Soini — 2018?

Lupasin olla kaksi viikkoa hiljaa perussuomalaisista.

Näin tein. Ja se teki hyvää. Kokeilkaa tekin. Huutokilpailusta ei kukaan hyödy.

Kahden viikon aikana on sattunut ja tapahtunut. Erityisesti oli perussuomalaisten puoluekokous. Sekä Matti Putkosen mediaan ja tutkijoihin kohdistama äkäinen kritiikki

Mutta minä mietin jo vuotta 2018. Ja uskon, että moni ps-vaikuttaja miettii kanssa. Mieti sinäkin.


 

Olen nimittäen ja yllättäen siitä samaa mieltä Putkosen kanssa, että Immos-asiasta ei enempää kannata keskustella ennen kuin ps:n eduskuntaryhmä on sen käsitellyt.

Pikemminkin nyt on korkea aika keskustella Soini-Halla-aho-Putkonen -asiasta ja eritotyisesti siitä, miten taitamattoman kuvan ps antaa itsestään. Käsitellessään tätä skandaalia ja sitä kommentoivaa mediaa sekä asiantuntijoita perussuomalaiset toimijat ovat olleet paitsi epäjohdonmukaisia niin myös tarpeettoman yliampuvia.

Luulen, että tämä asia tulee olemaan paljon pahempi ongelma hallitusyhteistyön kannalta — jos ps ei saa omaa toimintaansa ja mediastrategiaansa ojennukseen.

Kaikella tällä saattaa kyllä olla pidemmän tähtäimen strategisia tavoitteita. Perussuomalaiset tietävät vallan hyvin, että kaikkein suurin uhka puolueen uskottavuudelle sen äänestäjien keskuudessa on leimautuminen takiaiseksi kokoomuksen lahkeessa.

Siksi kaikki mediahuomion toisaalle vievä ns. “irrottelu” ei ole ps:lle välttämättä pidemmällä tähtäimellä haitaksi.


 

Itse asiassa, jos sallitaan päätöksenteon- ja strategisen ajattelun tutkijalle hieman hypoteettinen pohdinta, vaikuttaa siltä, että perussuomalaisten toiminta ei ole lainkaan irrationaalista. Päin vastoin. Se vaikuttaa erittäin järkevältä.

Sillä muistakaa vuotta 2018.

Perussuomalaisten lainsäädännölliset tavoitteet ovat olleet minulle jokseenkin epäselviä. En tiedä, miten heidän puolueohjelma tai vaaliohjelma on edes yleisellä tasolla muutettavissa Suomen lakikirjaan sopiviksi. Ehkä joku hieman minua paremmin lakia tulkitseva osaa siihen vastata.

Mutta kaksi tavoitteista eivät ole lainkaan epäselviä. Perussuomalaiset aikovat olla Suomen suurin puolue. Ja Soini aikoo Suomen tasavallan presidentiksi. Nämä kaksi tavoitetta eivät kuitenkaan ole aivan yksioikoisesti yhteensopivia.

Vuonna 2018 Soini tarvitsee kahden asian toteutumista: hänen pitää tulla valituksi (1) toiselle kierrokselle ja vielä (2) voittamaan toisen kierroksen. Soinin ja perussuomalaisten strategiset taidot on usean kerran aliarvioitu viimeisen kymmenen vuoden aikana. En näkisi mitenkään mahdottomana, että heillä on jo jokin 2018-strategia käytössä.

Sillä toiselle kierrokselle päästäkseen Soini tarvitsee taakseen suuren puolueen. Mutta voittaakseen toisella kierroksella, hänen pitää vaikuttaa vakuuttavalta valtiomieheltä — sellaiselta, joka on luotettavasti ollut hallituksessa varteenotettavana ulkoministerinä. (Lisäksi asiaa auttaisi se, että vastassa olisi Pekka Haavisto — ymmärrettävistä, mutta varsinaisesti viranhoitoon liittymättömistä syistä.)

Tämä valtiomiesmäisyyden mielikuvan luominen edellyttää pysymistä hallituksessa vaikka kynsin ja hampain. Mutta kuten totesin yllä, mikään ei olisi vahingollisempaa perussuomalaisten kannatukselle, kuin mielikuva siitä, että he ovat vain yksi takiaispuolue muiden joukossa — tekemässä keskustan ja kokoomuksen sanelemaa politiikkaa.

Tästä syntyy siis ristiriita. Iso ristiriita.


 

Miten säilyttää kannattajakunta (ja jopa kasvattaa sitä) tilanteessa, jossa hallituksessa oleminen vaikuttaa olevan ps:lle ja Soinille tärkeämpää kuin oman politiikan ajaminen?

Erilaiset irtiotot ja yhteinen vihollinen olisi aika luonteva ratkaisu tähän. Väite, että kaikki ovat kateellisia ja että “vihervassarit” mediassa ja yliopistoissa yrittävät kaataa hallituksen — esimerkiksi.

Poliittisten vastustajien harjoittama vastakkainasettelun korostaminen pelaisi tällöin hyvällä tuurilla myös perussuomalaisten laariin. Varomattomasti kirjoittelevat toimittajat ja bloggailevat professorit eivät myöskään olisi haitaksi. Liberaalien poliitikkojen, toimittajien ja tutkijoiden täytyisi ryhdistyä ja ruveta rustaamaan huomattavasti tarkemmin kirjoitettuja juttuja, jos he haluavat välttää heidän sanomisiensa ja mielipiteittensä vääristelyn ja poliittisen manipuloinnin mahdollisuuden.

Vaikuttaakin siltä, että vihjailu puoluekannasta riittää tietyissä piireissä syömään terävänkin kirjoituksen uskottavuutta. Varsinkin jos saadaan toimittajat, poliitikot ja tutkijat suunniltaan ja suuttumuksen valtaan sopivilla irtiotoilla ja ties millä hypoteettisillä keskiyön horinoilla?

Mikä arvo olisi vieläpä sellaisilla irtiotoilla, joista Soini voisi vaieta — ja delegoida toisille hoidettavaksi — niin, että hänen valtiomiesmäinen imagonsa ei siitä kärsisi?


 

No, tämä on vain hypoteettista pohdintaa ajattelun asiantuntijalta, joka kuvittelisi käyttävänsä suurinpiirtein tällaista strategiaa itse vastaavassa tilanteessa. (Jos mitenkään voisi itseään vastaavaan tilanteeseen edes kuvitella — ollen kiitollinen siitä, että en ole poliitikko, joka päivä).

Perussuomalaisten pitkän tähtäimen strategia on mikä on, ja minä en sitä voi tietää. Se selvinnee meille viimeistään vuonna 2018.

Muistakaa tuo vuosi, 2018.

Kärsivällisyyttä ja jäitä hatussa: Meillä on unelma ja perussuomalaiset

Viime viikon tapahtumat ovat kärjistyneet tavalla, joka vaatii huolellista pohtimista. Tapahtumia ei pysty selvittämään ja muodostuneita ongelmia ratkomaan hetkessä. Ja kun käytännössä koko maa muuttui yhdeksi somekeskusteluksi, puolin ja toisin on lisäksi tullut sanottua asioita, joita ei ehkä olisi pitänyt.

