Analyyttisiä huomioita pääministeri Sipilän puheesta

Hyvää iltaa!

Suomen tilanne on poikkeuksellisen vakava. Siksi koen velvollisuudekseni ottaa myös uusia viestintätapoja käyttöön ja lähestyä teitä suoraan.

Kiitos Yleisradiolle tästä mahdollisuudesta.

Pääministeri Juha Sipilä piti televisiopuheen keskiviikkona 16.9. Puhe käsitteli ennen kaikkea kansakunnan tilaa (kansakunnan, joka Sipilän mukaan on jokseenkin täydellisen tuhon partaalla), hallituksen päätöksiä (jotka ovat kovia, mutta niin on pääministerin mukaan myös meidän aikakin, ja sitäpaitsi, ei näitä päätöksiä kukaan edes halunnut tehdä), yhteistyönhenkeä sekä sivuttiin pakolaiskriisiä.

Tämä kirjoitus perustuu radio YLE 1 ykkösaamua 17.9. varten tekemäni arvion muistiinpanoihin.

1. Rohkea veto — mutta iso riski. Ihailen sitä, että poliitikko puhuu suoraan kansalle. Kursailematta ja selkein sanoin. Mutta samaan aikaan Pääministeri otti  henkilökohtaisen riskin. Hän pisti arvovaltansa likoon. Joko hän on siis epätoivoinen, ja kärjistäen tämä vaikuttaa viimeiseltä keinolta — tai hän on erittäin itsevarma ja vakuuttunut omasta henkilökohtaisesta kyvystään rauhoittaa tulehtunut tilanne.

2. Haasteellisinta on, että moni kokee Sipilän yhdeksi osapuoleksi riitaantuneessa ilmapiirissä. Tällöin puhe voi helposti näyttää vain oman aseman puolustelulta. Eli hiuksen ohueksi jää se rajapinta, jolla täytyy liikkua, jotta puhe onnistuisi tässä suhteessa. Lopullinen tuomio onnistumisesta selviää seuraavien päivien ja viikkojen aikana.

3. Henkilökohtaisesti, retoriikan opettajana ja päätöksenteon tutkijana sekä konsulttina minun omaa reaktiotani puheen suhteen väritti vastaava ilmiö kuin cover-musiikkikappaleiden kuuntelua yleensä: jos esiintyjä ei pysty vähintään yhtä tiukkaan settiin kuin alkuperäinen esittäjä, on vaikutelma yleensä erittäin laimea. Kun puhe rinnastuu juuri Svinhufvudiin, Kekkoseen ja Koivistoon, sekä tietenkin Obamaan on syytä varmistaa, että tulee täyttäneeksi valitsemansa saappaat.

Sipilän puhe ei täyttänyt näitä saappaita.

Puhe oli jokseenkin yllätyksetön ja tylsä. Siinä oli hyvä aloitus, mutta se latistui loppua kohden.

Puheen kirjoittaja ei antanut ammattimaista vaikutelmaa. Puhe kuulosti tosin silti aidolta — siltä että Pääministeri olisi sen itse kirjoittanut. Se luo vaikutelmaa rehellisyydestä, mutta toisaalta myös kokemattomuudesta ja kömpelyydestä.

Kaikenkaikkiaan puhe kuulosti toimitusjohtajamaiselta (hieman yt-neuvotteluja alustavan puheen tunnelmaa). Ei siis poliitikolta. Ehkä tarvitsemme nyt toimitusjohtajaa poliitikon sijaan, ehkä emme? Ehkä tyyli vetosi kuitenkin tällaisenaan kansaan paremmin kuin jos tyyli olisi ollut teknisesti parempi ja ammattilaisemmin esitetty. Mene ja tiedä.

4. Puheen rakenne oli ns. sandwich, eli pehmeä – kova – pehmeä. Tämä rakenne on tuttu yrityspuheista. Itse varsinaisessa puheessa oli kolme osaa, jota edelsi tiivistävä intro joka kertoi mistä on puheessa tulee olemaan kyse. Nämä kolme asiaa ovat: 1) turvapaikanhakijoiden auttaminen, 2) kovat keinot koviin aikoihin ja 3) yhteishenki.

Puhe alkoi lyhyellä erittäin pelottavista asioista muistuttavalla introlla. Tämän jälkeen Sipilä aloitti varsinaisen puheen sisällön vetoamisella turvapaikanhakijoiden puolesta. Tämä myös muistutti ihmisten mieleen varmasti Sipilän omat hyvät teot turvapaikan hakijoiden majoittamisessa.

Suomesta turvapaikansaaneiden on voitava tuntea olonsa turvalliseksi ja tervetulleeksi. Suomi kantaa kansainvälisen vastuun pakolaistulvasta ja hallitus on jatkuvassa toimintavalmiudessa ja aktiivinen myös EU-tasolla.

Jos tunnet, että haluat tehdä tässä asiassa itse enemmän, ota yhteyttä esimerkiksi Suomen Punaiseen Ristiin. Monet teistä ovat jo toimineetkin – kiitos siitä.

Tämän jälkeen siirryttiin itse pihviin, joka oli kova. Ei ole muita vaihtoehtoja. Leikata pitää. Joko tehdään näin, tai sitten näin. Te saatte päättää, mutta näissä rajoissa.

