Mitä on olla mies tai nainen? Huomioita tasa-arvokeskustelun tasosta…

Jokainen, joka väittää tietävänsä, mitä on olla Mies tai mitä on olla Nainen, on joko hullu, humalassa, idiootti tai valehtelija.

Lienee turhaa kerrata uudelleen juhannuksen aikaan tapahtunutta mediakohua. Kaikki sen ovat kuulleet ja kauhistelleet. Ja hyvä niin. Kauheaa se nimittäin oli.

Kuitenkin haluan palata vielä teemaan, joka vaivaa kaikkea keskustelua miehisyydestä, naiseudesta ja tasa-arvosta. Nimittäin: Jokainen, joka väittää tietävänsä, mitä on olla Mies tai mitä on olla Nainen, on joko hullu, humalassa, idiootti tai valehtelija.


 

Tässä kirjoituksessa tarkastelen siis sitä, miten tasa-arvosta pitäisi keskustella nettihuutelun ja poteroihin kaivautumisen sijaan. Kirjoitan hieman myös tilastojen tulkitsemisesta, koska ne ovat keskeinen osa sitä, miten saamme edes osittain objektiivista tietoa tasa-arvosta. Ja kirjoitan siitä, miksi kokemukset ovat silti merkittäviä — vaikka niitä usein käytetäänkin väärin.

 

Kysymys miehisyydestä ja naisuudesta on osa ikuisuuskysymystä: mitä on olla hyvä ihminen. Kysymystä voidaan lähestyä empiirisesti erilaisilla tilastoilla ja luetella rajattoman tarkkoja kyselytutkimuksia ad nauseam … ad infinitum. Mutta vaikka nämä empiiriset tutkimukset kertovat meille yhtä ja toista erilaisista vinoumista sun muista, ne eivät vielä kerro sitä, miten asioiden kuuluisi olla. Siitä miten asiat ovat, ei voi johtaa sitä miten niiden kuuluisi olla.

Eivätkä ne vielä kovin tarkasti edes kerro sitä, miten ne asiat ovat.


 

Mutta miten sitten pitäisi olla, jotta olisi hyvä Nainen tai hyvä Mies?

Vastausyrityksiä tarjolla on niin monta, että luulisi olevan selvää, ettei kukaan kunnolla tiedä. Jokaisen on otettava itse selvää, ja kannettava vastuu omista toimistaan. Yritettävä olla ihmisiksi. Laittaa elefanttipöksyt jalkaan, kuten Jonas Gardell asian ilmaisee. Tästä syystä kannattaa suhtautua varauksella kaikkiin, jotka yrittävät kertoa sitä, mitä on olla Mies tai Nainen — olipa kyse aikakauslehdestä, pastorista, hyvästä kirjasta, julkkiksesta tai trollista.

Mutta silti on tärkeää keskutella aiheesta ja miettiä: Mitä tasa-arvo miesten ja naisten välillä merkitsee?


 

Kirjoitin tähän blogiin jokin aika sitten Tuomas Enbusken kovin vääristyneestä feminismi-käsityksestä. Siellä kirjoitin siitä, miten tasa-arvo aatteen ymmärrän:

“Tasa-arvoaatteen mukaan henkilön fyysisten ja eritoten henkisten ominaisuuksien pitäisi ensisijaisesti määrittää hänen mahdollisuuksiaan elämässä. Määrittäjänä ei siis suinkaan, ainakaan merkittävissä määrin, saisi olla esimerkiksi hänen syntyperänsä, sukupuolensa (joka tosin aiheuttaa tiettyjä fyysisiä eroja, jotka voidaan ottaa huomioon — kuten kyky synnyttää lapsia tai taipumus suurempaan lihasmassaan), seksuaalinen tai uskonnollinen suuntautuneisuus. Näin yksinkertaista.”

Tasa-arvo on siis tasa-arvoa yksilöiden välillä — ei niinkään miesten ja naisten, vaan ellan, jompan, henkan, iikan, markun, helenan, kainon jne. kesken.

Tähän pisteeseen asti useimmat tajuavat, sillä asia on aika selvä. Seuraava asia onkin sitten huomattavasti vaativampi tajuta — ja olen kuullut monelta niin mieheltä kuin naiselta kysymyksen: Mistä syystä täytyy sitten nais- tai miesnäkökulma kaivaa esiin?

Vastaus kysymykseen on, että yksilön kuuluminen johonkin ihmisryhmään (kuviteltuun tai todelliseen) saattaa aiheuttaa rajoituksia hänen mahdollisuuksilleen. Sanotaan että A kuuluu ihmisryhmään X ja B kuuluu ihmisryhmään Y. Nyt jos on todennäköisempää, että Y:n jäsen saa jotain hyötyä kuin X:n jäsen, niin silloin kyseinen tilastollinen vinouma voi aiheuttaa epätasa-arvon myös A:n ja B:n välillä. Se että A kuuluu X:n saattaa sisältää rajoitteen, joka haittaa hänen mahdollisuuksiaan elämässä.

