Analyysissä EK:n osaamis- ja innovaatiolinjauksten yliopistopuheet

Ammun itseäni tässä kirjoituksessa jalkaan. Tarkoituksenani on perustaa nimittäin lähiaikoina konsulttialan yritys, joka todennäköisesti hyötyisi julkisen innovaatiorahan ohjaamisesta yliopistoilta ja korkeakouluilta yrityksille.

Mutta koska tämä viimeaikainen uudistuskeskustelu on absurdia, en voi muuta kuin osoittaa sitä sormella ja nauraa — ja jakaa toisille, miksi en pysty nielemään näitä argumentteja. Tänään analyysin kohteena Osaamisen rima korkealle – kunnianhimoa tavoitteisiin EK:n linjaukset osaamis- ja innovaatiopolitiikasta 2015–2019.

Elinkeinoelämän keskusliitto haluaisi julkisen rahan ohjattavan enenevässä määrin julkisilta tutkimus- ja koulutuslaitoksilta yrityselämän innovaatiotoimintaan. Kyseessä on julkisen rahan siirto paikasta toiseen. Miten tällaista tavoitetta perustellaan?

Yritän tässä kirjoituksessa tarkastella missä määrin EK:n yliopisto- ja korkeakoulurahoista leikkaamiseen tähtäävät argumentit ovat vedenpitäviä — ja missä niiden ongelmakohdat ovat. (Se itsellään ei osoita EK:n olevan väärässä, ainoastaan että he argumentoivat väärin — ja sietäsivät argumentoida positiotaan paremmin. Kaikkia läpyskän monista ongelmakohdista en siis tähän kirjoitukseen edes pysty laittamaan, ehkä palaan niihin myöhemmin. Tieteen Tekijöiden Liitto reagoi EK:n linjauksiin välittömästi tiedotteella, johon kannattaa tutustua: Mitkä yliopistot EK haluaa lopettaa?)

Tiivisti sanoen (tarkempi analyysi alla) ongelmat ovat ennen kaikkea kahdessa argumentissa.

1) EK väittää tukimus- ja innovaatiotoimen sijoituksen laskun johtuvan siitä, että meillä on paljon yliopistoja sekä korkeakouluja ja niissä päällekkäisyyttä, eli redundanssia.

Tätä väitettä ei perustella tekstissä ollenkaan — se vain oletetaan. Ainoa mitä EK:n ohjelma pystyy osoittamaan on, että sijoitus on laskenut *ja* että meillä on paljon yliopistoja ja niissä päällekkäisyyttä. Toisin sanoen syy-yhteyttä ei ole osoitettu. Voi olla täysin mahdollista, että sijoituksen lasku johtuu toisten maiden toiminnan kehittymisestä ja tuurista ja sattumasta — tai että se johtuu edellisestä yliopistouudistuksesta, joka on vaikeuttanut tutkijoiden ja professorikunnan asemaa muutoskulujen (eli muutokseen sopeutumisen että muutoksen nielemän rahoituksen) takia.

2) EK väittää että poistamalla päällekkäisyyksiä keskittymällä “strategisiin painotuksiin” ja siis leikkaamalla yliopisto- ja korkeakoulusektorilta tehostetaan tämän sektorin tutkimustoimintaa.

Tätä väitettä ei perustetella riittävästi. Se perustuu edelliseen oletettuun syy-seuraussuhteeseen, jota ei oltu perusteltu. Lisäksi tällä uudistuksella saattaisi olla paljon piilokuluja sekä iso strateginen hinta, jota ei millään tavalla mainita EK:n ohjelmassa. (Näistä piilokuluista ja strategisesta hinnasta kirjoitin aiemmin tässä blogissa: Uhkapeliä yliopistorahoituksella?)

Näin ollen EK:n ohjelman perusteet ovat aivan liian heikot ohjaamaan uudelleen valtion tiede- ja innovaatiorahojen virtaa.