Tiedän, että valtion menoleikkaukset kohdistuvat kipeästi moniin ihmisiin. Jos emme tee niitä, muutaman vuoden päästä edessä on vieläkin kipeämmät päätökset.

Haluan kantaa vastuuni ja tehdä suunnan kääntämiseksi tarvittavat päätökset. Tasavallan presidentin sanoin tekemättä ei voi jättää.

Ja lopuksi muistutus yhtestyöstä ja suomalaisuudesta. Ja kuluneitakin kuluneempia klisheitä. “suomalaisilla on erityinen luontosuhde… hieman outo kansa… Suomalainen kädenpuristus”

5. Vaihtoehdottomuuteen liittyy paljon vastenmielisen johtopäätöksen retoriikkaa. Pääministeri esittää, että hänellä ei ole, ei tule olemaan, eikä ollut vaihtoehtoja. Että tilanne on vain näin. Että hän vain tekee.

Erityisen näkyvä esimerkki vastenmielisestä johtopäätöksestä on tämä “Myönnän, että valvoin tämän kysymyksen äärellä ennen päätöksen tekemistä.

Erilaiset selitysmallit on hylätty, ja pääministerillä on yksi pakottava totuus. Se on kilpailukyky joka tulkitaan kapeasti palkkakilpailuksi. Kaikki muut rakenteelliset kysymykset sivuutetaan tässä kohtaa.

6. Vertailumaiden käyttö ja “kilpailijamaista” puhuminen oli puheen ansiokkain tekniikka. Se vetoaa kansallistunteeseen ja myös antaa uskottavuutta esimerkkien kautta.

Työllisyysasteemme on kaukana kilpailijamaidemme tasosta. Ruotsin työllisyysasteella taloutemme olisi jo kunnossa.

Uudistamme työmarkkinoita, koska vain sillä tavalla voimme päästä takaisin kilpailijamaidemme, Saksan, Ruotsin ja Tanskan rinnalle kansainvälisillä markkinoilla.

Meidän on tärkeä ymmärtää, että ongelmiin joutuneissa kriisimaissa kuten Irlannissa ja Portugalissa on tehty paljon rankempia päätöksiä kuin me nyt Suomessa esitämme.

Sekä Irlannissa että Portugalissa julkisen sektorin palkkoja alennettiin noin 15 prosenttia. Irlannissa työttömyysturvaa alennettiin 40 prosenttia. Julkisista menoista nipistettiin huomattavasti enemmän kuin nyt Suomessa.

Oman kokemukseni mukaan saksalainen työnantaja miettii ensisijaisesti sitä, miten työ voidaan jatkossakin tehdä kotimaassa ja samoin Saksassa työntekijät tulevat oma-aloitteisesti työnantajaa vastaan vaikeassa tilanteessa.

Ongelmana on, että vertailukohteet ovat tietyt ja valitut. Yleisistä trendeistä tai taloustieteellisistä näkökulmista toki on muutama yleinen huomio puheen alkupuolella:

Suomen talouskasvu on Euroopan alhaisinta ja talous on supistunut pitkään.

Missään muussa Euroopan maassa työttömyys ei kasva yhtä nopeasti kuin Suomessa. Suomalainen työ ja tuotanto ovat menettäneet kilpailukykynsä.

Olemme velkaantuneet nopeammin kuin muut EU-maat keskimäärin.

Valtion ja kuntien menot ovat selvästi tuloja suuremmat.

Kansainvälinen talous on kasvanut viimeiset vuodet, mutta emme ole päässeet tuohon kyytiin mukaan

Mutta kansantaloudesta pääministeri puhuu silti lähinnä vain esimerkein ja tietyin vertauskohdin. Ihmiset hahmottavat esimerkit hyvin — mutta ne voivat olla myös harhaanjohtavia. Pitäisi siis kysyä: miksi nämä maat ja miksi Suomen tilannetta pitää verrata niihin?

7. Talkoo- ja yhteishengen korostus oli tärkeä, ja varmasti myös vetosi moniin kuulijoihin. Siinä kuitenkin korostui se, että samalla puhuttiin johtajista ja yrittäjistä hieman erilaiseen sävyyn. Heiltä odotettiin johtajuutta, isänmaallisuutta ja kyvykkyyttä.

Yrityksiltä ja yritysjohtajilta odotamme johtajuutta ja taitavuutta sekä ripauksen lisää isänmaallisuutta.

Suomi on ollut vastaavassa tilanteessa aikaisemminkin. Sotien jälkeen Suomi teollistui ja nousi köyhyydestä ennennäkemättömällä ahkeruudella, sitkeydellä ja yhteen hiileen puhaltamisella. Tämän takasi ennen muuta halu mennä eteenpäin.

Lisäksi pääministeri antoi ymmärtää, että oppositio — ja kaikki jotka eivät ole samaa mieltä tai eivät hyväksy hänen tarjoamaansa tulkintaa todellisuuden pakottamista ja sitovista ainoista vaihtoehdoista — ovat yhteistyökyvyttömiä ja haluttomia käydä tekemään kovaa työtä. Nämä ihmiset ovat vastuuttomia — toisin kuin hallitus, joka kantaa vastuun, teki se vaikka kuinka kipeää heille ja koko suomen kansalle.

