Täyttä kreikkaa? Miten poliitikoilta käy Kreikka-retoriikka

Helsingin sanomat kirjoitti 18.7. siitä, miten valtionvarainministeri Stubb oli vähintäänkin ollut epäjohdonmukainen puheissaan Suomen virallisesta linjasta Kreikka-neuvotteluissa — ellei peräti valehdellut niiden suhteen (kuten moni kommentoi somessa). Ulkoministeri Soini on puolestaan joutunut puolustelemaan perussuomalaisten mukanaoloa hallituksessa, joka syytää rahaa toisen maan tukemiseen. Pääministeri Sipilä on tyytynyt lyhyisiin kommentteihin. Samaan aikaan oppositio puhuu takinkääntämisistä ja Suomen hyvän maineen menettämisestä.

Miksi Kreikasta puhuvat poliitikot kuulostavat niin vaivaantuneilta? Miten he oikeastaan asiaa käsittelevät? Mitä erilaisilla puhetavoilla tavoitellaan? Hakevatko jotkut tästä katastrofista sisäpoliittisia irtopisteitä? Etsitäänkö syyllisiä?

Tämä kirjoitus taustoittaa eilistä vierailuani YLE:n päivän kasvo ohjelmassa. (Lue myös “Retoriikan tutkija: Hallitus onnistunut Kreikka-keskustelussa“, YLE 24.7.) YLEn ohjelmassa aika riitti vain pintaraapaisuun tästä viime viikkoina käydystä tiukkasta poliittisesta Kreikka-väännöstä. Ehdin siksi silloin jakaa vain käytännössä kiitokset (joista Suomenmaan verkkolehti (23.4.) ehti jo riemuitsemaan).

Nyt saatte lukea myös risut.

Tilanne on monimutkaisempi. Ei kannata nuolaista pelkkien sound bitejen pudottua. Kannattaa odottaa, että myös kenkä tipahtaa.


Analyysin taustaa

Edellinen kirjoitukseni tässä blogissa käsitteli sitä, miten Kreikan kriisi ilmentää radikaalia eli hallitsematonta epävarmuutta. Tällä kertaa paneudun siihen, miten epävarmuus heijastuu puheisiin ja siihen, minkälaista Kreikka-peliä poliitikot pelaavat.

Kuten aiemmassa kirjoituksessani totesin, kriisiin liittyy paitsi äärimmäisen epävarmoja ulottuvuuksia, se on myös erittäin epävakaa. Toisin sanoen se edellyttää välittömiä toimia. Analyysin kohteena viimeisin kriisi onkin erityisen kiehtova, sillä se on tapahtunut hyvin lyhyen ajanjakson sisällä. Lisäksi keskustelu sisältää sekä sisäpoliittisia ongelmia kuin myös EU tason isoja kysymyksiä. Se on paitsi taloudellinen, niin myös moraalinen kriisi. Se on myös monella tavalla suomalaisen politiikan identiteettikriisi.

Lähteenä käytän ensisijaisesti YLEn uutismateriaaleja kriisiin liittyvästä poliittisesta keskustelusta. (Mutta käytän tarpeen mukaan muita uutislähteitä ja blogikirjoituksia analyysin tukena myös.) Ajallisesti lähden liikkeelle Kreikan kansanäänestyksestä 5.7. ja sitä edeltäneistä poliitikkojen lausunnoista. Rajaus on ollut välttämätön sillä muutoin analyysi ei olisi ollut tehtävissä liiallisen materiaalien laajuuden vuoksi. Jotkin tietyt tekstit, kuten erityisesti Soinin ja Stubbin blogimerkinnät ansaitsisivat laajemman yksityiskohtaisen analyysin omina kirjoituksinaan. Ehkä palaan niihin ajan kanssa.

Käyn läpi kolmen S:n, Stubbin, Soinin ja Sipilän, puheenvuoroja aikajärjestyksessä, jotta saa kustakin pelaajasta yksilökohtaisen käsityksen. Lisäksi käyn jossakin määrin opposition puheenvuoroja läpi, joskin en yhtä yksityiskohtaisesti paneudu esim. Erkki Tuomiojan (sd) (joka on ollut ennen kaikkea sd:n sisäisen opposition ääni — siinä missä toiset puolueen voimakasvot Jutta Urpilainen ja Antti Rinne ovat antaneet tukensa hallituksen rintamalle), Paavo Arhinmäen (vas) tai Ville Niinistön (vihr) lausuntoihin — vaikka he sen olisivat ansainneet. Aika ja tila ei tällä kertaa riitä.


