Oletko Kr-epävarma? — mikä mättää kriisipäätöstenteossa?

Eurokriisi ja Kreikan tilanne otsikoissa jälleen. Samaa on jatkunut jo neljättä vuotta. Miksi tilannetta on niin vaikeaa päättää yhdellä ainoalla selkeällä päätöksellä?

Vastaus on, että kriisin kohdalla epävarmuus on kasvanut radikaaliksi. Tämän seurauksena päätös ei perustu faktoihin ja selkeään asiantuntijuuteen — vaan mielikuvat ja niitä luova poliittinen retoriikka on saanut vallan.

Puran tässä kirjoituksessa kysymystä: Millä tavoin epävarmuus on radikalisoitunut eurokriisissa ja erityisesti Kreikan suhteen? (Myöhemmin palaan kysymykseen siitä, miten epävarmuus näkyy suomalaisessa poliittisessa retoriikassa — eli miltä suomalaiset poliitikot kuulostavat puhuessaan kreikasta?)

Kirjoituksen lopussa arvioin sitä, miten päätöksentekoa tulisi tehdä. Lopullisia vastauksia minulla ei ole (vaikka mielipiteitä löytyy — ja niitä voi käydä katsomassa vaikka FB-seinältäni). Mutta yleisiä periaatteita osaan tarjota poliittisen keskustelun välineiksi.


Radikaali epävarmuus

Radikaali epävarmuus tarkoittaa sitä, että emme kunnolla tiedä, mistä olemme epävarmoja. — Toisin sanoen, kun olemme radikaalin epävarmoja, emme osaa sanoa, mitkä olisivat ehdot sille, että päätöksenteko olisi järkevää.

Esimerkiksi kun mietimme sataako huomenna, olemme vain epävarmoja, emme radikaalin epävarmoja. Tällöin tiedämme mitkä ovat vaihtoehdot (sataa tai ei sada) ja mitä niistä seuraa (voidaanko esim. pitää lounastapaaminen terassilla vai etsitäänkö paikka, jossa on mukavat sisätilat). Myös asiantuntijat ovat enimmäkseen samoilla linjoilla (MTV:n säätiedotus on usein varsin sama kuin YLEn) sekä olemme selvillä, että mikä vaihtoehto on meistä suotuisin (useimmille se, että ei sada).

Kreikan kriisin kohdalla näin ei ole. S.O. Hanssonia (jonka teoriasta kirjoitin keväällä “Revisiting Hansson on Great Uncertainty”) mukaillen epävarmuus radikalisoituu usein neljästä eri syystä: (a) emme tiedä, mitkä ovat relevantit vaihtoehdot, (b) emme osaa arvioida kunnolla valintojen seurauksia, (c)  asiantuntijat ovat erimielisiä, tai emme tiedä voiko heidän lausuntoihinsa luottaa ja (d) meillä ei ole yhteisymmärrystä siitä, minkä arvojen nojalla päätös tulisi tehdä. Kreikan kriisiin liittyvässä epävarmuudessa on kaikkia näitä piirteitä.


 

Vaihtoehtojen vaarat ja seuraukset

Vaihtoehdot olivat kaikkea muuta kuin selvät viime viikonloppuna kun ehdotukset liikkuvat Kreikan väliaikaisesta eurosta erottamisesta aina eriasteiseen lainojen anteeksiantoihin. Tämän sorttista epävarmuutta vähennettiin neuvotteluilla, joissa suljettiin pois suuri osa vaihtoehdoista (mm. Kreikan alkuperäinen ehdotus kuin Grexitkin).

Sinällään tällainen vaihtoehtojen nopealla tahdilla ja 17-tuntisilla neuvotteluilla runttaaminen muutamaan on hyvä asia. Toisaalta se pahentaa radikaalia epävarmuutta valintojen seurauksista. Trade-off vaihtoehtoepävarmuuden ja seurausepävarmuuden välillä voi olla kohtalokas.