 

Analyysi

Sivu 5: “Suomi on menettämässä hyvää asemaansa tutkimus- ja innovaatiotoiminnan kansainvälisissä vertailuissa.”

Kysymys: onko tämä pikajuoksu? Jos muut maat menestyvät paremmin, onko se meiltä pois? Yhteys vertailujen ja talouden välillä on kyseenalainen. Kansainvälisen vertailun sijoitus on nimittäin vain merkki — eli mahdollinen indikaattori siitä, että jotain on pielessä — ei todiste. Se ei siis itsellään tarkoita mitään. Yhteys kansainvälisten vertailujen ja tutkimuksen hyödyllisyyden välillä siis ontuu.

Lisäksi on nimittäin helppo keksiä useita syitä sille, miksi yliopistolaitos ja sen tutkimus on kärsinyt: Sitä on riepoteltu tässä vuosia erilaisilla uudistuksilla. Lisäksi professorikunnasta on tehty työntekijöitä, joiden työtaakkaa painaa se, että yliopistoilla ei ole varaa palkata tuntiopettajia ja muita työntekijöitä. Siitä huolimatta tehdään huippututkimusta — vaikka vain vähän heikommin kuin muissa maissa. Pistää kysymään: minkälaisia uudistuksia ja ratkaisuja (jos mitään) näissä muissa maissa onkaan tehty? EK:n esitys ei sitä kerro.

Sivulla 5: “tutkimuksen laadussa muut maat ovat ajaneet ohi yliopisto- ja tutkimusjärjestelmän pirstaleisuuden vuoksi. “

Pystytäänkö näin osoittamaan, että ero on syntynyt pirstaleisuudesta? Se on epäselvää. Tämä on siis question begging asetelma — oletetaan se mikä pitäisi osoittaa. Kohta jatkuu:

“Sitä tulee uudistaa kokonaisuutena niin, että laatu paranee, sirpaleisuus vähenee ja strategiset valinnat vahvistuvat. Tarvitaan selvästi vähemmän ja entistä vahvempia koulutus- ja tutkimusyksiköitä.”

Miten niin selvästi? Kuten aiemmassa kappaleessa totesin, tähän kaikkeen saattaa olla toinen, varsin järkeenkäypä selitys, joka ohitetaan täysin EK:n ohjelmassa. Näin ollen “pirstaleisuuden” sijaan syypää saattaa olla esimerkiksi edellinen yliopistouudistus, jonka haittavaikutukset eivät ole vielä nollaantuneet.

Sivulla 10 palataan asiaan:

“Korkeakoulujen rahoitus (0,71 % BKT:sta) on muihin maihin verrattuna korkea, mutta voimavarat ovat korkeakouluverkoston laajuuden ja hajanaisuuden vuoksi tehottomassa käytössä.”

Tämä väite esitetään uudelleen ilman perusteita. Nyt on hypätty johtopäätökseen käymättä lähtöruudun kautta!

Samaa jatketaan vielä sivulla 11:

“Ongelmamme on pirstaleinen yliopistojärjestelmä, joka hukkaa voimavaroja. Tämän Tieteen tila 2014 -arviointi toteaa seuraavasti: Tieteenaloittain tarkasteltaessa (54 alaa) Suomen yliopistolaitos on edelleen varsin hajanainen. Tieteenaloista 27 on edustettuna kuudessa tai useammassa yliopistossa. Bibliometrisin menetelmin mitattuna näistä 27 alasta yksikään ei ollut tasoltaan selkeästi maailman keskitason yläpuolella vuosina 2009–2012 (top 10 -indeksin arvo vähintään 1,15).”

Tämä on jälleen kerran vain toteamus, että yliopistoissa on päällekkäisyyttä. Mutta se ei itsellään osoita, että päällekkäisyys olisi ongelma.

Osoittakaa ensin, että tässä on ongelma, ennen kuin vaaditte korjaamaan sitä. Kompleksisen organisaatioon kohdistetut interventiot ovat ennalta-arvaamattomia.