Kehotan kunnioitukseen eri parlamentaaristen toimijoiden sekä erilaisten kansanliikkeiden kesken. Ja malttia, kyllä aikaa riittää käydä keskustelua niin eduskunnassa, lehtien sivuilla, somessa ja mielenosoituksissa.


 

Toivon, että perussuomalaisille annetaan riittävä rauha käydä läpi isoja kysymyksiä liittyen puolueensa tulevaan linjaan. Viidessä vuodessa 15 vuotta erittäin pienenä puolueena toiminut perussuomalaiset on muuttunut ensin keskisuureksi puolueeksi ja nyt hallituspuolueeksi — joka tekee reaalipoliittisia konsensuspäätöksiä oikeistoporvarillisessa hallituksessa.

Entinen vastarannan kiiski on nyt tiukasti kiinni vallassa. Mitä tämä merkitsee puolueen arvoille, toimijoille ja kannattajille, on vielä varmasti varsin pitkälle avonainen kysymys.

Haluaako perussuomalaiset todella ruveta, niin kuin sen kehitys viimeiset viisi vuotta on näyttänyt, suomen maltilliseksi oikeistokonservatiiviseksi puolueeksi — vai haluaako se viedä kehitystään toiseen suuntaan? Suuria avoimia kysymyksiä, jotka eivät välttämättä yhdellä kokouksella ratkea. Eikä olisi mikään ihme, jos radikaalejakin irtiottoja puolueen linjasta tullaan näkemään seuraavien kuukausien ja vuosien aikana.


 

Myös vastasyntynyt Meillä on unelma -kansanliike vaikuttaa tärkeältä tulevaisuuden toimijalta. Sillä on oikeasti mahdollisuuksia nousta merkittäväksi toimijaksi Suomessa. Mutta on erittäin tärkeää, että organisoijat miettivät, mikä liike on ja mitkä sen tavoitteet ovat.


 

Mieltä saa osoittaa, mutta muistakaa pysyä nahoissanne — paitsi eritoten kaduilla — niin myös nettikirjoittelussa.

Kaikkia toimijoita ei pidä niputtaa yhteen. Tavallisista ihmisistä on kyse — puolin ja toisin —, niin tavallisista ihmisistä, että välillä sattuu. Usein hyvät aikomukset kun ovat reunustettu monilla poluilla helvettiin. Joten jäitä hatussa ja kärsivällisyyttä.


Odotan mielenkiinnolla ja pidättäydyn kommentoimasta käytyä keskustelua seuraavaan pariin viikkoon (jos nyt ei mitään erityisen polttavaa ja hälyttävää ilmene).

 

Pers’edellä puuhun — eli virhepäätelmiä Immonen-gaten ympärillä

Tapaus Immonen on nostanut esiin varsinaisen itiöpilven hämärähköjä virhepäätelmiä puolin jos toisinkin. Tässä niitä hieman availen.

Muistakaa kuitenkin, että virhepäätelmän tekeminen ei tarkoita, että sen tekijä olisi väärässä. Se tarkoittaa vasta, että hän argumentoi huonosti.

Väärässä henkilö on, jos hän on väärässä. Ja tässä ollaan nähty monta väärää. Virhepäätelmät kuitenkin sotkevat keskustelua ja vievät meitä pois olennaisesta.

Listaus on kaikkea muuta kuin täydellinen. Olen varma, että joku on jossain sanonut jotain sellaista päätellen itseään pers’edellä puuhun ja joka on minulta jäänyt huomaamatta. Laittakaa siis kommenttia.


1. Määritelmien takana kyhjöttäminen: kirjoittaja tai puhuja välttelee vastuuta omista sanoistaan sanomalla, että sananmukaisesti asia ei ole niin kuin miten muut sen lukevat.

Kirjoittajalla (tai puhujalla) on kuitenkin osavastuu niistä tulkinnoista, joita lukijat tekevät tämän teksteistä. Jos tulkinta on todennäköinen, on silloin turha väittää, että ei sitä tarkoittanut — varsinkaan, jos ei ole saman tien korjannut ilmeistä väärinkäsitystä. Immosen kohdalla tästä ovat huomauttaneet mm. Panu Raatikainen ja Kaleva-lehti.

Määritelmien takana kyhjöttäminen on erityisen noloa ja osoittaa, että kirjoittajalta puuttuu selkärankaa seistä omien mielipiteidensä takana. Hän vain tyytyy vihjailemaan ja huutelemaan, mutta piiloutuu sitten isäpapan sanakirjan helmoihin, kun muut rupeavat vaatimaan tätä tilille sanomisistaan.

2. Kalteva taso: jos sallimme tämän nyt, niin kaikki tämä hirveä seuraa — eli pelotellaan seurauksilla ilman, että millään tasolla osoitetaan niiden oikeasti seuraavan.

Kirjoittajan vastuulla on osoittaa, että seuraukset todella tapahtuvat, jos ne eivät ole ilmeisiä. Muutoin hän vain vihjailee.

3. Uhkailu eli puhua kuin nuija: Kun kirjoittaja kokee jäävänsä alakynteen, hän rupeaa uhkailemaan tai levittämään keskustelukumppaninsa yhteystietoja sekä kehottamaan kanssamielisiään käymään “keskusteluun” eli hukuttaa toinen some-ääliöiden äänivalliin. Tällöin kirjoittaja on todella osoittanut kyvyttömyytensä sivistyneeseen keskusteluun.

Esim. Immosen kohdalla uhkailuksi voidaan lukea tämän kirjoittelu tutkija Grönlundista (kts esim Kaleva).

Tässä kohtaa julkinen reaktio uhkailuun — paitsi sen laaja ja selkeä paljastaminen niin myös yleisen mielipiteen osoittaminen uhkailua vastaan — on nähdäkseni avainasemassa. Uhkailu ei ole sopivaa kenellekään, eikä varsinkaan julkisessa tehtävässä olevalle henkilölle.

4. Esimerkillä nuijiminen. Kun joku sanoo olevansa jotain mieltä, kaivetaan jokin äärimmäinen esimerkkitapaus ja sanotaan, että miten voit hyväksyä tämän.

Esimerkkejä on monia, mutta keskustelupalstoilla on varsinkin esiintynyt sitä, että monikulttuurisuuden kannattajaksi ilmoittautuneelle ruvetaan luettelemaan maahanmuuttajien tekemiä rikoksia. Vaikka tämä tuntuu relevantilta argumentilta, se ei sitä ole.

Kyseessä on nimittäin sama, jonka kuulee kuusivuotiaiden suusta hiekkalaatikoilla. Toinen kysyy: pidätsä paahtoleivästä? Kun toinen vastaa: joo mä pidän paahtoleivästä, niin toinen kysyy, miksi sä sitten syöt mitään muuta kuin paahtoleipää?

Eli kuin henkilön, jonka mielestä maahanmuuton hyödyt ovat suuremmat kuin sen haitat, pitäisi hyväksyä kaikki ne pahat teot, mitä joku on joskus sattunut tekemään. Ei tarvitse. Paahtoleipää ei tarvitse aina syödä. Se sallii poikkeukset, vaikka sitä kuinka paahtoleivästä pitäisi.

5. Ajankäytön kyseenalaistaminen. Eli esimerkiksi esitetään, että rasismin vastustaminen ja monikulttuurisuuden puolustaminen on pois muiden tärkeiden asioiden hoidosta. 