Stubbin maraton

Alexander Stubb (kok) on ollut monin tavoin hallituksen kasvot kreikka-asiassa. Hän on pitänyt keskeisimmät tiedotustilaisuudet sekä osallistunut siihen tiukkaan 17 tunnin neuvotteluun valtioinvarainministerien kesken. Kuten yllä todettiin, Stubb jäi kiinni silti virheellisistä puheista toimittajille puhuessaan Suomen virallisesta kannasta Kreikka-neuvottelujen suhteen. Pohdin alla sitä, mitä tämä merkitsee.

Stubbin asetelma on melkein yhtä hankala kuin Soinin — koalitiokanta tuskin vastaa hänen henkilökohtaisia arvojaan ja näkemystään tilanteesta. Stubb antaa kuitenkin paremman vaikutelman yhteispelitaidoista — onhan hänellä jo pitkä kokemus ministeriydestä haasteellisessa sixpack-halllituksessa.


 

Kriisitiedotuksen Stubb aloitti jo 30.6. Tällöin hänellä oli jo suora ja ehdoton linja puheissa. Linja pysyi samana 7.7., jolloin Stubb totesi, että Kreikan on muutettava asennettaan “tai aika loppuu.” 12.7. Stubb kävi jo hyvin pessimistiseksi tilanteen suhteen: “En usko, että Kreikalle ollaan myöntämässä tässä vaiheessa minkään näköistä lisälainaa. Ainakaan euroryhmässä ei sen tyyppistä linjausta ollut näköpiirissä.”

Tässä vaiheessa suomalaisessa mediassa oli ruvettu Suomen linjaa moittimaan kohtuuttoman kovaksi. Stubb esitti, että kyseessä ei ole poikkeuksellinen linja euromaiden parissa. Hän myös kiisti perussuomalaisten olevan kovan linjan takana — vaan että linja on koko hallituksen: “Hallituksella on oikeastaan vain yksi linja ja sitä myös valtiovarainministeri edustaa ja meidän linja oli se, että Kreikan esittämät toimet eivät tässä vaiheessa olleet riittäviä. Tämä näkemys oli myös monella muulla jäsenmaalla.”

Stubb päätyi kutsumaan neuvottelutilannetta “Kreikkalaiseksi maratoniksi” (YLE 12.7.). Hänen retoriikassaan tilanne oli siis muuttunut pessimismistisestä umpikujasta haasteeksi — jonka hän kokeneena juoksijana on valmis ottamaan vastaan. Varovaista optimismia oli myös hänen puheissaan 13.7.  kun euroryhmän neuvottelut olivat takana: “Meille on tällä hetkellä vaikea rakentaa minkäänlaista siltarahoitusta ja uskon, että tähän joukkoon kuuluu suuri enemmistö euromaista. Eiköhän siihen kuitenkin jokin lyhyen aikavälin ratkaisu löydy.”


 

Tiedotustilaisuudessa 16.7. Stubb päätyi uudelleen määrittelemään sitä, mitä eurooppamyönteisyys hänelle tarkoittaa:

“Olen itse vahvasti eurooppamyönteinen, ja pidän koko euroopan integraation projektin kulmakivinä nr 1 instituutioita, nr 2 päätöksen tekoa ja nr 3 sitoutumista. Minulle eurooppamyönteisenä kaikista tärkeintä on se, että eurooppalaiset instituutiot ja me jäsenmaat yhdessä ohjaamme päätöksentekoa ja sitoudumme niihin päätöksiin. Sen takia olen tyytyväinen siihen kokonaisratkaisuun, joka saatiin aikaiseksi.”

Monella tavalla tämä on selvästi Stubbille identiteetin miettimisen paikka: mitä erilaiset vaateet hänelle eurooppalaisena liberaali-oikeistolaisena ja toisaalta suomalaisen oikeisto-porvarihallituksen ministerinä merkitsevät. Hän selvästi on lähtenyt sovittamaan näitä yhteen.

Toimittajat  myös laittoivat Stubbin koville Kreikka-linjauksista  ja siitä, että se vaikutti koventuneen. Hän kiisti linjan koventuneen ja painotti eurooppamyönteisyytensä tarkoittavan juuri mainitsemaansa päätöksentekoa ja sitoutumista. Vaikutelma on se, että hän rationalisoi omaa sisäistä ristiriitaa, jossa kohtaavat hänen henkilökohtainen ja puolueensa kanta sekä hallituksen (ja Suomen virallisen) kanta.

