Tohtori Seuss Pariisissa

”Here in Paris we will decide on the very future of the planet”, lataa Ranskan presidentti Francois Hollande Pariisin ilmastokokouksen alkajaisiksi.

Kööpenhamina 2009. Hopenhagen. Kuuden vuoden takainen käy mielessä näinä aikoina, kun ilma on toivosta sakeana. Syystäkin.

Pariisin ilmastokokous on tähän asti lupauksia ja toiveita. Ensimmäisen päivän puheista niitä on vaikea erottaa edes toisistaan. ”One of the enemies we will be fighting at this conference is cynicism – the presumption that we can’t do anything about climate change”, sanoi jenkkipresidentti ja rauhannobelisti Barack Obama. ”We have never faced such a test. A political momentum like this may not come again”, linjasi Pariisissa YK:n pääsihteeri Ban Ki-Moon. Huomaattehan, miten odotukset kasvavat. Ja alkaa pelottaa.

Ja Köpis tulee mieleen. Kööpenhamina oli melkoista hypeä. Se osuva ja katkeransuloinen Hopenhagenkin taisi olla joku Siemensin ja Coca-Colan lanseerama slogan, toimiva kuin tuhat volttia. Tuolloin Obama paasasi kohottaen-laimentavaa me-muotoa käyttäen: ”We can act boldly and decisively, in the face of the common threat.” Kiinan Wen Jiabao julisti, että ”We will honor our word with real action!” Tanskan ilmasto- ja energiaministeri Connie Hedegaard alusti kotikokoustaan huikeilemalla: ”This is our chance. If we miss it, it could take years before we get a new and better one. If ever! Let’s open the door to the low-carbon age! Let’s get it done! Now!”

Menneitä mässäilyitä on helppoa lukea kyynisesti, kun tietää miten kävi. Toisaalta juhlapuheet jos mitkä ovat kehnoja tukia toivon kannattelijoiksi. Se on hyvä vinkki yleisemminkin elämässä muistettavaksi. Silti ”aitoa toivoa” oli ilmassa. Ilmastoratkaisu tuntui tuolloin järkevältä. Ja se Hedegaardin huhuilema aika vuosien päästä: se olisi varmaan nyt.

Nature-lehden sarjakuva on muuten hyvä & kepeä kertaus jo tapahtuneesta, ilmastoneuvotteluiden 25-vuotisesta historiasta.

Kuten tunnettua, Kööpenhamina ei mullistanut mitään. Se oli Ban Ki-Moonin sanoin ”olennainen alku”. Ilmastoneuvottelut ovat aina olleet alku jollekin paremmalle. ”Set the stage” kuuluu amerikankielinen sananparsi. Ennakkolupausten ja jälkikäteis-kompromissien välttelevä, yksi eteen, yksi taa -tanssi on diplomaattikieltä omimmillaan. Kööpenhaminan aikainen ilmasto- ja energiaministeri Hedegaard on muuten nykyisin Euroopan ilmastokomissaari. Hän totesi Durbanin kokouksen (tärkeitä UNFCC:n johdolla tehtyjä askeleita) jälkeen vuonna 2011, että kokous ”set the stage for the big deal in 2015”.

Big deal, todellakin. Panokset ovat kasvaneet. Tuntuu se tiukka ilmastoratkaisu nytkin järkevältä. 7 miljardia ihmistä tuli Kööpenhaminan jälkeen täyteen. Vuonna 2012 arktinen merijää oli pienimmillään, mahdollisesti tuhansiin vuosiin. Hiilidioksidipitoisuus ilmakehässä on ylittämässä 400 miljoonasosan tason (monet ympäristöjärjestöt pitävät riskirajana 350 ppm, joka tapauksessa vaarallisilla vesillä ollaan). 2014 oli mittaushistorian lämpimin vuosi ja El Niñon buustaama 2015 on ylittämässä sen, eikä ilman ikäviä seurauksia. World Meteorogical Organizationin WMOn analyysin mukaan 2011–2015 on oleva mittaushistorian lämpimin viisivuotiskausi. Jos kohta jokainen yksittäinen vuosi ei näin lämmin olisikaan, esimakua tulevaisuudesta on tarjolla vaikka yrittäisi ummistaa silmänsä.

Riskit ovat kerta kaikkiaan suuremmat.

Panokset ovat toki kasvaneet myös päättäjien silmissä. Kiina ja Yhdysvallat vaikuttavat olevan enemmän vakavissaan kuin ennen: yhteiset ilmastojuttelut, Kiinan kasvavat ympäristöhuolet ja niin edelleen. Pariisista voi ennakoida, että tuloksena on sekä pettymys että onnistuminen. Onnistuminen, koska maat ovat antaneet ennen Pariisia eri sisältöisiä takeita sille, kuinka paljon ne aikovat vähentää päästöjään. Kunnianhimo vaihtelee, mutta alhaalta-ylös-systeemi saa ison joukon mukaan. Nyt voi ajatella, että koko maailma on messissä. Onnistuminen myös siksi, että nämä lupaukset ovat uskottavia ja realistisia ja jopa helppoja saavuttaa. Hyvä pohjataso.

Epäonnistuminen, koska maiden lupaukset ovat aivan riittämättömiä ilmastonmuutoksen torjuntaan. Niiden mukaan ollaan menossa arvioiden mukaan kohti kolmen asteen lämpenemistä, mikä on jo melkoisen suuria riskejä sisältävä skenaario. Näistä lisää myöhemmin.