Hallituksen viime viikolla ilmoittamia työelämätoimenpiteitä on arvosteltu kiivaasti. Vaikka muutosturva paranee irtisanomistilanteessa merkittävästi ja vanhempainvapaan kustannuksia tasataan naisvaltaisten alojen tilanteen helpottamiseksi, ymmärrän silti hyvin ihmisten hämmennyksen.

Demokratiaan kuuluu myös oikeus mielenilmaukseen ja lailliseen lakkoon. Työelämän ulkopuolella olevat, opiskelijat, eläkeläiset ja työttömät kantavat jo oman taakkansa säästöpäätösten kautta.

Myös työtä tekevien on kannettava oma panoksensa työttömien hyväksi.

Vaikutelmaa pahentaa takarajan asettaminen ja vaihtoehtojen syöttäminen ammattiyhdistysliikkeelle. Eli 20 min työaikaa lisää päivään tai lomarahat pois. Kaksi päivää aikaa suostua. Hän ei odota.

Vetoan vielä kerran työmarkkinaosapuoliin. Etsikää hankaliksi koettujen keinojen, kuten sunnuntailisän, tilalle helpompia keinoja työehtosopimusten sisältä.

Aikaa on vielä muutama päivä ennen kuin eduskunta alkaa käsitellä hallituksen esittämiä toimia.

Tämä antaa vaikutelman varsin kovasta johtajasta — joka on valmis toki neuvottelemaan ja on lupsakka tarvittaessa, mutta joka on ennen kaikkea kova ja taipumaton.

8. Puheessa luotiin kuva maasta, joka on välittömän tuhon partaalla. Suomi on “taitekohdassa”:

Suomen valtio on velkaantunut melkein miljoona euroa tunnissa seitsemän vuotta – yötä päivää – pyhää arkea.

Näin emme voi jatkaa. Rahat loppuvat.

Nyt on korkea aika miettiä missä mennään. Emme pääse pakoon tosiasioita.

Jos pääministerin tarkoitus oli rauhoittaa tilannetta, hän tuskin teki sitä. Pelon ilmapiiri jatkuu.

9. Kaiken kaikkiaan pääministeri selvisi puheesta. Mutta se ei ollut erityisen hyvä puhe teknisesti. Se silti saattaa olla aivan paikallaan. Ja jo pelkästään se, että pääministeri puhuu koko kansalle antaa kovan viestin. Luo uskottavuutta — jota viimepäivien uutiset ovat Sipilältä syöneet. Mutta samaan aikaan hän otti ison henkilökohtaisen riskin.

Puheen todellinen vaikutus jäävät siis  nähtäväksi. Saako Sipilä ammattiyhdistysliikkeen säikäytettyä neuvottelupöytään vai suututtiko hän sitä entisestään? Entä kääntyykö kansa enemmän Sipilän vai AY-liikkeen puoleen? Kaikki se selviää lähipäivinä.

Tämä puhe saattaa olla se, joka tekee Sipilästä merkittävän poliitikon — tai se saattaa olla hänen uransa päätekohta, joka johtaa vain yhä nopeutuvaan arvovallan menetykseen. Tämä kaikki riippuu siitä, miten puhe otettiin vastaan, ja mitkä sen vaikutukset ovat lähipäivinä ja viikkoina. Eli pääministerin omin — hieman ontuvin — sanoin:

Olemme hieman outo kansa – teemme mieluummin kuin puhumme ilmanaikuisia.

Täyttä kreikkaa? Miten poliitikoilta käy Kreikka-retoriikka

Helsingin sanomat kirjoitti 18.7. siitä, miten valtionvarainministeri Stubb oli vähintäänkin ollut epäjohdonmukainen puheissaan Suomen virallisesta linjasta Kreikka-neuvotteluissa — ellei peräti valehdellut niiden suhteen (kuten moni kommentoi somessa). Ulkoministeri Soini on puolestaan joutunut puolustelemaan perussuomalaisten mukanaoloa hallituksessa, joka syytää rahaa toisen maan tukemiseen. Pääministeri Sipilä on tyytynyt lyhyisiin kommentteihin. Samaan aikaan oppositio puhuu takinkääntämisistä ja Suomen hyvän maineen menettämisestä.

Miksi Kreikasta puhuvat poliitikot kuulostavat niin vaivaantuneilta? Miten he oikeastaan asiaa käsittelevät? Mitä erilaisilla puhetavoilla tavoitellaan? Hakevatko jotkut tästä katastrofista sisäpoliittisia irtopisteitä? Etsitäänkö syyllisiä?

Tämä kirjoitus taustoittaa eilistä vierailuani YLE:n päivän kasvo ohjelmassa. (Lue myös “Retoriikan tutkija: Hallitus onnistunut Kreikka-keskustelussa“, YLE 24.7.) YLEn ohjelmassa aika riitti vain pintaraapaisuun tästä viime viikkoina käydystä tiukkasta poliittisesta Kreikka-väännöstä. Ehdin siksi silloin jakaa vain käytännössä kiitokset (joista Suomenmaan verkkolehti (23.4.) ehti jo riemuitsemaan).

Nyt saatte lukea myös risut.

Tilanne on monimutkaisempi. Ei kannata nuolaista pelkkien sound bitejen pudottua. Kannattaa odottaa, että myös kenkä tipahtaa.


Analyysin taustaa

Edellinen kirjoitukseni tässä blogissa käsitteli sitä, miten Kreikan kriisi ilmentää radikaalia eli hallitsematonta epävarmuutta. Tällä kertaa paneudun siihen, miten epävarmuus heijastuu puheisiin ja siihen, minkälaista Kreikka-peliä poliitikot pelaavat.