Tämä saattaa olla syy siihen, miksi Stubb painottaa kannan olevan sama ja muuttumaton.


 

Stubb kuitenkin oli epäjohdonmukainen siitä, mikä on ollut suomen kanta. Blogi merkinnässään hän kirjoittaa:

“Se, että Suomi olisi ajanut Kreikan eroa eurosta, on liian paljon sanottu. Sen sijaan tilanteessa, jossa Kreikan oma ehdotus oli aivan riittämätön pohja neuvottelujen aloittamiseen, oli perusteltua pitää yhtenä vaihtoehtona Kreikan väliaikaista eroa eurosta. Nimenomaan vaihtoehtona, jota Suomi ei missään vaiheessa ajanut yksin. Olemme koko ajan olleet tiiviisti yhteydessä muihin euromaihin ja olen antanut myös suurelle valiokunnalle tietoa euroryhmän jäsenten kannoista.”

Blogissa Stubb toistaa varsin oikein sen, mikä oli Suuren valiokunnan lausunto:

“Suomi katsoo, että Kreikan nyt esittämä uudistusohjelma ei vastaa lainkaan siltä edellytettyä.

Lisäksi, kun otetaan huomioon kansanäänestyksen tulos ja Kreikan tilanteen vaatimat uudistukset, on selvää, ettei ole olemassa edellytyksiä kestävälle ohjelmalle, ja siihen tarvittavalle omistajuudelle eikä riittävää poliittista tahtoa sellaisen täytäntöön panemiseksi.

Kestävä ratkaisu Kreikan talousongelmiin on löydettävissä vaihtoehdossa, jossa Kreikka on väliaikaisesti rahaliiton ulkopuolella. Tässäkin vaihtoehdossa Kreikka tulee tarvitsemaan ulkopuolista apua.

Suomi katsoo, että Kreikan ehdotus ei muodosta riittävää pohjaa periaatepäätökselle EVMohjelmaneuvottelujen aloittamiseksi.

Suomi ei voi hyväksyä neuvotteluiden aloittamista uudesta EVM-ohjelmasta. Suomi ei kuitenkaan yksinään estä neuvottelujen alkamista.

Jatkoprosessissa voidaan tarkastella eri etenemisvaihtoehtoja. “

Kuitenkin Stubb todella tiedotustilaisuudessa väitti, että:

“Suomella ei ole ollut tätä linjaa. Meidän tavoitteena on jatkuvasti ollut euroalueen vakaus ja se, että Kreikka säilyy osana euroaluetta. […] Meidän ensisijainen tavoite on se, että euroalue pysyy vakaana ja että Kreikka pysyy eurossa. Mutta olimme myös valmiita harkitsemaan Kreikan suspendointia ja väliaikaista irtaantumista euroalueesta.”

Hän siis sanoi, että Kreikan euroero ei ollut koskaan Suomen kanta. Se ei pitänyt paikkaansa. Se juuri oli Suomen kanta, josta oltiin kuitenkin valmiit joustamaan. Asia oli siis kääntynyt Stubbin puheissa päin vastoin kuin miten se oikeasti meni.


 

Huolestuttava kysymys on, onko hän käynyt neuvotteluihin tulkiten Suomen kantaa toisin, kuin mitä Suuri valiokunta sen oli ilmaissut. Tämä on kuitenkin epätodennäköisempää kuin että hän vain sekoili tiedotustilaisuudessa. Sitä on silti vaikea sanoa, kuinka paha asia pidemmällä aikavälillä Stubbin puheiden epäjohdonmukaisuus on.

Epäjohdonmukaisuus osoittaa kuitenkin ennen kaikkea sitä, miten suuressa kiireessä asiaa on rustattu. Ihan siis siinä missä nimellisesti vältettiin — ja pidättäytyen nimellisesti hallitusohjelman raameissa —  Suomen vastuiden kasvu, kun rahat Kreikalle otetaan Euroopan vakaus mekanismista.

Stubb oli 16.7. tiedotustilaisuudessa silmin nähden väsynyt. Edes Kreikka-maratonarin kunto ei kaikkeen riitä.


 

Todettakoon lopuksi, että Stubbin linja puheissa on ollut erittäin tiukka. Hän on erityisesti käynyt arvostelemaan Kreikkaa erittäin kovin sanoin. YLE raportoi euroryhmän kokouksesta 12.-13.7., että Stubb oli sanonut Kreikan olleen  “kykenemätön uudistuksiin jo 50 vuotta”.

