Kärsivällisyyttä ja jäitä hatussa: Meillä on unelma ja perussuomalaiset

Viime viikon tapahtumat ovat kärjistyneet tavalla, joka vaatii huolellista pohtimista. Tapahtumia ei pysty selvittämään ja muodostuneita ongelmia ratkomaan hetkessä. Ja kun käytännössä koko maa muuttui yhdeksi somekeskusteluksi, puolin ja toisin on lisäksi tullut sanottua asioita, joita ei ehkä olisi pitänyt.

Kehotan kunnioitukseen eri parlamentaaristen toimijoiden sekä erilaisten kansanliikkeiden kesken. Ja malttia, kyllä aikaa riittää käydä keskustelua niin eduskunnassa, lehtien sivuilla, somessa ja mielenosoituksissa.


 

Toivon, että perussuomalaisille annetaan riittävä rauha käydä läpi isoja kysymyksiä liittyen puolueensa tulevaan linjaan. Viidessä vuodessa 15 vuotta erittäin pienenä puolueena toiminut perussuomalaiset on muuttunut ensin keskisuureksi puolueeksi ja nyt hallituspuolueeksi — joka tekee reaalipoliittisia konsensuspäätöksiä oikeistoporvarillisessa hallituksessa.

Entinen vastarannan kiiski on nyt tiukasti kiinni vallassa. Mitä tämä merkitsee puolueen arvoille, toimijoille ja kannattajille, on vielä varmasti varsin pitkälle avonainen kysymys.

Haluaako perussuomalaiset todella ruveta, niin kuin sen kehitys viimeiset viisi vuotta on näyttänyt, suomen maltilliseksi oikeistokonservatiiviseksi puolueeksi — vai haluaako se viedä kehitystään toiseen suuntaan? Suuria avoimia kysymyksiä, jotka eivät välttämättä yhdellä kokouksella ratkea. Eikä olisi mikään ihme, jos radikaalejakin irtiottoja puolueen linjasta tullaan näkemään seuraavien kuukausien ja vuosien aikana.


 

Myös vastasyntynyt Meillä on unelma -kansanliike vaikuttaa tärkeältä tulevaisuuden toimijalta. Sillä on oikeasti mahdollisuuksia nousta merkittäväksi toimijaksi Suomessa. Mutta on erittäin tärkeää, että organisoijat miettivät, mikä liike on ja mitkä sen tavoitteet ovat.


 

Mieltä saa osoittaa, mutta muistakaa pysyä nahoissanne — paitsi eritoten kaduilla — niin myös nettikirjoittelussa.

Kaikkia toimijoita ei pidä niputtaa yhteen. Tavallisista ihmisistä on kyse — puolin ja toisin —, niin tavallisista ihmisistä, että välillä sattuu. Usein hyvät aikomukset kun ovat reunustettu monilla poluilla helvettiin. Joten jäitä hatussa ja kärsivällisyyttä.


Odotan mielenkiinnolla ja pidättäydyn kommentoimasta käytyä keskustelua seuraavaan pariin viikkoon (jos nyt ei mitään erityisen polttavaa ja hälyttävää ilmene).

 

Täyttä kreikkaa? Miten poliitikoilta käy Kreikka-retoriikka

Helsingin sanomat kirjoitti 18.7. siitä, miten valtionvarainministeri Stubb oli vähintäänkin ollut epäjohdonmukainen puheissaan Suomen virallisesta linjasta Kreikka-neuvotteluissa — ellei peräti valehdellut niiden suhteen (kuten moni kommentoi somessa). Ulkoministeri Soini on puolestaan joutunut puolustelemaan perussuomalaisten mukanaoloa hallituksessa, joka syytää rahaa toisen maan tukemiseen. Pääministeri Sipilä on tyytynyt lyhyisiin kommentteihin. Samaan aikaan oppositio puhuu takinkääntämisistä ja Suomen hyvän maineen menettämisestä.

Miksi Kreikasta puhuvat poliitikot kuulostavat niin vaivaantuneilta? Miten he oikeastaan asiaa käsittelevät? Mitä erilaisilla puhetavoilla tavoitellaan? Hakevatko jotkut tästä katastrofista sisäpoliittisia irtopisteitä? Etsitäänkö syyllisiä?

Tämä kirjoitus taustoittaa eilistä vierailuani YLE:n päivän kasvo ohjelmassa. (Lue myös “Retoriikan tutkija: Hallitus onnistunut Kreikka-keskustelussa“, YLE 24.7.) YLEn ohjelmassa aika riitti vain pintaraapaisuun tästä viime viikkoina käydystä tiukkasta poliittisesta Kreikka-väännöstä. Ehdin siksi silloin jakaa vain käytännössä kiitokset (joista Suomenmaan verkkolehti (23.4.) ehti jo riemuitsemaan).

Nyt saatte lukea myös risut.

Tilanne on monimutkaisempi. Ei kannata nuolaista pelkkien sound bitejen pudottua. Kannattaa odottaa, että myös kenkä tipahtaa.


Analyysin taustaa

Edellinen kirjoitukseni tässä blogissa käsitteli sitä, miten Kreikan kriisi ilmentää radikaalia eli hallitsematonta epävarmuutta. Tällä kertaa paneudun siihen, miten epävarmuus heijastuu puheisiin ja siihen, minkälaista Kreikka-peliä poliitikot pelaavat.

Kuten aiemmassa kirjoituksessani totesin, kriisiin liittyy paitsi äärimmäisen epävarmoja ulottuvuuksia, se on myös erittäin epävakaa. Toisin sanoen se edellyttää välittömiä toimia. Analyysin kohteena viimeisin kriisi onkin erityisen kiehtova, sillä se on tapahtunut hyvin lyhyen ajanjakson sisällä. Lisäksi keskustelu sisältää sekä sisäpoliittisia ongelmia kuin myös EU tason isoja kysymyksiä. Se on paitsi taloudellinen, niin myös moraalinen kriisi. Se on myös monella tavalla suomalaisen politiikan identiteettikriisi.

Lähteenä käytän ensisijaisesti YLEn uutismateriaaleja kriisiin liittyvästä poliittisesta keskustelusta. (Mutta käytän tarpeen mukaan muita uutislähteitä ja blogikirjoituksia analyysin tukena myös.) Ajallisesti lähden liikkeelle Kreikan kansanäänestyksestä 5.7. ja sitä edeltäneistä poliitikkojen lausunnoista. Rajaus on ollut välttämätön sillä muutoin analyysi ei olisi ollut tehtävissä liiallisen materiaalien laajuuden vuoksi. Jotkin tietyt tekstit, kuten erityisesti Soinin ja Stubbin blogimerkinnät ansaitsisivat laajemman yksityiskohtaisen analyysin omina kirjoituksinaan. Ehkä palaan niihin ajan kanssa.

Käyn läpi kolmen S:n, Stubbin, Soinin ja Sipilän, puheenvuoroja aikajärjestyksessä, jotta saa kustakin pelaajasta yksilökohtaisen käsityksen. Lisäksi käyn jossakin määrin opposition puheenvuoroja läpi, joskin en yhtä yksityiskohtaisesti paneudu esim. Erkki Tuomiojan (sd) (joka on ollut ennen kaikkea sd:n sisäisen opposition ääni — siinä missä toiset puolueen voimakasvot Jutta Urpilainen ja Antti Rinne ovat antaneet tukensa hallituksen rintamalle), Paavo Arhinmäen (vas) tai Ville Niinistön (vihr) lausuntoihin — vaikka he sen olisivat ansainneet. Aika ja tila ei tällä kertaa riitä.


Stubbin maraton

Alexander Stubb (kok) on ollut monin tavoin hallituksen kasvot kreikka-asiassa. Hän on pitänyt keskeisimmät tiedotustilaisuudet sekä osallistunut siihen tiukkaan 17 tunnin neuvotteluun valtioinvarainministerien kesken. Kuten yllä todettiin, Stubb jäi kiinni silti virheellisistä puheista toimittajille puhuessaan Suomen virallisesta kannasta Kreikka-neuvottelujen suhteen. Pohdin alla sitä, mitä tämä merkitsee.

Stubbin asetelma on melkein yhtä hankala kuin Soinin — koalitiokanta tuskin vastaa hänen henkilökohtaisia arvojaan ja näkemystään tilanteesta. Stubb antaa kuitenkin paremman vaikutelman yhteispelitaidoista — onhan hänellä jo pitkä kokemus ministeriydestä haasteellisessa sixpack-halllituksessa.


