea. Jo vuonna 2001 eduskunnan selvityksessä teknologialle asetettiin viisi tavoitetta osana ikäihmisten hoitoa ja hoivaa. Toiveena oli, että (1) teknologia voisi osaltaan ehkäistä ikäihmisten ongelmia, (2) tukea yksilön olemassa olevia vahvuuksia, (3) kompensoida heikkeneviä kykyjä, (4) edistää hoitotyötä ja (5) tutkimusta.
Myös kansainvälisesti teknologialta on toivottu paljon. Esimerkiksi maailman terveysjärjestö (WHO) on ehdottanut, että teknologisilla apuvälineillä voisi vähentää ikäihmisten kokemaa yksinäisyyttä ja vahvistaa toimijuuden kokemusta. Teknologian puoleen on käännytty myös toivoen, että sen avulla olisi mahdollista löytää taloudellisia säästöjä osana kotihoitoa. Toiveita tuntuu olevan paljon. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL) on kuitenkin huomauttanut, että suomalaisten vanhuspalveluiden näkökulmasta on olennaista, että teknologian tuomat mahdollisuudet sekä riskitekijät osana hoitotyötä tunnistettaisiin paremmin.
Teknologia ja ikäihmisten kohtaaminen. Mahtuvatko ne samaan lauseeseen alkuunkaan?
Teknologian käyttäjän eli ikäihmisen itsensä näkökulmasta olemassa olevat selvitykset osoittavat, että teknologia voi olla merkittävä osa arkielämää. Yhtenä esimerkkinä voidaan pitää Palvelu TV -konseptia. Palvelu TV on Skypen kaltainen kuvayhteys, jonka avulla esimerkiksi sairaalat voivat tavoittaa kotihoidon asiakkaitaan erilaisiin liikunta- ja keskusteluryhmiin. Palvelu TV:n asiakkailla on kodeissaan erilliset taulutelevisiot ja pienet pöytämikrofonit, joiden avulla on mahdollista muodostaa kuva- ja ääniyhteys laitteiden välillä. Palvelu TV:n käytössä on alueellisesti suuria maakunnallisia eroja, mutta kattavimmillaan palvelu on Etelä-Karjalassa, jossa se tavoittaa lähes 20 % kotihoidon asiakkaista.
Palvelu TV kohtaamisen välineenä
Myös oman tutkimushankkeemme tutkijat järjestivät Palvelu TV:n välityksellä keskusteluryhmiä. Tavoitteenamme tässä osahankkeessa on tarkastella, miten ja millä ehdoilla Palvelu TV ja samankaltaiset teknologiset apukeinot voivat toimia kotona ikääntyvän ihmisen kokonaisvaltaisena tukena. Kaiken kaikkiaan pidimme kolme keskusteluryhmää, joista kukin ryhmä kokoontui 5-7 kertaa. Jokaiselle 45 minuutin keskustelulle olimme ennalta valinneet teeman, josta ryhmän kanssa keskustelimme. Tämän lisäksi kutsuimme ryhmiimme osallistuneita henkilöitä vielä henkilökohtaiseen keskusteluun syventämään ajatuksiaan keskusteluryhmästä ja Palvelu TV:n käytöstä.
Tutkijamme Anna ja Suvi valmistautumassa Palvelu TV:n keskusteluryhmään.
Tutkijan näkökulmasta Palvelu TV -lähetysten tekeminen oli erittäin kiintoisa kokemus. Ennen kuin aloitimme ryhmien pitämisen, olimme perehtyneet ja pohtineet, miten lähetyksen aikana kannattaisi puhua ja kommunikoida sekä miten keskustelua voisi sopivilla tavoille viedä eteenpäin. Tutkijoita meitä oli aina mukana kaksi henkilöä, osallistujien määrä vaihteli muutamasta henkilöstä seitsemään henkilöön.
Hyvin pian huomasin oman jäykän käytökseni Palvelu TV:ssa. Puhuin hyvin selkokieltä, liian kovalla äänellä. Tästä pääsin onneksi pian eroon, kun eräs osallistuja huomautti, että ”voit puhua ihan tavallisesti”. Niinpä niin. Ihan tavallisesti.
