Author Archives: Matti T J Heino

Suunnistusta lumeen ja riskien näreikössä

Posted on by

Kirjoitin hiljattain onnen oikoteiden markkinoinnista tutkimustiedolla. Palasin aiheen ääreen kun minulta kysyttiin, olisiko ihmisten syytä antaa pitää harhaluulonsa ja mahdollisesti hyötyä lumevaikutuksesta, eikä kertoa mitä mieltä tiede on heidän popsimistaan pillereistä. Entä millaisia asioita on syytä kokeilla itse? Yritän vastata kysymyksiin alla.

Mielestäni toisten uskomusten romuttaminen on arvokysymys, johon vastaus vaihtelee tilanteen vakavuuden sanelemalla jatkumolla. Jos jollekulle tulee hyvä mieli homeopaattisista “lääkkeistä”, onko syytä korjata tämän harhakäsityksiä siitä, mitä tapahtuu kun vettä ravistetaan? Entä jos hän saa syövän ja kieltäytyy muusta hoidosta uskomuksen vuoksi? Entä jos hän sen lisäksi on julkkis, jolla on vaikutusvaltaa muiden ihmisten käyttäytymiseen? Pahoja kysymyksiä, joihin vastauksia täytynee lähteä purkamaan omasta arvojärjestelmästään, ehkä punniten mahdollista tuhoa mahdolliseen mielipahaan verrattuna (palaan hyödyn ja haitan suhteeseen vielä alla). Itse olen huomannut, että väittely ylipäänsä mistään aiheesta mielipiteensä jo lopullisesti päättäneiden kanssa ei yleensä ole vaivan arvoista.

Cochrane Collaboration (ehkä maailman tunnetuin kriittisten tieteellisten yhteenvetojen luojaorganisaatio) teki katsauksen plaseboefektin kliiniseen vaikuttavuuteen ja keskimääräiseksi vaikutuskooksi tuli noin nolla. Joidenkin mukaan se johtuu Cochranen tavasta tehdä katsauksia, sillä näyttöä lienee esimerkiksi plasebokirurgiankin toimivuudesta… Tutkimusten määrästä ylipäänsä kertonee se, että lumevastetta on testattu jopa vastasyntyneillä (spoiler: vaikutusta ei löytynyt). On siis hyvä tiedostaa, lumelääkkeen vaikutuspotentiaalikin on vähän kiikun kaakun.

Entä kysymys siitä, millaisia asioita pitäisi kokeilla itse? Yksi tapa on tehdä “kattotarkastelu” hyötyjen ja haittojen välillä. Kummassa tulee aikaisemmin katto vastaan? Jos mahdollisen haitan katto on matalalla (eli ei mahdollisuutta aiheuttaa itselleen isoa/pysyvää vahinkoa) ja mahdollisen hyödyn katto ylhäällä —  tai sitä ei ole (eli saattaa saada erittäin isoa hyötyä, johtui se plasebosta tai jostain muusta) — niin kannattaa kokeilla mahdollisimman monia kategorian asioita, jos jokin vaikka toimisi. Jos taas potentiaalinen hyöty ei ole kovin suuri, mutta on esim. pieni mahdollisuus saada tuotteen käytöstä johtuen vahingossa vastakkaisen sukupuolen sukuelimet, ei homma välttämättä ole kevyenkään kokeilemisen arvoinen.

Tietenkin seuraavaksi ongelmaksi muodostuu, mistä tiedetään mikä on riskaabelia ja mikä ei. Yksi tapa nähdä tilanne on miettiä sitä evoluution kannalta; asioita, joita on ”kokeiltu” piiiitkään, voi pitää keskimäärin uusia kehitelmiä turvallisempina. Keskimäärin.

Tämä johtaa myös laajempaan ajatukseen siitä, että olemassaolevaa järjestelmää ronkkivat parannusyritykset ovat suuremmalla todennäköisyydellä haitallisia kuin hyödyllisiä. Kerron salaisuuden: mielestäni on todella surullista ja epämotivoivaa, että käytännössä kaikki ”helpot ratkaisut” ovat fuulaa. Kaikella on hintansa — tietyillä lääkkeillä voi hetkellisesti parantaa keskittymiskykyä ja muistia, mutta aivojen sörkinnän jälkeen lepo (ja vieroitus) on välttämätöntä. Perussääntö lienee, että mitä tehokkaampi tuote, sitä isommat haitat.

On joitain asioita, jotka on vuosituhansien testauksen tuloksena osoittautuneet suhteellisen vaarattomiksi; kahvilla voi hetkellisesti parantaa muistia ja alkoholin kohtuukäytöllä saada hyvän olon (juuri ilmestyi tutkimus, jossa todettiin esim. viinin ja suklaan “syöpää estävien” vaikutusten olevan todennäköisesti höpöä). Liikunnalla taas voi saavuttaa molemmat hyödyt ja istumista vähentämällä välttää monet vaivat. Mutta vielä ei itselleni ole tullut vastaan sellaista yksittäistä oikotietä suorituskyvyn huikeaan parantamiseen, jolla ei olisi ollut hyötyään vastaavaa hintaa. Onneksi pieniä ja nimenomaan itselle sopivia temppuja (kuten moniajon lopettaminen ja ehdollisesta hyväntahtoisuudesta luopuminen) yhdistelemällä voi silti saavuttaa suuren vaikutuksen.

 

Lisälukemistoa kiinnostuneille:

Tutkimusten käyttö Onnen Oikoteiden markkinoinnissa: Case AlphaBRAIN™

Posted on by

[Varoitus: teksti sisältää luvuilla argumentointia, mikä saattaa joillain aiheuttaa päänkivistystä ja pahoinvointia]

Aivovoimaa purkista, tieteellisesti?