 

Kriisitiedotuksen Stubb aloitti jo 30.6. Tällöin hänellä oli jo suora ja ehdoton linja puheissa. Linja pysyi samana 7.7., jolloin Stubb totesi, että Kreikan on muutettava asennettaan “tai aika loppuu.” 12.7. Stubb kävi jo hyvin pessimistiseksi tilanteen suhteen: “En usko, että Kreikalle ollaan myöntämässä tässä vaiheessa minkään näköistä lisälainaa. Ainakaan euroryhmässä ei sen tyyppistä linjausta ollut näköpiirissä.”

Tässä vaiheessa suomalaisessa mediassa oli ruvettu Suomen linjaa moittimaan kohtuuttoman kovaksi. Stubb esitti, että kyseessä ei ole poikkeuksellinen linja euromaiden parissa. Hän myös kiisti perussuomalaisten olevan kovan linjan takana — vaan että linja on koko hallituksen: “Hallituksella on oikeastaan vain yksi linja ja sitä myös valtiovarainministeri edustaa ja meidän linja oli se, että Kreikan esittämät toimet eivät tässä vaiheessa olleet riittäviä. Tämä näkemys oli myös monella muulla jäsenmaalla.”

Stubb päätyi kutsumaan neuvottelutilannetta “Kreikkalaiseksi maratoniksi” (YLE 12.7.). Hänen retoriikassaan tilanne oli siis muuttunut pessimismistisestä umpikujasta haasteeksi — jonka hän kokeneena juoksijana on valmis ottamaan vastaan. Varovaista optimismia oli myös hänen puheissaan 13.7.  kun euroryhmän neuvottelut olivat takana: “Meille on tällä hetkellä vaikea rakentaa minkäänlaista siltarahoitusta ja uskon, että tähän joukkoon kuuluu suuri enemmistö euromaista. Eiköhän siihen kuitenkin jokin lyhyen aikavälin ratkaisu löydy.”


 

Tiedotustilaisuudessa 16.7. Stubb päätyi uudelleen määrittelemään sitä, mitä eurooppamyönteisyys hänelle tarkoittaa:

“Olen itse vahvasti eurooppamyönteinen, ja pidän koko euroopan integraation projektin kulmakivinä nr 1 instituutioita, nr 2 päätöksen tekoa ja nr 3 sitoutumista. Minulle eurooppamyönteisenä kaikista tärkeintä on se, että eurooppalaiset instituutiot ja me jäsenmaat yhdessä ohjaamme päätöksentekoa ja sitoudumme niihin päätöksiin. Sen takia olen tyytyväinen siihen kokonaisratkaisuun, joka saatiin aikaiseksi.”

Monella tavalla tämä on selvästi Stubbille identiteetin miettimisen paikka: mitä erilaiset vaateet hänelle eurooppalaisena liberaali-oikeistolaisena ja toisaalta suomalaisen oikeisto-porvarihallituksen ministerinä merkitsevät. Hän selvästi on lähtenyt sovittamaan näitä yhteen.

Toimittajat  myös laittoivat Stubbin koville Kreikka-linjauksista  ja siitä, että se vaikutti koventuneen. Hän kiisti linjan koventuneen ja painotti eurooppamyönteisyytensä tarkoittavan juuri mainitsemaansa päätöksentekoa ja sitoutumista. Vaikutelma on se, että hän rationalisoi omaa sisäistä ristiriitaa, jossa kohtaavat hänen henkilökohtainen ja puolueensa kanta sekä hallituksen (ja Suomen virallisen) kanta.

Tämä saattaa olla syy siihen, miksi Stubb painottaa kannan olevan sama ja muuttumaton.


 

Stubb kuitenkin oli epäjohdonmukainen siitä, mikä on ollut suomen kanta. Blogi merkinnässään hän kirjoittaa:

“Se, että Suomi olisi ajanut Kreikan eroa eurosta, on liian paljon sanottu. Sen sijaan tilanteessa, jossa Kreikan oma ehdotus oli aivan riittämätön pohja neuvottelujen aloittamiseen, oli perusteltua pitää yhtenä vaihtoehtona Kreikan väliaikaista eroa eurosta. Nimenomaan vaihtoehtona, jota Suomi ei missään vaiheessa ajanut yksin. Olemme koko ajan olleet tiiviisti yhteydessä muihin euromaihin ja olen antanut myös suurelle valiokunnalle tietoa euroryhmän jäsenten kannoista.”

Blogissa Stubb toistaa varsin oikein sen, mikä oli Suuren valiokunnan lausunto:

“Suomi katsoo, että Kreikan nyt esittämä uudistusohjelma ei vastaa lainkaan siltä edellytettyä.

Lisäksi, kun otetaan huomioon kansanäänestyksen tulos ja Kreikan tilanteen vaatimat uudistukset, on selvää, ettei ole olemassa edellytyksiä kestävälle ohjelmalle, ja siihen tarvittavalle omistajuudelle eikä riittävää poliittista tahtoa sellaisen täytäntöön panemiseksi.

Kestävä ratkaisu Kreikan talousongelmiin on löydettävissä vaihtoehdossa, jossa Kreikka on väliaikaisesti rahaliiton ulkopuolella. Tässäkin vaihtoehdossa Kreikka tulee tarvitsemaan ulkopuolista apua.

Suomi katsoo, että Kreikan ehdotus ei muodosta riittävää pohjaa periaatepäätökselle EVMohjelmaneuvottelujen aloittamiseksi.

Suomi ei voi hyväksyä neuvotteluiden aloittamista uudesta EVM-ohjelmasta. Suomi ei kuitenkaan yksinään estä neuvottelujen alkamista.

Jatkoprosessissa voidaan tarkastella eri etenemisvaihtoehtoja. “

Kuitenkin Stubb todella tiedotustilaisuudessa väitti, että:

“Suomella ei ole ollut tätä linjaa. Meidän tavoitteena on jatkuvasti ollut euroalueen vakaus ja se, että Kreikka säilyy osana euroaluetta. […] Meidän ensisijainen tavoite on se, että euroalue pysyy vakaana ja että Kreikka pysyy eurossa. Mutta olimme myös valmiita harkitsemaan Kreikan suspendointia ja väliaikaista irtaantumista euroalueesta.”

Hän siis sanoi, että Kreikan euroero ei ollut koskaan Suomen kanta. Se ei pitänyt paikkaansa. Se juuri oli Suomen kanta, josta oltiin kuitenkin valmiit joustamaan. Asia oli siis kääntynyt Stubbin puheissa päin vastoin kuin miten se oikeasti meni.


 

Huolestuttava kysymys on, onko hän käynyt neuvotteluihin tulkiten Suomen kantaa toisin, kuin mitä Suuri valiokunta sen oli ilmaissut. Tämä on kuitenkin epätodennäköisempää kuin että hän vain sekoili tiedotustilaisuudessa. Sitä on silti vaikea sanoa, kuinka paha asia pidemmällä aikavälillä Stubbin puheiden epäjohdonmukaisuus on.

Epäjohdonmukaisuus osoittaa kuitenkin ennen kaikkea sitä, miten suuressa kiireessä asiaa on rustattu. Ihan siis siinä missä nimellisesti vältettiin — ja pidättäytyen nimellisesti hallitusohjelman raameissa —  Suomen vastuiden kasvu, kun rahat Kreikalle otetaan Euroopan vakaus mekanismista.

Stubb oli 16.7. tiedotustilaisuudessa silmin nähden väsynyt. Edes Kreikka-maratonarin kunto ei kaikkeen riitä.


 

Todettakoon lopuksi, että Stubbin linja puheissa on ollut erittäin tiukka. Hän on erityisesti käynyt arvostelemaan Kreikkaa erittäin kovin sanoin. YLE raportoi euroryhmän kokouksesta 12.-13.7., että Stubb oli sanonut Kreikan olleen  “kykenemätön uudistuksiin jo 50 vuotta”.

Stubbin puheet mielestäni ilmentävät voimakasta sisäistä ristiriitaa toisaalta todellisen suomalaisen oikeistoporvarillisen tiimepelaajan ja toisaalta liberaali-oikeistolaisen eurooppalaispoliitikon välillä.

Edessä on, uskon, myös kokoomuksen sisäinen uudelleenmäärittely siitä, minkälainen puolue nyt ja tulevaisuudessa on.


Tyly mutta tymäkkä: pääministeri Sipilä

YLEn A-studiossa 29.6. pääministeri Juha Sipilä (kesk) sanoi, että mitä vain Kreikka päättää kansanäänestyksessä, sen merkitys Suomelle on vähäinen. Ääni kuitenkin muuttui varsin paljon jyrkemmäksi heti kielteiseksi osoittautuneen äänestyksen jälkeen (YLE 6.7.): Sipilä rupesi vaatimaan Kreikalta vastauksia kaikkien euromaiden nimissä. Hän sanoi suoraan (YLE 7.7.), että Suomi ei tule kasvattamaan vastuitaan ja että Suomi aikoo vaatia “sitoutumista uudistusten jatkamiseen.” Sama tiukkuus ja niukkuus on jatkunut Sipilän ilmaisussa (mm. YLE 8.7. , YLE 12.7. ja YLE 16.7.).