Stubbin puheet mielestäni ilmentävät voimakasta sisäistä ristiriitaa toisaalta todellisen suomalaisen oikeistoporvarillisen tiimepelaajan ja toisaalta liberaali-oikeistolaisen eurooppalaispoliitikon välillä.

Edessä on, uskon, myös kokoomuksen sisäinen uudelleenmäärittely siitä, minkälainen puolue nyt ja tulevaisuudessa on.


Tyly mutta tymäkkä: pääministeri Sipilä

YLEn A-studiossa 29.6. pääministeri Juha Sipilä (kesk) sanoi, että mitä vain Kreikka päättää kansanäänestyksessä, sen merkitys Suomelle on vähäinen. Ääni kuitenkin muuttui varsin paljon jyrkemmäksi heti kielteiseksi osoittautuneen äänestyksen jälkeen (YLE 6.7.): Sipilä rupesi vaatimaan Kreikalta vastauksia kaikkien euromaiden nimissä. Hän sanoi suoraan (YLE 7.7.), että Suomi ei tule kasvattamaan vastuitaan ja että Suomi aikoo vaatia “sitoutumista uudistusten jatkamiseen.” Sama tiukkuus ja niukkuus on jatkunut Sipilän ilmaisussa (mm. YLE 8.7. , YLE 12.7. ja YLE 16.7.).

Hallituksen sisäisen  linjan hausta lähtivät huhut liikkeelle 12.7. Sipilä vastasi epäilyihin pitäen yllä samaa niukkaa ilmaisutapaa kuin puhuessaan Kreikka-neuvotteluista.

13.7. Sipilä kommentoi neuvotteluja, todeten mm. yksityistämisestä ja ehdoista “Kreikka saa 82–86 miljardia euroa lainaa. Se ei ole nöyryytystä.” Lisäksi hän sanoi myöhemmin samana päivänä:

“Kreikan näytöt näiden uudistusten tekemiseen ja yhdessä sovitussa pysymiseen ovat erittäin heikot. Ja koska näytöt omatoimiseen uudistusten tekemiseen ovat heikot, niin silloin täytyy ottaa suurempi ohjausvalta näiden reformien valvontaan, ja näitä elementtejä tässä uudessa ehdotuksessa on.”

Tyyli on suorasukainen, koristelematon, vakava. Hän on myös pitänyt kommenttinsa lyhyinä ja johdonmukaisina. Hän myös näissä puheenvuoroissa painotti Suomen linjan yhtenäisyyttä ja vakautta:

“Suomen kanta on pysynyt koko ajan samana, eli Kreikan esitys ei muodostanut riittävää pohjaa, emmekä missään nimessä olisi voineet hyväksyä uutta EVM-ohjelmaa sille pohjalle.”

Linjan yhtenäisyyden korostaminen luo hänestä valtiomiesmäistä vaikutelmaa — mutta vain jos tämä linjan pitäminen on uskottavaa. Sipilä ottaa riskin siitä, että saattaa joutua naurunalaiseksi, jos eripurasta tulee merkkejä. Retoriikan näkökulmasta Sipilä on toiminut täsmälleen oikein pitäessään vaikeat keskustelut kulissien takana.

Sipilä on siis toki jäänyt Stubbin ja Soinin varjoon kriisitiedotuksessa. (Lisäksi Microsoftin irtisanomisten takia vieraileminen Salossa auttoi Sipilää pysymään hieman sivussa.) Delegoimalla asian ministereilleen hän on kuitenkin voinut esiintyä sillanrakentajana hallituspuolueiden välillä, kompromissin takaajana. Oppositio ei ole kyseenalaistanut Sipilän tai keskustapuolueen kantaa suhteessa hallituksen kantaan vielä kertaakaan.

Hän pystyi keräämään pisteet kotiin.

Arvoitukseksi kuitenkin jää, mikä on Sipilän arvomaailma — millä periaatteilla hän luotsaa hallitusta. Tällä hetkellä hän vaikuttaa taitavalta ja kokeneelta toimitusjohtajalta, joka hoitaa haasteet sitä mukaa, kun ne tulevat vastaan.


 

Soinin kaksi herraa

16.7. Timo Soini (ps) ja perussuomalaisten eduskunta ryhmän puheenjohtaja Sampo Terho pitivät tiedotustilaisuuden (josta raportoi esim Uusi Suomi). Oppositio ja ps:n omat kannattajat ovat suhtautuneet perussuomalaisten hallitustoimiin suurella epäluulolla. On puhuttu jopa takin kääntämisestä ja kaikkien lupausten pettämisestä. Soinin ja Terhon täytyi reagoida tilanteeseen. (Soini myös kirjoittaa aiheesta pitkällisesti blogissaan).