Kuten olen kirjoittanut aiemmin, uudistuksella on hintansa: se ei tule tuottamaan tulosta, ennen kuin järjestelmä on vakiintunut. Edellisen uudistuksen jälkeen ei ole odotettu riittävän kauan, että järjestelmä vakiintuu. Ja nyt ajetaan uutta uudistusta, ja sillä on todennäköisesti rajuja heikentäviä vaikutuksia vuosiksi koulutuksen ja tutkimuksen laatuun.


 

Käydään siten seuraavaan argumenttiin: strategiset painotukset.

Sivulla 5:”Yliopistoja tulee ohjata 50 miljoonan euron vahvoilla kannusteilla strategisiin valintoihin, ongelmalähtöiseen tutkimukseen ja yhteistyöhön elinkeinoelämän kanssa. Yliopistojen rahoitusmalliin tulee liittää vaikuttavuuskannusteet, kuten esimerkiksi patentit ja yliopistotutkimuksesta ja yliopiston start-up -ekosysteemistä kumpuavat yritykset.”

Ja sivulla 12: “Jos yliopistojärjestelmässä hukkaamme voimavarojamme, rationaalinen johtopäätös on poistaa tehottomuutta vähentämällä sirpaleisuutta sekä allokoimalla resursseja strategisten valintojen avulla riittävän hyvin resursoitujen tutkimusyksiköiden aikaansaamiseksi.”

Niin, jos se hukkaa. Tätä ei ole osoitettu, se on vain oletettu. Tässä toistuu paha ajatteluvirhe uudelleen ja uudelleen. Osoittakaa, jos pystytte, että tässä on aidosti ongelma, älkää keksikö sellaista!

Lisäksi, kuten kirjoitin jo yllä mainitsemassani kirjoituksessa: strateginen erikoistuminen on uhkapeliä. Emme voi ennakolta tietää, mikä alue tuottaa merkittävää tutkimusta. Se saattaa tulla kulman takaa. Eikä ole mitään takuita siitä, että jos jokin tapa toimia on tuottanut innovaatioita, että se jatkaa niiden tuottamista tulevaisuudessa. Tosin tämä mallihan on EKlle tuttu, sillä valtio on jatkanut yritysrahoitusta ja tekohengitystä vuosia yrityksille, joiden päivät olivat luetut, koska kyseinen yritys oli joskus 90-luvulla innovaatiojohtaja.

Sivulla 5: “Strategisen huippuosaamisen keskittymien (SHOK) rahoitus tulee varmistaa strategisesti tärkeän huippuosaamisen luomisessa yritysten tarpeisiin.”

Mistä ne yritykset sen paremmin kuin yliopisto tai julkinen sektori voi tietää, mitkä ovat strategisesti tärkeät huippuosaamisen alueet 5 vuoden päästä (eli kun kyseinen poppoo valmistuu, jotka on tähän huippisputkeen laitettu)? En tiedä, ehkä EK:lla on magic 8 pallo, josta lukea ennusteet siitä, mitä viiden, kymmenen ja viidenkymmen vuoden päästä teknologian kehityksessä tapahtuu.

Sama jatkuu sivulla 6:

“Korkeakoulujen ja tutkimuslaitosten julkisia resursseja on kohdennettava rohkeammin ja pitkäjänteisemmin sellaisille tiede-, teknologia- ja osaamisalueille, jotka tukevat valmistautumista valtavirtamuutoksiin ja edistävät niiden kääntämistä Suomen eduksi.”

Kuulostaa hyvältä, mutta mitkä ovat ne valtavirtamuutokset — miten tiedämme niistä etukäteen?


 

Otetaan tähän vielä kevennys.

Sivulla 9:”Sekä osaamisen synnyttäminen (tutkimus ja koulutus) että sen hyödyntäminen (innovaatiot) ovat avainasemassa kansantuotteemme kehitykselle. Kautta historian Suomenkin talouskasvun tärkein tekijä on ollut liiketoimintojen uudistuminen, mikä puolestaan on parantanut tuottavuutta.”