Hallituksen sisäisen  linjan hausta lähtivät huhut liikkeelle 12.7. Sipilä vastasi epäilyihin pitäen yllä samaa niukkaa ilmaisutapaa kuin puhuessaan Kreikka-neuvotteluista.

13.7. Sipilä kommentoi neuvotteluja, todeten mm. yksityistämisestä ja ehdoista “Kreikka saa 82–86 miljardia euroa lainaa. Se ei ole nöyryytystä.” Lisäksi hän sanoi myöhemmin samana päivänä:

“Kreikan näytöt näiden uudistusten tekemiseen ja yhdessä sovitussa pysymiseen ovat erittäin heikot. Ja koska näytöt omatoimiseen uudistusten tekemiseen ovat heikot, niin silloin täytyy ottaa suurempi ohjausvalta näiden reformien valvontaan, ja näitä elementtejä tässä uudessa ehdotuksessa on.”

Tyyli on suorasukainen, koristelematon, vakava. Hän on myös pitänyt kommenttinsa lyhyinä ja johdonmukaisina. Hän myös näissä puheenvuoroissa painotti Suomen linjan yhtenäisyyttä ja vakautta:

“Suomen kanta on pysynyt koko ajan samana, eli Kreikan esitys ei muodostanut riittävää pohjaa, emmekä missään nimessä olisi voineet hyväksyä uutta EVM-ohjelmaa sille pohjalle.”

Linjan yhtenäisyyden korostaminen luo hänestä valtiomiesmäistä vaikutelmaa — mutta vain jos tämä linjan pitäminen on uskottavaa. Sipilä ottaa riskin siitä, että saattaa joutua naurunalaiseksi, jos eripurasta tulee merkkejä. Retoriikan näkökulmasta Sipilä on toiminut täsmälleen oikein pitäessään vaikeat keskustelut kulissien takana.

Sipilä on siis toki jäänyt Stubbin ja Soinin varjoon kriisitiedotuksessa. (Lisäksi Microsoftin irtisanomisten takia vieraileminen Salossa auttoi Sipilää pysymään hieman sivussa.) Delegoimalla asian ministereilleen hän on kuitenkin voinut esiintyä sillanrakentajana hallituspuolueiden välillä, kompromissin takaajana. Oppositio ei ole kyseenalaistanut Sipilän tai keskustapuolueen kantaa suhteessa hallituksen kantaan vielä kertaakaan.

Hän pystyi keräämään pisteet kotiin.

Arvoitukseksi kuitenkin jää, mikä on Sipilän arvomaailma — millä periaatteilla hän luotsaa hallitusta. Tällä hetkellä hän vaikuttaa taitavalta ja kokeneelta toimitusjohtajalta, joka hoitaa haasteet sitä mukaa, kun ne tulevat vastaan.


 

Soinin kaksi herraa

16.7. Timo Soini (ps) ja perussuomalaisten eduskunta ryhmän puheenjohtaja Sampo Terho pitivät tiedotustilaisuuden (josta raportoi esim Uusi Suomi). Oppositio ja ps:n omat kannattajat ovat suhtautuneet perussuomalaisten hallitustoimiin suurella epäluulolla. On puhuttu jopa takin kääntämisestä ja kaikkien lupausten pettämisestä. Soinin ja Terhon täytyi reagoida tilanteeseen. (Soini myös kirjoittaa aiheesta pitkällisesti blogissaan).

Takinkäännöspuheet ja vaalilupausmuistuttelut ovat lapsellisia (kuten Soini itse kirjoittaa blogimerkinnässään “Opposition johtaja” :”Karavaani kulkee, kojootit ulvoo. […] Perussuomalaisten menestys ottaa lujille.  Kun oppositiota kuuntelee, olemme epäonnistuneet kahdessa kuukaudessa kaikessa. Älkää nyt meitä noin helpolla päästäkö.”).

Soini ja ps vain osoittavat puolueen pystyvän olemaan tavallinen suomalainen keskisuuri konsensuspuolue siinä missä keskusta, demarit ja kokoomuskin. Hallituksessa on pysyttävä ja reaalipolitiikkaa on tehtävä. Ja se on ps:n äänestäjille todennäköisesti  paljon vaikeampi pala kuin minkään vaalilupauksen takaisinvetäminen tai takki — jota voi käyttää myös pyöröovena.


 

Olennaista on, että nyt ministeri Soinilla — kansanmaisterismies Soiniin verrattuna — on yksi herra enemmän kuin ennen. Soini ei voi enää tehdä politiikkaa vain populismia silmällä pitäen. Ministeri koalitiohallituksessa joutuu tekemään reaalipolitiikkaa. Ja populismi ja realismi usein ovat kuin vesi ja öljy — niiden pitää olla huoneen lämpöisiä ja tehosekottimeen laitettuja, että emulsivoituisivat yhteen.

Populismia Soinin puheissa edustaa mm. tämän blogissa Syrizan kutsuminen kommunisteiksi (jota he eivät ole). Toisaalta reaalipolitiikkaa samassa blogimerkinnässä edustaa toteamus siitä, että hallituksessa pysyäkseen ps joutuu nielemään päätöksen tukipaketista sovitussa muodossa.


 

Populisti-Soini oli tiukasti äänessä Kreikan negatiivisen kansanäänestyksen jälkeen YLEn aamutelevisiossa 6.7. :

“Se että Syriza-puolue voisi maksattaa omat epärealistiset vaalilupauksensa eurooppalaisella veronmaksajalla niin sellaista malliahan on mahdoton luoda. Sillä tämä johtaa sitten siihen, että nää muut maat lähtevät samalle tielle.”

Tällainen kalteva taso on tyypillinen virheellinen poliittinen argumentti. Sille että Kreikan kohdalla tehtäisiin erillisjärjestelyjä ei tarvitse millään tasolla johtaa toisten maiden saavan saman kohtelun. Soini tosin jatkaa vastaavalla mitalla:

“Jos tällä tavalla luodaan käytävä, että järjestetään kansanäänestys ja sitten leikataan velat ja nollataan saamisia — niin kyllä sitä sitten tulee riittämään.”

Lisäksi Soini puhuu “omista taskuista” ja “toisten rahoista”. Hän myös vihjailee euron olevan Kreikkalaisille “lypsykone”, jota käytetään kunnes heidät pakotettaisiin ulos eurosta.

Kuitenkin haastattelun lopussa tulee äänenpainoja, jotka paljastavat reaalipolitiikan olevan kuitenkin ulkoministeri-Soinin huomion kohteena: “Tässä on se ongelma, että eurosta ei voi erota eroamatta EU:sta. Siitä tulee sitten aivan toisenlainen soppa ulko- ja turvallisuuspoliittisesti.”

Soini jatkoi populistista puhetta YLE:n A-studiossa 6.7. :

“Tämä on moraalinen hasardi ja pyramidihuijaus, joka jatkuu niin kauan kuin on lypsettävää niin on lypsäjiä. […] Kreikasta loppuvat rahat. Ei Euroopan keskuspankkikaan voi maailman tappiin asti tällaista rahoittaa, koska rahaahan ei synny tyhjästä.”


 

Soini myös tulkitsee hallitusohjelmaa niin, että kolmanteen tukipakettiin ei voitaisi lähteä:

“Se on ihan selvää, että Suomen vastuut eivät enää saa kasvaa hallitusohjelman myötä, ja mitä se muuta olisi kuin vastuiden kasvattamista. Tämä on Suomen kanta pultattu hallitusohjelmassa ja ihmettelen kovasti, jos hallitus ei omaa ohjelmaansa noudattaisi.”

(— Nämä sanat Soini joutui kuitenkin syömään kymmenen päivää myöhemmin: vaikka teknisesti vastuut eivät kasva, niin ne silti reaalisesti kasvavat tehtyjen päätösten myötä.)

Reaalipolitiikan sekaan mahtuu myös toisinaan populistisia heittoja, kuten kun Soinilta kysyttiin hallituksen rakoiluhuhuista (YLE 13.7.), hän sanoi

“– Pähkähulluahan se muutenkin olisi lähteä hallituksesta ja päästää vihreät, sdp, rkp ja vasemmistoliitto, jotka olisivat hyväksyneet Kreikan sellaisenaan. Ei siinä mitään järkeä olisi ollut.”