Seurauksien suhteen epävarmuutta on kun kuviteltavissa olevien tulevaisuuksien joukossa on ollut sotilasvallankaappauksia, sisällisotia, euron tai jopa EU:n hajoamista, ja sitten sitä, että mitään ei tapahdu — junnaamme paikallamme — olemme samassa kylmässä kriisissä vielä neljän vuoden päästäkin.

Seurausten ennustamattomuus johtuu monista tekijöistä. Ennen kaikkea siitä, että valtiontaloudet ovat monimutkaisia ja varsin ennakoimattomia — puhumattakaan sitten EU-taloudesta. Niiden ennustaminen muistuttaa lähinnä sään ennustaminsta. Voimme tilastoida erilaisia transaktioita kun tavara, työ ja raha liikkuvat paikasta toiseen ihan siinä, missä ilmamassat ja merivirrat. Ja voimme verrata näissä tilastoissa ilmeneviä samankaltaisuuksia aiempiin taloudellisiin ilmiöihin. Nämä ennusteet ovat — ihan samalla tavalla kuin sääennusteet — hyviä lyhyellä aikajänteellä mutta lähes käyttökelvottomia pidemmän ajan puitteissa.

Jokainen, joka väittää tietävänsä, että jokin Kreikka ratkaisu johtaa parempaan lopputulokseen kuin jokin muu viiden vuoden päästä, ei edes ymmärrä ongelman luennetta. Kuitenkin poliittisia päätöksiä ei nyt tehdä koskien seuraavaa viikkoa tai seuraavaa puolta vuotta — niitä tehdään vuosiksi eteenpäin.


 

Auttavatko asiantuntijat?

Tämä ennustamattomuus johtaa kolmannen sortin radikaaliin epävarmuuteen: talousasiantuntijat puhuvat täysin ristiriitaisia. EKP:n ja IMF:n asiantuntijat ovat vakuuttuneet siitä, että rakenneuudistus ja vain rakenneuudistus nostaa Kreikan lamasta, kun taas sellainen taloustieteen merkkihenkilö kuin Paul Krugman ja kumppanit puhuvat siitä, miten pitäisi vain elvyttää kreikkaa, kunnes talouskasvu on saavutettu. Sen jälkeen vasta rakenneuudistuksia — eli leikkauksia.

Lisäksi asiantuntijat ovat erimielisiä siitä, mistä tämä koko tilanne johtuu: Oliko se ahneiden lainoittajien vika, jotka odottivat, että kyllä Saksa maksaa kun Kreikka osoittautuu maksukyvyttömäksi? Oliko se Kreikkalaisten populistipoliitikkojen vika, jotka nostivat kansansuosiotaan pumppaamalla velkarahaa talouteen? Oliko se Kreikkalaisen kansan vika, joka vain eleli leveästi tällä velkarahalla, eikä kyseenalaistanut poliitikkojen metkuja? Vai oliko se Saksan vika, jonka ylijäämäinen talous ja vienti/tuontisuhteen epätasapainon takia vääristää euron arvoa sekä eurotaloutta? Vai oliko peräti kyseessä rahaliiton perustajien vika, jotka elivät toivossa, että siirrymme talousliittoon ja liittovaltioon ennen kuin epätasapainoinen rahaliitto kaatuu omaan mahdottomuuteensa? Kaikkia näitä syitä on syytetty.

Jos asiantuntijat eivät pääse syistä eikä suosituksista yhteisymmärrykseen, ei ole mikään ihme, että poliittisen päätöksen teko käy vallan vaikeaksi.


 

Arvot hakusessa

Epävarmassa tilanteessa poliitikot voivat kuitenkin usein vedota arvoihin. Päätös tehdään sen mukaan, mitä pidämme tärkeimpänä. Ongelma Kreikan kriisissä on se, että poliitikot eivät pääse yhteisymmärrykseen siitä, mitkä ovat ne arvot joita meidän pitäisi noudattaa.