Oman elämän “optimointi”, “biohakkerointi” ja mittaaminen ovat olleet tietyissä piireissä kovasti pinnalla viime vuosina (HS uutisoi aiheesta viimeksi torstaina). Koska mitä erilaisempia tutkimuksia käytetään elämänsä parantamisesta kiinnostuneiden köyhdyttämiseen, ajattelin kirjoittaa yhdestä esimerkistä:

Itsensä henkisestä ja fyysisestä kehittämisestä kiinnostunut ystäväni pyysi minua arvioimaan lisäravinnetta, joka lupaa tieteelliseen tutkimukseen perustuen parantaa keskittymiskykyä ja vireystilaa, auttaen saavuttamaan mielesi todellisen potentiaalin. En tiedä paljoakaan lisäravinteista, mutta Onnen Umpikujien koluamisesta minulla on pitkä ja opettavainen kokemus.

Netissä AlphaBRAIN on saanut paljon näkyvyyttä moniosaaja Joe Roganin hehkutuksesta johtuen. Pikainen googlaus näyttää, kuinka eräs bloggaaja kertoo lähes puolittaneensa “aivojensa iän” ja toinen saavuttaneensa upean unenlaadun. Tuotteen esittelyvideokin näyttää melkoisen vakuuttavalta:

Kuulostaa tietenkin hienolta, mutta ikävä kyllä väitteet hyödyistä osoittautuvat tarkemmassa tarkastelussa roskaksi. Siinä nyt ei sinänsä ole mitään uutta, mutta asian tekee huomionarvoiseksi se, että yrityksen itsensä tekemä poikkeuksellisen tieteellinen tutkimus näyttäisi tukevan samaa havaintoa. Keskityn alla tuohon mainittuun tutkimukseen – muita tuotteen markkinointikäytössä olevia tutkimuksia on ruodittu toisaalla.

Kurkistus konepellin alle – kuinka tutkimustuloksia luetaan

Onnit Labsin tiedote kertoo pilottitutkimuksen näyttäneen pienestä otoskoostaan huolimatta hyvin lupaavia tuloksia jatkotutkimuksia ajatellen. Seuraavaksi kerron, miksi tilanne oikeastaan on päinvastainen.

“The following are the results of the Proof of Concept for a Randomized, Double Blind, Placebo Controlled, Parallel Group, Efficacy Study of Alpha BRAIN™ Administered Orally”

Taulukko alla tiivistää tutkimuksen tulokset. Tässä pelissä on kyse siitä, löydetäänkö ryhmien välillä eroja, joiden voidaan sanoa olevan niin suuria, että olisi epätodennäköistä että ne johtuisivat sattumasta. Mitä taulukko kertoo?

  • M tarkoittaa keskiarvoa, tulosmuuttujia on yhteensä 16 vaikeasti lausuttavaa kirjainyhdistelmää, joilla tarkoitetaan henkistä suoriutumiskykyä mittaavia testejä.
  • ”Tilastollisesti merkitsevät erot” (suure, joka ei kerro merkityksestä käytännön elämälle mitään) näkyvät sinisellä. Plasebo- ja AlphaBRAIN-ryhmien välillä eroja löytyi kahdella muuttujalla (ks. sarake ”+45 days”).
  • Tutkijat antavat ns. p-arvoksi <0.05. Tämä merkitsee sitä, että jos havaitaan vaikutus jollain noista testeistä, on vain 5% mahdollisuus, että tulos on sattuman tuotosta, jos vaikutus on olemassa.

Tästä voi edelleen päätellä, että keskimäärin joka kahdeskymmenes testi (5% x 20 = 100%) puoltaa AlphaBrain-ryhmää silloin, kun vaikutusta ei todellisuudessa ole. Pikaisella laskutoimituksella todennäköisyys saada 1-3 ”osumaa” (eli muuttujaa, joissa näkyy ”vaikutus”) sattuman (vs. tuotteen) vaikutuksen vuoksi on n. 20%. Toisin sanoen, joka viides kerta kun tutkijat olisivat arponeet tulokset, he olisivat saaneet eroja 1-3 testissä (ja mehän emme tiedä, kuinka monta tutkimusta haudattiin, ennen kuin tämä julkaistiin).

“[T]hese preliminary data do indicate the potential for efficacy in several areas of cognitive functioning”

TuloksetKatso seuraavaksi saraketta ”Baseline”. Siinä näkyvät tulokset silloin, kun molemmat ryhmät on popsineet kaksi viikkoa lumepillereitä ennen varsinaisen kokeen alkamista. Eroja näkyy kolmella muuttujalla, mutta yhdessäkään näistä ei ero näy enää seuraavalla mittauskerralla! Toisin sanoen, testit antavat hyvin vaihtelevia tuloksia, ja sattumalla on iso vaikutus tuloksiin, koska muuttujia on niin monta (16 kpl).

Tuomio: tutkimuksen tuloksista on vaikea innostua hyvällä tahdollakaan, koska samat tulokset olisi ihan hyvin voinut saada smartieseja popsimalla (paitsi että niissä on sokeria, joka varmaankin aiheuttaa hetkellistä boostia).

Pienestä otoskoosta johtuen ei kuitenkaan voida tietää, etteikö tuolla valmisteella esim. olisi vain pientä vaikutusta, tai vaikutusta joihinkin tiettyihin alaryhmiin niin, että joihinkuihin se vaikuttaa kovasti ja toisiin aivotehoja heikentävästi, jolloin keskiarvovaikutus on nolla. Luvatut lisätutkimuksetkaan tuskin valaisevat käytettyihin menetelmiin liittyviä kysymyksiä (p-arvojen luovasta ronkkimisesta löytyy lisätietoa täältä).

Oli miten oli, esitutkimusluonteestaan huolimatta tapaus toimii oppikirjaesimerkkinä siitä, kuinka markkinointipuhe (niin tieteellisissä artikkeleissa kuin tiedeuutisoinnissakin) usein poikkeaa täysin lukujen kertomasta tarinasta.

Lohdullinen epävarmuus

Posted on by

Päivitetty kirjoitus täällä.