Takinkäännöspuheet ja vaalilupausmuistuttelut ovat lapsellisia (kuten Soini itse kirjoittaa blogimerkinnässään “Opposition johtaja” :”Karavaani kulkee, kojootit ulvoo. […] Perussuomalaisten menestys ottaa lujille.  Kun oppositiota kuuntelee, olemme epäonnistuneet kahdessa kuukaudessa kaikessa. Älkää nyt meitä noin helpolla päästäkö.”).

Soini ja ps vain osoittavat puolueen pystyvän olemaan tavallinen suomalainen keskisuuri konsensuspuolue siinä missä keskusta, demarit ja kokoomuskin. Hallituksessa on pysyttävä ja reaalipolitiikkaa on tehtävä. Ja se on ps:n äänestäjille todennäköisesti  paljon vaikeampi pala kuin minkään vaalilupauksen takaisinvetäminen tai takki — jota voi käyttää myös pyöröovena.


 

Olennaista on, että nyt ministeri Soinilla — kansanmaisterismies Soiniin verrattuna — on yksi herra enemmän kuin ennen. Soini ei voi enää tehdä politiikkaa vain populismia silmällä pitäen. Ministeri koalitiohallituksessa joutuu tekemään reaalipolitiikkaa. Ja populismi ja realismi usein ovat kuin vesi ja öljy — niiden pitää olla huoneen lämpöisiä ja tehosekottimeen laitettuja, että emulsivoituisivat yhteen.

Populismia Soinin puheissa edustaa mm. tämän blogissa Syrizan kutsuminen kommunisteiksi (jota he eivät ole). Toisaalta reaalipolitiikkaa samassa blogimerkinnässä edustaa toteamus siitä, että hallituksessa pysyäkseen ps joutuu nielemään päätöksen tukipaketista sovitussa muodossa.


 

Populisti-Soini oli tiukasti äänessä Kreikan negatiivisen kansanäänestyksen jälkeen YLEn aamutelevisiossa 6.7. :

“Se että Syriza-puolue voisi maksattaa omat epärealistiset vaalilupauksensa eurooppalaisella veronmaksajalla niin sellaista malliahan on mahdoton luoda. Sillä tämä johtaa sitten siihen, että nää muut maat lähtevät samalle tielle.”

Tällainen kalteva taso on tyypillinen virheellinen poliittinen argumentti. Sille että Kreikan kohdalla tehtäisiin erillisjärjestelyjä ei tarvitse millään tasolla johtaa toisten maiden saavan saman kohtelun. Soini tosin jatkaa vastaavalla mitalla:

“Jos tällä tavalla luodaan käytävä, että järjestetään kansanäänestys ja sitten leikataan velat ja nollataan saamisia — niin kyllä sitä sitten tulee riittämään.”

Lisäksi Soini puhuu “omista taskuista” ja “toisten rahoista”. Hän myös vihjailee euron olevan Kreikkalaisille “lypsykone”, jota käytetään kunnes heidät pakotettaisiin ulos eurosta.

Kuitenkin haastattelun lopussa tulee äänenpainoja, jotka paljastavat reaalipolitiikan olevan kuitenkin ulkoministeri-Soinin huomion kohteena: “Tässä on se ongelma, että eurosta ei voi erota eroamatta EU:sta. Siitä tulee sitten aivan toisenlainen soppa ulko- ja turvallisuuspoliittisesti.”

Soini jatkoi populistista puhetta YLE:n A-studiossa 6.7. :

“Tämä on moraalinen hasardi ja pyramidihuijaus, joka jatkuu niin kauan kuin on lypsettävää niin on lypsäjiä. […] Kreikasta loppuvat rahat. Ei Euroopan keskuspankkikaan voi maailman tappiin asti tällaista rahoittaa, koska rahaahan ei synny tyhjästä.”


 

Soini myös tulkitsee hallitusohjelmaa niin, että kolmanteen tukipakettiin ei voitaisi lähteä:

“Se on ihan selvää, että Suomen vastuut eivät enää saa kasvaa hallitusohjelman myötä, ja mitä se muuta olisi kuin vastuiden kasvattamista. Tämä on Suomen kanta pultattu hallitusohjelmassa ja ihmettelen kovasti, jos hallitus ei omaa ohjelmaansa noudattaisi.”