Mitään perustetta sille ei ole, että oppositio olisi hyväksynyt kreikan esityksen. Soini haluaa kääntää kannattajiensa huomiota siihen, että mikä olisi vaihtoehto ps:n hallituksessa oloon — ja maalaa vielä lisää piruja seinille. Luoda vaikutelmaa poliittisista vastustajista pehmoina, velttoina ja tahdottomina — tämä on populismin ydintä.


 

 

16.7. pitämässään tiedotustilaisuudessa Soini joutuu ristituleen sisäpoliittisen ja ulkopoliittisen asemansa takia. Toisaalta hän toteaa Kreikan yhteiskunnallisen vakauden olevan välttämätön, sillä muutoin käsillä olisi turvallisuuspoliittinen kriisi seuraavaksi.

Kiinnostava käänne alkaa n. 27 min kohdalla videossa, jossa Soini puhuu siitä, että “olisihan perussuomalaiset voineet äänestää tätä vastaan.” Soini siirtää nyt vastuuta aiemmalle hallitukselle ja EU:lle. “Tää tilanne on eri kuin viisi vuotta sitten.”  Hän esittää, että ps:n kädet ovat sidotut — on valittu pienimmän pahan tie. Mekanismit ovat asetettuina. Niille ei enää pysty mitään.

Lisäksi hän puhuu realiteeteista: ps:n hallituksesta lähteminen merkitsisi hallituskriisiä — ja todennäköisesti uusia vaaleja. Ja vakausmekanismit ajaisivat eteenpäin, toimitusministereillä ei olisi muuta mahdollisuutta kuin ne toteuttaa. Hän painottaa, aivan oikein, että ilman toimivaa hallitusta nyt muut käsillä olevat kriisit (kuten Fennovoima ja Microsoft) saattavat kärjistyä.

Soini on tiedotustilaisuudessa poikkeuksellisen vakava. Hän ei juurikaan lauo tyypillisiä sutkautuksia, vaan on hillitty ja rauhallinen. Hän antaa vaikutelman, että nyt on tosi kyseessä.

Tämä on Soinille ja ps:lle tiukka paikka. Heillä on edessä uuden identiteetin luominen puolueena. Vaikutelma on se, että tämä identiteetti rakentuu “kovan linjan” -retoriikan varaan. Soinin puheissa ps esiintyy puolueena, joka kantaa vastuun ja on valmis vaatimaan muilta kovia ehtoja — verrattuna Soinin maalailemiin opposition pehmeisiin ja saamattomiin vätyksiin (jotka olivat edellisen hallituksen riippakivi jne. jne.)


Opposition painavista äänenpainoista

12.7. Paavo Arhinmäki, vasemmistoliiton puheenjohtaja, kirjoitti Facebook seinällään yllättävän päivityksen, joka alkoi näin:

“Tällä hetkellä on absurdi tilanne. Koko kansainvälinen ja suomalainen media kommentoi Suomen kantaa euroryhmän Kreikka-neuvotteluissa, mutta me päätöksentekoon osallistuneet emme voi vaiteliaisuusvaateen takia kommentoida asiaa.

Pyysin asiasta juridista tulkintaa. Se on seuraava: ”Juridisesti vaiteliaisuutta ei ole kumottu, joten et voi viitata suoraan suuren valiokunnassa esitettyyn valtioneuvoston kantaan tai keskusteluun. Mutta mikäli teet selväksi, että viittaat medialähteisiin…”

Minä voin siis spekuloida asialla, kunhan viittaan vain julkisuudessa olleisiin huhuihin.”

Kirjoitus ilmentää hyvin sitä, miten alakynnessä oppositio on ollut Kreikan kriisin suhteen. Salassapito esti kommentoinnin juuri silloin, kun tilanne oli polttavin. Asiaan tarttui myös suuren valiokunnan varapuheenjohtaja Tytti Tuppurainen (sd) (YLE 12.7.):

“Tämä vaitiolovelvollisuus on jossain määrin ikäväkin demokratian kannalta. Näistä asioista olisi tietysti hyvä kansalaistenkin kuullen keskustella, mutta perustuslaki velvoittaa pitämään nämä asiat salassa. Sinänsä me oppositiosta esitämme, että kun kyseessä on näin mittava asia, pääministeri tulisi ja antaisi ilmoituksen koko eduskunnalle, jotta koko eduskunta pääsisi tästä asiasta keskustelemaan.”

Ja hän jatkoi kritiikkiään salaamista kohtaan näin (YLE 13.7.): “Lähipäivät ovat ratkaisevia Suomelle ja koko Euroopalle. Näitä ratkaisuja ei saa tehdä salailemalla.”

Vaitiololle tietenkin oli neuvottelutekniset perusteet. Mutta se ei ole omiaan luomaan luottamusta valtioon, joka salaa yhteistyökumppaneiltaan neuvottelutavoitteensa. Eikä se ole omiaan luomaan kansalaisten luottamusta hallintoon. Mutta julkisuustrategiana salassapito toimi hallituksen pussiin. Se sulki opposition keskeisten pelaajien suut juuri kaikkein kuumimmalla hetkellä.

Kriisiä tullaan kuitenkin vielä puimaan pitkään — ja neuvotteluja käydään kauan. Hallituksen johtoasema tiedotuksessa ja retorisessa pelissä ei ole välttämättä kovinkaan vahvalla pohjalla — ainakaan loputtomiin.


Opposition kannalta hankalaa oli, että he joutuivat kyseenalaistamaan sekä Soinin että Stubbin asemaa hallituksessa aivan päin vastaisista syistä. Soinia syytettiin takinkääntämisestä ja vaalilupausten pettämisestä — koska tämä on valmis lähtemään pelastamaan Kreikkaa. Stubbia syytettiin siitä, että tämä puolestaan olisi ollut valmis hajottamaan euroalueen vastoin puolueen eurooppamyönteistä linjaa (esim. näin on sanonut vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistö, YLE 12.7.).


 

Opposition asemaa syö myös se, että demarit ovat hajallaan Kreikka-kysymyksessä. Toisaalta hallituksen linja on jatkoa Urpilaisen-Rinteen valtionvarainministerikausille — ja he eivät voi poliittisista syistä takkejaan käännellä. Rinne on sanonut mm. että rahaa ei tule heittää hukkaan, ja hän on vaatinut tiukkoja ehtoja lainoille (YLE 13.7.).

Toisaalta sd:n vasen siipi on Erkki Tuomiojan johdolla  nureissaan ja varsin vihainen tilanteesta. Esimerkiksi Tuomioja on sanonut, että (YLE 13.7.) “emme ole tervetulleita Kreikkaan.” Toisin sanoen, ulkopoliittisesti Kreikkaa ei kannata enää pitää Suomen liittolaisena kansainvälisissä ja  EU-kysymyksissä nykyhetken jälkeen.

Tuomioja näki Suomen sisäpolitiikan sotkevan koko neuvotteluja — eritoten perussuomalaisten ja Soinin kohdalla. Tuomioja ei myöskään näe kreikkalaisten olevan ensisijaisia syypäitä tilanteeseensa. Blogissaan hän kirjoittaa: “On vastenmielistä, jos Suomen hallitus käyttäytyy tavalla, joka näyttää siltä kuin haluaisimme potkia maassa jo makaavaa lyötyä reppanaa.”

Jakolinja demareissa näyttäisi olevan hyvin pitkälle sama kuin se, joka vaikuttaa heikentäneen sd:n uskottavuutta puolueena jo vuosia. Hajaannus voi hyvinkin tehdä demareista oppositiorintaman heikomman lenkin (siitäkin huolimatta, että  Paavo Väyrynen (kesk) keväällä uumoili ongelmia siitä, että vasemmistovihreäoppositio olisi hallitukselle liian yhtenäinen vastustaja).

Kysymys opposition tulevaisuudesta seuraavana neljänä vuotena näyttää siis kiteytyvän siihen, että mikä on demarien rooli: ovatko he toinen jalka hallituksessa vai täysin rinnoin oppositiossa.


Kun Kreikan ehdotukset tulivat suuren valiokunnan käsittelyyn (YLE 10.7.), Arhinmäki olisi ollut valmis aloittamaan varsinaiset neuvottelut niiden pohjalta

Tämä ei siis tarkoita, kuten Soini esitti, että oppositio olisi ollut valmis hyväksymään Kreikan ehdotuksen. Arhinmäki oli valmis aloittamaan niiden pohjalta vain neuvottelut. Kuitenkin nämä puheet selvästi ovat se, mitä Soini on käyttänyt luodakseen oppositiosta kuvan kreikkalaisia lellivinä lepsuina. Soini sanoi (YLE 13.7.):

“Oppositio oli suuressa valiokunnassa kristillisiä lukuunottamatta valmis hyväksymään Kreikan esityksen neuvotteluiden pohjaksi.”