Tällä viikolla tuli kuluneeksi tasan kolme vuotta siitä, kun satuin ostamaan työmatkojen ratoksi audiokirjakauppa Audiblen alennusmyynneistä Leonard Mlodinowin kirjan nimeltä The Drunkard’s Walk: How Randomness Rules Our Lives (tiivistelmä). Kirja ihmetytti, hengästytti sekä aiheutti pitkän ketjun lukuelämyksiä ja muita tapahtumia, jotka lopulta johtivat muun muassa tilastotieteestä innostumiseen (tästä ehkä lisää toiste) ja siihen, että sinä tällä hetkellä luet tätä tekstiä.

Kuten jokainen yrittäjä ja onnettomien romanssien jälkeen upean kumppanin löytänyt henkilö tietää, satunnaistapahtumilla on elämiimme valtava vaikutus. Toisaalta tämä tarkoittaa, ettei ole mahdotonta, että huominen tuo mukanaan kaiken pilaavan katastrofin – toisaalta taas asiat voivat myös muuttua parempaan. Mistä tiedämme, mitä tulee tapahtumaan?

Inhottavaa on, että me emme yksinkertaisesti tiedä. Positiivista on, että meidän ei välttämättä tarvitsekaan tietää.

Ei se mitään, ensi kerralla suojakäsineen kanssa! Kuva: Ismo Pitkänen

Kirjassaan Dance with Chance (kirjan idea tiivistettynä) päätöksenteon tutkija, tilastotieteilijä ja psykologi – kaikki alansa huippuja – pyrkivät vastaamaan kysymykseen “Miksi ennusteet epäonnistuvat, ja mitä tehdä niiden sijasta?”. He ehdottavat kolmiosaista taktiikkaa, jonka olen suomentanut vapaalla kädellä Hyväksy–Arvioi–Laajenna (HAL) -taktiikaksi.

1. Hyväksy tulevaisuuden epävarmuus

Runoilija John Keatsin lanseeraamalla termillä negatiivinen kyvykkyys nimitetään taitoa elää epävarmuuksien keskellä;  hyväksyä epävarmuus ilman jatkuvaa tarvetta kuvitella, että tiedämme tulevaisuudesta enemmän kuin todellisuudessa voimmekaan tietää. Sillä vaikka mitä uskottelemmekaan itsellemme, emme olisi voineet vuosikymmen sitten ennustaa meille myöhemmin tapahtuneita asioita.

Henkilökohtaisesti olen hyötynyt mindfulness-harjoittelusta epävarmuuden hyväksymisen taidon kehittämisessä.

2. Arvioi epävarmuuden laajuus

Ilmaise epävarmuus määrällisesti: pohdi mielessäsi mahdollisia tulevaisuuksia ja määritä, mikä on 95%n todennäköisyydellä pahimman ja parhaimman skenaarion välinen ero (toisin sanoen, olisit oikeassa 95 kertaa sadasta, tai 19 kertaa 20:sta). Yritä päästä mahdollisimman lähelle tuota 95%:a, et hyödy mitään arvioimalla yrityksesi saavan ensi vuonna nollasta miljoonaan uutta asiakasta (mikä voisi olla totta esim. 99,9999% todennäköisyydellä).

3. Laajenna arviotasi

Päätöksenteon tuloksia tutkittaessa on havaittu, että paras arviomme siitä, mitä 95%:a mahdollisista tapahtumista pitää sisällään, menee yleensä metsään. Siksi kuilu todennäköisen parhaimman ja huonoimman skenaarion välillä pitääkin vielä kertoa kahdella (tai ei ainakaan alle 1,5:llä). Jos olet arvioinut, että 95% todennäköisyydellä tienaat kolmen vuoden päästä vaikka 1500– 2500 euroa kuussa, suunnittele sen varalle, että tienaisit mitä tahansa tuhannen ja kolmen tuhannen euron välillä. Jos olet arvioinut, että talosi (tai säästöjesi) arvo 20 vuoden kuluttua on välillä 300 000 – 325 000 euroa, laajenna arviotasi esim. välille 290 000 – 340 000 ja varaudu siihen.

Tämän lisäksi kannattaa miettiä, voiko jokin äärimmäisen epätodennäköinen tapahtuma totaalisesti tuhota sinut ja voiko (tai kannattaako) siihen varautua. Asuntokuplien puhkeaminen, työttömyys, sota ja pörssiromahdukset tapahtuvat harvoin odotetusti. Haluat ehkä hajauttaa sijoituksiasi ja vakuuttaa itsesi sairauden varalle, mutta meteori-iskuun lienee turha varautua. Huomioi myös, että mitä pidemmälle ajassa yrität katsoa, sitä epävarmemmaksi arvio muuttuu.

Yhteenveto

Johtopäätöksenä voitaneen sanoa, että elämän ennustaminen ei ole mahdollista, maailma on luonteeltaan epävarma ja se on pohjimmiltaan hyvä asia. Epävarmuus tarkoittaa muutoksen pysyvyyttä, mikä taas tarkoittaa, että a) hämmästyttävät onnenpotkut ovat mahdollisia ja b) on ylipäätään vain neljä mahdollista tilannetta: 1) asiat pysyvät samana, 2) asiat menevät huonompaan, 3) asiat paranevat, 4) joku edellämainittujen yhdistelmä. Kohta 1) on menneisyyden huomioonottaen äärimmäisen epätodennäköinen, ja muista kohdista ei voi etukäteen tietää. Ainoa, mitä on tehtävissä, on valmistautuminen – tässä tulee apuun HAL-taktiikka.

Lopuksi kannattaa muistaa, että arvelut tulevaisuudesta ovat aina arvauksia ja vaikka ne olisivatkin välttämättömiä, ei pidä unohtaa niihin liittyvää epävarmuutta. Kuten aiemmin mainitsemani tutkijat asian ilmaisevat; “By all means make forecasts — just don’t believe them”.

 

Kirjallisuutta:

 

  • Nassim Nicholas Taleb – Fooled by Randomness: The Hidden Role of Chance in Life and in the Markets (suom. Satunnaisuuden hämäämä: Sattuman salattu vaikutus elämässä ja markkinoilla). The Black Swan: The Impact of the Highly Improbable (suom. Musta joutsen: Erittäin epätodennäköisen vaikutus). Antifragile: Things That Gain from Disorder (suom. Antihauras: Asioita, jotka hyötyvät epäjärjestyksestä).