(— Nämä sanat Soini joutui kuitenkin syömään kymmenen päivää myöhemmin: vaikka teknisesti vastuut eivät kasva, niin ne silti reaalisesti kasvavat tehtyjen päätösten myötä.)

Reaalipolitiikan sekaan mahtuu myös toisinaan populistisia heittoja, kuten kun Soinilta kysyttiin hallituksen rakoiluhuhuista (YLE 13.7.), hän sanoi

“– Pähkähulluahan se muutenkin olisi lähteä hallituksesta ja päästää vihreät, sdp, rkp ja vasemmistoliitto, jotka olisivat hyväksyneet Kreikan sellaisenaan. Ei siinä mitään järkeä olisi ollut.”

Mitään perustetta sille ei ole, että oppositio olisi hyväksynyt kreikan esityksen. Soini haluaa kääntää kannattajiensa huomiota siihen, että mikä olisi vaihtoehto ps:n hallituksessa oloon — ja maalaa vielä lisää piruja seinille. Luoda vaikutelmaa poliittisista vastustajista pehmoina, velttoina ja tahdottomina — tämä on populismin ydintä.


 

 

16.7. pitämässään tiedotustilaisuudessa Soini joutuu ristituleen sisäpoliittisen ja ulkopoliittisen asemansa takia. Toisaalta hän toteaa Kreikan yhteiskunnallisen vakauden olevan välttämätön, sillä muutoin käsillä olisi turvallisuuspoliittinen kriisi seuraavaksi.

Kiinnostava käänne alkaa n. 27 min kohdalla videossa, jossa Soini puhuu siitä, että “olisihan perussuomalaiset voineet äänestää tätä vastaan.” Soini siirtää nyt vastuuta aiemmalle hallitukselle ja EU:lle. “Tää tilanne on eri kuin viisi vuotta sitten.”  Hän esittää, että ps:n kädet ovat sidotut — on valittu pienimmän pahan tie. Mekanismit ovat asetettuina. Niille ei enää pysty mitään.

Lisäksi hän puhuu realiteeteista: ps:n hallituksesta lähteminen merkitsisi hallituskriisiä — ja todennäköisesti uusia vaaleja. Ja vakausmekanismit ajaisivat eteenpäin, toimitusministereillä ei olisi muuta mahdollisuutta kuin ne toteuttaa. Hän painottaa, aivan oikein, että ilman toimivaa hallitusta nyt muut käsillä olevat kriisit (kuten Fennovoima ja Microsoft) saattavat kärjistyä.

Soini on tiedotustilaisuudessa poikkeuksellisen vakava. Hän ei juurikaan lauo tyypillisiä sutkautuksia, vaan on hillitty ja rauhallinen. Hän antaa vaikutelman, että nyt on tosi kyseessä.

Tämä on Soinille ja ps:lle tiukka paikka. Heillä on edessä uuden identiteetin luominen puolueena. Vaikutelma on se, että tämä identiteetti rakentuu “kovan linjan” -retoriikan varaan. Soinin puheissa ps esiintyy puolueena, joka kantaa vastuun ja on valmis vaatimaan muilta kovia ehtoja — verrattuna Soinin maalailemiin opposition pehmeisiin ja saamattomiin vätyksiin (jotka olivat edellisen hallituksen riippakivi jne. jne.)


Opposition painavista äänenpainoista

12.7. Paavo Arhinmäki, vasemmistoliiton puheenjohtaja, kirjoitti Facebook seinällään yllättävän päivityksen, joka alkoi näin:

“Tällä hetkellä on absurdi tilanne. Koko kansainvälinen ja suomalainen media kommentoi Suomen kantaa euroryhmän Kreikka-neuvotteluissa, mutta me päätöksentekoon osallistuneet emme voi vaiteliaisuusvaateen takia kommentoida asiaa.

Pyysin asiasta juridista tulkintaa. Se on seuraava: ”Juridisesti vaiteliaisuutta ei ole kumottu, joten et voi viitata suoraan suuren valiokunnassa esitettyyn valtioneuvoston kantaan tai keskusteluun. Mutta mikäli teet selväksi, että viittaat medialähteisiin…”

Minä voin siis spekuloida asialla, kunhan viittaan vain julkisuudessa olleisiin huhuihin.”