 

Oppositio on kuitenkin nostanut esiin sitä, mitä toivoin edellisessä kirjoituksessani — eli kysymystä niistä arvoista, joita päätöksemme ilmentävät. Tätä on kuuluttanut mm. Tuomioja blogissaan todetessaan, että demarit möivät arvonsa 2011 kun:

“… jouduimme rajoittumaan meihin kohdistuvien uhkien minimoimiseen, mitä sosialidemokraattien esityksestä uusien luotto-ohjelmien ehdoksi asetettu vaatimus vakuuksien saamisesta tarkoitti. Sen seurauksena olemme muita euromaita paremmassa asemassa, jos maksukyvyttömyys jouduttaisiin toteamaan. Hyvä niin, vaikkei tätäkään saavutusta kannata ylihehkuttaa. Sen myötä Suomi kuitenkin samalla hankki itselleen maineen tiukan ja uusliberalistisia arvoja edustavan ja eriarvoisuutta kasvattavan kuripolitiikan edustajana, mikä ei voi olla ainakaan sosialidemokraateille oikea viiteryhmä.”

Ennen kaikkea arvokeskustelua on nostanut vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistö blogi-merkinnässään “Ihmisten ja eurooppalaisuuden kriisi“:

“Autetaanko pankkeja, mutta ei ihmisiä? Yhdestä asiasta pitäisi olla kaikilla yhteinen näkemys: Kreikan kärjistyvä humanitaarinen kriisi on torjuttava, ihmisten on saatava elämisen perusedellytykset koko EU:ssa. Se on eurooppalaisuuden ja yhteisten arvojen ytimessä. Siihen nojaa koko Euroopan unionin oikeutus.”

Tämä on parlamentaarisen oppositiopolitiikan ydinaluetta: pitää pitää vallan kahvassa olevat tietoisia tekojensa moraalisista ulottuvuuksista. Pitää kyseenalaistaa sitä, mitä päätökset kertovat meidän arvoistamme. Kysyä: keitä me olemme — minkälaisia ihmisiä — kun teemme näitä päätöksiä.


 

Lopuksi

Kuten totesin YLE:n haastattelussa, hallitus (ja eritoten Sipilä) on pärjännyt retorisesti hyvin.

Se ei tarkoita sitä, että he olisivat pärjänneet moraalisesti hyvin. Retoriikka on nimittäin moraalista vapaa. Siinä voi olla hyvä olematta kuitenkaan hyvä ihminen. Ja juuri hallituksen ja sen ministerien moraalisuutta on tässä kohtaa kysyttävä. Mitkä arvot ja periaatteet ilmenevät tehdyissä päätöksissä?

Opposition kannalta tilanne on ollut hankala, sillä hallitus on pystynyt kontrolloimaan tiedon kulkua. Oppositio ei myöskään ole kyennyt löytämään yhteistä ääntä, vaikka se on huomattavasti yhtenäisempi kuin edellisen hallituksen aikana.

Jää pitkälti nähtäväksi, mitä tästä kaikesta seuraa. Toivottavaa on, että arvoista ja periaatteista keskustellaan jatkossa laajasti. Mitä tarkoittavat “Suomen edut”, mitä tarkoittaa “eurooppalaisuus”, mitä tarkoittaa “solidaarisuus” ja mitä meille tarkoittaa “talous”?

Erityisesti näen tässä mahdollisuuden suomalaisten keskisuurten puolueiden, keskustan, kokoomuksen, sosiaalidemokraattien ja perussuomalaisten itsensä ja arvojensa uudelleen määrittelyyn.

Oletko Kr-epävarma? — mikä mättää kriisipäätöstenteossa?

Eurokriisi ja Kreikan tilanne otsikoissa jälleen. Samaa on jatkunut jo neljättä vuotta. Miksi tilannetta on niin vaikeaa päättää yhdellä ainoalla selkeällä päätöksellä?

Vastaus on, että kriisin kohdalla epävarmuus on kasvanut radikaaliksi. Tämän seurauksena päätös ei perustu faktoihin ja selkeään asiantuntijuuteen — vaan mielikuvat ja niitä luova poliittinen retoriikka on saanut vallan.

Puran tässä kirjoituksessa kysymystä: Millä tavoin epävarmuus on radikalisoitunut eurokriisissa ja erityisesti Kreikan suhteen? (Myöhemmin palaan kysymykseen siitä, miten epävarmuus näkyy suomalaisessa poliittisessa retoriikassa — eli miltä suomalaiset poliitikot kuulostavat puhuessaan kreikasta?)

Kirjoituksen lopussa arvioin sitä, miten päätöksentekoa tulisi tehdä. Lopullisia vastauksia minulla ei ole (vaikka mielipiteitä löytyy — ja niitä voi käydä katsomassa vaikka FB-seinältäni). Mutta yleisiä periaatteita osaan tarjota poliittisen keskustelun välineiksi.


Radikaali epävarmuus

Radikaali epävarmuus tarkoittaa sitä, että emme kunnolla tiedä, mistä olemme epävarmoja. — Toisin sanoen, kun olemme radikaalin epävarmoja, emme osaa sanoa, mitkä olisivat ehdot sille, että päätöksenteko olisi järkevää.

Esimerkiksi kun mietimme sataako huomenna, olemme vain epävarmoja, emme radikaalin epävarmoja. Tällöin tiedämme mitkä ovat vaihtoehdot (sataa tai ei sada) ja mitä niistä seuraa (voidaanko esim. pitää lounastapaaminen terassilla vai etsitäänkö paikka, jossa on mukavat sisätilat). Myös asiantuntijat ovat enimmäkseen samoilla linjoilla (MTV:n säätiedotus on usein varsin sama kuin YLEn) sekä olemme selvillä, että mikä vaihtoehto on meistä suotuisin (useimmille se, että ei sada).

Kreikan kriisin kohdalla näin ei ole. S.O. Hanssonia (jonka teoriasta kirjoitin keväällä “Revisiting Hansson on Great Uncertainty”) mukaillen epävarmuus radikalisoituu usein neljästä eri syystä: (a) emme tiedä, mitkä ovat relevantit vaihtoehdot, (b) emme osaa arvioida kunnolla valintojen seurauksia, (c)  asiantuntijat ovat erimielisiä, tai emme tiedä voiko heidän lausuntoihinsa luottaa ja (d) meillä ei ole yhteisymmärrystä siitä, minkä arvojen nojalla päätös tulisi tehdä. Kreikan kriisiin liittyvässä epävarmuudessa on kaikkia näitä piirteitä.


 

Vaihtoehtojen vaarat ja seuraukset

Vaihtoehdot olivat kaikkea muuta kuin selvät viime viikonloppuna kun ehdotukset liikkuvat Kreikan väliaikaisesta eurosta erottamisesta aina eriasteiseen lainojen anteeksiantoihin. Tämän sorttista epävarmuutta vähennettiin neuvotteluilla, joissa suljettiin pois suuri osa vaihtoehdoista (mm. Kreikan alkuperäinen ehdotus kuin Grexitkin).

Sinällään tällainen vaihtoehtojen nopealla tahdilla ja 17-tuntisilla neuvotteluilla runttaaminen muutamaan on hyvä asia. Toisaalta se pahentaa radikaalia epävarmuutta valintojen seurauksista. Trade-off vaihtoehtoepävarmuuden ja seurausepävarmuuden välillä voi olla kohtalokas.

Seurauksien suhteen epävarmuutta on kun kuviteltavissa olevien tulevaisuuksien joukossa on ollut sotilasvallankaappauksia, sisällisotia, euron tai jopa EU:n hajoamista, ja sitten sitä, että mitään ei tapahdu — junnaamme paikallamme — olemme samassa kylmässä kriisissä vielä neljän vuoden päästäkin.

Seurausten ennustamattomuus johtuu monista tekijöistä. Ennen kaikkea siitä, että valtiontaloudet ovat monimutkaisia ja varsin ennakoimattomia — puhumattakaan sitten EU-taloudesta. Niiden ennustaminen muistuttaa lähinnä sään ennustaminsta. Voimme tilastoida erilaisia transaktioita kun tavara, työ ja raha liikkuvat paikasta toiseen ihan siinä, missä ilmamassat ja merivirrat. Ja voimme verrata näissä tilastoissa ilmeneviä samankaltaisuuksia aiempiin taloudellisiin ilmiöihin. Nämä ennusteet ovat — ihan samalla tavalla kuin sääennusteet — hyviä lyhyellä aikajänteellä mutta lähes käyttökelvottomia pidemmän ajan puitteissa.