Näin ei yleensä ole, sillä usein näyttää siltä, että yhdestä asiasta aktivoituminen johtaa myös ihmistä kiinnostumaan muiden yhteisten asioiden hoidosta. Lisäksi asiansa osaavat ihmiset saavat itselleen tärkeäksi kokemiaan asioita hoidettua huomattavasti lyhyemmässä ajassa, kuin hieman vähemmän pätevät ihmiset.

Tämä argumentti on osin toki tottakin, jos poliitikon kaikki aika menee saman asian vääntämiseen uudelleen ja uudelleen — syö se tietenkin hänen aikaa ja resursseja. Mutta on syytä muistaa, että se ei ole näiden henkilöiden vika, jotka vastustaa rasismia ja puolustaa monikulttuurisuutta. Kyseessä on nimittäin:

6. Hoetaan niin että laatta lentää eli argumentum ad nauseam. Saman asian hokeminen uudelleen ja uudelleen ei ole keskustelua. Kannattaa katsoa peiliin, jos tuntuu siltä, että kaikki muut vaan käyttävät kaiken aikansa rasismin vastustamiseen ja monikulttuurisuuden puolustamiseen: kuka oikeasti pitää tätä aihetta koko ajan poliittisessa ilmakehässä?

7. Kaikki näkökulmat ovat yhtä arvokkaita -virhe.

(1.8.: Tätä kohtaa on hieman hiottu, kiitos kommentoija Archibald Bomwitzin. Muutoksen yksityiskohdista, kts. keskustelu alla.)

Vaikka kaikilla on ajattelun ja ilmaisun vapaus, niin kaikki näkökulmat eivät ole yhtäarvokkaita.

Jos joku vaatimalla vaatii, että hänen pitää saada ilmaista yleisen mielipiteen vastaisen kantansa, hän saa sen tietenkin ilmaista. Kyse on ilmaisunvapaudesta. Mutta sen sijaan, jos hän haluaa tulla kuulluksi, pitää hänellä olla kannan lisäksi hyvät perusteet sille, miksi mielipidettä pitäisi kuulla. Tämä johtuu siitä, että poikkeavalla mielipiteellä on todistuksen taakka. Mitä tahansa mielipidettä ei voi ottaa osaksi julkista keskustelua — muutoin kaikki keskustelu hukkuisi erilaisiin poikkeaviin mielipiteisiin.

Siksi jos mielipiteesi on poikkeava, varaudu perustelemaan se huolella. Muutoin muilla on oikeus olla ottamatta mielipidettäsi huomioon. Eli ihan samalla tavalla kuin voimassa olevia lakeja ei tarvitse perustella — vaan muutokset lakeihin pitää perustella, niin myös julkisessa keskustelussa poikkeavat näkökulmat vaativat hyviä perusteita. Jos niitä ei ole, on muilla ihmisillä oikeus ohittaa näkökulma.

Sen vaatiminen puolestaan, että yleistä näkökulmaa (esim mm. perustuslaissa mainittua monikulttuurisuutta) puolustavan olisi perusteltava näkökulmansa, on:

8. Taakan vieritys. Jos vaaditaan perusteita näkökulmalta, joka on enemmistön kanta tai muutoin ilmeinen, vieritetään todistuksen taakkaa väärälle puolelle. (Kohtaa on hieman muokattu 1.8. FB seinälläni käydyn keskustelun vuoksi.)

Yleisen mielipiteen puolustajat voivat buuata vapaasti. Se on toisen osapuolen velvollisuus osoittaa, että hän on varteenotettava keskustelukumppani.

Tästä näkökulmasta on outoa, että esim. Turkkilan puheenvuoroa protestoineita mielenosoittajia on arvosteltu niin rajusti kuin HS:n pääkirjoitussivun kolumnissa ja Pohjalainen.fi:n Marko Hautalan kolumnissaVaikka vastustan kenenkään demonisointia, niin mielestäni buuaukset Turkkilalle oli aivan normaalia ja tervettä mielen osoittamista. Se oli kahden suuntaista dialogia jos jokin: “Me ei pidetä siitä, mitä sinä ja sun kamut olette tehneet! Näe nyt miten monta meitä on, jotka ovat tätä mieltä.” (Turkkilan puhe mielenosoituksessa ja buuakset vaativat kuitenkin lisäanalyysiä. Palaan niihin toivon mukaan ensi viikolla, jos aikani vain riittää. Aihe on ongelmallinen. Turkkila osoitti rohkeutta tullessaan puhujaksi. Ja buuaksen arvosteluun on olemassa muita ja aivan päteviä syitä.)

Tämä taakan vieritys ja näkökulmavirhe on sukua vielä:

9. Totuus on jossain siltä väliltä — eli harmaannuttajat. Ihmiset luonnostaan pyrkivät ajattelemaan, että kultainen keskitie on totuus. Että äärimmäisyydet ovat aina väärässä. Samalla periaatteella kuitenkin pitäisi syödä aina haaleaa ruokaa, joka ei ole niin suolaista kuin ei makeaakaan.

Monet ovat nähneet viime päivien julkisen keskustelun kahden äärimmäisen näkökulman välisenä kamppailuna.

Tällaista puhetta ovat edustaneet esimerkiksi ne perussuomalaisten poliitikkojen kommentit, joissa on kritisoitu Immosen kirjoituksen sävyä, mutta todettu maahanmuuttokriittisyyden ja monikulturismin vastustuksen olevan kuitenkin perussuomalaisten maltillisten linja. Sitä on myös edustaneet osa heistä, jotka ovat painottaneet “dialogin” tärkeyttä.

Näin ns. vähemmän äärimmäiset näkökulmat hyväksytään julkiseen keskusteluun tervetulleina vaihtoehtoina “ääripuheelle”. Näin vaikka ne olisivat vain piirun verran vähemmän äärimmäisiä suhteessa suomalaisen enemmistön näkökantoihin.


 

Eli yhteenvetona: keskustellaan me kaikki hieman paremmin jatkossa. 

Demonisoinnin vaaroista

Demonisointi on vaarallista, ja se on vaarallista moniin suuntiin.

Mikael Jugner kirjoitti facebookissa tänään monista vääristä käsityksistä, joita julkisessa keskustelussa on ollut. Erityisesti silmiin pisti tämä:

“7. Keskustelu ei ole vaarallista. On se. Suomen sisällissota ei syntynyt itsestään. Sitä edelsi vuodesta 1910 alkanut järjestelmällinen vihapuhe, jossa puolin ja toisin demonisoitiin vastustaja. Lopputulemana äärimmäisen julma sota ja kymmeniä tuhansia kuolleita. Sama kaava on nähty viime vuosikymmeninä mm. Balkanilla ja Ruandassa. Kansanryhmän julkisesta demonisoinnista on historian valossa ollut usein yllättävän lyhyt matka väkivallantekoihin.”

 

Erityisesti demonisoijien demonisointi on vaarallista. Silloin paitsi unohdamme oman ihmisyytemme, niin annamme lisää vettä myllyyn. Osoitamme demonisoijalle tämän olevan oikeassa, kun hän hokee “Nuo ovat minua vastaan! Nuo kaikki ovat minun vihollisiani!

Nyt kun Immos-gatea puidaan, koitetaan pitää siis jäitä hatussa. Perussuomalaiset on ihan normaali puolue. Ja sen kannattajat ja edustajat ihan normaaleja ihmisiä.