— Tämä on niin outo väite, että on syytä pysähtyä —

“Kautta historian?” Eikö suomi seissyt pitkään puujaloilla? Raakainetuottajana. Suomen kasvun taustalla historiassa on ollut ennen kaikkea se, että täällä on puuta, ja keskieuroopassa ei. Puutaloutta pyörittivät vuosia kansakoulun (jos sitäkään) käyneet miehet, ei tutkijat ja innovaattorit.

Miksi haluan kiinnittää tähän huomiota, on se, että tällainen lipsahdus osoittaa raportin kirjoittajan uskovan niin vakaasti omaan stooriinsa, että ei huomaa kirjoittavansa puutaheinää.


Lopuksi

Elinkeinoelämän Keskusliitto ajaa siis julkisen rahan siirtämistä yliopistoilta ja korkeakouluilta yksityiselle sektorille. En kiistä, etteikö tämä saattaisi olla tarpeen. Se voi ihan hyvin olla oikea ratkaisu. Ja voi hyvin olla, että yliopistolaitos kaipaa uudistusta ja jonkinlaisia uusia ratkaisuja.

Kuitenkin se mitä kiistän, on EK:n käyttämä logiikka yliopistoleikkausten perusteena. Sitä ei voi perustella näin heppoisesti.

Loppukaneettina sanottakoon: olen paljon kelannut viimeaikoina ns. 20/80 ongelmaa eli Pareto-periaatetta. Eli sitä, että monet jutut näyttää skaalaantuvan koosta riippumatta niin, että 20% porukasta tekee 80% hyödyistä ja tuotosta — ja sen vastaparina 80% tekee 20% (tai muilla vastaavilla luvuilla). Yliopistot näyttävät noudattavan vastaavaa kaavaa, eli pieni osa tekee suuren osan huippuinnovaatioista ja -tutkimuksesta. Mikään ei osoita, että keskittymällä vain tuohon 20% (tms.) meillä silti säilyisi 80% (tms.) tuotosta (tai että tuotto tehostuu), vaan homma saattaa skaalaantua alas niin, että tuotto putoaa kanssa viidennekseen.

Toisin sanoin, sen ison näennäisesti “tehottoman” osan merkitystä sille pienelle “tehokkaalle” osalle ei ymmärretä. Ennen kuin oikeasti on osoitettu, että se mikä näyttää pirstaleiselta on myös aidosti tehotonta — eikä esimerkiksi viimeaikaselle tutkimusnotkahdukselle löydy muuta syytä (kuten yliopistojen rahoituskriisi, ja jatkuvat hallinnolliset muutokset) — ei voida pitää näitä leikkauspuheita muuta kuin poliittisesti värittyneenä heikosti tutkimukselliseksi naamioituneena piiloagendana.

 



 

PS: Pieni lisäys tänne loppuun heille joita kiinnostaa minun henkilökohtainen kantani tarkemmin.

Politiikkaa nyt kovasti ja vähän liikaakin seuranneena näyttää siis linja olevan se, että “koulutusta ja tutkimusta tarvitaan, koska siitä seuraa talouskasvua ja innovaatioita” mutta samaan aikaan se ei saisi maksaa (mieluusti yhtään mitään). Koska halutaan siis säästää, pitää yliopistosta leikata turhat pois. Eli hypoteettisesti: jos vaikka 20% koulutuksesta ja tutkimuksesta tuottaa 80% kansantalouden kannalta merkittävästä innovaatiopotentiaalista, haluttaisiin leikata 80% pois. Ongelma on kuitenkin se, että ei ole mitään syytä olettaa, etteikö uudistus  johtaisi siihen, että tuo 20/80 tilannne pysyy yllä, mutta vain pienemmällä yliopistolla… Ja lisäksi kaikki leikkaukset ovat arpapeliä, joka voi tulla yllättävän kalliiksi, kuten kirjoitin blogissani vähän aikaa sitten: Uhkapeliä yliopistorahoituksella?