 

 

Saako äidin savuttomaksi säikäyttämällä?

Posted on by

Törmäsin taas Tuhkalapset-nimiseen, viime vuonna julkistettuun shokkikampanjaan ja jäin miettimään pelon merkitystä käyttäytymisen muutoksessa.

Jos et tunne kampanjaa, puhun siis tästä:

Mikä saa ihmisen muuttamaan käyttäytymistään?

Kampanjavideon Youtube-kommenteista löytyy muun muassa seuraavanlainen käyttäjäkommentti:

“Video voi olla järkyttävä mutta niin sen pitääkin. Tarkoitushan on muuttaa ihmisiä.”

 

Tämä tiivistää paljon. Useinhan ajatellaan, että tunteita herättämällä saadaan aikaiseksi ketju, jossa 1) kohdehenkilö ravistellaan huomaamaan ongelma, minkä johdosta tämä 2) aloittaa itsetutkiskelun, joka taas saa hänet (järkiperäisesti toimivana yksilönä) 3) tekemään tarvittavat muutokset elämässään.

Järkeenkäypä ajatusmalli? Kyllä.

Toimiva resepti? Ei.

Itse asiassa uhkailua ja pelottelua sisältävä viestintä on todettu hyödyttömäksi paitsi tupakoinnin vähentämisessä, myös muissa tärkeissä käyttäytymisen muutokseen tähtäävissä ohjelmissa, kuten HIV:n ehkäisyssä (tutkimuksia esim. täällä, täällä ja täällä).

Eräässä vuonna 2010 Health Psychology-lehdessä julkaistussa artikkelissa (linkki) tutkittiin tupakoivien ja tupakoimattomien ihmisten aivoja, kun nämä altistettiin uhkaaville viesteille. Huomattiin, että uhkaava viesti sai sekä tupakoivien että tupakoimattomien ihmisten huomion keskittymään viestiin, mutta tupakoivien aivot välittömästi käänsivät huomion pois itse viestistä. Toisaalla (tutkimus) taas näytettiin, miten ahdistavan viestin nähneet tupakoitsijat kokivat itsensä vähemmän haavoittuvaisiksi, kun heille näytettiin ahdistava viesti tupakoinnin vaaroista.

Näyttäisikin siltä, että yllämainittu kolmen kohdan ajatusketju putoaa väkivaltaisesti naamalleen jo kohdan 1) jälkeen!

No mutta, ei kai siitä nyt harmiakaan voi olla?

Voimme toki ajatella, että pelottelukampanja vaikkapa saa tupakoivien äitien läheiset puuttumaan tupakointiin entistä helpommin, ja vaikka kaikki eivät viestiä sisäistäisikään, edes joidenkin tupakointi vähenisi. Kannattaa kuitenkin miettiä seuraavaa ennakkotapausta pelottelutaktiikoiden pitkäaikaisesta käytöstä:

Yhdysvalloissa on ollut käynnissä jo ainakin vuodesta 1978 lähtien Scared straight-nimellä kutsuttuja ohjelmia. Niissä nuoret, jotka ovat vaarassa ajautua rikosten polulle “ravistellaan hereille” viemällä heidät tutustumaan todellisen vankilaelämän kurjuuteen. Tulos: kun ohjelmien tehoa viimein tutkittiin, todettiin niissä mukana olevien nuorten todennäköisyyden suorittaa rikoksia kasvaneen keskimäärin 13%. (Tutkimusartikkeleita kalliiden ohjelmien surkeasta suoriutumisesta täällä ja täällä).

Jos emme käyttäytymisen muutosta suunnitellessa kysy, mitä tiedämme siitä etukäteen – saati jälkikäteen mittaa, kuinka olemme pärjänneet – on mahdollista mennä metsään niin että rytisee. Tupakoinnin lopettamiseen tähtäävien interventioiden toimivuudesta eri tyyppisille ihmisryhmille on saatavilla muutakin kuin mutu-tietoa (ks. esim. tämä), ja siksi onkin täysin päätöntä ampua rahaa hyvältä tuntuviin kampanjaideoihin, jotka saattavat vain pahentaa asiaa.

Kuten niin monessa muussakin tapauksessa, paljon hyvää saavutettaisiin dialogilla. Kun tärkeää asiaa ajava järjestö, käytännön toteutuksen osaava markkinointitoimisto ja sosiaalipsykologian asiantuntija löytäisivät yhteisen tavoitteen, voisi syntyä kauniita asioita.

Menneisyyden minä, tuo ikuinen pölvästi?

Posted on by

Päivitetty teksti täällä.

En tiedä teistä, mutta oma menneisyyden minäni on ollut melkoinen hölmöläinen. Naiivi paskiainen, joka on tai ei ole tiennyt, mikä itselleen ja muille on parhaaksi, muttei ainakaan ole osannut toimia sen mukaisesti. Nykyisyyden minäni tietenkin tietää paremmin ja hänellä on tapana katsoa menneisyyden minääni päätään pyöritellen. Olen tietenkin iloinen, että nykyisyyden minä on fiksumpi kaveri kuin menneisyyden minä, mutta herää kysymys: mitä tulevaisuuden minä ajattelee nykyisyyden minästä? Ja entäs sitten, kun katsomme nykyisyyden yhteiskunnan silmin menneisyyden yhteiskuntaa ja mietimme tulevaisuuden yhteiskunnan ajatuksia molemmista?

Kuva: Ismo Pitkänen

Kuva: Ismo Pitkänen

On olemassa filosofinen näkökulma (nk. pessimistinen metainduktio), jonka mukaan hienot teoriat ihmiskunnan historiassa ovat aina jossain vaiheessa osoittautuneet vääriksi – emme enää usko sellaisiin intuitiivisiin itsestäänselvyyksiin, kuten eetteriin avaruuden täyttäjänä tai flogistoniin tulen polttoaineena. Miksi meillä siis olisi syytä uskoa, että yhteiskunnassa tai omassa päässämme tosina pidetyt ajatukset olisivat sen enempää totta, kuin mitä olivat aikaisempien sukupolvienkaan käsitykset?