Myös Olli Immonen on ihan tavallinen ihminen — siitä huolimatta mitä ikinä hän on sanonutkaan.

Koetetaan siis pidättäytyä menemästä ihmisiin argumenteissa. Pysytään asiassa.

Ja vastustetaan väkivaltaa ja suvaitsemattomuutta — hyvä niin. Ja suvaitaan ihmistä — vaikka emme voisi suvaita — ja meidän ei todellakaan tarvitse suvaita — hänen edustamaansa näkökulmaa maailmasta.

“Monikulttuuri” päältä kaunis — tapaus Immonen ja hallituspuolueitten arvot

Tapaus Immonen (kts. esim ‘Perussuomalaisten Terho: Immosen näkemykset “puolueen kannalta haitallisia”‘ HS, 26.7.) on nostanut kysymyksen monikulttuurisuudesta pintaan.

Väitän että tämä monikulttuurisuuskeskustelu ilmentää kahta asiaa: (1) sen vastustajat vastustavat myös keskustan ja varsinkin kokoomuksen ydinarvoja ja (2) “monikulttuurisuudella” ei tarkoiteta sitä, mitä sillä luulisi tarkoitettavan.

(Suosittelen lukemaan kirjoitukseni lisäksi Emma Nortion ja Sirkku Varjosen erinomaisen analyysin “Immosen unelma“. He myös tulkitsevat erittäin kiinnostavasti — hieman eri lähtökohdista kuin minä — sitä, mitä “monikulttuurisuus” tarkoittaa.)


Olli Immonen (ps) ilmoitti toissaöisessä kirjoituksessaan unelvoivansa “vihollistensa” kansoittaman monikulttuurisen kuplan puhkeamisesta, ja kansakunnan puolesta taistelevista urhoista jotka voittavat — mitä ikinä voittavatkin:

“I’m dreaming of a strong, brave nation that will defeat this nightmare called multiculturalism. This ugly bubble that our enemies live in, will soon enough burst into a million little pieces. Our lives are entwined in a very harsh times. These are the days, that will forever leave a mark on our nations future. I have strong belief in my fellow fighters. We will fight until the end for our homeland and one true Finnish nation. The victory will be ours.” (lähde HS, 26.7.)

Jussi Halla-aho (ps) intoutui kommentoimaan kohua näin:

Miksi uutiskynnyksen yhä uudelleen ylittää se, että perussuomalaisista käsin vastustetaan monikulttuurisuutta? Olettiko joku Immosen kannattavan sitä?

Varmuuden vuoksi kerron toimittajille ja muillekin, että myös minä vastustan monikulttuurisuutta. Minäkin pidän monikultturismia rumana kuplana. En välttämättä jaa Immosen optimismia sen suhteen, poksahtaako tämä ruma kupla ennen kuin se on tehnyt eurooppalaisista yhteiskunnista selvää, mutta aion yhtä kaikki toimia asian hyväksi. (Lähde HS, 26.7.)

Eli hän myös unelmoi “monikulttuurismikuplan” puhkeamisesta ja vastustavansa monikulttuurisuutta.


 

Mutta mikä ihme tämä monikulttuurisuus oikein on, jota Immonen perussuomalaisena kansanedustajana ja Halla-aho perussuomalaisena meppinä vastustavat? No, se on jotain sellaista, mikä löytyy mm. kanssahallituspuolue kokoomuksen periaateohjelmasta yhtenä arvopuolueena tunnetun kokoomuksen ydinarvoista:

“Monikulttuurisuus: Haluamme edistää kulttuurien välistä vuorovaikutusta ja vastustamme syrjintää ja rasismia sen kaikissa muodoissa. Aidon monikulttuurisuuden toteutuminen edellyttää suvaitsevaisuutta kaikilta osapuolilta. Monikulttuurisuus on rikkaus, joka omalta osaltaan kehittää yhteiskuntaa. Suomalaisen ja eurooppalaisen kulttuurin sekä kristillisen perinteen tunteminen ja ymmärtäminen avaavat mahdollisuuden aitoon vuorovaikutukseen maassamme.”

Ja se mainitaan myös päähallituspuolue keskustan periaateohjelmassa: “Yhteistyö, suhteellisuudentajuisuus, avoimuus kulttuurien väliselle vuorovaikutukselle ja monikulttuurisuus kuuluvat suomalaisuuteen. ”

Immonen ja Halla-aho siis ovat ilmoittaneet vastustavansa jotain sellaista, joka on kokoomuksen kovaa ydintä ja keskustankin mukaan olennainen osa suomalaisuutta.

Mikä vielä pahempaa, Immosen voi tulkita kehottavan “kanssasotureitaan” sotaan monikulttuurisuutta vastaan (sananmukaisesti hän ei tätä sano, mutta hän on silti vastuussa todennäköisistä tulkinnoista, kuten Kalevan kolumnissa Heikki Uusitalo toteaa; kts myös mitä Panu Raatikainen kirjoittaa blogissaan). Jos näin on, voidaan nähdä kirjoituksen julistavan (epäsuorasti) väkivaltaa toisia hallituspuolueita kohtaan. (Politiikan tutkija Erkka Railo huomauttaa YLEn haastattelussa, että juuri väkivaltainen retoriikka on kaikkein suurin ongelma Immosen kirjoituksessa.)


 

Sanottakoon vielä lopuksi: Minä vastustan “monikulttuurisuuden” käsitettä.

Yllättävää? Ei suinkaan.

En nimittäin vastusta monikulttuurisuutta kun sillä tarkoitetaan rasismin vastustamista, vähemmistöjen asemasta huolehtimista. Silloin kun sillä tarkoitetaan tiukkojen ja epäjohdonmukaisten maahanmuuton esteiden purkamista — silloinkaan en näe siinä mitään pahaa. Mutta termi on monitulkintainen, ja jopa harhaanjohtava. Tarvitsemme paremman käsitteen kuin “monikulttuurisuus” ilmaisemaan eri taustaisiin ihmisiin kohdistamaamme kunnioitusta ja suvaitsevaisuutta. Ilmaisemaan ihmisten oikeutta määrittää itse identiteettiään oman taustansa pohjalta.

Vastustan “monikulttuurisuutta” käsitteenä siis ennen kaikkea siksi, että siitä saa virheellisen käsityksen, että olisi jotain selkeästi määriteltäviä kulttuureita — joita voisi puolustaa tai vastustaa. Niitä ei ole — missään tarkasti määriteltävässä mielessä.

Ns. “kulttuurien” sisällä on liian paljon esim. tapoihin, uskomuksiin ja kielenkäyttöön liittyvää hajontaa, että voitaisiin puhua yhdestä kulttuurista (käy lukemassa vaikka mitä suomen kielen professori Antti Leino kirjoittaa aiheesta). Ja eri “kulttuurien” välillä taas on niin paljon samaa, että ei kunnolla voida puhua eri kulttuureista.

Koko homma hajoaa siis tilastolliseen kaaokseen, jossa jotkin satunnaiset ns. kulttuuriset artefaktit, kuten vaikka muumimukit ja Paavo Nurmen patsas, nousevat jonkin sorttisiksi kiintopisteiksi — joiden varaan kulttuuri-identiteettiä yritetään rakentaa.