Jokainen, joka väittää tietävänsä, että jokin Kreikka ratkaisu johtaa parempaan lopputulokseen kuin jokin muu viiden vuoden päästä, ei edes ymmärrä ongelman luennetta. Kuitenkin poliittisia päätöksiä ei nyt tehdä koskien seuraavaa viikkoa tai seuraavaa puolta vuotta — niitä tehdään vuosiksi eteenpäin.


 

Auttavatko asiantuntijat?

Tämä ennustamattomuus johtaa kolmannen sortin radikaaliin epävarmuuteen: talousasiantuntijat puhuvat täysin ristiriitaisia. EKP:n ja IMF:n asiantuntijat ovat vakuuttuneet siitä, että rakenneuudistus ja vain rakenneuudistus nostaa Kreikan lamasta, kun taas sellainen taloustieteen merkkihenkilö kuin Paul Krugman ja kumppanit puhuvat siitä, miten pitäisi vain elvyttää kreikkaa, kunnes talouskasvu on saavutettu. Sen jälkeen vasta rakenneuudistuksia — eli leikkauksia.

Lisäksi asiantuntijat ovat erimielisiä siitä, mistä tämä koko tilanne johtuu: Oliko se ahneiden lainoittajien vika, jotka odottivat, että kyllä Saksa maksaa kun Kreikka osoittautuu maksukyvyttömäksi? Oliko se Kreikkalaisten populistipoliitikkojen vika, jotka nostivat kansansuosiotaan pumppaamalla velkarahaa talouteen? Oliko se Kreikkalaisen kansan vika, joka vain eleli leveästi tällä velkarahalla, eikä kyseenalaistanut poliitikkojen metkuja? Vai oliko se Saksan vika, jonka ylijäämäinen talous ja vienti/tuontisuhteen epätasapainon takia vääristää euron arvoa sekä eurotaloutta? Vai oliko peräti kyseessä rahaliiton perustajien vika, jotka elivät toivossa, että siirrymme talousliittoon ja liittovaltioon ennen kuin epätasapainoinen rahaliitto kaatuu omaan mahdottomuuteensa? Kaikkia näitä syitä on syytetty.

Jos asiantuntijat eivät pääse syistä eikä suosituksista yhteisymmärrykseen, ei ole mikään ihme, että poliittisen päätöksen teko käy vallan vaikeaksi.


 

Arvot hakusessa

Epävarmassa tilanteessa poliitikot voivat kuitenkin usein vedota arvoihin. Päätös tehdään sen mukaan, mitä pidämme tärkeimpänä. Ongelma Kreikan kriisissä on se, että poliitikot eivät pääse yhteisymmärrykseen siitä, mitkä ovat ne arvot joita meidän pitäisi noudattaa.

Riiteleviä arvoja on ainakin ollut: 1) EU:n yhtenäisyys ja rauha, 2) solidaarisuus kreikkalaisten kärsimystä kohtaan, 3) syyllisten rankaiseminen, 4) Suomen etujen suojaaminen ja ajaminen, 5) Euron suojaaminen ja talouden vakaus, 6) oman puolueen kannatuksen suojaaminen ja irtopisteiden kerääminen.

Juuri tämä arvokeskustelun korostuminen johtaa siihen, että poliittinen kieli käy reheväksi. Retoriikkaa viljellään, koska pyritään luomaan ja vahvistamaan sen arvovalinnan asemaa, joka sopii parhaiten omaan asemaan hallituksessa, oppositiossa, puolueessa, EU-kokousessa ja kylänraitilla.

Kaikkein vaikeimmassa tilanteessa ovat he, jotka asemansa puolesta edustavat yhtä arvoa ja poliittisen näkemyksensä puolesta toista. Erityisen selkeästi tämä arvojen ristiriita mielestäni ilmenee esimerkiksi valtionvarainministeri Stubbin ja ulkoministeri Soinin kohdalla.


Aika, epätasapaino ja mielikuvat

“Pidä tilanne ennallaan, odota ja ota selvää” on suositus yleensä tilanteissa, joissa epävarmuus käy näin hallitsemattomaksi. Kuitenkin Kreikan ja euron kriiseihin lisäepämukavuutta tuo epävakaus. Emme kunnolla tiedä, miten pitää Kreikan valtiota pystyssä sillä aikaa kun tutkimme vaihtoehtoja.

Aika tuo lisää hetki hetkeltä sekasortoa ja epävakautta. Siksi tilanteeseen pitää tarttua nopeasti. Mutta miten nopeasti ja millä keinoin? Se on vaikeampi sanoa.

Toinen seikka, joka tuo epätasapainoa tilanteeseen, on se, että kyse on ihmisistä. Ihmiset reagoivat siihen, miten heidän maatansa kohdellaan ja heidän tulevaisuuttaan muokataan. Tämä aiheuttaa ironisia seurauksia — joissa hyvät aikeet ovat reunustettu tiellä helvettiin.

Lisäksi talous on suurelta osin riippuvainen ihmisten mielikuvista. Siitä miten he uudelleen luovat taloudellisia instituutioita — kuten rahaa — päivittäisellä toiminnallaan. Rahalla on arvoa vain, jos ihmiset uskovat voivansa saada pankkitileille keräämällään rahalla ostettua jotain. Ja toisaalta työllä ja tavaralla usein on arvoa vain, jos ihminen uskoo saavansa siitä vastapainoksi rahaa, jolla on arvoa. Järjestelmä nojaa puhtaasti luottamukseen ja tottumukseen.

Jos luottamus menee, menee koko instituutio. Ihmiset eivät yritä. Ihmiset eivät sijoita. Rahan sijaan vaihdetaan tomaatteja ja kaalinpäitä.

Samalla tavalla koko sopimusyhteiskunta ja jopa Euroopan Unioini perustuu luottamukseen. Siihen, että ihmiset — enimmäkseen vapaaehtoisesti — toimivat sovitulla tavoilla.  Jos tarpeeksi monet lakkaavat uskomasta ja toimimasta kuin EU on todellinen — se lakkaa olemasta. Luottamuspula on siksi tämän kriisin suurin ongelma.


Suosituksia?

En väitä, että tietäisin, miten kriisi ratkeaa. Mutta, kyllä, voin suositella muutamaa periaatetta poliittisen keskustelun tueksi.

(1) Lähdetään liikkeelle neljännen sortin, arvoja koskevasta epävarmuudesta. Tarvitsemme laajan keskustelun niin Suomessa kuin EU-tasolla siitä, mitkä ovat ne arvot, joiden mukaan kriisiin liittyvät päätökset tulisi tehdä. Arvioida arvomme uudelleen. Näiden arvojen tulisi olla sellaiset, että ne ohjaavat päätöksen tekoa paitsi tässä kriisissä, niin myös tulevissa — mahdollisesti vielä pahemmissa ja yllättävämmissä talouden onnettomuuksissa.

Olisi siis syytä kysyä: Olisivatko nämä arvot myös lastemme ja lastenlastemme arvot? Mitä mieltä he olisivat, jos tulevaisuus päätettäisiin vain Suomen talouden ehdoilla tai vain euron suojelemisen vuoksi? Haluaisivatko he nähdä vanhempansa ja isovanhempansa tekevän minkälaisia päätöksiä?

Arvojen selvittyä voimme miettiä toisia epävarmuuksia suhteessa niihin. Miten mahdolliset seuraukset asettuvat suhteessa arvoihin? Entä miten teot ja päätökset? Ohjaavatko arvot meitä — voiko niistä muodostaa periaatteita?

(2) Toiseksi voidaan arvioida valintoja ja päätöksiä sen nojalla, miten ne vaikuttavat tuleviin päätöksiin. Kuinka ne sitovat meidän kädet? Mitä tulevia päätöksiä ne sulkevat pois?

Voidaan kysyä, että jos päätös perustuu väärään arvioon tulevaisuudesta, niin miten pahoja seurauksia tällä erehdyksellä yhdessä tämän päätöksen kanssa on? Minkälaisia suojamekanismeja päätökseen sisältyy, jos olimme väärässä? Onko päätös purettavissa tai muutettavissa — jos se osoittautuu hyväksi aikomukseksi jonkä päässä pätsi odottaa?

(3) Jotta pääsisimme arvioinnissa eteenpäin, on syytä alkaa pohdinta ja neuvottelut siitä, onko kriisiin liittyvät ongelmat jaettavissa osiin. Onko löydettävissä tapaa jaotella humanitaarinen kriisi, valtiontalodellinen kriisi, EU-pankkikriisi,  eurotaloudellinen kriisi erillisiksi kysymyksiksi? Onko niihin mahdollista löytää erillisiä ratkaisuja?