Näitä rajoitteita voidaan yrittää selvittää erilaisin keinoin, kuten haastattelututkimuksin ja kyselyin. Mutta ennen kaikkea näitä rajoitteita pyritään paikallistamaan tilastollisesti etsien merkittäviä vinoumia. (Tilastollinen vinouma näkyy esimerkiksi koulutettujen vanhempien lasten osuuden suhteessa kouluttamattomien vanhempien lapsiin yliopisto-opiskelijoiden keskuudessa.)

Vinouma tilastossa on kuitenkin vasta merkki mahdollisesta epätasa-arvosta, ja kun se on havaittu se vaatii usein lisätutkimuksia ja ennen kaikkea sen miettimistä, onko vinouman takana sellaisia rajoittavia tekijöitä, joihin on tasa-arvon nimissä puututtava. Lisäksi on osattava kysyä keskeisiä tilastoihin liittyviä kysymyksiä, kuten onko otanta merkittävä jne. Ennen kaikkea on pidettävä silmällä, aiheuttaako mahdollisesti populaation suhteellisen pieni koko tilastollisen vinouman. (Aiheesta lisää esim. Jori Eskolinin Ääntä perkele -blogin kirjoituksesta “Raiskaus, suhdeluku ja pohdinnan teeskentely“.)

Ennen kaikkea tilastoihin pitää suhtautua kylmäpäisesti. Ihmiset haluavat sovittaa kaiken kuulemansa tarinan muotoon. Löytää yksinkertaisia selityksiä. Tilastot antavat monia tulkinnan mahdollisuuksia (varsinkin jos on välinpitämätön soveltamisen reunaehdoista). (Lue lisää: oma kirjoitukseni tarinallisuusvinoumasta Mestaripuhuja-blogissa “Tarinan viemää” ja Eskolinin kirjoitus tilastojen väärintulkinnasta “Raiskaus, rikollisuus, maahanmuuttajuus ja suomenruotsalainen mysteeri“)

Nyrkkisääntö on, tilastoista on yleensä luettavissa vähemmän, kuin mitä haluaisit.


On lisäksi mietittävä, että onko vinouma itsessään sellainen, että se aiheuttaa epätasa-arvoa yksilöiden välillä.

Ihminen on nimittäin sosiaalinen eläin. Se miten jaottelemme maailmaa ryhmiin, joihin itse kuulumme, ja ryhmiin, joihin emme kuulu, vaikuttaa meidän omaan toimintaan. Ja jos jossain on vahva vinouma (yhtään Y:tä ei ole parturina) saattaa se aiheuttaa myös vinouman mieleen (B voi olla vakuuttunut, että hän ei voi ryhtyä parturiksi, koska kukaan muukaan Y ei ole parturi).

Tässä jo aiemmin julkaisemani esimerkki siitä, miten tasa-arvotilastointi ja siinä näkyvät vinoumat toimivat:

Jos kyseessä olisi ideaalinen “fair game” eli ideaalisen reilu tilanne, niin silloin kaikista ihmisryhmistä pitäisi olla sama määrä edustajia kaikissa ammattiryhmissä. Tietenkään tilanne ei ole ideaalinen, ja jossakin määrin täytyy ottaa huomioon tilastolliset poikkeamat (varsinkin pienessä otannassa ja pieniellä populaatioilla). Mutta periaate on, että silloin kun jakauma on tasainen, ei ole mitään tarvetta etsiä selittäviä tekijöitä sen tasaisuudelle. Mutta jos se ei ole tasainen, on syytä miettiä, miksi se ei ole tasainen.

Ajattele karkkitehdasta, jossa kone tekee kolmen värisiä karkkeja. Koneen osat, jotka tekevät keltaiset, vihreät ja punaiset rakeet ovat periaatteessa aika symmetriset. Koneen toimintaa voi siis nyt tarkastella tekemällä tilastollisia tarkastuksia karkkipusseihin, joita koneesta tulee ulos. Jos osoittautuu, että pusseissa on säännöllisesti vähemmän keltaisia karkkeja kuin punaisia, on se merkki siitä, että koneessa saattaa olla häiriö.

Täsmälleen samalla tavalla vinouma tasa-arvotilastossa on merkki siitä, että jossakin saattaa olla häiriö. Ja on tärkeää nostaa tämä merkki esiin, jotta voidaan selvittää, mistä vinouma mahdollisesti johtuu. Ja myös pohtia, että vaikka syytä vinoumaan ei ikinä saataisikaan selville, onko sitä syytä silti korjata jollain tavalla.