Kuten aiemmassa kirjoituksessani totesin, kriisiin liittyy paitsi äärimmäisen epävarmoja ulottuvuuksia, se on myös erittäin epävakaa. Toisin sanoen se edellyttää välittömiä toimia. Analyysin kohteena viimeisin kriisi onkin erityisen kiehtova, sillä se on tapahtunut hyvin lyhyen ajanjakson sisällä. Lisäksi keskustelu sisältää sekä sisäpoliittisia ongelmia kuin myös EU tason isoja kysymyksiä. Se on paitsi taloudellinen, niin myös moraalinen kriisi. Se on myös monella tavalla suomalaisen politiikan identiteettikriisi.

Lähteenä käytän ensisijaisesti YLEn uutismateriaaleja kriisiin liittyvästä poliittisesta keskustelusta. (Mutta käytän tarpeen mukaan muita uutislähteitä ja blogikirjoituksia analyysin tukena myös.) Ajallisesti lähden liikkeelle Kreikan kansanäänestyksestä 5.7. ja sitä edeltäneistä poliitikkojen lausunnoista. Rajaus on ollut välttämätön sillä muutoin analyysi ei olisi ollut tehtävissä liiallisen materiaalien laajuuden vuoksi. Jotkin tietyt tekstit, kuten erityisesti Soinin ja Stubbin blogimerkinnät ansaitsisivat laajemman yksityiskohtaisen analyysin omina kirjoituksinaan. Ehkä palaan niihin ajan kanssa.

Käyn läpi kolmen S:n, Stubbin, Soinin ja Sipilän, puheenvuoroja aikajärjestyksessä, jotta saa kustakin pelaajasta yksilökohtaisen käsityksen. Lisäksi käyn jossakin määrin opposition puheenvuoroja läpi, joskin en yhtä yksityiskohtaisesti paneudu esim. Erkki Tuomiojan (sd) (joka on ollut ennen kaikkea sd:n sisäisen opposition ääni — siinä missä toiset puolueen voimakasvot Jutta Urpilainen ja Antti Rinne ovat antaneet tukensa hallituksen rintamalle), Paavo Arhinmäen (vas) tai Ville Niinistön (vihr) lausuntoihin — vaikka he sen olisivat ansainneet. Aika ja tila ei tällä kertaa riitä.


Stubbin maraton

Alexander Stubb (kok) on ollut monin tavoin hallituksen kasvot kreikka-asiassa. Hän on pitänyt keskeisimmät tiedotustilaisuudet sekä osallistunut siihen tiukkaan 17 tunnin neuvotteluun valtioinvarainministerien kesken. Kuten yllä todettiin, Stubb jäi kiinni silti virheellisistä puheista toimittajille puhuessaan Suomen virallisesta kannasta Kreikka-neuvottelujen suhteen. Pohdin alla sitä, mitä tämä merkitsee.

Stubbin asetelma on melkein yhtä hankala kuin Soinin — koalitiokanta tuskin vastaa hänen henkilökohtaisia arvojaan ja näkemystään tilanteesta. Stubb antaa kuitenkin paremman vaikutelman yhteispelitaidoista — onhan hänellä jo pitkä kokemus ministeriydestä haasteellisessa sixpack-halllituksessa.


 

Kriisitiedotuksen Stubb aloitti jo 30.6. Tällöin hänellä oli jo suora ja ehdoton linja puheissa. Linja pysyi samana 7.7., jolloin Stubb totesi, että Kreikan on muutettava asennettaan “tai aika loppuu.” 12.7. Stubb kävi jo hyvin pessimistiseksi tilanteen suhteen: “En usko, että Kreikalle ollaan myöntämässä tässä vaiheessa minkään näköistä lisälainaa. Ainakaan euroryhmässä ei sen tyyppistä linjausta ollut näköpiirissä.”

Tässä vaiheessa suomalaisessa mediassa oli ruvettu Suomen linjaa moittimaan kohtuuttoman kovaksi. Stubb esitti, että kyseessä ei ole poikkeuksellinen linja euromaiden parissa. Hän myös kiisti perussuomalaisten olevan kovan linjan takana — vaan että linja on koko hallituksen: “Hallituksella on oikeastaan vain yksi linja ja sitä myös valtiovarainministeri edustaa ja meidän linja oli se, että Kreikan esittämät toimet eivät tässä vaiheessa olleet riittäviä. Tämä näkemys oli myös monella muulla jäsenmaalla.”

Stubb päätyi kutsumaan neuvottelutilannetta “Kreikkalaiseksi maratoniksi” (YLE 12.7.). Hänen retoriikassaan tilanne oli siis muuttunut pessimismistisestä umpikujasta haasteeksi — jonka hän kokeneena juoksijana on valmis ottamaan vastaan. Varovaista optimismia oli myös hänen puheissaan 13.7.  kun euroryhmän neuvottelut olivat takana: “Meille on tällä hetkellä vaikea rakentaa minkäänlaista siltarahoitusta ja uskon, että tähän joukkoon kuuluu suuri enemmistö euromaista. Eiköhän siihen kuitenkin jokin lyhyen aikavälin ratkaisu löydy.”