Oli toiveikkuuteen perusteita tai ei, haluaisin tulevaisuuden minäni ajattelevan, että nykyisyyden minä tekee parhaat päätökset sen tiedon valossa, mitä hänellä on. Samaan tapaan haluaisin oppia katsomaan menneisyyden minääni siltä kantilta, että tällä oli tietty määrä valoa päässään ja tämän valon avulla hän teki parhaat mahdolliset päätökset.

Voisiko samanlaisella lempeydellä katsoa ihmiskuntaa, jolle on kaikissa historian vaiheissa mitä todennäköisimmin menneisyyden yhteiskunta näyttäytynyt hölmöläisten kylänä? Vaikka usein ”leikillään” sanotaankin, että ennen kaikki oli paremmin, kyse on yleensä vain hyvien asioiden muistelusta kun huonot puolet ovat unohtuneet. En usko, että mikään yhteiskunta tarkoituksella tekee asioita huonommin kuin voisi ja suurin osa ihmisistä varmasti mielestään toimii parhaalla mahdollisella tavalla. Ehkä meidän pitäisikin tuntea enemmän empatiaa menneisyyden olioita kohtaan.

Kuva: Ismo Pitkänen

Kuva: Ismo Pitkänen

Mikä tärkeintä, meidän olisi voitava katsoa niin itseämme, kuin nykyistä yhteiskuntaammekin tämän myötätunnon linssin läpi – luultavasti parhaillaan tulevaisuuden minä ja tulevaisuuden yhteiskunta katsovat meitä kulmiaan kohotellen. Siksi olisi syytä suhtautua vähemmän tosissaan siihen, minkä ”tiedämme todeksi” ja suuremmalla armolla niitä kohtaan, joiden väärässä olosta olemme varmoja.

Vai oletko eri mieltä?

 

Juttu julkaistu Status-lehden numerossa 2/13.

 

Hönkäys Hengentiedettä: Mikä toimii käyttäytymistä muutettaessa?

Posted on by

Päivitetty teksti täällä.

Hönkäys Hengentiedettä –juttusarjassa tarkastellaan mielenterveyden psykologiaa tieteellisten artikkelien kautta.

Clinical Psychology Review -lehdessä julkaistussa artikkelissaan “What should we expect from psychotherapy?”, Marvin Goldfried käsittelee terapioiden toimivuuteen yhdistettyjä asioita sekä tutkimuksen ja käytännön välistä kuilua.

5–10 potilasta sadasta saa psykoterapiasta enemmän haittaa kuin hyötyä. Goldfried argumentoi tämän johtuvan pääasiassa kahdesta asiasta: terapiasuhteen luonteesta ja spesifeistä interventiotekniikoista. Nämä kaksi näyttäisivätkin olevan keskiössä niin toimimattoman, kuin toimivankin terapian lopputuloksessa. Hänen mukaansa prosessitutkimus antaa viisi edellytystä, jotka ovat yhteisiä kaikille onnistuneille terapiasuhteille ja -tekniikoille:

  1. Myönteiset odotukset: potilaan halu muuttua ja oletus siitä, että positiivinen muutos on mahdollinen.
  2. Vahva potilas-terapeutti -liittouma: vahva ns. terapeuttinen allianssi, joka koostuu yhteisymmärryksestä sen suhteen, millaisia tavoitteita asetetaan ja kuinka ne saavutetaan.
  3. Tietoisuus ongelmien taustatekijöistä: jotta voi muuttua, on tiedettävä, mikä muutokseen vaikuttaa. Ajatusten, tunteiden ja tekojen välisten yhteyksien ymmärtäminen on tärkeää, samoin kuin sen tiedostaminen, millainen vaikutus muilla ihmisillä on itseen ja omilla teoilla on muihin.
  4. Positiiviset muutoskokemukset: tietoisuuden lisäämisen ohella on tärkeää, että potilas ottaa riskejä muuttamalla käyttäytymismallejaan ja saa näistä muutoksista positiivisia lopputulemia.
  5. Kannustaminen jatkuvaan todellisuustestaukseen: yksittäiset positiiviset muutoskokemukset eivät riitä, vaan niitä tulisi myös käsitellä ajatuksella, peilaten sisäistä maailmaa ulkoisiin realiteetteihin.

Mielestäni nämä viisi kohtaa käyvät hyvin järkeen myös kliinisen psykoterapiakontekstin ulkopuolella ja niiden pohtimisesta tuskin olisi harmia esimerkiksi vanhempi-lapsi- tai asiakas-palveluntuottaja -asetelmissakaan.

Artikkelissaan Goldfried myös kertoo, kuinka psykoterapian 1950-luvulta alkanut vaikuttavuustutkimus on kehittynyt ja millaisia ongelmia nykymallin satunnaiskontrolloitujen tutkimusten  (RCT, randomized controlled trials) tosimaailman praktiikkaan yleistämiseen liittyy. Hänen mukaansa näissä tutkimuksissa voi nähdä kolme pääongelmaa:

  • Ensinnäkin, niissä määrätään potilaat satunnaisesti hoitomuotoon sen sijaan, että interventio valittaisiin ongelman perusteella.
  • Toisekseen, niissä käytetään ennalta nimettyä hoitokertojen lukumäärää sen sijaan, että hoitokertoja olisi yksilöllisen tarpeen mukaan.
  • Kolmanneksi, RCT-asetelmissa käytetään teoreettisesti “puhtaita” interventioita sen sijaan, että terapeutti voisi tarpeen vaatiessa käyttää myös muiden teoreettisten lähestymistapojen mukaisia tekniikoita.