(4) Voimme yrittää arvioida, missä määrin olemme epävarmoja eri osaratkaisujen seurausten suhteen. Jos jollakin valinnalla voi olla ennakoimattomia seurauksia, ovatko nämä “alaspäin avoimia”? Eli, toisin sanoen, onko ennakoimattomien seurausten huonoudella alarajaa? Vaikka jossakin vaihtoehdossa olisi hyvän kuuloiset lupaukset — mahdollisesti paremmat kuin muissa vaihtoehdoissa — niin jos se ei ole alhaalta rajoitettu, siihen ei radikaalin epävarmuuden vallitessa pidä tarttua.

(5) Viimeiseksi — vaikka meidän pitää aika- ja epävakausrajoitteiden takia tehdä päätökset nyt ja mahdollisimman pian — voimme silti jättää optionaalisuuksia auki päätöksiin. Rakentaa positiivista ehdollisuutta päätöksiin: jos vastaan tulee parempi ratkaisu, jota ei nyt tässä hetkessä pystytty keksimään, siihen siirtymistä ei pitäisi estää nyt tehdyillä päätöksillä.


 

Yhteenveto

En väitä tietäväni muita paremmin, miten kriisi pitäisi ratkaista. Mutta tiedän yhtä ja toista radikaalista epävarmuudesta.

Epävarmuus edellyttää ennen kaikkea keskusteluja. Keskusteluja arvoista, ratkaisuista, seurauksista. Keskusteluja poliitikkojen kesken. Keskustelua mediassa. Keskustelua kansan parissa. Pitää kysyä: minkälaisia ihmisiä olemme, kun teemme näitä päätöksiä?

Seuraava kirjoitukseni käsittelee sitä, minkälaisen kuvan saa suomalaisten poliitikkojen kreikkapuheista. 

Perussuomalainen kuplaretoriikka ja media?

Marko Hamilon kirjoittama ajatushautomo Suomen Perustan raportti “Punavihreä kupla, perussuomalaiset ja media” on tärkeä kirjoitus. Mutta ei välttämättä tärkeä aivan sillä tavoin, kuin mitä ensisilmäyksellä olettaisi.

Hamilon kirjoitus on nimittäin monella tavalla myös ongelmallinen sekä medialle että perussuomalaisille itselleen.


 

Ennen kuin menen itse asiaan, tehdään selväksi että olen itsekin kritisoinut viime aikoina yksisilmäistä tapaa puhua perussuomalaisista puolueena. Esimerkiksi kirjoitin viime viikolla fb seinälleni seuraavaa:

“Sanottakoon nyt vielä varmuuden vuoksi (ja hämmennysten välttämiseksi) niille jotka eivät minua tunne: olen poliittisena kommentaattorina enimmäkseen sitoutumaton — tämän hallituksen kohdalla vastustan sen harjoittaman retoriikan ja aktuaalisen politiikan välistä ristiriitaa — sekä erityisesti koulutus- ja korkeakoululeikkauksia ja tiukentuvaa maahanmuuttopolitiikkaa.

Sinällään olen esimerkiksi Timo Soinin puhelahjojen suurimpia faneja, ja olen kehunut hänen ilmiömäisiä puhujantaitojaan sekä sulavaa retoriikan osaamistaan monessa yhteydessä (kukaan muu politiikan kentällä ei taida puheentaitoa niin kuin Soini!). Olen myös suuresti moittinut niitä, jotka arvostelevat PS:ää mututuntumalta. Siitä on nimittäin kasvanut nyt varteenotettava poliittinen toimija: ihan oikea puolue sen sijaan, että esittäisi jotain vastarannankiiskiä.

Se on hienoa, ja toivon, että mahdollisimman monet hahmottavat PS:n uuden roolin poliittisella kentällä — ei enää vakiintuneen poliittisen toiminnan vastavoimana — vaan osana vakiintunutta valtakoneistoa.

PS:n poliittiset vatustajat toimivat Perussuomalaisten pussiin korostamalla vastakkainasetteluja sen ja muiden puolueiden välillä. Arvostelijoiden kannalta olisikin varmasti parempi nostaa esiin PS:n valmiutta toimia tavallisena oikeistoporvallisena puolueena ja sitä, miten tuiki tavallista oikeistopolitiikkaa puolue ajaa.”

 


 

Takaisin asiaan. Hamilon peruskysymys on mielestäni aivan mielekäs: Käsitteleekö media kaikkia puolueita tasapuolisesti. Mutta asetelma, jossa esitetään, että toimittajat edustavat jotain “kuplaa” aiheuttaa sen, että Hamilon raportin kritisoijat voidaan leimata kuplastanian asukkaiksi.

Ja heidän mahdollisesti jopa aivan paikallaan oleva kritiikkinsä saatetaan siis ohittaa.

Vaatii huomattavaa itsekritiikkiä perussuomalaisilta puolueena ja Hamilolta itseltään, että ei vinoudu tämän ajattelun takia kaiken kritiikin ulottumattomiin. Toivottavasti heistä on siihen. Kuitenkin se, että Hamilo kirjoittaa:

“Tässä raportissa ei ole pyrkimystä näyttää toteen, että suomalainen media kirjoittaa perussuomalaisista ennakkoluuloisesti, vääristelevästi, tarkoitushakuisesti ja halveksuvasti. Varsinkin niin sanotun etelän median, siis etenkin Helsingin Sanomien ja Ylen, ennakkoluulot perussuomalaisia ja heidän edustamaansa arvokonservatiivista politiikkaa kohtaan yleisemminkin ovat niin käsinkosketeltavan todellisia, ettei niitä voi järjellisesti kiistää.

Vaikka suomalaisen median ennakkoluulot perussuomalaisia koh – taan voisi näyttää tällaisen akateemisen tutkimuksen avulla toteen, se tuskin vakuuttaisi tutkimuksen kohteita, politiikasta kirjoittavia toimittajia. Niille, jotka ymmärtävät ilmiön muutenkin, ei sen tieteellinen vahvistaminen toisi mitään lisäinformaatiota.”

Tämä tarkoittaa sitä, että Hamilo vyöryttää todistamisen taakan muille. Se mitä hän sanoo on todistamatta totta ja hänen ei tarvitse sitä siis perustella. Kuten Hamilo sanoo, minkään “toimittajakuplan” olemassaoloa ei raportissa todisteta. Se oletetaan Hamilon ja perussuomalaisten yleisen kokemuksen perusteella.

Sen mitä hän sanoo toimittajista voitaisiin kuitenkin kääntää myös päin vastoin: vaikka tieteellisesti osoitettaisiin, että käsitys “punavihreästä” kuplasta olisi vain kuvitelmaa, se tuskin vakuuttaisi kuplareetoreita.

Tästä syystä on vaikea uskoa, että kriittinen molemmin puolinen keskustelu Hamilon raportin suhteen on mahdollista. Se olisi erittäin sääli.


 

 

Kyseessä ei siis ole ensisijaisesti tutkimusraportti (kuten Hamilon toteamus siitä, että kuplan olemassaoloa ei käydä todistamaan, osoittaa), vaan mediapoliittinen manifesti. Onko tarkoituksena luoda polemiikkia perussuomalaisten ja toimittajakunnan välille? Vai onko tarkoituksena aidosti ohjeistaa perussuomalaisten mediatoimintaa? Mahdollisesti molempia, mene ja tiedä.

Manifestia tuetaan perussuomalaisen puolueen ja median suhteesta kertovalla historiikillä, ulkomaisista toimittajista tehtyjen tutkimusten esittelyllä ja pienellä haastattelututkimuksella sekä tapausraporteilla erinäisistä perussuomalaisten toimijoiden kokemista mediamyllerryksistä.

Raportin todellinen anti on juuri nämä tapausraportit. Ne myös edustavat raportin ongelmallisuutta: onko tämä paras hetki nostaa esiin vanhoja kohuja Jussi Halla-ahosta ja James Hirvisaaren eduskuntavustaja Helena Erosesta? PS on hallituksessa ja nämä ovat menneitä asioita. Kuitenkin raportti tarjoaa mielenkiintoisen kuvan siitä, mitä näissä kohuissa taphtui perussuomalaisten näkökulmasta.


 

Perussuomalaisten ja median suhde ei kuitenkaan voi olla niin yksioikoinen, kuin mitä Hamilon raportista voisi luulla. Erilaiset kohut eivät ole olleet pelkkää hallaa puolueelle. Perussuomalaiset ovat olleet otsikoissa ja saaneet paljon näkyvyyttä. Tämän näkyvyyden mittaaminen olisi ollut erittäin tärkeää, jotta raportti tarjoaisi oikeasti sen, mitä sen otsikko lupaa: “Perussuomalaiset ja media”.