 

Tiedotustilaisuudessa 16.7. Stubb päätyi uudelleen määrittelemään sitä, mitä eurooppamyönteisyys hänelle tarkoittaa:

“Olen itse vahvasti eurooppamyönteinen, ja pidän koko euroopan integraation projektin kulmakivinä nr 1 instituutioita, nr 2 päätöksen tekoa ja nr 3 sitoutumista. Minulle eurooppamyönteisenä kaikista tärkeintä on se, että eurooppalaiset instituutiot ja me jäsenmaat yhdessä ohjaamme päätöksentekoa ja sitoudumme niihin päätöksiin. Sen takia olen tyytyväinen siihen kokonaisratkaisuun, joka saatiin aikaiseksi.”

Monella tavalla tämä on selvästi Stubbille identiteetin miettimisen paikka: mitä erilaiset vaateet hänelle eurooppalaisena liberaali-oikeistolaisena ja toisaalta suomalaisen oikeisto-porvarihallituksen ministerinä merkitsevät. Hän selvästi on lähtenyt sovittamaan näitä yhteen.

Toimittajat  myös laittoivat Stubbin koville Kreikka-linjauksista  ja siitä, että se vaikutti koventuneen. Hän kiisti linjan koventuneen ja painotti eurooppamyönteisyytensä tarkoittavan juuri mainitsemaansa päätöksentekoa ja sitoutumista. Vaikutelma on se, että hän rationalisoi omaa sisäistä ristiriitaa, jossa kohtaavat hänen henkilökohtainen ja puolueensa kanta sekä hallituksen (ja Suomen virallisen) kanta.

Tämä saattaa olla syy siihen, miksi Stubb painottaa kannan olevan sama ja muuttumaton.


 

Stubb kuitenkin oli epäjohdonmukainen siitä, mikä on ollut suomen kanta. Blogi merkinnässään hän kirjoittaa:

“Se, että Suomi olisi ajanut Kreikan eroa eurosta, on liian paljon sanottu. Sen sijaan tilanteessa, jossa Kreikan oma ehdotus oli aivan riittämätön pohja neuvottelujen aloittamiseen, oli perusteltua pitää yhtenä vaihtoehtona Kreikan väliaikaista eroa eurosta. Nimenomaan vaihtoehtona, jota Suomi ei missään vaiheessa ajanut yksin. Olemme koko ajan olleet tiiviisti yhteydessä muihin euromaihin ja olen antanut myös suurelle valiokunnalle tietoa euroryhmän jäsenten kannoista.”

Blogissa Stubb toistaa varsin oikein sen, mikä oli Suuren valiokunnan lausunto:

“Suomi katsoo, että Kreikan nyt esittämä uudistusohjelma ei vastaa lainkaan siltä edellytettyä.

Lisäksi, kun otetaan huomioon kansanäänestyksen tulos ja Kreikan tilanteen vaatimat uudistukset, on selvää, ettei ole olemassa edellytyksiä kestävälle ohjelmalle, ja siihen tarvittavalle omistajuudelle eikä riittävää poliittista tahtoa sellaisen täytäntöön panemiseksi.

Kestävä ratkaisu Kreikan talousongelmiin on löydettävissä vaihtoehdossa, jossa Kreikka on väliaikaisesti rahaliiton ulkopuolella. Tässäkin vaihtoehdossa Kreikka tulee tarvitsemaan ulkopuolista apua.

Suomi katsoo, että Kreikan ehdotus ei muodosta riittävää pohjaa periaatepäätökselle EVMohjelmaneuvottelujen aloittamiseksi.

Suomi ei voi hyväksyä neuvotteluiden aloittamista uudesta EVM-ohjelmasta. Suomi ei kuitenkaan yksinään estä neuvottelujen alkamista.

Jatkoprosessissa voidaan tarkastella eri etenemisvaihtoehtoja. “

Kuitenkin Stubb todella tiedotustilaisuudessa väitti, että:

“Suomella ei ole ollut tätä linjaa. Meidän tavoitteena on jatkuvasti ollut euroalueen vakaus ja se, että Kreikka säilyy osana euroaluetta. […] Meidän ensisijainen tavoite on se, että euroalue pysyy vakaana ja että Kreikka pysyy eurossa. Mutta olimme myös valmiita harkitsemaan Kreikan suspendointia ja väliaikaista irtaantumista euroalueesta.”

Hän siis sanoi, että Kreikan euroero ei ollut koskaan Suomen kanta. Se ei pitänyt paikkaansa. Se juuri oli Suomen kanta, josta oltiin kuitenkin valmiit joustamaan. Asia oli siis kääntynyt Stubbin puheissa päin vastoin kuin miten se oikeasti meni.


 

Huolestuttava kysymys on, onko hän käynyt neuvotteluihin tulkiten Suomen kantaa toisin, kuin mitä Suuri valiokunta sen oli ilmaissut. Tämä on kuitenkin epätodennäköisempää kuin että hän vain sekoili tiedotustilaisuudessa. Sitä on silti vaikea sanoa, kuinka paha asia pidemmällä aikavälillä Stubbin puheiden epäjohdonmukaisuus on.

Epäjohdonmukaisuus osoittaa kuitenkin ennen kaikkea sitä, miten suuressa kiireessä asiaa on rustattu. Ihan siis siinä missä nimellisesti vältettiin — ja pidättäytyen nimellisesti hallitusohjelman raameissa —  Suomen vastuiden kasvu, kun rahat Kreikalle otetaan Euroopan vakaus mekanismista.