Näiden kolmen rajoituksen vuoksi Goldfriedin mukaan RCT-tuloksia ei tulisi suoraan kyseenalaistamatta yleistää tosimaailman hoitoihin – sen sijaan hoitojen tehokkuutta arvioivien päättäjien tulisi ottaa huomioon paitsi prosessitutkimuksen (“miten onnistunut terapia toimii?”), myös psykopatologian perustutkimuksen (“mitä tulisi muuttaa?”) esittämät kysymykset.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että näyttöpohjaisen hoidon suosituksia tulisi kiistää – varsinkaan oman kokemuksen tai intuition pohjalta (oma näkemys on aina kapeampi kuin kokonaiskuva). Todistusaineiston vastustamisesta voit lukea lisää täältä.

Goldfried, M. R. (2013). What should we expect from psychotherapy? Clinical psychology review, 33, 862-869.

Milloin valitsen epäilyksen, milloin avomielisyyden?

Posted on by

Päivitetty teksti täällä.

Ajattelutapoja rakentamassa.

Epäilys vai avoimuus, kas siinä pulma. Suurin osa siitä, miten ajattelemme maailman toimivan, on lähtöisin jostain yleisesti hyväksytystä ajatusrakennelmasta. Kuitenkin enemmän tai vähemmän säännöllisesti nämä auktoriteettiasemassa olevat ajatusrakennelmat sortuvat, kun jokin kokonaiskuvaan sopimaton havainto aiheuttaa vallankumouksen ajattelutavassa: evoluutio- ja suhteellisuusteoria ovat esimerkkejä tästä. Yleisellä tasolla suurin osa kaikista “oudoista” havainnoista osoittautuu väärinkäsityksiksi, mutta jotkin harvat tuovat lopulta mukanaan massiivisen muutoksen. Jälkikäteen väärinkäsityksiin panostaneita pidetään aikaansa tuhlanneina hölmöinä ja pelimerkkinsä todellisiksi osoittautuneille ilmiöille laittaneita edelläkävijäneroina.

Milloin sitten uutta, kiistanalaista ideaa pohtiessa olisi syytä valita skeptisyys, milloin taas avomielisyys? Neurotieteilijä V. S. Ramachandran ehdottaa kirjoituksessaan, että kannattaa kiinnittää huomiota kahteen asiaan:

[1] Puoltavatko (luotettavat, toistetut) havainnot ilmiön olemassaoloa?

[2] Tunnetaanko ilmiön vaikutusmekanismi?

Jos jokin ajatus on kiistanalainen vain siksi, että mekanismia ei tunneta – havaintoaineiston puoltaessa ilmiön olemassaoloa – Ramachandranin mukaan kannattaisi valita avomielisyys ja miettiä, onko jäänyt jumiin tuttuun ja turvalliseen ajatusmaailmaan.

Esimerkki: maapallon alkuaikojen suurmantereesta kiisteltäessä perusidealle oli paljon puoltavaa havaintoaineistoa (kohta [1]: kyllä), mutta mekanismi oli ennen mannerlaattoja hämärän peitossa (kohta [2]: ei). Telepatian olemassaolosta kiisteltäessä taas vaikutus pienenee sitä mukaa, mitä vähemmän koetulosta on mahdollista näpelöidä (kohta [1]: eivät) JA mekanismi on hämärän peitossa (kohta [2]: ei).

Henkilökohtaisesti en ole varma, onko asia ihan näin yksinkertainen ja lisäisin ainakin, että mekanismin pitää olla myös havainnoin osoitettavissa (spekuloidahan voi kuka vain mistä vain). Mutta jos on mahdollista rajoittaa väärässä olemisen riskejä ja panostaa pieni määrä resursseja moniin ilmiöihin, jotka todellisiksi osoittautuessaan toisivat suuren hyödyn, kannattanee valita avomielisyys. Jos taas väärässä oleminen olisi tuhoisaa – esimerkiksi ilmenee, että kristallit eivät parannakaan syöpää – kannattaa mieluummin pitäytyä vanhoissa hyväksihavaituissa konsteissa.

Kolme edellytystä kehitykselle

Posted on by

Päivitetty teksti täällä.

Mikä johtaa kasvuun?

Kun ihminen haluaa kehittyä jollain elämänalueella, hän tavallaan rakentaa muurahaispesää: perusasioihin kuuluu, että allaoleva maa pystyy kannattelemaan pesän painon, sisäosat eivät mätäne (tai jos mätänevät, niin se huomataan ajoissa ja huonoksimennyt materiaali voidaan korvata) ja jos joku potkaisee pesää, se voidaan joustavasti rakentaa uudelleen edellisestä oppineena – kolonian tulevaisuuden kannalta kriittisten osien sijaitessa koskemattomissa maan alla.

Erään kyseenalaisen teorian mukaan 10 000 tuntia harjoittelua tekisi mestarin. Olen jo lähtökohtaisesti eri mieltä väitteen kanssa siksi, että jos harjoittelu ei kasaa tietoa/taitoa (kohta 2 alla), niin mikään tuntimäärä ei aiheuta kehitystä. Olen kuitenkin käyttänyt suurin piirtein tuon määrän aikaa kehittymisasioiden parissa, joten mainitsen alla muutamia havaintoja, joiden takana seison vahvasti kunnes muutan mieleni vastakkaisen todistusaineiston edessä:

  1. Kehitysalueen kannattaa olla luonteeltaan henkistä laatua – fyysinen kehitys on helpommin katoavaa. Loukkaantumiset tai fyysiset sairaudet saattavat rapauttaa kuntosalilla hankitut lihakset, mutta jos olet ylläpitänyt kuntoasi harjoittelemalla käsilläkävelyä, kyseessä on taito, joka säilyy pitkänkin tauon jälkeen. Jos kyseessä taas on jonkin alueen tiedon lisääminen, sitä voi myös jakaa suhteellisen helposti muille.
  2. Jotta kehitystä voi tapahtua tiedossa tai taidossa, sitä on voitava latoa kerroksittain olemassaolevan pohjan päälle – vain näin se kasautuu. Tästä voimme johtaa, että pohjan on oltava luotettava (se kuvaa todellista ilmiötä) ja merkityksellinen (ei esim. välittömästi vanhenevaan tietoon kuten netin uutisartikkeleihin pohjaava) opeteltavaan asiaan nähden. Jos alamme kehittää osaamistamme maailman toimintaperiaatteista sille oletukselle, että aurinko kiertää maata tai lotto on työntekoon verrattavissa oleva tapa rikastua, pohjaoletuksen kumoutuessa kaikki siitä riippuvainen tieto happanee hetkessä.
  3. Koska tiedon tai taidon hyödyllisyys yleensä paljastuu vasta jälkikäteen, on mahdollisuuksien puitteissa yleisestikin hyvä keskittyä asioihin, joilla on enemmän kuin yksi tarkoitus. Jos vaikka ilmenee, että kertomakirjallisuuden lukeminen ei lisääkään ymmärrystämme toisten ihmisten mielistä tai paranna empatiakykyämme tai aiheuta muutoksia persoonallisuuteemme, se on ainakin estänyt avaamasta televisiota tai luonut uusia kokemuksia sekä puheenaiheita. Toisaalta jos monien suosittujen itsehoito-oppaiden neuvosta olisimme käyttäneet aikamme “menestyksen visualisoimiseen sen houkuttamiseksi” (1, 2), taustaperiaatteen osoittautuminen perättömäksi tekee ko. puuhaan käyttämästämme ajasta melkolailla turhanpäiväistä (kävin kääntymässä tälläkin polulla, saamastani opetuksesta joskus toiste).

Aina välillä kysytään, mikä sitten on järkevää? Koska jokainen on yksilö, epäilen yleismaailmallisten totuuksien olemassaoloa. Jos kuitenkin esimerkit kiinnostavat, itselleni toimii seuraavanlainen paletti:

  • Kamppailulajien harrastaminen laaja-alaisesti: nöyryyden oppiminen, itsepuolustustaidot, fyysinen kunto.
  • Mietiskely: tauon pitäminen, omasta mielestä oppiminen, muistin konsolidoituminen (eli opittujen asioiden “uppoaminen” häiriöiden puuttuessa), mahdolliset terveyshyödyt. Itse teen tällä ohjelmalla 20 minuuttia päivässä, mutta kymmenenkin monien mielestä toimisi. Kaksi eri pituista, ilmaista ohjattua harjoitetta löytyy täältä.
  • Uuden kielen opiskelu: edut lienevät melko itsestäänselviä. Itse käytän tätä loistavaa ilmaisohjelmaa, 5-10 minuuttia päivässä on kahdeksan kuukauden aikana kasannut reilun 1200 sanan sanavaraston espanjaa. Toimii hyvin päivittäisenä rutiinina, kun edellisen kohdan yhdistää tähän.
  • Tiskaus, imurointi, työmatkakävely tai mikä tahansa tylsä rutiini yhdistettynä audio-tietokirjan kuunteluun. Paremman ratkaisun puutteessa hankin kirjat täältä puhelimeeni, mutta ei liene ainoa vaihtoehto (otan vastaan suosituksia audiokirjapalveluista).

Ja sitten se tärkeä kysymys, joka pitäisi aina muistaa esittää: entä jos olen väärässä tästä kaikesta? Jos palataan alussa mainittuun muurahaispesään, sen potkujohteisen leviämisen pahimman skenaarion seuraus olisi todennäköisesti vain oppimiskokemus niin kauan, kuin mitään “tietämäänsä” ei ottaisi liian vakavasti.

Hönkäys Hengentiedettä: Miksei näyttö vakuuta?

Posted on by

Päivitetty kirjoitus täällä.

Uudessa Hönkäys Hengentiedettä -juttusarjassa tarkastellaan mielenterveyden psykologiaa tieteellisten artikkelien kautta.

Clinical Psychology Review -lehden tulevan marraskuun erikoisnumerossa: “The Future of Evidence-Based Practice in Psychotherapy” julkaistaan useita psykoterapian tulevaisuuteen kantaa ottavia artikkeleita. Kirjoitus alla perustuu lehdessä julkaistavaan Lilienfieldin ym. artikkeliin (1).

Evidence-based practice (EBP, tai suomalaisittain näyttöön perustuva käytäntö) koostuu tieteellisestä tutkimustiedosta, kliinisestä asiantuntemuksesta ja asiakkaan mieltymyksistä sekä arvoista. Kuitenkin Lilienfield ym. mukaan kliinisen psykologian harjoittajat usein vastustavat todistusaineistoa ja luottavat mieluummin omaan intuitioonsa. Mahdollisiksi syiksi esitetään seuraavia:

1. Naiivi realismi (“uskon, mitä näen ja näin sen omin silmin”) saa kliinikot pitämään terapian jälkeen tapahtuvaa paranemista terapiasta johtuvaksi, huomioimatta muita tulokseen mahdollisesti vaikuttaneita syitä. Näihin kuuluvat lumelääkevaikutus, “spontaneous remission” eli paraneminen itsestään ajan myötä, regressio keskiarvoa kohti, terapiaan käytetyn vaivannäön oikeuttaminen itselleen ja monien samanaikaistesti käytettyjen hoitomuotojen tuoma vaikutus.

2. Ihmisluontoa koskevat myytit: harhakäsitykset muistin toiminnasta (“terapiassa kaivetaan tukahdutettuja muistoja”), interventioiden tehosta (“unia tulkitsemalla päästään asioiden ytimeen”) ja aikaisen kokemuksen merkityksestä (“ongelmien juuret ovat lapsuudessa”).

3. Harhakäsitykset ryhmiä koskevien todennäköisyyksien soveltamisesta yksilöihin: ajatellaan, etteivät tutkimusten tulokset päde käytännön työssä, “koska jokainen ihminen on yksilö”. Väite on tietenkin totta, mutta perusteluna usein typerä: jos lääkäri tarjoaa sinulle kahta hoitoa, joista toinen pelastaa yhden sadasta ihmisestä ja toinen kaksikymmentä sadasta, ei valinnan pitäisi olla vaikea.