Tavallista, arkista ja jokapäiväistä osallistumista Palvelu TV toi asiakkaiden elämään. Huomioitavaa on, että ryhmiimme osallistuneet henkilöt olivat yli 80 -vuotiaita, monet yli 90 -vuotiaita. Osallistujamme olivat paljon tottuneempia ja osaavampia yhteyden käyttäjiä kuin me nuoremman polven tutkijat. Monet heistä olivat käyneet erilaisissa Palvelu TV:n ryhmissä vuosien ajan. Teknologia oli ikäihmisille osa arjen rutiineja – tapa osallistua, tapa nähdä muita ja vaihtaa kuulumisia.
Jakamisesta iloa arkeen
Ennen ryhmien pitämistä minun oli jollakin tavalla vaikea ymmärtää, miten teknologia toimii osana ikäihmisten arkea ja osallisuuden kokemusta. Nyt, omasta kokemuksesta tiedän, miltä ryhmiin osallistuminen tuntui. Iloitsin itse jokaiseen ryhmätapaamiseen osallistumisesta. Kun kysyimme osallistujilta, ”Mitä tänään kuuluu?”, saimme aitoja vastauksia viikon varrelta. Itselle oli ilo vastata, kun keskusteluiden välissä joku osallistujista sattui kysymään: ”Entäpä Suvi sinä itse? Mitä sinä ajattele?” Jos minä koin ilon tunteita vain viikkojen osallistumisen jälkeen, on helppo uskoa, että vuosien kuluessa ikäihmiset voivat löytää Palvelu TV:sta arjen osallistumista ja osallisuuttakin.
Vaikuttaa siltä, että teknologia voi osaltaan täydentää tapoja, jolla ihmiset kohdataan. Henkilökohtaisista asioista, elämän iloista ja suruista, on mahdollista keskustella kuvayhteyden välityksellä. Olemassa olevat tutkimukset osoittavat, että teknologian lisääminen herättää osaltaan myös huolta silloin, jos ajatellaan, että hoito, hoiva ja ihmisyys voidaan korvata teknologialla. Olennaista onkin, että tutkimuksen avulla tunnistetaan, miten teknologia voi olla osana ihmisen kohtaamista.
Innolla odotamme sitä, että pääsemme hankkeessamme seuraavaan vaiheeseen: kirjoittamaan tämän projektin tuloksia. Palvelu TV -hankkeen edetessä tutkimuksen keskeisiä löydöksiä jaetaan myös tällä sivustolla.
Lähteitä:
Crawdson, J.A. (2016). The effect of loneliness in the elderly The Impact of Post-Modernization on Existential Health in Sweden: Psychology of Religion ́s Function in Existential Public Health Analysis population: A review. Healthy Aging & Clinical Care in the Elderly, 2016/8, 1-8.
Hammar, T. & al. (2017). Kotihoidossa käytettävän teknologian kirjo on laaja, mutta kaikkia mahdollisuuksia ei vielä hyödynnetä. THL: Tutkimuksesta tiiviisti 2017_027. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-302-912-5
Kuusi, O. (2001). Ikääntyneiden itsenäistä selviytymistä tukeva tulevaisuuspolitiikka ja geronteknologia.Eduskunnan kanslian julkaisu 7/2001.
https://www.eduskunta.fi/FI/tietoaeduskunnasta/julkaisut/Documents/ekj_7+2001.pdf
Asetuksessa kuoleman toteamisesta (27/2004) ihminen määritellään kuolleeksi, kun kaikki hänen aivotoimintansa ovat pysyvästi loppuneet. Kuulostaa selkeältä ja yksiselitteiseltä. Useimmiten kuolemaa on kuitenkin vaikea palauttaa yksittäiseen hetkeen tai tapahtumaan. Ennemminkin kuolema on prosessi, jossa suurimmalle osalle ihmisistä tapahtuu tiettyjä fyysisiä muutoksia. Terveyskeskuksen vuodeosastoilla haastattelemani hoitajat kuvasivat näitä kuoleman merkkejä yksityiskohtaisesti ja elävästi.
Useimmiten lähestyvä kuolema antaa itsestään ainakin joitain viitteitä.
Tiedon saaminen omasta kuolemasta on monelle järkyttävä tieto. Väitöstutkimuksessani syöpään sairastuneet kertoivat jo diagnoosin olleen heille ensimmäinen ymmärrys siitä, että kuolema koskettaa myös heitä. Toisen kerran järkytys tuli siitä, että parantava hoito lopetettiin.