Stubb oli 16.7. tiedotustilaisuudessa silmin nähden väsynyt. Edes Kreikka-maratonarin kunto ei kaikkeen riitä.


 

Todettakoon lopuksi, että Stubbin linja puheissa on ollut erittäin tiukka. Hän on erityisesti käynyt arvostelemaan Kreikkaa erittäin kovin sanoin. YLE raportoi euroryhmän kokouksesta 12.-13.7., että Stubb oli sanonut Kreikan olleen  “kykenemätön uudistuksiin jo 50 vuotta”.

Stubbin puheet mielestäni ilmentävät voimakasta sisäistä ristiriitaa toisaalta todellisen suomalaisen oikeistoporvarillisen tiimepelaajan ja toisaalta liberaali-oikeistolaisen eurooppalaispoliitikon välillä.

Edessä on, uskon, myös kokoomuksen sisäinen uudelleenmäärittely siitä, minkälainen puolue nyt ja tulevaisuudessa on.


Tyly mutta tymäkkä: pääministeri Sipilä

YLEn A-studiossa 29.6. pääministeri Juha Sipilä (kesk) sanoi, että mitä vain Kreikka päättää kansanäänestyksessä, sen merkitys Suomelle on vähäinen. Ääni kuitenkin muuttui varsin paljon jyrkemmäksi heti kielteiseksi osoittautuneen äänestyksen jälkeen (YLE 6.7.): Sipilä rupesi vaatimaan Kreikalta vastauksia kaikkien euromaiden nimissä. Hän sanoi suoraan (YLE 7.7.), että Suomi ei tule kasvattamaan vastuitaan ja että Suomi aikoo vaatia “sitoutumista uudistusten jatkamiseen.” Sama tiukkuus ja niukkuus on jatkunut Sipilän ilmaisussa (mm. YLE 8.7. , YLE 12.7. ja YLE 16.7.).

Hallituksen sisäisen  linjan hausta lähtivät huhut liikkeelle 12.7. Sipilä vastasi epäilyihin pitäen yllä samaa niukkaa ilmaisutapaa kuin puhuessaan Kreikka-neuvotteluista.

13.7. Sipilä kommentoi neuvotteluja, todeten mm. yksityistämisestä ja ehdoista “Kreikka saa 82–86 miljardia euroa lainaa. Se ei ole nöyryytystä.” Lisäksi hän sanoi myöhemmin samana päivänä:

“Kreikan näytöt näiden uudistusten tekemiseen ja yhdessä sovitussa pysymiseen ovat erittäin heikot. Ja koska näytöt omatoimiseen uudistusten tekemiseen ovat heikot, niin silloin täytyy ottaa suurempi ohjausvalta näiden reformien valvontaan, ja näitä elementtejä tässä uudessa ehdotuksessa on.”

Tyyli on suorasukainen, koristelematon, vakava. Hän on myös pitänyt kommenttinsa lyhyinä ja johdonmukaisina. Hän myös näissä puheenvuoroissa painotti Suomen linjan yhtenäisyyttä ja vakautta:

“Suomen kanta on pysynyt koko ajan samana, eli Kreikan esitys ei muodostanut riittävää pohjaa, emmekä missään nimessä olisi voineet hyväksyä uutta EVM-ohjelmaa sille pohjalle.”

Linjan yhtenäisyyden korostaminen luo hänestä valtiomiesmäistä vaikutelmaa — mutta vain jos tämä linjan pitäminen on uskottavaa. Sipilä ottaa riskin siitä, että saattaa joutua naurunalaiseksi, jos eripurasta tulee merkkejä. Retoriikan näkökulmasta Sipilä on toiminut täsmälleen oikein pitäessään vaikeat keskustelut kulissien takana.

Sipilä on siis toki jäänyt Stubbin ja Soinin varjoon kriisitiedotuksessa. (Lisäksi Microsoftin irtisanomisten takia vieraileminen Salossa auttoi Sipilää pysymään hieman sivussa.) Delegoimalla asian ministereilleen hän on kuitenkin voinut esiintyä sillanrakentajana hallituspuolueiden välillä, kompromissin takaajana. Oppositio ei ole kyseenalaistanut Sipilän tai keskustapuolueen kantaa suhteessa hallituksen kantaan vielä kertaakaan.

Hän pystyi keräämään pisteet kotiin.

Arvoitukseksi kuitenkin jää, mikä on Sipilän arvomaailma — millä periaatteilla hän luotsaa hallitusta. Tällä hetkellä hän vaikuttaa taitavalta ja kokeneelta toimitusjohtajalta, joka hoitaa haasteet sitä mukaa, kun ne tulevat vastaan.


 

Soinin kaksi herraa

16.7. Timo Soini (ps) ja perussuomalaisten eduskunta ryhmän puheenjohtaja Sampo Terho pitivät tiedotustilaisuuden (josta raportoi esim Uusi Suomi). Oppositio ja ps:n omat kannattajat ovat suhtautuneet perussuomalaisten hallitustoimiin suurella epäluulolla. On puhuttu jopa takin kääntämisestä ja kaikkien lupausten pettämisestä. Soinin ja Terhon täytyi reagoida tilanteeseen. (Soini myös kirjoittaa aiheesta pitkällisesti blogissaan).

