Masentavaa venkoilua

Eilen Nature Climate Change -lehdessä julkaistun Tukholman ympäristöinstituutti SEI:n tutkimuksen mukaan päästökauppamekanismin porsaanreikä on mahdollistanut masentavaa päästöoikeuskikkailua. Artikkelia on ollut kommentoimassa myös Suomen ympäristöministeriön ilmastoneuvotteluiden pääneuvottelija Harri Laurikka. YLEn uutinen aiheesta tässä.

Homma on sujunut tähän tapaan:

Yksityiset yritykset voivat hankkia itselleen päästöoikeuksia ilmastonmuutosta hillitsevistä hankkeista, kuten esimerkiksi teollisuuden tuottamien voimakkaiden kasvihuonekaasujen vähentämisestä.

Joitakin voimakkaasti lämmittäviä teollisuuden kasvihuonepäästöjä voidaan vähentää hyvin edullisin keinoin. Artikkeli mainitsee erityisesti fluorihiilivety-23:n polttamisen kloorifluorihiilivety-22:a tuotettaessa ja ilokaasun tuhoamisen adipiinihapon valmistuksen sivutuotteena. Näillä kahdella tavalla yritykset ovat ansainneet kaikkiaan noin puolet kaikista myönnetyistä päästövähennyksin ansaituista päästöoikeuksista, vaikka ainoastaan alle puoli prosenttia päästövähennyshankkeista keskittyy näihin.

Koska rahanarvoisia päästöoikeuksia saa edullisin keinoin, alle päästöoikeuksien hinnan, vähentäminen kannattaa. Itse asiassa se kannattaa niin hyvin, että voimakkaita kasvihuonekaasuja kannattaa tupruttaa ilmaan valtavasti enemmän kuin tuotanto vaatisi, jotta on enemmän mitä vähentää. Raadollista. Ja tietysti juuri näin on tehty.

Väärinkäytösten estämiseksi on joitakin keinoja. Esimerkiksi kaasupäästöjen katon asettaminen historiallisen tai varovaisen päästödatan avulla voisi toimia. Tätä menetelmää onkin käytetty. Tutkimus esittelee kuitenkin muun muassa nämä kolme venäläistä teollisuuslaitosta, jotka päättivät luopua päästökattojen käytöstä. Päästöt nousivat turvamekanismeista luovuttaessa huomattavasti: KUVA tai yksinkertaisesti vain silloin kun päästöoikeuksien kaupalla alettiin hyötyä erityisen paljon, kuten tässä venäläisessä laitoksessa KUVA.

Ongelma on siis seuraava: koska ei ole sitovia maailmanlaajuisia kattomekanismeja jätekaasujen tuotannon tasosta, sitä kannattaa tehtailla enemmän jotta saisi siitä hyvästä lisää päästöoikeuksia, mikä taas johtaa päästöoikeuksien liialliseen myöntämiseen. Tämä taas johtaa lisäpäästöihin. Päästöt (SF6) tutkituilla tehtailla olivat kymmenenkertaisia verrattuna IPCC:n arvioon todellisesta jätekaasun päästötasosta.

Venäjällä ei puolestaan ollut hyviä syitä estää tämänkaltaista toimintaa: se kyllä pääsee Kioton sopimuksen tavoitteihinsa pienen päästöpiikin jälkeenkin. Tehtaat poistivat päästökattomekanisminsa juuri silloin kun moinen kikkailu synnytti rutkasti keskustelua.

Asia ei siis ole uusi, se on tiedossa ja siitä on puhuttu ja sitä vastaan on toimittukin. Vuonna 2011 EU sääti seuraavasti:

”From 1 January 2013, the use of international credits from projects involving the destruction of trifluoromethane (HFC- 23) and nitrous oxide (N 2 O) from adipic acid production for the purposes of Article 11a of Directive 2003/87/EC is prohibited, except for the use of credits in respect of emission reductions before 2013 from existing projects of these types for use in respect of emissions from EU ETS installations that took place during 2012 which shall be allowed until 30 April 2013 inclusive.”

Vahinko oli jo toki tapahtunut. Hiilidioksidiin suhteutettuna ylimääräiset päästöoikeusvenkoilun vuoksi tehdyt päästöt ylittävät Ison-Britannian vuosituotannon, ja päästöoikeuksista saadut rahat ovat ilmastoroistojen käsissä. Masentavaa.

Tutkijat peräävät erityisesti avoimuutta ja päästökaupan porsaanreikien avaamista, tutkimista ja tukkimista Pariisin ilmastokokouksessa. Mahtaako löytyä intoa? Miljoonabisneksestä luopuminen ei ole helppoa. Maapallon tuhoaminen on usein parempi bisnes kuin sen pelastaminen.