Raportti lähinnä ilmaiseekin sitä, miten vihamieliseksi perussuomalaiset kokevat median. Se kartoittaa heidän mielipideilmastoaan.

Mutta perussuomalaiset on populistinen puolue — puolue jonka kannatus nousee vastakkainasetteluista. Puolue kaipaa itselleen vastavoimaa. Sen se on keksinyt nyt vasemmistoliitosta ja vihreistä: kahdesta pienestä puolueesta, jotka ovat kaikkea muuta kuin selkeä uhka perussuomalaisille. Ainakaan tällä hetkellä.

Onko tämän raportin pointtina — ehkä alitajuisesti muodostuneena sellaisena? — luoda kuvaa vasemmistoliitosta ja vihreistä jotenkin salakavalan vaikutusvaltaisina puolueina mediassa?

Vaikea sanoa.

Vastakkainasetteluja raportti näyttää kuitenkin korostavan — sen sijaan että se pyrkisi aidosti sovittamaan näkökulmia yhteen.


 

Hamilo pohtii myös perussuomalaisen viestinnän tulevia haasteita. Hän on aivan oikeassa kirjoittaessaan:

“Kolmanneksi perussuomalaisten viestintähaaste muuttaa suuntaansa. Tähän asti ongelmana on ollut media, joka on hyökännyt perussuomalaisten poliittisia aloitteita vastaan. Monipuoluejärjestelmässä puolue ei saa mitään aikaan, ellei se saa näkemyksilleen tukea myös muista puolueista. Oppositiopuolue on voinut kerätä kannatusta vihamielisestä mediasta huolimatta. Nyt se ei enää riitä. Hallituksessa perussuomalaiset joutuvat myös selittämään kannattajilleen, mihin kompromisseihin on suostuttu ja miksi. Tätä haastetta perussuomalaisilla ei valtakunnallisessa politiikassa aiemmin ole ollut.”

Hallituspolitiikan perustelu kannattajille, joiden äänet ovat tulleet oppositiopolitiikan seurauksena, tulee olemaan haaste.

Se mitä Hamilo ei käsittele, on mitä tapahtuu, jos perussuomalaiset eivät ole enää lööpeissä vastarannan kiiskeinoä — vaan valtiomiehinä ja -naisina.

Mitä jos median ja PS:n vastakkainasettelua ei enää olisi? Mitä jos ei voisi enää nurista vihervasemmistolaisesta lehdistöstä ja kaltoinkohtelusta? Kuinka suurta haittaa tästä olisi puolueelle?

Perussuomalaiset joutuvat joka tapauksessa keksimään identiteettinsä uudelleen.

Entisestä oppositiopuolueesta ja vastarannankiiskistä on tullut osa valtakoneistoa. Miten puolueen kannattajat ottavat tämän vastaan? Se on kaikkea muuta kuin selvää. Ja jos vielä media rupeaa kohtelemaan kunnioittavasti ja silkkihansikkain? Se se vasta, arvatenkin, olisi kannattajan mielestä varmasti epäilyttävää.


 

Yhteenvetona: peruskysymys on mielestäni aivan mielekäs: Käsitteleekö media kaikkia puolueita tasapuolisesti.

Ongelma on, että ainakaan päällisin puolin Hamilon raportti ei näytä edes yrittävän vastata tähän kysymykseen suuntaan tai toiseen. Raportti vain ainoastaan polemisoi oletettuna otettua “vihervasemmistolaista” mediaa ja luo sekä vahvistaa vastakkainasetteluja.

Toistan: mitään laajoja selvityksiä ei ole tehty puoleen tai toiseen. Vain ainoastaan tuttu toimittajiin (ja erityisesti kalliolaisiin) kohdistuva syytös on tullut jälleen esitettyä. 

Nyt olisi paikallaan kriittinen keskustelu, johon eri osapuolet osallistuvat.

Nähtäväksi jää, tuleeko siitä oikeasti mitään…

Mitä lääkäri määrää? Vastuu mallilla ennustamisesta ja ohjaamisesta

Tähän olen viimeaikoina takonut päätäni ja yrittänyt selittää: Mitä eroa on ennustavalla teoreettisella mallilla ja ohjaavalla teoreettisella mallilla? Ja erityisesti miksi mallilla toiminnan ohjaaminen on riskialttiimpaa ja siksi aiheuttaa suuremman vastuun vaikka lääkäreille, ekonomisteille ja poliitikoille?

Eräs turisti tuli nimittäin kaupungilla vastaan tyytyväisenä Tukholman kartan kanssa. Ja kysyi, että miten tästä juna-asemalta pääsee kuninkaanlinnan luokse. En tiedä miten hän oli kartan avulla päässyt edes niin pitkälle. On silti varsin kuvaavaa, että hän ei ollut huomannut käyttävänsä väärän kaupungin karttaa. Kartta ilmeisesti ennusti varsin hyvin, että vastaan tulee taloja ja teitä. Mutta se ei silti ohjannut kovin hyvin hänen matkaansa kuninkaanlinnalle.

Ero ennustavuuden ja ohjaavuuden välillä on erityisesti kuitenkin siinä, että vaikka Tukholman karttaa voi käyttää yhtälailla ennustamaan miltä Helsinki näyttää, kuin Tukholman saariston karttaa ennustamaan miltä Helsingin saaristo näyttää — niin on paljon vähemmän vaarallista suunnistaa Helsingissä käyttäen Tukholman karttaa kuin seilata Helsingin saaristossa tankkerilla käyttäen Tukholman saariston karttaa.

Asiaa on ehkä helpoin miettiä lääkärin vastuun näkökulmasta: Eli kun lääkäri tekee arvion taudin kulusta hän ikään kuin käyttää  karttaa arvioidakseen, mitä potilaalle tapahtuu jatkossa. Eli kuin katsoisi kartasta, minkälaista saaristossa on. Kun hän määrää lääkkeitä, hän käyttää karttaa kuin seilatakseen saaristossa. Nämä ovat kaksi eri asiaa. Ja mielestäni lääkäri on siis suuremmassa vastuussa määrätessään lääkkeitä, kuin arvioidessaan taudinkuvaa.

Taipumus käyttää ennustavaa mallia toiminnan ohjaamiseen lienee yleisinhimillistä. Valtiontalous ja talouselämä näyttävät toimivan niin: on taloutta ennustavia malleja ja niitä käytetään poliittisten ja taloudellisten päätösten pohjana, vaikka ennustamisesta sinällään ei pitäisi seurata ohjaavuus. Siirtymään ennustavuudesta ohjaavuuteen pitäisi olla jokin lisäehto, mutta en ole sellaista osannut muotoilla.  Tämä kun on versio induktion ongelmasta, eli siitä miten emme voi äärellisestä määrästä havaintoja koskaan tehdä täysin varmaa yleistystä. Induktion ongelman voi siis muotoilla sanoin: emme voi koskaan olla täysin varmoja onko ennustava malli myös ohjaava malli.

Tästä epävarmuudesta johtuen, osaan vain sanoa että on kaksi tapaa katsoa karttaa: vastaan tulevien asioiden ennustamiseen tai toiminnan ohjaamiseen. Siirryttäessä ensimmäisestä toiseen jokainen kerta on erilainen, ja meidän on syytä olla varuillamme. Emme voi tietää soveltuuko kartta kuinka hyvä toiminnan ohjaamiseen pelkästään sen tähän astisen ennustavuuden nojalla. Poliittisen päättäjän, sijoittajan, ekonomin tai yrittäjän olisi syytä ottaa tämä huomioon, mutta on vaikea sanoa miten. Voi vain sanoa: ei pidä olettaa, että päätöstä voi perustella pelkällä ennustavalla mallilla (oli se vaikka kuinka hyvä ennustamaan). Päätös on nimittäin päätös luottaa mallin ohjaavuuteen.

Tästä syystä on mielestäni syytä muistaa, kun mallia käytetään toiminnan ohjaukseen, on mallin valinnut toimija siitä suuremmassa vastuussa, kuin käyttäessään mallia ennusteiden luomiseen. Jos esimerkiksi ilmatieteilijä sanoo, että ensi kesä on todennäköisesti erittäin kuiva, on hän vähemmän vastuussa siitä, kuin jos hän kehottaisi hallitusta ostamaan ennusteen nojalla ylimääräistä viljaa varastoon. Sama pätee poliitikkoihin, ekonomisteihin, lääkäreihin, konsultteihin, pankkiireihin, tutkijoihin ja myös kuluttajiin, säästäjiin sekä piensijoittajiin.