Kirjoitus ilmentää hyvin sitä, miten alakynnessä oppositio on ollut Kreikan kriisin suhteen. Salassapito esti kommentoinnin juuri silloin, kun tilanne oli polttavin. Asiaan tarttui myös suuren valiokunnan varapuheenjohtaja Tytti Tuppurainen (sd) (YLE 12.7.):

“Tämä vaitiolovelvollisuus on jossain määrin ikäväkin demokratian kannalta. Näistä asioista olisi tietysti hyvä kansalaistenkin kuullen keskustella, mutta perustuslaki velvoittaa pitämään nämä asiat salassa. Sinänsä me oppositiosta esitämme, että kun kyseessä on näin mittava asia, pääministeri tulisi ja antaisi ilmoituksen koko eduskunnalle, jotta koko eduskunta pääsisi tästä asiasta keskustelemaan.”

Ja hän jatkoi kritiikkiään salaamista kohtaan näin (YLE 13.7.): “Lähipäivät ovat ratkaisevia Suomelle ja koko Euroopalle. Näitä ratkaisuja ei saa tehdä salailemalla.”

Vaitiololle tietenkin oli neuvottelutekniset perusteet. Mutta se ei ole omiaan luomaan luottamusta valtioon, joka salaa yhteistyökumppaneiltaan neuvottelutavoitteensa. Eikä se ole omiaan luomaan kansalaisten luottamusta hallintoon. Mutta julkisuustrategiana salassapito toimi hallituksen pussiin. Se sulki opposition keskeisten pelaajien suut juuri kaikkein kuumimmalla hetkellä.

Kriisiä tullaan kuitenkin vielä puimaan pitkään — ja neuvotteluja käydään kauan. Hallituksen johtoasema tiedotuksessa ja retorisessa pelissä ei ole välttämättä kovinkaan vahvalla pohjalla — ainakaan loputtomiin.


Opposition kannalta hankalaa oli, että he joutuivat kyseenalaistamaan sekä Soinin että Stubbin asemaa hallituksessa aivan päin vastaisista syistä. Soinia syytettiin takinkääntämisestä ja vaalilupausten pettämisestä — koska tämä on valmis lähtemään pelastamaan Kreikkaa. Stubbia syytettiin siitä, että tämä puolestaan olisi ollut valmis hajottamaan euroalueen vastoin puolueen eurooppamyönteistä linjaa (esim. näin on sanonut vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistö, YLE 12.7.).


 

Opposition asemaa syö myös se, että demarit ovat hajallaan Kreikka-kysymyksessä. Toisaalta hallituksen linja on jatkoa Urpilaisen-Rinteen valtionvarainministerikausille — ja he eivät voi poliittisista syistä takkejaan käännellä. Rinne on sanonut mm. että rahaa ei tule heittää hukkaan, ja hän on vaatinut tiukkoja ehtoja lainoille (YLE 13.7.).

Toisaalta sd:n vasen siipi on Erkki Tuomiojan johdolla  nureissaan ja varsin vihainen tilanteesta. Esimerkiksi Tuomioja on sanonut, että (YLE 13.7.) “emme ole tervetulleita Kreikkaan.” Toisin sanoen, ulkopoliittisesti Kreikkaa ei kannata enää pitää Suomen liittolaisena kansainvälisissä ja  EU-kysymyksissä nykyhetken jälkeen.

Tuomioja näki Suomen sisäpolitiikan sotkevan koko neuvotteluja — eritoten perussuomalaisten ja Soinin kohdalla. Tuomioja ei myöskään näe kreikkalaisten olevan ensisijaisia syypäitä tilanteeseensa. Blogissaan hän kirjoittaa: “On vastenmielistä, jos Suomen hallitus käyttäytyy tavalla, joka näyttää siltä kuin haluaisimme potkia maassa jo makaavaa lyötyä reppanaa.”

Jakolinja demareissa näyttäisi olevan hyvin pitkälle sama kuin se, joka vaikuttaa heikentäneen sd:n uskottavuutta puolueena jo vuosia. Hajaannus voi hyvinkin tehdä demareista oppositiorintaman heikomman lenkin (siitäkin huolimatta, että  Paavo Väyrynen (kesk) keväällä uumoili ongelmia siitä, että vasemmistovihreäoppositio olisi hallitukselle liian yhtenäinen vastustaja).

Kysymys opposition tulevaisuudesta seuraavana neljänä vuotena näyttää siis kiteytyvän siihen, että mikä on demarien rooli: ovatko he toinen jalka hallituksessa vai täysin rinnoin oppositiossa.