Ajatellaan, että Josef K. yrittää ottaa tästä selkoa. Keskeinen kysymykset Josef K.lle ovat a) mitä tekemistä yliopistolla on talouskasvun ja innovaatioiden kanssa oikeasti? b) miksi yliopistoa pitäisi perustella taloudellisella hyödyllä? c) mitä muuta käyttöä yliopistolaitoksella on? d) pitääkö yliopiston olla edes hyödyllinen?

a) kohtaan näytetään vastaavan sen mukaan, missä kohden ihminen on tiede”uskovainen”-tiede”kriittinen” jakolinjalla. b) kohta riippuu jossakin määrin edellisestä. c) kohtaan saa kaikkea hauskaa, kuten vaikka että yliopiston tehtävät ovat 1) nostaa yleistä kahvipöytäkeskustelun tasoa ja 2) estää nuoria tekemästä vallankumousta uuvuttamalla heidät valtavalla työtaakalla ja lupaamalla epävarmaa ja köyhää tulevaisuutta sekä 3) “sivistyskasvatus” noin yleisesti.

d) kohdan pohdinta tuo  ehkä lähimmäksi omaa kantaani: yliopiston ei pitäisi tarvita perustella olemistaan hyödyllä. Se nimittäin on mielestäni yksi suurista eurooppalaisen korkeakulttuurin saavutuksista — yksi elämänmuotoamme määrittävistä instituutiosta — ja siis itseisarvo, jota olisi tuettava sen itsensä vuoksi. Kaikki mahdollinen innovaatio ja hyöty mitä siitä syntyy on sivutuote yliopiston ensisijaisesta tarkoituksesta: ottaa selvää maailmasta sekä ihmisistä, pohtia ja oppia.

On outoa, että yliopistosta on tullut laitos, jonka täytyy perustella olemassaoloaan siinä muodossa, jossa professorit sen haluaisi olevan. Yliopisto nimittäin “universitan” mielessä muodostui sen tutkimus- ja opetushenkilökunnasta. Tämä on unohtunut matkan varrella. Jotenkin ensin yliopiston jäsenistä tuli virkamiehiä ja sitten työntekijöitä — ja yliopistosta tuli jotain heistä erillistä. Prosessi on ollut hidas ja tuhoisa. Se on käytännössä hävittänyt yliopistolaitoksen siinä mielessä kuin se on alunperin ollut.

(Tietenkin yliopistoproffat saattavat yleisesti ottaen olla ihan yhtä pihalla siitä, miksi yliopistoa tarvitaan — ja selittävän pehmeitä. Tiedeuskoisia kun ovat ja kuten S. Albert Kivinen heitä aikoinaan moitti. Mutta se, että professorit eivät osaa ennustaa, ei ole peruste sille, että joku muu tietäisi paremmin mitä tutkimusta professorien ja tutkijoiden pitäisi tehdä. Tämän väittäminen olisi virhepäätelmä.)

Luulen että yliopistolaitoksen joustavuus, kestävyys ja kelluvuus ovat olleet seurausta siitä, että se on ollut suhteellisen itsenäisistä pienistä yksiköistä muodostunut yhteenliittymä. Yhden tahon mokailut ei ole vaikuttaneet koko järjestelmään (muuta kuin ihan parissa tapauksessa). Onhan se tietenkin täynnä redundansseja ja päällekäisyyksiä, joihin rahaa menee jonkin verran. Mutta ei ole mitään näyttöä, että niiden leikkaaminen säästäisi rahaa tai tehostaisi toimintaa (ainakaan sellaista näyttöä, mitä olisin nähnyt).

Nyt yliopistoon on muokattu varsin paljon sellaisia rakenteita, missä on porukan mokailuilla mahdollista sotkea todella isoja paloja yliopistoa…

Nyt yliopistossa jyllää nimittäin suunnitelmatalous jonka arkkitehdiksi EK haluaa. (On erikoista, että vapaan markkinatalouden puolustaja haluaa yliopiston noudattavan suunnitelmataloutta!)