Takinkäännöspuheet ja vaalilupausmuistuttelut ovat lapsellisia (kuten Soini itse kirjoittaa blogimerkinnässään “Opposition johtaja” :”Karavaani kulkee, kojootit ulvoo. […] Perussuomalaisten menestys ottaa lujille.  Kun oppositiota kuuntelee, olemme epäonnistuneet kahdessa kuukaudessa kaikessa. Älkää nyt meitä noin helpolla päästäkö.”).

Soini ja ps vain osoittavat puolueen pystyvän olemaan tavallinen suomalainen keskisuuri konsensuspuolue siinä missä keskusta, demarit ja kokoomuskin. Hallituksessa on pysyttävä ja reaalipolitiikkaa on tehtävä. Ja se on ps:n äänestäjille todennäköisesti  paljon vaikeampi pala kuin minkään vaalilupauksen takaisinvetäminen tai takki — jota voi käyttää myös pyöröovena.


 

Olennaista on, että nyt ministeri Soinilla — kansanmaisterismies Soiniin verrattuna — on yksi herra enemmän kuin ennen. Soini ei voi enää tehdä politiikkaa vain populismia silmällä pitäen. Ministeri koalitiohallituksessa joutuu tekemään reaalipolitiikkaa. Ja populismi ja realismi usein ovat kuin vesi ja öljy — niiden pitää olla huoneen lämpöisiä ja tehosekottimeen laitettuja, että emulsivoituisivat yhteen.

Populismia Soinin puheissa edustaa mm. tämän blogissa Syrizan kutsuminen kommunisteiksi (jota he eivät ole). Toisaalta reaalipolitiikkaa samassa blogimerkinnässä edustaa toteamus siitä, että hallituksessa pysyäkseen ps joutuu nielemään päätöksen tukipaketista sovitussa muodossa.


 

Populisti-Soini oli tiukasti äänessä Kreikan negatiivisen kansanäänestyksen jälkeen YLEn aamutelevisiossa 6.7. :

“Se että Syriza-puolue voisi maksattaa omat epärealistiset vaalilupauksensa eurooppalaisella veronmaksajalla niin sellaista malliahan on mahdoton luoda. Sillä tämä johtaa sitten siihen, että nää muut maat lähtevät samalle tielle.”

Tällainen kalteva taso on tyypillinen virheellinen poliittinen argumentti. Sille että Kreikan kohdalla tehtäisiin erillisjärjestelyjä ei tarvitse millään tasolla johtaa toisten maiden saavan saman kohtelun. Soini tosin jatkaa vastaavalla mitalla:

“Jos tällä tavalla luodaan käytävä, että järjestetään kansanäänestys ja sitten leikataan velat ja nollataan saamisia — niin kyllä sitä sitten tulee riittämään.”

Lisäksi Soini puhuu “omista taskuista” ja “toisten rahoista”. Hän myös vihjailee euron olevan Kreikkalaisille “lypsykone”, jota käytetään kunnes heidät pakotettaisiin ulos eurosta.

Kuitenkin haastattelun lopussa tulee äänenpainoja, jotka paljastavat reaalipolitiikan olevan kuitenkin ulkoministeri-Soinin huomion kohteena: “Tässä on se ongelma, että eurosta ei voi erota eroamatta EU:sta. Siitä tulee sitten aivan toisenlainen soppa ulko- ja turvallisuuspoliittisesti.”

Soini jatkoi populistista puhetta YLE:n A-studiossa 6.7. :

“Tämä on moraalinen hasardi ja pyramidihuijaus, joka jatkuu niin kauan kuin on lypsettävää niin on lypsäjiä. […] Kreikasta loppuvat rahat. Ei Euroopan keskuspankkikaan voi maailman tappiin asti tällaista rahoittaa, koska rahaahan ei synny tyhjästä.”


 

Soini myös tulkitsee hallitusohjelmaa niin, että kolmanteen tukipakettiin ei voitaisi lähteä:

“Se on ihan selvää, että Suomen vastuut eivät enää saa kasvaa hallitusohjelman myötä, ja mitä se muuta olisi kuin vastuiden kasvattamista. Tämä on Suomen kanta pultattu hallitusohjelmassa ja ihmettelen kovasti, jos hallitus ei omaa ohjelmaansa noudattaisi.”

(— Nämä sanat Soini joutui kuitenkin syömään kymmenen päivää myöhemmin: vaikka teknisesti vastuut eivät kasva, niin ne silti reaalisesti kasvavat tehtyjen päätösten myötä.)

Reaalipolitiikan sekaan mahtuu myös toisinaan populistisia heittoja, kuten kun Soinilta kysyttiin hallituksen rakoiluhuhuista (YLE 13.7.), hän sanoi

“– Pähkähulluahan se muutenkin olisi lähteä hallituksesta ja päästää vihreät, sdp, rkp ja vasemmistoliitto, jotka olisivat hyväksyneet Kreikan sellaisenaan. Ei siinä mitään järkeä olisi ollut.”

Mitään perustetta sille ei ole, että oppositio olisi hyväksynyt kreikan esityksen. Soini haluaa kääntää kannattajiensa huomiota siihen, että mikä olisi vaihtoehto ps:n hallituksessa oloon — ja maalaa vielä lisää piruja seinille. Luoda vaikutelmaa poliittisista vastustajista pehmoina, velttoina ja tahdottomina — tämä on populismin ydintä.