Suomessa tasa-arvotilastoja muuten enimmäkseen koostaa tilastokeskus, joka on valtion viranomainen. Tästä linkistä löytyy heidän tasa-arvoon liittyvät materiaalinsa.

Vinouman selvittyä tarvitaan siis paljon pohdintaa, paljon työtä ennen kuin voidaan tehdä johtopäätöksiä. Ennen kuin voidaan tehdä toimintasuunnitelmia. Ennen kuin ymmärretään, mistä oikeasti on kyse.

Loppujen lopuksi kyse on siitä, miten paljon olemme valmiit sietämään eriarvoisuutta yksilöiden välisissä mahdollisuuksissa. Tällöin on kyse poliittis-eettisestä kysymyksestä, johon pelkkä tilastointi ei anna vastausta.

 


Mitä sitten ihmisten kokemasta eriarvoisuudesta?

Eriarvoisuuden kokemus on tärkeä huomioida. Mutta on syytä muistaa, että jälleen kerran, se on vain mahdollinen merkki todellisesta tasa-arvon puutteesta.

Esimerkiksi se, että jos jostakusta tuntuu, että perussuomalaisia sorsitaan tiedotusvälineissä (kts. kirjoitukseni “Perussuomalainen kuplaretoriikka ja media?“), ei vielä osoita, että näin olisi. Se antaa vasta syyn selvittää kokemuksen taustalla olevia asioita: Sekä sitä, mitä aitoja vinoumia lehdistön käyttäytymisessä on löydettävissä, kuin niinä vinoumia, jotka sijaitsevat ihmisen omassa valikoivassa tavassa kokea todellisuutta.

Tunne voi olla todellinen, mutta sen syyt eivät välttämättä ole ne, mitkä ihminen kuvittelee sillä olevan.

Sama pätee myös miehiin, jotka kokevat että Miehiä sorsitaan. Ja naisiin, jotka näkevät Patriarkaatin vaanivan Naista kaikkialla. Kokemus on usein täysin todellisen oloinen ja siksi varsin vakuuttava. Siksi siitä on tärkeä keskustella. Mutta on syytä muistaa, että kokemus ei itsellään todista vielä juuri mitään.

Siksi tasa-arvosta keskusteltaessa tarvitaan rauhallista mieltä, rautaista tahtoa ja kykyä kuunnella minkälaisia kokemuksia muilla on. Ja ennen kaikkea kykyä myöntää, että kaikki omat kokemukset eivät vastaa todellisuutta.

Iso osa siitä, miten maailman koemme, on itsemme luomaa. Jotta voisimme nähdä paremmin sen, mikä on todellista ja mikä ei, meidän pitää keskustella ja kuunnella toisia.

Ja osata lukea tilastoja ilman, että tulkitsemme niitä vain oman vinoutuneen kokemusmaailmamme mukaan.


Yhteenvetona:

Kukaan ei tiedä, mitä todella on olla Nainen tai mitä on olla Mies. Kysymys on osa elämän suurta mysteeriä: mitä on olla hyvä ihminen. Erilaisia vastauksia voidaan miettiä ja niistä on syytä keskustella. Mutta lopullinen vastaus on jokaisen oma: mitä tarkoittaa minun itseni kohdalla olla sitä sukupuolta, jota olen.

Kenelläkään ei ole oikeutta kertoa toisille, mitä näiden sukupuolisuus tarkoittaa.

Silti kokemuksista keskustelu on tärkeää. Ja lisäksi tasa-arvon vuoksi tarvitsemme ymmärrystä siitä, mitä yksilön kannalta merkitsee hänen kuulumisensa johonkin ihmisryhmään (oli kyse sitten putkimiehistä, naisista, hevosvarkaista, professoreista, miehistä, kulkureista tai joutsenten ystävistä). Tarvitsemme tilastollista valaistusta siihen, miten eri ryhmät saavat yhteistä hyvää ja miten ennen kaikkea mahdollisuudet jakautuvat eri ryhmien välillä.

Ja tarvitsemme ymmärrystä siitä, minkälaisia eroja olemme valmiit sallimaan jakaessamme yhteistä hyvää ja elämän mahdollisuuksia.

Miten meidän yhteinen moraalinen kompassi asettuu suhteessa tähän? Tähän tarvitsemme — nettihuutelun ja trollauksen sijaan — rauhallista, raskasta ja tiukkaa (sekä jossain määrin myös huvittunutta, kriittistä, ironista ja riehakasta) julkista keskustelua.

Leave a Reply

Your email address will not be published.