Tieto ja tietoisuus ovat kaksi eri asiaa. Tietoa tarvitaan siihen, että ihminen voi aloittaa oman ajatus- ja tunneprosessinsa elämän rajallisuudesta. Tietoisuus omasta kuolemasta on vaikeampi saavuttaa. Jatka lukemista ”Kuinka kuolen?”
Maailman terveysjärjestö (WHO) määrittelee, että elämän loppuvaiheenhoito tulisi olla kokonaisvaltaista hoitoa. Kuolevan ihmisen ja hänen omaisensa hoidon tulisi sisältää kivun ja muiden oireiden hoidon sekä fyysiset hoitotoimet. Näiden lisäksi WHO nostaa esille psykososiaalisten ja spirituaalisten (spiritual) näkökulmien varhaisen tunnistamisen, arvioinnin ja hoidon.
Sosiaali- ja terveysministeriölle tehty selvitys suomalaisen saattohoidon ja palliatiivisen hoidon minimivaatimuksista jatkaa WHO:n linjaa. Suomalaisessa suosituksessa mainitaan yksilön henkisen ja hengellisen tuen tarve sekä oikeus saada ”vakaumuksen mukaista eksistentiaalista tukea, esimerkiksi sairaalasielunhoidolliset palvelut”. Jatka lukemista ”Henkinen, hengellinen, eksistentiaalinen tuki osana koti(saatto)hoitoa”
Perustuslaissa säädetään yksilön oikeudesta sosiaaliturvaan. Lain mukaan jokaisella, joka ei kykene hankkimaan ihmisarvoisen elämän edellyttämää turvaa, on oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon. Julkisen vallan on turvattava jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut ja edistettävä väestön terveyttä (PL 19 §). Tarkempia säännöksiä sosiaali- ja terveyspalveluista on esimerkiksi sosiaalihuoltolaissa ja terveydenhuoltolaissa.
Vanhan ihmisen osalta näiden oikeuksien toteutuminen on kuitenkin usein riippuvainen siitä, onko hänellä omaisia tukenaan. Vaikka omaisilla ei lain mukaan ole vastuuta hoivan järjestämisestä, olettaa lainsäädäntö omaisten olevan vanhuksen tukena. Jatka lukemista ”Omainen hoivaajana ja lainsäädännön omaisolettama”
Tänään blogi vie meidät syöpä -tematiikkaan ja yksinolemisen kivun äärelle. Seuraava kirjoitus on narratiivisen analyysin tulosta eikä sellaisenaan kenekään yksittäisen henkilön kokemus. Teksti on lainattu lyhennelmä pro gradu -tutkielmastani ”Elämää syövän kanssa: Narratiivinen tutkimus henkisen ja hengellisen tuen merkityksestä syöpää sairastavalle” (Saarelainen 2009).
Kaisa oli saanut kutsun normaaliin rutiininomaiseen syöpätarkastukseen, eikä ollut ajatellut sitä sen kummemmin. Lääkäriltä oli kuitenkin tullut kutsu jatkotutkimuksiin. Vielä silloinkaan Kaisa ei ollut ajatellut, että kyseessä saattaisi olla jotakin vakavampaa. Tieto syövästä oli tullut täysin yllätyksenä, hän ei ollut odottanut mitään erityisiä tietoja.Jatka lukemista ”Tuen kaipaamisen tarina”
Väitöskirjassani perehdyin nuorten syöpää sairastaneiden aikuisten toipumiseen ja kokemukseen elämän merkityksellisyydestä syöpähoitojen jälkeen. Tässä kirjoituksessa avaan syöpäprosessia tuen saannin näkökulmasta sekä siitä miten tukea olisi mahdollista kehittää tulevaisuudessa.
Informaatiotuki. Usein tieto diagnoosista tuli joko puhelimen tai kirjeen välityksellä. Tällöin varsinainen ensimmäinen tapaaminen hoitohenkilökunnan kanssa sijoittui muutamien viikkojen päähän itse diagnoosin saannista. Ongelmana ei varsinaisesti ollut itse kirje tai puhelu – ongelmana oli aika. Jatka lukemista ”Syöpä nuoren aikuisen haasteena”