“Suomalaisuus” on, kärjistäen, 1800-luvulla syntynyt fiktiivinen käsite, jota on käytetty “kansallisvaltiomme” perustana ja sen valtiovallan pönkittäjänä. Mutta Suomi ei ole koskaan ollut “suomalainen” eikä se koskaan tule sitä olemaan.


Tästä syystä näen sekä “monikulttuurisuuden” vastustamisen  lähinnä tyhjänä puheena. Tosiasia on, että kyse kulttuurisuusuhossa on siitä, ketä päästetään Suomen rajojen sisäpuolelle ja ketä ei. Ja siitä ketkä saavat sitä rajaa kontrolloida. Ei mistään muusta.

Ihmiset ovat todellisia, ja ihmiset rakentavat itselleen käsityksen omasta “kulttuurista” ymmärtääkseen ympäristöään ja toisia ihmisiä. Mutta “kulttuuri” on mielestäni lähinnä vain työkalu — se ei ole se, minkälainen maailma todella on. (Kirjoitan lisää identiteetin ja kulttuuristereotyyppien psykologiasta ja retoriikasta täällä.)

Joten tulkaa kuvittelemistanne “kulttuurikuplista” ulos. Ne eivät ole todellisia (kuten kirjoitan täällä).

Ja löytäkää sisältänne kunnioitus itseänne sekä toisia ihmisiä kohtaan. Tätä mielestäni ilmentää kauniisti suuresti arvostamani kokoomuksen periaateohjelman kohta:

“Jokaista ihmistä tulee kunnioittaa ja arvostaa yksilönä. On tärkeää suvaita erilaisia mielipiteitä ja tapoja.

Suvaitsevaisuus on ennen kaikkea sitä, että tunnustamme toisten ihmisten yleismaailmalliset ihmisoikeudet ja perusvapaudet. Suvaitsevaisuuden osoittaminen ei merkitse yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden sietämistä.”

Perussuomalainen kuplaretoriikka ja media?

Marko Hamilon kirjoittama ajatushautomo Suomen Perustan raportti “Punavihreä kupla, perussuomalaiset ja media” on tärkeä kirjoitus. Mutta ei välttämättä tärkeä aivan sillä tavoin, kuin mitä ensisilmäyksellä olettaisi.

Hamilon kirjoitus on nimittäin monella tavalla myös ongelmallinen sekä medialle että perussuomalaisille itselleen.


 

Ennen kuin menen itse asiaan, tehdään selväksi että olen itsekin kritisoinut viime aikoina yksisilmäistä tapaa puhua perussuomalaisista puolueena. Esimerkiksi kirjoitin viime viikolla fb seinälleni seuraavaa:

“Sanottakoon nyt vielä varmuuden vuoksi (ja hämmennysten välttämiseksi) niille jotka eivät minua tunne: olen poliittisena kommentaattorina enimmäkseen sitoutumaton — tämän hallituksen kohdalla vastustan sen harjoittaman retoriikan ja aktuaalisen politiikan välistä ristiriitaa — sekä erityisesti koulutus- ja korkeakoululeikkauksia ja tiukentuvaa maahanmuuttopolitiikkaa.

Sinällään olen esimerkiksi Timo Soinin puhelahjojen suurimpia faneja, ja olen kehunut hänen ilmiömäisiä puhujantaitojaan sekä sulavaa retoriikan osaamistaan monessa yhteydessä (kukaan muu politiikan kentällä ei taida puheentaitoa niin kuin Soini!). Olen myös suuresti moittinut niitä, jotka arvostelevat PS:ää mututuntumalta. Siitä on nimittäin kasvanut nyt varteenotettava poliittinen toimija: ihan oikea puolue sen sijaan, että esittäisi jotain vastarannankiiskiä.

Se on hienoa, ja toivon, että mahdollisimman monet hahmottavat PS:n uuden roolin poliittisella kentällä — ei enää vakiintuneen poliittisen toiminnan vastavoimana — vaan osana vakiintunutta valtakoneistoa.

PS:n poliittiset vatustajat toimivat Perussuomalaisten pussiin korostamalla vastakkainasetteluja sen ja muiden puolueiden välillä. Arvostelijoiden kannalta olisikin varmasti parempi nostaa esiin PS:n valmiutta toimia tavallisena oikeistoporvallisena puolueena ja sitä, miten tuiki tavallista oikeistopolitiikkaa puolue ajaa.”

 


 

Takaisin asiaan. Hamilon peruskysymys on mielestäni aivan mielekäs: Käsitteleekö media kaikkia puolueita tasapuolisesti. Mutta asetelma, jossa esitetään, että toimittajat edustavat jotain “kuplaa” aiheuttaa sen, että Hamilon raportin kritisoijat voidaan leimata kuplastanian asukkaiksi.

Ja heidän mahdollisesti jopa aivan paikallaan oleva kritiikkinsä saatetaan siis ohittaa.

Vaatii huomattavaa itsekritiikkiä perussuomalaisilta puolueena ja Hamilolta itseltään, että ei vinoudu tämän ajattelun takia kaiken kritiikin ulottumattomiin. Toivottavasti heistä on siihen. Kuitenkin se, että Hamilo kirjoittaa:

“Tässä raportissa ei ole pyrkimystä näyttää toteen, että suomalainen media kirjoittaa perussuomalaisista ennakkoluuloisesti, vääristelevästi, tarkoitushakuisesti ja halveksuvasti. Varsinkin niin sanotun etelän median, siis etenkin Helsingin Sanomien ja Ylen, ennakkoluulot perussuomalaisia ja heidän edustamaansa arvokonservatiivista politiikkaa kohtaan yleisemminkin ovat niin käsinkosketeltavan todellisia, ettei niitä voi järjellisesti kiistää.

Vaikka suomalaisen median ennakkoluulot perussuomalaisia koh – taan voisi näyttää tällaisen akateemisen tutkimuksen avulla toteen, se tuskin vakuuttaisi tutkimuksen kohteita, politiikasta kirjoittavia toimittajia. Niille, jotka ymmärtävät ilmiön muutenkin, ei sen tieteellinen vahvistaminen toisi mitään lisäinformaatiota.”

Tämä tarkoittaa sitä, että Hamilo vyöryttää todistamisen taakan muille. Se mitä hän sanoo on todistamatta totta ja hänen ei tarvitse sitä siis perustella. Kuten Hamilo sanoo, minkään “toimittajakuplan” olemassaoloa ei raportissa todisteta. Se oletetaan Hamilon ja perussuomalaisten yleisen kokemuksen perusteella.

Sen mitä hän sanoo toimittajista voitaisiin kuitenkin kääntää myös päin vastoin: vaikka tieteellisesti osoitettaisiin, että käsitys “punavihreästä” kuplasta olisi vain kuvitelmaa, se tuskin vakuuttaisi kuplareetoreita.

Tästä syystä on vaikea uskoa, että kriittinen molemmin puolinen keskustelu Hamilon raportin suhteen on mahdollista. Se olisi erittäin sääli.


 

 

Kyseessä ei siis ole ensisijaisesti tutkimusraportti (kuten Hamilon toteamus siitä, että kuplan olemassaoloa ei käydä todistamaan, osoittaa), vaan mediapoliittinen manifesti. Onko tarkoituksena luoda polemiikkia perussuomalaisten ja toimittajakunnan välille? Vai onko tarkoituksena aidosti ohjeistaa perussuomalaisten mediatoimintaa? Mahdollisesti molempia, mene ja tiedä.