Analyysin analyysiä

 

Kirjoitukseni Apusen kolumnista on herättänyt enemmän kiinnostusta kuin mitä odotin. Ja keskustelu on ollut vilkasta. Kiitos kaikille osallistuneille!

Tämä osoittaa, että retoriikan opettajakaan ei aina osaa ennakoida yleisönsä reaktioita.

Vastaan tässä moneen aiheen tiimoilta nousseeseen kysymykseen kerralla.

 

1. Kirjoituksen taustalla on ennen kaikkea ammatillinen mielenkiinto.

Olen Kriittisen Korkeakoulun Puhujakoulun vastuuopettaja. Ja kirjoitan retoriikasta Mestaripuhuja-blogiin. Apusen kirjoituksen analysoin kurssia varten ja, kun sen olin tehnyt, päätin laittaa sen Facebookiin, jos se vaikka kiinnostaisi jotakuta siellä.

Usein nämä retoriikkakirjoitukseni eivät paljon huomiota herättele.

Kirjoitukseni Apusesta osui kuitenkin oikeaan saumaan. Tässä on yksi retoriikan keskeisistä tekijöistä pelissä: Kairos, eli ajoitus.

Kukaan muu ei ollut ehtinyt vastaamaan Apusen kirjoitukseen ennen minua riittävän iskevästi. Ainoa mitä käytössä oli oli Rantalan muutama sound bite, joista lehdet (kuten HSn NYT liite) yrittivät koota juttuja.

Sinällään kirjoitukseni on omaan makuuni kuivakka, ja opettajamainen. Se on malliesimerkki tekstianalyysistä opiskelijoille. Silti (kuten alla kirjoitan) käytin muutamaa retorista kikkaa itse tekstin mehevöittämiseen.

Tottakai haaveilen aina, että joku päivä jokin kirjoitukseni muuttuu viraaliseksi. Kirjoitanhan, jotta retoriikka tulisi tunnetummaksi. Tämä on myös minun motiivini. Onhan kyseessä minun ammattini.

Ja lisäksi ajattelin, että saattaisi tällainen kirjoitelma jotakuta huvittaakin.

2. Apusen tekstin valintaan analyysin kohteeksi vaikutti toki myös sattuman lisäksi kiinnostus käytyä keskustelua kohtaan.

Mielestäni Rantalan tempaus oli ollut retooristen silmänkääntötemppujen aatelia. Se yhdisti näppärästi poliittisen vastakkainasettelun, henkilökohtaisen lähestymistavan (joka lähentelee suorastaan henkilökulttimaisia piirteitä), guarillamainostamisen (tiedotusvälineet mainostavat, pakosta, samalla Rantalan firmaa ja ohjelmaa, joka voimakkaasti personisoituu Rantalaan itseensä) ja aidon huolen yhteiskunnallisesta kehityksestä.

Nerokasta. Ja todella ovelaa. Täynnä vieheitä ja matoja, joihin Rantala varmasti odotti jonkun tarpeeksi näkyvän (liberaali-oikeistolaisen) hahmon tarttuvan.

Siksi minua kiinnosti kun huomasin Apusen vastanneen Rantalalle.

 

3. Arvostan Apusta puhujana ja kirjoittajana.

Matti Apunen on yksi Suomen parhaista retorisista kirjoittajista ja puhujista. Hän taitaa retoriset keinot. Osasyy analyysin kirjoittamiseen on juuri se, että Apunen on häpeämätön tyylittelijä ja härskien tehokeinojen käyttäjä. Tätä minä ihailen, ja tarkoitukseni oli jälleen ottaa jokin hänen teksteistä käyttöön — joka tapauksessa — opetuksessani. Jokin ajankohtainen teksti.

Ja tämä teksti oli loistava.