Riiteleviä arvoja on ainakin ollut: 1) EU:n yhtenäisyys ja rauha, 2) solidaarisuus kreikkalaisten kärsimystä kohtaan, 3) syyllisten rankaiseminen, 4) Suomen etujen suojaaminen ja ajaminen, 5) Euron suojaaminen ja talouden vakaus, 6) oman puolueen kannatuksen suojaaminen ja irtopisteiden kerääminen.

Juuri tämä arvokeskustelun korostuminen johtaa siihen, että poliittinen kieli käy reheväksi. Retoriikkaa viljellään, koska pyritään luomaan ja vahvistamaan sen arvovalinnan asemaa, joka sopii parhaiten omaan asemaan hallituksessa, oppositiossa, puolueessa, EU-kokousessa ja kylänraitilla.

Kaikkein vaikeimmassa tilanteessa ovat he, jotka asemansa puolesta edustavat yhtä arvoa ja poliittisen näkemyksensä puolesta toista. Erityisen selkeästi tämä arvojen ristiriita mielestäni ilmenee esimerkiksi valtionvarainministeri Stubbin ja ulkoministeri Soinin kohdalla.


Aika, epätasapaino ja mielikuvat

“Pidä tilanne ennallaan, odota ja ota selvää” on suositus yleensä tilanteissa, joissa epävarmuus käy näin hallitsemattomaksi. Kuitenkin Kreikan ja euron kriiseihin lisäepämukavuutta tuo epävakaus. Emme kunnolla tiedä, miten pitää Kreikan valtiota pystyssä sillä aikaa kun tutkimme vaihtoehtoja.

Aika tuo lisää hetki hetkeltä sekasortoa ja epävakautta. Siksi tilanteeseen pitää tarttua nopeasti. Mutta miten nopeasti ja millä keinoin? Se on vaikeampi sanoa.

Toinen seikka, joka tuo epätasapainoa tilanteeseen, on se, että kyse on ihmisistä. Ihmiset reagoivat siihen, miten heidän maatansa kohdellaan ja heidän tulevaisuuttaan muokataan. Tämä aiheuttaa ironisia seurauksia — joissa hyvät aikeet ovat reunustettu tiellä helvettiin.

Lisäksi talous on suurelta osin riippuvainen ihmisten mielikuvista. Siitä miten he uudelleen luovat taloudellisia instituutioita — kuten rahaa — päivittäisellä toiminnallaan. Rahalla on arvoa vain, jos ihmiset uskovat voivansa saada pankkitileille keräämällään rahalla ostettua jotain. Ja toisaalta työllä ja tavaralla usein on arvoa vain, jos ihminen uskoo saavansa siitä vastapainoksi rahaa, jolla on arvoa. Järjestelmä nojaa puhtaasti luottamukseen ja tottumukseen.

Jos luottamus menee, menee koko instituutio. Ihmiset eivät yritä. Ihmiset eivät sijoita. Rahan sijaan vaihdetaan tomaatteja ja kaalinpäitä.

Samalla tavalla koko sopimusyhteiskunta ja jopa Euroopan Unioini perustuu luottamukseen. Siihen, että ihmiset — enimmäkseen vapaaehtoisesti — toimivat sovitulla tavoilla.  Jos tarpeeksi monet lakkaavat uskomasta ja toimimasta kuin EU on todellinen — se lakkaa olemasta. Luottamuspula on siksi tämän kriisin suurin ongelma.


Suosituksia?

En väitä, että tietäisin, miten kriisi ratkeaa. Mutta, kyllä, voin suositella muutamaa periaatetta poliittisen keskustelun tueksi.

(1) Lähdetään liikkeelle neljännen sortin, arvoja koskevasta epävarmuudesta. Tarvitsemme laajan keskustelun niin Suomessa kuin EU-tasolla siitä, mitkä ovat ne arvot, joiden mukaan kriisiin liittyvät päätökset tulisi tehdä. Arvioida arvomme uudelleen. Näiden arvojen tulisi olla sellaiset, että ne ohjaavat päätöksen tekoa paitsi tässä kriisissä, niin myös tulevissa — mahdollisesti vielä pahemmissa ja yllättävämmissä talouden onnettomuuksissa.