Manifestia tuetaan perussuomalaisen puolueen ja median suhteesta kertovalla historiikillä, ulkomaisista toimittajista tehtyjen tutkimusten esittelyllä ja pienellä haastattelututkimuksella sekä tapausraporteilla erinäisistä perussuomalaisten toimijoiden kokemista mediamyllerryksistä.

Raportin todellinen anti on juuri nämä tapausraportit. Ne myös edustavat raportin ongelmallisuutta: onko tämä paras hetki nostaa esiin vanhoja kohuja Jussi Halla-ahosta ja James Hirvisaaren eduskuntavustaja Helena Erosesta? PS on hallituksessa ja nämä ovat menneitä asioita. Kuitenkin raportti tarjoaa mielenkiintoisen kuvan siitä, mitä näissä kohuissa taphtui perussuomalaisten näkökulmasta.


 

Perussuomalaisten ja median suhde ei kuitenkaan voi olla niin yksioikoinen, kuin mitä Hamilon raportista voisi luulla. Erilaiset kohut eivät ole olleet pelkkää hallaa puolueelle. Perussuomalaiset ovat olleet otsikoissa ja saaneet paljon näkyvyyttä. Tämän näkyvyyden mittaaminen olisi ollut erittäin tärkeää, jotta raportti tarjoaisi oikeasti sen, mitä sen otsikko lupaa: “Perussuomalaiset ja media”.

Raportti lähinnä ilmaiseekin sitä, miten vihamieliseksi perussuomalaiset kokevat median. Se kartoittaa heidän mielipideilmastoaan.

Mutta perussuomalaiset on populistinen puolue — puolue jonka kannatus nousee vastakkainasetteluista. Puolue kaipaa itselleen vastavoimaa. Sen se on keksinyt nyt vasemmistoliitosta ja vihreistä: kahdesta pienestä puolueesta, jotka ovat kaikkea muuta kuin selkeä uhka perussuomalaisille. Ainakaan tällä hetkellä.

Onko tämän raportin pointtina — ehkä alitajuisesti muodostuneena sellaisena? — luoda kuvaa vasemmistoliitosta ja vihreistä jotenkin salakavalan vaikutusvaltaisina puolueina mediassa?

Vaikea sanoa.

Vastakkainasetteluja raportti näyttää kuitenkin korostavan — sen sijaan että se pyrkisi aidosti sovittamaan näkökulmia yhteen.


 

Hamilo pohtii myös perussuomalaisen viestinnän tulevia haasteita. Hän on aivan oikeassa kirjoittaessaan:

“Kolmanneksi perussuomalaisten viestintähaaste muuttaa suuntaansa. Tähän asti ongelmana on ollut media, joka on hyökännyt perussuomalaisten poliittisia aloitteita vastaan. Monipuoluejärjestelmässä puolue ei saa mitään aikaan, ellei se saa näkemyksilleen tukea myös muista puolueista. Oppositiopuolue on voinut kerätä kannatusta vihamielisestä mediasta huolimatta. Nyt se ei enää riitä. Hallituksessa perussuomalaiset joutuvat myös selittämään kannattajilleen, mihin kompromisseihin on suostuttu ja miksi. Tätä haastetta perussuomalaisilla ei valtakunnallisessa politiikassa aiemmin ole ollut.”

Hallituspolitiikan perustelu kannattajille, joiden äänet ovat tulleet oppositiopolitiikan seurauksena, tulee olemaan haaste.

Se mitä Hamilo ei käsittele, on mitä tapahtuu, jos perussuomalaiset eivät ole enää lööpeissä vastarannan kiiskeinoä — vaan valtiomiehinä ja -naisina.

Mitä jos median ja PS:n vastakkainasettelua ei enää olisi? Mitä jos ei voisi enää nurista vihervasemmistolaisesta lehdistöstä ja kaltoinkohtelusta? Kuinka suurta haittaa tästä olisi puolueelle?

Perussuomalaiset joutuvat joka tapauksessa keksimään identiteettinsä uudelleen.

Entisestä oppositiopuolueesta ja vastarannankiiskistä on tullut osa valtakoneistoa. Miten puolueen kannattajat ottavat tämän vastaan? Se on kaikkea muuta kuin selvää. Ja jos vielä media rupeaa kohtelemaan kunnioittavasti ja silkkihansikkain? Se se vasta, arvatenkin, olisi kannattajan mielestä varmasti epäilyttävää.


 

Yhteenvetona: peruskysymys on mielestäni aivan mielekäs: Käsitteleekö media kaikkia puolueita tasapuolisesti.

Ongelma on, että ainakaan päällisin puolin Hamilon raportti ei näytä edes yrittävän vastata tähän kysymykseen suuntaan tai toiseen. Raportti vain ainoastaan polemisoi oletettuna otettua “vihervasemmistolaista” mediaa ja luo sekä vahvistaa vastakkainasetteluja.

Toistan: mitään laajoja selvityksiä ei ole tehty puoleen tai toiseen. Vain ainoastaan tuttu toimittajiin (ja erityisesti kalliolaisiin) kohdistuva syytös on tullut jälleen esitettyä. 

Nyt olisi paikallaan kriittinen keskustelu, johon eri osapuolet osallistuvat.

Nähtäväksi jää, tuleeko siitä oikeasti mitään…

Enbuskelle on turha huutaa

Tuomas Enbuske on kunniallinen mies. Hän ei tarkoita pahaa. Mutta hän on pahemman kerran hämmentynyt sen suhteen, mitä tasa-arvo ja feminismi tarkoittavat. Tässä kirjoituksessa käytän lempeitä sanoja ja kirkkaita värejä selventämään asiaa.

(Enbusken viimeaikainen kirjoittelu ja puheet ovat kohdanneet paljon matalaotsaista syyttelyä. Se on valitettavaa. Sillä sinällään kyse ei todellakaan ole hänen kohdallaan esimerkiksi alhaisesta äo:sta. Tasa-arvokysymyksiä on nimittäin vain hankala hahmottaa. Samalla tavalla olen vääntänyt näitä asioita rautalangasta muutamalle professorille, joiden osamäärien kohollaan olosta ei ole epäilystäkään.)

