Mitä lääkäri määrää? Vastuu mallilla ennustamisesta ja ohjaamisesta

Tähän olen viimeaikoina takonut päätäni ja yrittänyt selittää: Mitä eroa on ennustavalla teoreettisella mallilla ja ohjaavalla teoreettisella mallilla? Ja erityisesti miksi mallilla toiminnan ohjaaminen on riskialttiimpaa ja siksi aiheuttaa suuremman vastuun vaikka lääkäreille, ekonomisteille ja poliitikoille?

Eräs turisti tuli nimittäin kaupungilla vastaan tyytyväisenä Tukholman kartan kanssa. Ja kysyi, että miten tästä juna-asemalta pääsee kuninkaanlinnan luokse. En tiedä miten hän oli kartan avulla päässyt edes niin pitkälle. On silti varsin kuvaavaa, että hän ei ollut huomannut käyttävänsä väärän kaupungin karttaa. Kartta ilmeisesti ennusti varsin hyvin, että vastaan tulee taloja ja teitä. Mutta se ei silti ohjannut kovin hyvin hänen matkaansa kuninkaanlinnalle.

Ero ennustavuuden ja ohjaavuuden välillä on erityisesti kuitenkin siinä, että vaikka Tukholman karttaa voi käyttää yhtälailla ennustamaan miltä Helsinki näyttää, kuin Tukholman saariston karttaa ennustamaan miltä Helsingin saaristo näyttää — niin on paljon vähemmän vaarallista suunnistaa Helsingissä käyttäen Tukholman karttaa kuin seilata Helsingin saaristossa tankkerilla käyttäen Tukholman saariston karttaa.

Asiaa on ehkä helpoin miettiä lääkärin vastuun näkökulmasta: Eli kun lääkäri tekee arvion taudin kulusta hän ikään kuin käyttää  karttaa arvioidakseen, mitä potilaalle tapahtuu jatkossa. Eli kuin katsoisi kartasta, minkälaista saaristossa on. Kun hän määrää lääkkeitä, hän käyttää karttaa kuin seilatakseen saaristossa. Nämä ovat kaksi eri asiaa. Ja mielestäni lääkäri on siis suuremmassa vastuussa määrätessään lääkkeitä, kuin arvioidessaan taudinkuvaa.

Taipumus käyttää ennustavaa mallia toiminnan ohjaamiseen lienee yleisinhimillistä. Valtiontalous ja talouselämä näyttävät toimivan niin: on taloutta ennustavia malleja ja niitä käytetään poliittisten ja taloudellisten päätösten pohjana, vaikka ennustamisesta sinällään ei pitäisi seurata ohjaavuus. Siirtymään ennustavuudesta ohjaavuuteen pitäisi olla jokin lisäehto, mutta en ole sellaista osannut muotoilla.  Tämä kun on versio induktion ongelmasta, eli siitä miten emme voi äärellisestä määrästä havaintoja koskaan tehdä täysin varmaa yleistystä. Induktion ongelman voi siis muotoilla sanoin: emme voi koskaan olla täysin varmoja onko ennustava malli myös ohjaava malli.

Tästä epävarmuudesta johtuen, osaan vain sanoa että on kaksi tapaa katsoa karttaa: vastaan tulevien asioiden ennustamiseen tai toiminnan ohjaamiseen. Siirryttäessä ensimmäisestä toiseen jokainen kerta on erilainen, ja meidän on syytä olla varuillamme. Emme voi tietää soveltuuko kartta kuinka hyvä toiminnan ohjaamiseen pelkästään sen tähän astisen ennustavuuden nojalla. Poliittisen päättäjän, sijoittajan, ekonomin tai yrittäjän olisi syytä ottaa tämä huomioon, mutta on vaikea sanoa miten. Voi vain sanoa: ei pidä olettaa, että päätöstä voi perustella pelkällä ennustavalla mallilla (oli se vaikka kuinka hyvä ennustamaan). Päätös on nimittäin päätös luottaa mallin ohjaavuuteen.