Kun Kreikan ehdotukset tulivat suuren valiokunnan käsittelyyn (YLE 10.7.), Arhinmäki olisi ollut valmis aloittamaan varsinaiset neuvottelut niiden pohjalta

Tämä ei siis tarkoita, kuten Soini esitti, että oppositio olisi ollut valmis hyväksymään Kreikan ehdotuksen. Arhinmäki oli valmis aloittamaan niiden pohjalta vain neuvottelut. Kuitenkin nämä puheet selvästi ovat se, mitä Soini on käyttänyt luodakseen oppositiosta kuvan kreikkalaisia lellivinä lepsuina. Soini sanoi (YLE 13.7.):

“Oppositio oli suuressa valiokunnassa kristillisiä lukuunottamatta valmis hyväksymään Kreikan esityksen neuvotteluiden pohjaksi.”


 

Oppositio on kuitenkin nostanut esiin sitä, mitä toivoin edellisessä kirjoituksessani — eli kysymystä niistä arvoista, joita päätöksemme ilmentävät. Tätä on kuuluttanut mm. Tuomioja blogissaan todetessaan, että demarit möivät arvonsa 2011 kun:

“… jouduimme rajoittumaan meihin kohdistuvien uhkien minimoimiseen, mitä sosialidemokraattien esityksestä uusien luotto-ohjelmien ehdoksi asetettu vaatimus vakuuksien saamisesta tarkoitti. Sen seurauksena olemme muita euromaita paremmassa asemassa, jos maksukyvyttömyys jouduttaisiin toteamaan. Hyvä niin, vaikkei tätäkään saavutusta kannata ylihehkuttaa. Sen myötä Suomi kuitenkin samalla hankki itselleen maineen tiukan ja uusliberalistisia arvoja edustavan ja eriarvoisuutta kasvattavan kuripolitiikan edustajana, mikä ei voi olla ainakaan sosialidemokraateille oikea viiteryhmä.”

Ennen kaikkea arvokeskustelua on nostanut vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistö blogi-merkinnässään “Ihmisten ja eurooppalaisuuden kriisi“:

“Autetaanko pankkeja, mutta ei ihmisiä? Yhdestä asiasta pitäisi olla kaikilla yhteinen näkemys: Kreikan kärjistyvä humanitaarinen kriisi on torjuttava, ihmisten on saatava elämisen perusedellytykset koko EU:ssa. Se on eurooppalaisuuden ja yhteisten arvojen ytimessä. Siihen nojaa koko Euroopan unionin oikeutus.”

Tämä on parlamentaarisen oppositiopolitiikan ydinaluetta: pitää pitää vallan kahvassa olevat tietoisia tekojensa moraalisista ulottuvuuksista. Pitää kyseenalaistaa sitä, mitä päätökset kertovat meidän arvoistamme. Kysyä: keitä me olemme — minkälaisia ihmisiä — kun teemme näitä päätöksiä.


 

Lopuksi

Kuten totesin YLE:n haastattelussa, hallitus (ja eritoten Sipilä) on pärjännyt retorisesti hyvin.

Se ei tarkoita sitä, että he olisivat pärjänneet moraalisesti hyvin. Retoriikka on nimittäin moraalista vapaa. Siinä voi olla hyvä olematta kuitenkaan hyvä ihminen. Ja juuri hallituksen ja sen ministerien moraalisuutta on tässä kohtaa kysyttävä. Mitkä arvot ja periaatteet ilmenevät tehdyissä päätöksissä?

Opposition kannalta tilanne on ollut hankala, sillä hallitus on pystynyt kontrolloimaan tiedon kulkua. Oppositio ei myöskään ole kyennyt löytämään yhteistä ääntä, vaikka se on huomattavasti yhtenäisempi kuin edellisen hallituksen aikana.

Jää pitkälti nähtäväksi, mitä tästä kaikesta seuraa. Toivottavaa on, että arvoista ja periaatteista keskustellaan jatkossa laajasti. Mitä tarkoittavat “Suomen edut”, mitä tarkoittaa “eurooppalaisuus”, mitä tarkoittaa “solidaarisuus” ja mitä meille tarkoittaa “talous”?

Erityisesti näen tässä mahdollisuuden suomalaisten keskisuurten puolueiden, keskustan, kokoomuksen, sosiaalidemokraattien ja perussuomalaisten itsensä ja arvojensa uudelleen määrittelyyn.

One thought on “Täyttä kreikkaa? Miten poliitikoilta käy Kreikka-retoriikka”

Leave a Reply

Your email address will not be published.