4. Todistustaakan kääntäminen päälaelleen: ajatellaan, että hoito toimii, ellei sitä ole näytetty toimimattomaksi. Kuitenkin tieteessä väitteet jonkin hoidon toimivuudesta ovat vääriä, kunnes toisin todistetaan – ei päinvastoin.

5. Terminologiset väärinkäsitykset: monet kliinikot eivät tiedä, mitä “näyttöön perustuvalla käytännöllä” (EBP) tarkoitetaan – ja saattavat jopa pitää terapioiden tutkimusta mahdottomana.

6. Käytännölliset, koulutukselliset ja asenteelliset esteet: tiedon saaminen vaatii kirjallisuuden lukemista ja sen ymmärtämistä, mikä vaatii aikaa ja vaivaa. Lisäksi akateemikot nähdään usein vieraantuneina kliinikkojen työn päivittäisistä realiteeteista.

Moni kohta yllä pohjaa omakohtaisen kokemuksen ja ammattitaidon asettamiseen tutkimustiedon edelle. Kuitenkin on perusteltua väittää, että intuitio ei aina tuo parasta mahdollista tulosta, ja saattaa jopa olla selkeästi yksinkertaisia algometreja heikompi työkalu päätöksentekoon (2). Tämä on erityisesti ongelma päätöksentekoympäristössä, joka antaa moniselitteistä tai hidasta palautetta, tai jossa syy-seuraussuhteet ovat epäselviä (3).

Yksi syy ongelmiin on mitä luultavimmin ihmisen taipumus suosia omien mielipiteidensä mukaista tietoa. Lue aiheesta lisää täältä ja vinkkejä asian korjaamiseen täältä.

 

(1) Lilienfeld, S. O., Ritschel, L. A., Lynn, S. J., Cautin, R. L., & Latzman, R. D. (2013). Why many clinical psychologists are resistant to evidence-based practice: Root causes and constructive remedies. Clinical psychology review, 33(7), 883-900.

(2) Grove, W. M., & Meehl, P. E. (1996). Comparative efficiency of informal (subjective, impressionistic) and formal (mechanical, algorithmic) prediction procedures: The clinical–statistical controversy. Psychology, Public Policy, and Law, 2(2), 293.

(3) Kahneman, D., & Klein, G. (2009). Conditions for intuitive expertise: a failure to disagree. American Psychologist, 64(6), 515.

 

Neljä tapaa tunnistaa sisäinen muumiosi

Posted on by

Päivitetty teksti täällä.

Max Planckin kerrotaan sanoneen, ettei uusi tieteellinen totuus syrjäytä edeltäjäänsä saamalla vanhan käsityksen kannattajat siirtymään puolelleen, vaan siten, että sen vastustajat ennemmin tai myöhemmin kuolevat. Erityisesti fiksut ihmiset pystyvät järkeilemään uuden tiedon joko hömpäksi tai omaa alkuperäistä käsitystään vahvistavaksi, mutta säilyttävät silti kuolevaisuutensa. Ja näin tiede etenee – yhdet hautajaiset kerrallaan.

On helppo kuvitella, kuinka ihmiset vanhetessaan kasvavat vastustuskykyisemmiksi uusille ajatuksille. Mitä pidemmälle erikoistuu, sen vahvemmaksi varmasti muodostuu kognitiivinen dissonanssi omaa käsitystä tukemattoman todistusaineiston edessä. Tuntuu pahalta ottaa askelia taaksepäin, kun on juuri ollut pääsemässä johonkin – meissä kaikissa asuu pieni muumio, jonka tehtävänä on suojella nykyistä maailmankuvaamme ympäröivää aarrekammiota.

http://www.classichorrorcampaign.com/wp-content/uploads/2012/02/mummys-shroud-black-and-white-still.jpg

Älä anna muumioiden määrätä elämästäsi!

Rakkaista, mutta toimimattomista ajatuksista täytyy kuitenkin voida päästää irti. On muistettava, että suurin osa uutisista on täysin merkitystä vailla vuoden päästä (poislukien Matti Nykänen). Suurin osa yritysten ja valtioiden pitkän tähtäimen strategioista näyttää harhaisilta viiden vuoden päästä (Neuvostoliitto yritti 13 kertaa). Ja suurin osa mullistaviksi uumoilluista keksinnöistä on unohdettu kymmenen vuoden kuluttua (kysy mistä tahansa patenttitoimistosta). Tänään tehdyt ennustukset ovat harvinaisen usein jo huomenna homeessa.

Toimintaympäristömme ja sen vaatimukset muuttuvat jatkuvasti. Ajattelu onkin pidettävä tuoreena käyttämättä sellaisia säilöntäaineita, jotka jymähdyttävät sen nykytilaansa.

Oma reseptini luovan tietotyön maailmasta, kiteytettynä neljään peukalosääntöön/heuristiikkaan:

1. Älä samaistu ajatuksiisi. Pidä ideoita mieluummin noutopöytänä, josta voi mutustella eri makuja, kuin osana minuuttasi.

2. Yritä todistaa olevasi väärässä ja palkitse itsesi onnistuessasi. Mikä olisi vaihtoehtoinen selitys? Mikä olisi kaukaa haettua, mutta tärkeää jos totta? Löydätkö sille todistusaineistoa?

3. Pysähdy hetkeksi, kun huomaat yllättyväsi. Onko tapahtunut vain sattuman oikku, vai kaipaako maailmankatsomuksesi päivitystä?

4. Kiinnitä huomiota siihen, kun ärsyynnyt tai vihastut. Hermostuitko sinä vai sisäinen muumiosi, jonka rauhaa häirittiin?

Ottaisin mielelläni vastaan kommentteja, tarinoita ja kokemuksia kamppailuista kapeakatseisuutta vastaan – joko kommentteina tähän tai facebook-ryhmään, tai sähköpostitse osoitteeseen matti.tj.heino [ät] helsinki.fi.

[alkuperäinen versio artikkelista julkaistu myös Status-lehden numerossa 1/2013]