 


Enbuske kirjoitti eilen (31.3.) Apu-lehden kolumnissaan aiheesta “Feminismi on vihapuhetta.” Tässä kirjoituksessa hän avasi argumenttia, jonka oli esittänyt jo pari viikkoa sitten Ylen pressiklubissa (20.3.Kts: n. 17:00 -18:17 http://areena.yle.fi/tv/2449726/#/play). Stiller kysyi silloin Enbuskelta tämän käyttämästä ohjelman otsikosta ja Enbuske sanoi siis (muutamaa ehkä lyöntivirhettä lukuunottamatta — olen varsin keskinkertainen translitteroija lukihäiriöineni) jotakuinkin näin:

 “Se on musta journalistisesti aivan äärimmäisen kiinnostava otsikko, koska… mun aivot on viritetty semmoiseen uteliaisuuteen, että mua kiinnostaa asiat. Ja mua kiinnostaa ne tilastot, että somalit on esimerkiksi yliedustettuna näissä raiskaustilastoissa. Ja mä haluun selvittää, mulla on aito journalistinen intressi saada selville, että mistä tää johtuu. Ja tää — vaikka mulle syötettäis mitä mitä estrogeeniä — niin tää ei poistu tää uteliaisuus minusta, tää ominaisuus että mua kiinnostaa. Ja se on jännää, että esimerkiksi feministit lähtee siitä, että on olemassa tällainen patriarkkaainen systeemi, joka on nimenomaan rakenne — joka on niinku kultturinen meemi, joka on johtanut siihen, et esimerkiksi miehet on tietyn laisia, miehet on väkivaltaisia, miehet on jotain ja sitä saa yleistää ihan vapaasti. Mut sitten tää logiikka katkeaa siihen etteikö kulttuureissa voisi olla eroja. Siis tiede on todistanut, että ihmisillä ei esimerkiksi ei ole rotuja. Ihmisillä ei oikeasti ole olemassa rotuja. Mut sen sijaan kulttuureilla on olemassa eroja ja niitä on mun mielestä voitava avoimesti tutkia. Ja se on musta äärimmäisen mielenkiintoista.”

Nyt vastaava argumentti Apu-lehden kolumnissa (hieman lyhentäen retorisia tehokeinoja) menee näin:

Naisasialiitto Unioni julkaisi netissä viime viikolla kaavion. Suomalaisia pörssiyrityksiä johtaa useammin Juha kuin nainen. […]

Julkaisimme tv-ohjelmassamme Helsingin yliopistoon kuuluvan Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimustuloksen, jonka mukaan Saharan eteläpuolisesta Afrikasta tuleva mies raiskaa 16,5 kertaa todennäköisemmin kuin suomalaissyntyinen. Puhuimme useiden syytösten mukaan vihapuhetta. Jos näin todella olisi, myös Juha-tilasto on vihapuhetta. […]

Vaikka persut ja feministit näyttävät pintaraapaisulta täysin erilaisilta, molempien logiikka on hämmentävän samanlainen. Molemmat ryhmät ovat synnyttäneet itse keksityn ongelman, johon heillä on itsellään ratkaisu. Feministit ovat persuja.

Feministien mukaan on olemassa rakenteita, jotka tekevät yhteiskunnasta miesten hallitseman. Nykymies on perisynnin tapaan syyllinen siihen, mitä joku toinen mies on tehnyt ennen hänen syntymäänsä. […]

 


Miten Enbuske on päätynyt tähän käsitykseen? Hyvä kysymys. Siihen en osaa vastata. Mutta muutama pointteri:

1. Mistä ihmeen feminismistä ja feministeistä Enbuske oikein puhuu?

Käsitteet feminismi ja feministi ovat erittäin monitulkintaiset ja niiden historia on värikäs. Kaiken maailman höyryhattua liikkuu maailmalla kirjoittamassa juttuja ja samalla kutsuu näkökulmaansa feminismiksi. Ja sen lisäksi on kaiken maailman tinahattuja, jotka kirjoittaa feminismistä ja selittävät kuinka kyseessä on oikeasti se mitä feministit ajattelee ja on. Nämä ovat kaikki salaliittoteoreetikoita. (Salaliittoteorioita feminismistä on liikkunut jo kauan ennen kuin feminismiä edes kutsuttiin feminismiksi — eli sitten naisten äänioikeutta ajaneen sufrogaatti-liikkeen päivien.)

Toisin sanoen yleensä aina kun puhutaan feministeistä joukkona tai fenimismistä aatteena, puhutaan ns. heinäukosta. Sanoen sen vielä vähän toisin, usein kyse on näkökulmasta, jota juuri kukaan ei kannata, mutta esitetään kuin se olisi jonkin establoituneen feministisen tahon kanta. Tällainen on naurettavaa, ja osaavan toimittajan pitäisi ymmärtää olla tekemättä tällaisia yleistyksiä.

Mutta kumminkin, jos jostakin on löydettävissä jonkinlainen feminismin ydin, se on ehkä kaikkein eniten tasa-arvoaatteessa. Tasa-arvoaatteen mukaan henkilön fyysisten ja eritoten henkisten ominaisuuksien pitäisi ensisijaisesti määrittää hänen mahdollisuuksiaan elämässä. Määrittäjänä ei siis suinkaan, ainakaan merkittävissä määrin, saisi olla esimerkiksi hänen syntyperänsä, sukupuolensa (joka tosin aiheuttaa tiettyjä fyysisiä eroja, jotka voidaan ottaa huomioon — kuten kyky synnyttää lapsia tai taipumus suurempaan lihasmassaan), seksuaalinen tai uskonnollinen suuntautuneisuus. Näin yksinkertaista.

Enbuske puhuu siis jostain ihan omasta feminismistään, sellaisesta, mitä suurin osa itseään feministeiksi kutsuvista ei varmastikaan tunnista omakseen. (Tuija Brax muuten mainitsi Enbuskelle tämän feminismikäsityksen ongelmallisuudesta jo tuossa pressiklubin jaksossa.)

 


2. Mihin tasa-arvotilastoja tarvitaan?

Enbuske hyökkää tasa-arvotilastojen esittelyä vastaan. Hänen mukaansa  on vihapuhetta sanoa, että naiset ovat aliedustettuina pörssiyritysten johdossa (jos siis myös hänen tapansa käyttää raiskaustilastoja oli kanssa).

Kuvio on hieman moniulotteisempi, kuin mitä Enbuske antaa itsensä ymmärtää.

Jos kyseessä olisi ideaalinen “fair game” eli ideaalisen reilu tilanne, niin silloin kaikista ihmisryhmistä pitäisi olla sama määrä edustajia kaikissa ammattiryhmissä. Tietenkään tilanne ei ole ideaalinen, ja jossakin määrin täytyy ottaa huomioon tilastolliset poikkeamat (varsinkin pienessä otannassa ja pieniellä populaatioilla). Mutta periaate on, että silloin kun jakauma on tasainen, ei ole mitään tarvetta etsiä selittäviä tekijöitä sen tasaisuudelle. Mutta jos se ei ole tasainen, on syytä miettiä, miksi se ei ole tasainen.

Ajattele karkkitehdasta, jossa kone tekee kolmen värisiä pääsiäisrakeita. Koneen osat, jotka tekevät keltaiset, vihreät ja punaiset rakeet ovat periaatteessa aika symmetriset. Koneen toimintaa voi siis nyt tarkastella tekemällä tilastollisia tarkastuksia karkkipusseihin, joita koneesta tulee ulos. Jos osoittautuu, että pusseissa on säännöllisesti vähemmän keltaisia karkkeja kuin punaisia, on se merkki siitä, että koneessa saattaa olla häiriö.

Täsmälleen samalla tavalla vinouma tasa-arvotilastossa on merkki siitä, että jossakin saattaa olla häiriö. Ja on tärkeää nostaa tämä merkki esiin, jotta voidaan selvittää, mistä vinouma mahdollisesti johtuu. Ja myös pohtia, että vaikka syytä vinoumaan ei ikinä saataisikaan selville, onko sitä syytä silti korjata jollain tavalla.

Tasa-arvotilastoja muuten enimmäkseen koostaa tilastokeskus, joka on valtion viranomainen. (Tässä vielä linkki tuoreimpiin tasa-arvotilastoihin.)