Samalla kun päätetään päästörajoituksista päätetään myös taloudesta, mutta aika vähän. Siinä samalla sinetöidään päätöksiä merenpinnan noususta, tulevista pakolaisuuksista ja konflikteista, meren tulevaisuudesta, ruoasta, Indonesian paloista. Aika paljosta.

Helsingin yliopiston tutkijoiden toiveita Pariisiin on täällä. Hyviä muistutuksia, kuten se, etteivät kyseessä ole vain hiilidioksidipäästöt, vaan kuten bio- ja ympäristötieteiden tiedekunnan Meri Ruppel ja Atte Korhola tuoreessa paperissaan huomauttavat: myös musta hiili eli noki on erityisesti pohjoisessa iso ilmastotekijä.

Ilmakehätieteilijä, kasvihuonekaasujen seurantajärjestelmä ICOSin Suomen johtaja ja akatemiaprofessori Timo Vesala sanoi Helsingin yliopiston tieteentekijöiden terveisissä paljon olennaista noin kansallisesta perspektiivistä:

‒ Ei pidä jäädä peesailemaan tai toistelemaan Suomen osuuden marginaalisuutta vaan näyttää neuvotteluissa moraalista esimerkkiä.

‒ Vihreään ilmastorahastoon pitää maksaa luvatusti eikä pienentää sitoumuksia esimerkiksi taloustilanteeseen vedoten.

‒ Asiantuntijoilla on paljon tuloksia ja sanottavaa esimerkiksi turpeen ja biomassan energiakäytöstä. Tutkijoiden ja muiden asiantuntijoiden kuuleminen olisikin tärkeää sen sijaan, että tehdään turpeen lisäkäyttöpäätöksen tapaisia, ilmaston kannalta lähes järjettömiä, puhtaasti poliittisista näkökohdista perusteltuja valintoja.

(Asiantuntijuuden suhteen on onni, että sentään Helsingistä johdettu Euroopan laajuinen ICOS-tutkimusinfrastruktuuri on erillään hallituksen leikkauspäätöksistä ja toistaiseksi taatulla rahoituksella)

***

Ja sitten on vielä Daesh, terrori ja sen vastainen sota. Daeshin nimiin tehdyt Pariisin kammottavat terrori-iskut varjostavat ilmastoneuvotteluitakin, kuten monesti on todettu. No, onpa hienojakin järjestelyitä kaikesta huolimatta, mutta ei se sama ole. Pelko terrorista estää kansanjoukkojen äänen kuulumisen, ja ilmastokokous ilman kansanjoukkoja on aika väsynyt ja turhauttava ajatus. Pelko ja raukkamainen terrorismi saivat erävoiton.

Pienellä reflektiolla terrorismin vastainen sota voisi toimia opettajana ilmastonmuutosta vastustavalle kamppailulle. Ensimmäisen nimissä on tingitty yksilönvapaudesta valvonnan ja turvallisuuden nimissä. Pommit ja pikaiset kostoretket ovat syventäneet synkkää kierrettä ja lannoittaneet ekstremismin elintilaa. Pian viimeistään voitaneen todeta,  ettei mennyt ihan kauhean hyvin. Samanlaisia selkärankareaktioita ei soisi tapahtuvan siirtymisessä ilmastoystävälliseen yhteiskuntaan. Epätasa-arvon kasvamisen riski on olemassa, kun taloutta ja yhteiskuntaa aletaan sorvata vähäpäästöisempään muottiin.

Ilmastokysymys kun ei ole enää ilmastokysymys siinä vaiheessa, kun sitä lähdetään ratkomaan. Tätä pitää teroittaa aina itsellekin. Niin kauan kuin ilmastonmuutoksen torjunta nähdään ympäristönsuojeluna, joka pitää tehdä laittamalla talousjärjestelmä uuteen uskoon, tilanne on aika hankala. Luvassa on taloudellinen, ideologinen ja poliittinen vääntö, ja ilmastopuheen pitäisi siinä sivussa brändäytyä muuksikin kuin ympäristöasiaksi. Mitä kauemmin välttämätöntä lykätään, sitä kauempana ollaan lifestyle-veivauksista ja leppoistamisista. Vähähiilinen maailma voi olla myös sosiaalisesti nykyistä oikeudenmukaisempi tai sitten älyttömästi entistä epätasa-arvoisempi. Ensimmäisen eteen on tehtävä pirusti työtä. Jälkimmäinen on hiipuvan talouskasvun maailmassa yhä helpompi kuvitella.

Yksi sosiaalisen ja ilmastollisen oikeudenmukaisuuden yhteyden ahkerimmista advokaateista, aktivisti-kirjailija-toimittaja Naomi Klein sanoi Suomen luonnon Jouni Tikkasen hienossa haastattelussa juuri ennen kokousta seuraavasti: ”Luulen, että minulla on toivoa, koska se on edelleen mahdollista. Eri asia olisi sanoa, että, Hei, me voitamme varmasti.”

Tykkäsin tuosta lausahduksesta, koska ihmiset tapaavat tykätä, kun kuulevat jotakin mitä itsekin ajattelevat.

Ei Pariisista voi oikein sanoa mitään etukäteen. En minä ainakaan.

Tämä blogikirjoitus lähinnä toimii pohjustuksena yhdelle omalle toiveelleni. Että Pariisin jälkeen ei voitaisi tehdä tällaisia sketsejä: Dr. Seuss in Copenhagen.