Tästä syystä on mielestäni syytä muistaa, kun mallia käytetään toiminnan ohjaukseen, on mallin valinnut toimija siitä suuremmassa vastuussa, kuin käyttäessään mallia ennusteiden luomiseen. Jos esimerkiksi ilmatieteilijä sanoo, että ensi kesä on todennäköisesti erittäin kuiva, on hän vähemmän vastuussa siitä, kuin jos hän kehottaisi hallitusta ostamaan ennusteen nojalla ylimääräistä viljaa varastoon. Sama pätee poliitikkoihin, ekonomisteihin, lääkäreihin, konsultteihin, pankkiireihin, tutkijoihin ja myös kuluttajiin, säästäjiin sekä piensijoittajiin.

Parodiasta, satiirista ja itsekritiikistä ja arvojen uudelleen arvioinnista

Minua huolestuttaa viimepäivien Charlie Hebdo -keskustelussa se, miten herkästi me ihmiset, järkevät ihmiset (oltiin esim. sitten ateisteja, kritittyjä, juutalaisia, hinduja, buddhalaisia tai muslimeita) annetaan omien ennakkokäsitysten ohjata ajatteluamme lähes täysin kritiikittä. Luokittelemme ja teemme oletuksia ihmisistä ryhminä. Esimerkiksi puhumme siitä, mitä on olla “maltillinen muslimi” tai “äärimuslimi”.

Mistä ihmeestä me oikesti puhutaan?

Kyseessä on neuvottelutilanne. Me aina määritellään “itseämme” suhteessa “toisiin” ja “meihin” — ja “meitä” sekä “toisia” suhteessa “itseemme”. Loukkaantuminen ja loukkaaminen on osa rajanvetoa — se on aika äärimmäistä sellaista, mutta osa prosessia. Loukkaannutaan, ja loukkaantunut osapuoli ilmaisee loukkaantumisensa. Ja rajaa vedetään — ja suhdetta määritellään uudelleen.

Ilman tätä neuvottelua, loukkaantumisia, kritiikkiä, ja parodiointia emme kykene hahmottamaan maailmaa ollenkaan. Se on liian kompleksinen siihen — meidän on pakko yksinkertaistaa sitä jotenkin. Ja parempi tehdä tämä yksinkertaistus valistuneesti, neuvottelemalla ja kokeilemalla.

On toisten vaientamisen keino kieltää heitä loukkaamasta. Loukkaantumisesta tulee silloin vallankäytön väline.

On myös toisten vaientamista kieltää heitä loukkaantumasta. Tällöin loukkaamisesta tulee vallankäytön väline.

Tärkeintä on keskusteluyhteyden pitäminen ja toisten reaktioden kuuleminen!

Pitääkö saada sanoa ja kirjoittaa mitä tahansa? Lähes tulkoon. Rikokseen ei saa ketään kehottaa ja kiihottaa tai kunniaa loukata: sanoa perättömyyksiä, keksiä valheita omasta päästään ja levittää niitä totuuksina. Mutta missä raja? Se on epämääräinen. Esim. nykyinen laki EUssa ja Suomessa kiihoituksesta kansanryhmää vastaan on niin epämääräinen, että sitä voisi tulkita aika miten sattuu. Mutta se ei kiellä satiiria tai parodiaa, sillä nämä itsessään eivät ole kiihotusta ketään vastaan. Satiiri itsesssään on vain avoin kysymys: onko tämä teistä loukkaavaa?

Mutta on myös syytä muistaa, että parodia ja satiiri herkästi muuttuu pelkäksi blackfaceksi jota esitetään vain valkoiselle yleisölle. Eli satiristin pitää olla todella taitava, jos hän haluaa oikeasti pitää satiirinsa keskusteluna — eikä raja-aitojen vetämisenä ryhmien välille. Mutta tällöin kyse on siitä, että onko satiiri hyvää vai huonoa. Ei siitä, onko se loukkaavaa vai ei. Sen nimittäin pitää olla loukkaavaa, jotta se olisi satiiria.

Ja tässä on loistava mahdollisuus oman eurooppalaisen “kulttuurimme” arvojen uudelleen arvioinnille.