Sellainen ad hominem -vyörytys, että ei mitään rajaa. Kirjoitettu valitsemalla isällinen, vanhan oikeiston — kulttuuria ja todellisuutta ymmärtävä — äänensävy.

Ja tunteella. Todella tunteikasta tekstiä. Alusta loppuun, Apunen nuhtelee Rantalaa, koska hän välittää.

Ihailen tätä.

Siksi teksti oli aivan täydellinen analyysin kohde. Ja tämä on osin myös syy siihen, että tekstini lähti viraaliseksi. Jos Apusen teksti olisi ollut tylsääkin tylsempi jaaritus, ei sen kommentaari olisi voinut olla näin mehukas.

4. En ole juurikaan lukenut Rantalan tekstejä.

Lukuunottamatta Nytissä ollutta Rantalan tempausta, en tiedä hänen puheistaan ja kirjoituksistaan juuri mitään. Tiedän hänen ohjelmansa, mutta tyylillisesti hänen tapansa esiintyä ei vetoa minuun.

5. Analyysini on täynnä retorisia tehokeinoja.

Koska olen retoriikan opettaja, tottakai, pyrin itse harjoittamaan mitä opetan.

Teksti oli nopeasti kyhätty, ja täynnä kirjoitusvirheitä. Tarkoitukseni oli kirjoittaa siitä hieman hitaammin opetusmateriaalia. Mutta ne temput:

Valitsin opettajamaisen äänensävyn korostaakseeni mielikuvaa puolueettomuudestani. Lisäsin sitä laittamalla sulkuun toteamuksen, että en puutu keskustelun sisältöön, ainoastaan retoriikkaan.

Lisäsin uskottavuuttani toteamalla olevani retoriikan opettaja. (Tämä on totta, mutta sen mainitseminen tekee minusta luotettavamman.)

Ja ennen kaikkea loin jännitteen. Jännite on argumentaation ja retoristen keinojen välillä. Peilasin niitä toisiinsa.

Lisäksi esitin ylevän kehotuksen keskustelun tason kohottamisen puolesta, sekä alussa että lopussa. Tämä reunusti tekstini ja tavallaan antoi minulle selkeän viestin, ja moraalisen ohjeen lukijalle.

Olisin voinut esittää analyysini ilman näitä tehokeinoja. Mutta se ei olisi ollut kovin kiinnostava ilman niitä.

Minä opetan retoriikkaa, joten oppikaa.

 

6. Tekstiäni voi tulkita ja käyttää monin tavoin, myös lyömäaseena Apusta vastaan.

Kyllä vain. Tämä tärkeä näkökulma nousi esiin blogini kommenteista. Olen täsmälleen tätä mieltä. Eritoten koska en ole Rantalaa arvioinut samalla tavoin.

Mutta en myöskään ole loputtomiin vastuussa lukijoistani, ja heidän mielipiteistään. Ja miten he tulkitsevat kritiikkini Apusen kolumnista.

Toivon vain, että keskustelun taso hieman nousee analyysini ansiosta. Loput tästä blogi-artikkelista käytän selventämään miten ja miksi tätä toivon.

 

7. Virhepäätelmä ei ole virhe.

Asia jonka jätin epäselväksi tekstissäni on, mitä virhepäätelmät ovat (sillä aiheesta minulla on erillinen handout oppilailleni ja kirjoitan niistä muuallakin, esim. blogitekstissä Pateettista herra presidentti — eli mistä puhumme kun puhumme tunteella).

Virhepäätelmä on retorinen keino. Se ei varsinaisesti ole virhe — retoriikan näkökulmasta. Sillä retoriikassa on kyse mielipiteisiin vaikuttamisesta. Ei totuudesta.

Virhepäätelmä ei todista mitään. Se on asian vierestä puhumista.

Se ennemmin on tapa vihjailla ja houkutella kuulija tai lukija uskomaan jotain, tekemään jokin päätös tai vaipumaan johonkin tunnetilaan.

Taitava kirjoitaja tai puhuja onnistuu tuomaan virhepäätelmän niin liki itse asiaa, että se on hyvin vakuuttavaa. Apunen ehdottomasti kuuluu näihin mestareihin.