 


3. Mitä tekemistä tällä on kulttuurillisten tai yhteiskunnalisten rakenteiden tai meemien kanssa?

Vastaus on: ei oikeastaan mitään. Itse tilasto osoittaa vain vinouman. Se miten sitä selitetään  on paljon haastavampi kysymys, kuin mitä kuvittelisi. Enbuske vetää mutkia suoraksi, samoin kuin moni muu.

Mutta painottaen: tasa-arvotilastoja EI kerätä todistusaineistona “patriarkkaaisista rakenteista”.

Niitä kerätään, koska ne voivat olla merkki häiriöstä yhteiskunnan toimivuudessa.

Häiriö puolestaan, jos sellainen todella on, voi olla hyvinkin monimutkainen yhdistelmä yksilöpsykologiaa, henkilöhistorioita, ja miljoonia erilaisia pieniä päätöksiä, joissa suositaan välillä toista sukupuolta välillä toista, mutta kallistuen lopulta tilastollisesti enemmän toisen puoleen. Osin taustalla saattavat olla biologiset seikat, osin psykologiset tekijät ja osin myös ihan vain sattumat.

Puhe rakenteista on rankkaa yksinkertaistamista. Sitä tehdään, koska tämä hyvin monimutkainen tapahtumaketju, joka on johtanut tilanteeseen, ei ole mahdollinen hahmottaa — ainakaan kovin helposti. Siksi puhutaan lasikatoista sun muista. Ne ovat metaforia, kielikuvia. Yrityksiä ymmärtää ilmiötä, joka on monimutkaisempi kuin mitä kukaan oikeastaan tahtoisi myöntää. Tasa-arvotutkijat ovat tietoisia tilanteen monimutkaisuudesta sekä tarpeesta käyttää metaforia ongelmien ymmärrettäväksi tekemiseksi.

Taitava toimittaja osaa olla sotkematta metaforaa ja asiaa, jota metaforalla selvennetään. 

Tällaisessa metaforan ja todellisuuden sotkemisessa on siis kyse perimmäisestä ja harhaisesta halusta löytää yksi yksittäinen selittävä tekijä, josta puhua. Ja sitten puhutaan miten rakenteet tekevät sitä ja tätä tai kulttuuri on sellainen ja sellainen. Kaikki tämä on antropomorfismia, eli yritetään liittää inhimillisiä piirteitä ja tahtotiloja sellaiseen, joka ei ole älyllinen toimija.

 


4. Entä maahanmuuttajakysymys?

Edellinen  pätee siis myös kaikkiin muihin tasa-arvotilastoihin, esim. maahanmuuttajatilastoihin. Eli kun tarkastellaan esimerkiksi eri maahanmuuttajaryhmiä, ei voida vetää yksinkertaista johtopäätöstä, että olisi kyse “kulttuurista” tai “rakenteista”. Ei. Kyse on monimutkaisesta riippuvuuksien ja sattumusten ketjusta, joka muodostuu yksilöpsykologioista, henkilöhistorioista ja miljoonista pienistä päätöksistä. Siksi Enbusken argumentti ei pidä paikkaansa.

Vinouma tilastossa on vain merkki, se ei itsellään osoita mitään. Meillä ihmisillä on hirvittävän suuri halu nähdä merkit merkittävinä, ruveta tekemään niiden pohjalta tarinoita ja salaliittoteorioita. Pitää vastustaa sitä kiusausta. Erityisesti, kun on kyse pienistä populaatioista, kuten maahanmuuttajat. Pienissä populaatioissa sattuman merkitys vinoumien aiheuttajana voi nimittäin ylikorostua.

Vertailun vuoksi 1960 ja -70 luvuilla Ruotsissa puhuttiin ns. suomalaisongelmasta. Ruotsinsuomalaiset olivat nimittäin rankasti yliedustettuina rikos- ja erityisesti väkivaltatilastoissa. Tämän seikan selittämiseen on käytetty ties mitä pehmeäpäisiä teorioita suomalaisesta kansanluonteesta tms. Mutta todennäköisesti kyse on vain ikävien sattumusten sarjasta suhteellisen pienen ruotsinsuomalaispopulaation sisällä (jossa toki suomalaisten maahanmuuttajien yliedustuneisuus työttömien ja matalapalkkaisten duunareiden keskuudessa saattoi olla osatekijänä).

 


5. Perussuomalaiset

Enbusken käsitys Perussuomalaisista on törkeän yleistävä. On aivan mautonta, että eräät toimittajat ja ns. äänekäs “vasemmistointelligentsia” (johon jostain syystä Enbuske tässä kohtaa samaistuu) ovat ottaneet Perussuomalaiset heittopussikseen. Enemmistö puolueen kannattajista ja edustajista ovat osoittautuneet erittäin vastuullisiksi ja älykkäiksi toimijoiksi. Puolueessa on niin miehiä kuin naisia. Puolueessa on myös niin oppineiston edustajia kuin duunareita. Se on oikeasti laajapohjainen ja laajanäkemyksinen taho.

Tällaisia yleistyksiä ei toivoisi kokeneen toimittajan tekevän.

 


Yhteenveto

Tasa-arvotilastoja kerää (enimmäkseen) tilastokeskus, joka on valtion viranomainen. Se kerää myös paljon muita tilastoja, joita käytetään päätöksenteon tukena. Tilastolliset vinoumat ovat merkkejä mahdollisista häiriöistä yhteiskunnan toiminnassa.

Jos tilastollisia vinoumia esiintyy, on usein syytä esittää kysymyksiä siitä, mistä ne johtuvat. Ja jos niitä esiintyy, on syytä kysyä, olisiko syytä tehdä jotain vinouman korjaamiseksi. Onko se jotain sellaista, joka kaipaa korjaamista, ja jos on, mitä seurauksia korjausliikkeestä on.

Ja on usein myös syytä muistaa, että ihmisillä on taipumus keksiä yksinkertaistavia selityksiä sille, mistä vinoumat johtuvat. Siksi on varottava esittämästä yksinkertaistavia otsikointeja ja turhaa kärjistävää sävyä keskuteltaessa tilastoista.

Tasa-arvotilastot eivät siis tarkoita kollektiivista syyllisyyttä. Kukaan järkevä taho ei syytä miehiä tilanteesta jossa on tilastollinen vinouma. Jos Enbuske tuntee piston sydämessään tilastoja lukiessa, suosittelisin hänelle johonkin muuhun asiaan keskittymistä. Sillä tämä “feministiongelma” on ihan hänen itsensä keksimä.

Silti olen sitä mieltä, että Enbuskelle on turha huutaa. Hän on kunniallinen mies. Hän arvostaa totuutta. Ja hänellä on sydän paikallaan. Päätän tämän kirjoituksen hänen sanoihinsa mainitusta Apu-lehden kolumnista:

“Kaiken pahan alku on kollektiivinen syyllisyys. Haaparannan Ikean lihapullakassa ei ole syyllinen viikinkien tekemiin lasten keihästyksiin, eikä Matti ole syyllinen, jos Teppo tykkää varastaa naapurin pyykkinarulta pikkareita. Vain ne ihmiset, jotka tekevät pahoja asioita, ovat syyllisiä, ei heidän viiteryhmänsä.”