Olisi siis syytä kysyä: Olisivatko nämä arvot myös lastemme ja lastenlastemme arvot? Mitä mieltä he olisivat, jos tulevaisuus päätettäisiin vain Suomen talouden ehdoilla tai vain euron suojelemisen vuoksi? Haluaisivatko he nähdä vanhempansa ja isovanhempansa tekevän minkälaisia päätöksiä?

Arvojen selvittyä voimme miettiä toisia epävarmuuksia suhteessa niihin. Miten mahdolliset seuraukset asettuvat suhteessa arvoihin? Entä miten teot ja päätökset? Ohjaavatko arvot meitä — voiko niistä muodostaa periaatteita?

(2) Toiseksi voidaan arvioida valintoja ja päätöksiä sen nojalla, miten ne vaikuttavat tuleviin päätöksiin. Kuinka ne sitovat meidän kädet? Mitä tulevia päätöksiä ne sulkevat pois?

Voidaan kysyä, että jos päätös perustuu väärään arvioon tulevaisuudesta, niin miten pahoja seurauksia tällä erehdyksellä yhdessä tämän päätöksen kanssa on? Minkälaisia suojamekanismeja päätökseen sisältyy, jos olimme väärässä? Onko päätös purettavissa tai muutettavissa — jos se osoittautuu hyväksi aikomukseksi jonkä päässä pätsi odottaa?

(3) Jotta pääsisimme arvioinnissa eteenpäin, on syytä alkaa pohdinta ja neuvottelut siitä, onko kriisiin liittyvät ongelmat jaettavissa osiin. Onko löydettävissä tapaa jaotella humanitaarinen kriisi, valtiontalodellinen kriisi, EU-pankkikriisi,  eurotaloudellinen kriisi erillisiksi kysymyksiksi? Onko niihin mahdollista löytää erillisiä ratkaisuja?

(4) Voimme yrittää arvioida, missä määrin olemme epävarmoja eri osaratkaisujen seurausten suhteen. Jos jollakin valinnalla voi olla ennakoimattomia seurauksia, ovatko nämä “alaspäin avoimia”? Eli, toisin sanoen, onko ennakoimattomien seurausten huonoudella alarajaa? Vaikka jossakin vaihtoehdossa olisi hyvän kuuloiset lupaukset — mahdollisesti paremmat kuin muissa vaihtoehdoissa — niin jos se ei ole alhaalta rajoitettu, siihen ei radikaalin epävarmuuden vallitessa pidä tarttua.

(5) Viimeiseksi — vaikka meidän pitää aika- ja epävakausrajoitteiden takia tehdä päätökset nyt ja mahdollisimman pian — voimme silti jättää optionaalisuuksia auki päätöksiin. Rakentaa positiivista ehdollisuutta päätöksiin: jos vastaan tulee parempi ratkaisu, jota ei nyt tässä hetkessä pystytty keksimään, siihen siirtymistä ei pitäisi estää nyt tehdyillä päätöksillä.


 

Yhteenveto

En väitä tietäväni muita paremmin, miten kriisi pitäisi ratkaista. Mutta tiedän yhtä ja toista radikaalista epävarmuudesta.

Epävarmuus edellyttää ennen kaikkea keskusteluja. Keskusteluja arvoista, ratkaisuista, seurauksista. Keskusteluja poliitikkojen kesken. Keskustelua mediassa. Keskustelua kansan parissa. Pitää kysyä: minkälaisia ihmisiä olemme, kun teemme näitä päätöksiä?

Seuraava kirjoitukseni käsittelee sitä, minkälaisen kuvan saa suomalaisten poliitikkojen kreikkapuheista.