(Näkökulmia terrorin, identiteetin ja stereotyyppien suhteesta tarjoavat tällä hetkellä monet, mm. Frank Martela: “‘Me’ ja ‘ne’ – Eli miksi Charlie Hebdon pilapiirrosten levittäminen auttaa terroristeja voittamaan”  ja häntä kritisoiva Antti Kukkonen: “‘Äärimuslimit’, ‘äärioikeisto’ ja nykyinen maailmanjärjestys”, sekä Tommi Paalanen: “Charlie, raiskaus ja uhrin syyllistäminen”, joka kehottaa olemaan syyllistämättä väkivallan uhreja. Markus Leikola muistuttaa lähihistorian tosiasioista kirjoituksessaan “Euroopan muslimit ja kristityt”. Elina Melgin ja Henrik Rydenfelt puolestaan yrittävät päästä sananvapauden ja vastakkainasetteluiden ongelmien ytimeen kirjoituksessa “Kuka on Charlie?”

Fathima Imra Nazeer kirjoittaa muslimien arvomaailman sisäisen uudelleenarvioinnin ja kritiikin välttämättömyydestä: “To Prevent Another Charlie Hebdo, Reconsider the Example of Muhammed”.  Suosittelen tutustumaan erityisesti ranskalaisfilosofi Abdennour Bidarin ajankohtaiseen ja tärkeään kriittiseen kirjeeseen muslimimaailmalle, josta englanninkielinen lyhennelmä täällä.

Pahoittelen autopromootiota, kirjoitin myös tällä viikolla tähän tärkeään aiheeseen liittyen ja sen suhteesta retoriikkaan Mestaripuhuja-blogissa: MEISTÄ SUOMALAISISTA JA NOISTA PUTKIMIEHISTÄ — TAHATTOMAT RETORISET JA RASISTISET KUVIOT.)

Populismin paradoksi

Paradoksaalista kuin se onkin, lauseella “koska se on enemmistön mielipide” ei ole paikkaa demokraattisen päätöksenteossa. Poliittisessä kielessä lausetta väläytellään usein. Onkin siis syytä muistella sitä painavinta ongelmaa, joka fraasiin liittyy: sen käyttö ilmentää demokratian rajua väärinymmärrystä.

Demokraattisessa päätäntäprosessissa on kyse parhaiden mahdollisten päätösten teosta tilanteessa, missä tiedot ovat rajalliset ja epävarmuus huimaavaa. Ilmaistuna niin yksinkertaisesti kuin vain on mahdollista, tällaisessa prosessissa esitetään ja argumentoidaan useita näkökantoja ja käydään julkista keskustelua erilaisista syistä sekä oikeutuksista puolesta ja vastaan. Kun näkökantoja on julkisesti arvioitu, voidaan niistä äänestää. Näin jokin näkökanta saa taakseen demokraattisen enemmistön. Toisin sanoen, demokratian idea on, että vaikka yksittäinen ihminen saattaisikin erehtyä, niin enemmistön on vaikeampi erehtyä, jos se on saanut harkittavakseen asian, joka on monipuolisesti esitetty ja argumentoitu.

Tarkkaavainen henkilö huomaa varmasti, että näin ymmärrettynä demokraattinen prosessi alkaa näkökannoilla sekä niitä tukevilla argumenteilla ja päättyy enemmistön mielipiteen selvittämiseen. Näin ollen olemme ongelmissa, jos jonkin näkökannan taustalla olevana syynä on vain, että se on kaikkein suosituin näkökanta. Aura on nyt edessä kiskomassa hevosta: jos enemmistö äänestäisi jonkin näkökannan puolesta, koska se on enemmistön näkökanta, mitään demokraattista päätöksentekoa ei ole tapahtunut. Mitään muuta ei ole näkökannan taakse laitettu sitä tukemaan kuin pöyristyttävä: “Äänestäkää näin, koska suurin osa äänestää niin joka tapauksessa.” Demokratian sijaan tämä olisi, lainatakseni erästä kulutettua ilmausta, “enemmistön diktatuuri.”

Kuitenkin, kun aito demokraattinen prosessi on käyty läpi, jokin on hyväksyttävä enemmistön näkökantana. Tämä hyväksyntä on kuitenkin jotain aivan muuta kuin pelkkää populismia. Se voidaan hyväksyä, koska sillä on oikeutus, joka ylittää silkan ad populum virhepäätelmän: enemmistö päätyi juuri tähän näkökulmaan demokraattisen päätöksentekoprosessin kautta. Hevonen on siis takaisin siellä missä sen kuuluu, ja voimme käydä auraamaan yhteistä peltoa.