Toiset taiteilevat viemällä virheensä ilotulituksen tasolle, ja näin hurmaten kuulijansa ja lukijansa.

Argumentit ovat taas kovaa sisältöä. Niitä ei tarvita, jos kuulijat saa vakuuttumaan ilman niitä.

Argumentti esittää asioiden olevan jollakin tavalla tai jonkin ratkaisun olevan parempi kuin toinen, koska jokin peruste tai todiste tukee tätä väitettä. Retoriikassa näidenkään ei tarvitse olla vedenpitäviä, vaan riittää niiden vakuuttavuus.

 

8. Miksi sitten olen sitä mieltä, että enemmän argumenttia ja vähemmän virhepäätelmiä tarvittaisiin?

Tässä kohtaa tulee keskustelun dynamiikka kyseeseen. Keskustelu, jossa käytetään vain virhepäätelmiä, johtaa väistämättä umpikujaan. Kukaan ei puhu asiasta vaan sen vierestä.

Tämä saattaa olla vakuuttavaa kuulijoille, jotka ovat puolensa valinneet.

Ja se saattaa olla viihdyttävää.

Ja se saattaa myydä hyvin lehtiä tai televisiosarjoja.

Mutta tällainen vastakkainasettelu ei johda keskustelun etenemiseen, kompromissien löytymiseen. Ja pidemmän päälle se vieraannuttaa myös ihmisiä (vaikka vastakkainasettelua myös tarvitaan tuomaan makua toisinaan).

 

Rantalan ja Apusen debatti meni pelkistäen jotakuinkin näin:

Rantala esitti kysymyksen (Onko tämä suunta, johon yhteiskuntamme on menossa, millään tavoin järkevä?) ja ehdotti siihen vastausta (Hyvinvointivaltio on parempi malli. Meidän on palattava siihen, vaikka se merkitsee kovempia veroja)

Apunen vastasi sanomalla, että Rantala on väärä henkilö puhumaan koko asiasta. Ja esitti että varainkeräykset ovat “yhteiskunnan liima” — mitä se ikinä tarkoittaakaan.

Rantala vastasi Apuselle radiohaastattelussa  jotakuinkin sanomalla, että Apunen on väärä henkilö kritisoimaan hänen persoonaansa.

 

Tämä, jos jokin, rupeaa näyttämään umpikujalta.

Populism and ad populum

Rather paradoxically the phrase, “because it is majority’s view”, has no place amongst reasoning within a democratic process. Nonetheless, the phrase tends to pop up now and then in politics. Let us, therefore, recount the most important problem: to use the phrase is, basically, to grossly misinterpret what democracy is about.

Democratic process is about making best possible decisions with limited information while facing staggering uncertainty. The process, to put it as simply as should be possible, consists of public presentations of arguments for several different viewpoints, and public discussion of reasons and justifications, pros and cons, for all these views. After the arguments and viewpoints have been assessed, the democratic vote takes place deciding majority for some view. We hope, in democracy, that, although some might be wrong, it is less likely that many would be wrong, at least when they have faced and discussed a good number of well reasoned arguments.

Now, a careful reader would have noted that the process starts with viewpoints and arguments, and ends with deciding the popular view. Thus, if one of the arguments has as its sole reason that the viewpoint presented is the most popular, i.e., that it is the majority’s view, we are heading into trouble. The plow is pulling the horse: if majority is given to a view because it is majority’s view, no democratic decision making takes place. No reasons are given for the people to vote for the view above the ludicrous “vote like this, most will vote so anyway.” Instead of democracy, this would be, to use controversial language, “a tyranny of majority”.

After the decision has been reached with a democratic process, of course, we must accept that something was the majority’s view. But this acceptance is different from mere populism, and it has justification beyond the ad populum fallacy: the majority was reached through a democratic decision process. The horse has returned back in front and some plowing on the common field can now commence.