— This is a Finnish translation of an earlier post

Populism and ad populum

Rather paradoxically the phrase, “because it is majority’s view”, has no place amongst reasoning within a democratic process. Nonetheless, the phrase tends to pop up now and then in politics. Let us, therefore, recount the most important problem: to use the phrase is, basically, to grossly misinterpret what democracy is about.

Democratic process is about making best possible decisions with limited information while facing staggering uncertainty. The process, to put it as simply as should be possible, consists of public presentations of arguments for several different viewpoints, and public discussion of reasons and justifications, pros and cons, for all these views. After the arguments and viewpoints have been assessed, the democratic vote takes place deciding majority for some view. We hope, in democracy, that, although some might be wrong, it is less likely that many would be wrong, at least when they have faced and discussed a good number of well reasoned arguments.

Now, a careful reader would have noted that the process starts with viewpoints and arguments, and ends with deciding the popular view. Thus, if one of the arguments has as its sole reason that the viewpoint presented is the most popular, i.e., that it is the majority’s view, we are heading into trouble. The plow is pulling the horse: if majority is given to a view because it is majority’s view, no democratic decision making takes place. No reasons are given for the people to vote for the view above the ludicrous “vote like this, most will vote so anyway.” Instead of democracy, this would be, to use controversial language, “a tyranny of majority”.

After the decision has been reached with a democratic process, of course, we must accept that something was the majority’s view. But this acceptance is different from mere populism, and it has justification beyond the ad populum fallacy: the majority was reached through a democratic decision process. The horse has returned back in front and some plowing on the common field can now commence.

Wittgenstein’s John Doe

For some years, since I first read Wittgenstein as a 15 years old, I have been slightly annoyed by his use of N.N. as a place holder for a name. That’s because I have been ignorant of what it stands for. But then again I have not been bothered enough to go and check.

N.N. turned out to be an abbreviation of Latin phrase “nomen nescio”. Now, enlighted by wikipedia, of course, when N.N. is used, I do know that I do not know the name of the person referred to. And I am bothered no more?

Reading about the glorious past…

I am reading S. Soames’s Philosophical Analysis in the Twentieth Century. Not particularly deep philosophical book (it is written, on most parts, for undergraduates) . However, since I have mostly read just a seemingly random set of classics from here and there according to the need at hand, as most of us do, I do appreciate the comprehensive picture of the development of analytic philosophy presented here.

It pains me to admit that, although I have lately been working on both empiricist criterion of meaning (the problem of analyticity to be precise) and the problem of counterfactuals, I paid no attention to the connection between the two until I read about it from Soames’s book…

 

Time spent on grant applications, How to bring some more efficiency…

On a recent Blog on Guardian’s Occam’s corner (http://www.guardian.co.uk/science/occams-corner/2013/apr/02/1) Jenny Rohn contemplates on the inefficiency of grant system: it simply takes too much time from research, especially from new faces in the game.

“But how does a younger scientist with a shorter track record, whose “excellence” might not yet be apparent, get his first grant? It must be a lot like getting your first break as a popular musician – except unlike a bloke with a guitar, scientists can’t film themselves on YouTube performing experiments in their bedroom to garner a reputation. Instead, they need grant money to produce the results that get turned into papers, which in turn prove their excellence – but without the grant, they’ll never get off the ground in the first place.” — Jenny Rohn, Occam’s Corner, Tuesday 2 April 2013

However, to me, there appears to be some simple solutions that would help the grant system to work at least a bit less bumbily:

One idea on a national level could be to have a portal for all research grants: One form for the application that can be retouched when needed and sent to all the grant handling foundations and institutes for each round of application they might have. Just tick the boxes of what your field is and what type of grant you are after, and the portal would handle the rest.

Another would be for universities and fund giving organizations to co-operate on grant applications. The universities collect all the data on research anyway. So, if, instead of filling in the same information over and over again, there was a way to convert that pre-existing university database directly into a grant application, it would be a real life saver.

Any more suggestions?