 

 

16.7. pitämässään tiedotustilaisuudessa Soini joutuu ristituleen sisäpoliittisen ja ulkopoliittisen asemansa takia. Toisaalta hän toteaa Kreikan yhteiskunnallisen vakauden olevan välttämätön, sillä muutoin käsillä olisi turvallisuuspoliittinen kriisi seuraavaksi.

Kiinnostava käänne alkaa n. 27 min kohdalla videossa, jossa Soini puhuu siitä, että “olisihan perussuomalaiset voineet äänestää tätä vastaan.” Soini siirtää nyt vastuuta aiemmalle hallitukselle ja EU:lle. “Tää tilanne on eri kuin viisi vuotta sitten.”  Hän esittää, että ps:n kädet ovat sidotut — on valittu pienimmän pahan tie. Mekanismit ovat asetettuina. Niille ei enää pysty mitään.

Lisäksi hän puhuu realiteeteista: ps:n hallituksesta lähteminen merkitsisi hallituskriisiä — ja todennäköisesti uusia vaaleja. Ja vakausmekanismit ajaisivat eteenpäin, toimitusministereillä ei olisi muuta mahdollisuutta kuin ne toteuttaa. Hän painottaa, aivan oikein, että ilman toimivaa hallitusta nyt muut käsillä olevat kriisit (kuten Fennovoima ja Microsoft) saattavat kärjistyä.

Soini on tiedotustilaisuudessa poikkeuksellisen vakava. Hän ei juurikaan lauo tyypillisiä sutkautuksia, vaan on hillitty ja rauhallinen. Hän antaa vaikutelman, että nyt on tosi kyseessä.

Tämä on Soinille ja ps:lle tiukka paikka. Heillä on edessä uuden identiteetin luominen puolueena. Vaikutelma on se, että tämä identiteetti rakentuu “kovan linjan” -retoriikan varaan. Soinin puheissa ps esiintyy puolueena, joka kantaa vastuun ja on valmis vaatimaan muilta kovia ehtoja — verrattuna Soinin maalailemiin opposition pehmeisiin ja saamattomiin vätyksiin (jotka olivat edellisen hallituksen riippakivi jne. jne.)


Opposition painavista äänenpainoista

12.7. Paavo Arhinmäki, vasemmistoliiton puheenjohtaja, kirjoitti Facebook seinällään yllättävän päivityksen, joka alkoi näin:

“Tällä hetkellä on absurdi tilanne. Koko kansainvälinen ja suomalainen media kommentoi Suomen kantaa euroryhmän Kreikka-neuvotteluissa, mutta me päätöksentekoon osallistuneet emme voi vaiteliaisuusvaateen takia kommentoida asiaa.

Pyysin asiasta juridista tulkintaa. Se on seuraava: ”Juridisesti vaiteliaisuutta ei ole kumottu, joten et voi viitata suoraan suuren valiokunnassa esitettyyn valtioneuvoston kantaan tai keskusteluun. Mutta mikäli teet selväksi, että viittaat medialähteisiin…”

Minä voin siis spekuloida asialla, kunhan viittaan vain julkisuudessa olleisiin huhuihin.”

Kirjoitus ilmentää hyvin sitä, miten alakynnessä oppositio on ollut Kreikan kriisin suhteen. Salassapito esti kommentoinnin juuri silloin, kun tilanne oli polttavin. Asiaan tarttui myös suuren valiokunnan varapuheenjohtaja Tytti Tuppurainen (sd) (YLE 12.7.):

“Tämä vaitiolovelvollisuus on jossain määrin ikäväkin demokratian kannalta. Näistä asioista olisi tietysti hyvä kansalaistenkin kuullen keskustella, mutta perustuslaki velvoittaa pitämään nämä asiat salassa. Sinänsä me oppositiosta esitämme, että kun kyseessä on näin mittava asia, pääministeri tulisi ja antaisi ilmoituksen koko eduskunnalle, jotta koko eduskunta pääsisi tästä asiasta keskustelemaan.”

Ja hän jatkoi kritiikkiään salaamista kohtaan näin (YLE 13.7.): “Lähipäivät ovat ratkaisevia Suomelle ja koko Euroopalle. Näitä ratkaisuja ei saa tehdä salailemalla.”

Vaitiololle tietenkin oli neuvottelutekniset perusteet. Mutta se ei ole omiaan luomaan luottamusta valtioon, joka salaa yhteistyökumppaneiltaan neuvottelutavoitteensa. Eikä se ole omiaan luomaan kansalaisten luottamusta hallintoon. Mutta julkisuustrategiana salassapito toimi hallituksen pussiin. Se sulki opposition keskeisten pelaajien suut juuri kaikkein kuumimmalla hetkellä.

Kriisiä tullaan kuitenkin vielä puimaan pitkään — ja neuvotteluja käydään kauan. Hallituksen johtoasema tiedotuksessa ja retorisessa pelissä ei ole välttämättä kovinkaan vahvalla pohjalla — ainakaan loputtomiin.


Opposition kannalta hankalaa oli, että he joutuivat kyseenalaistamaan sekä Soinin että Stubbin asemaa hallituksessa aivan päin vastaisista syistä. Soinia syytettiin takinkääntämisestä ja vaalilupausten pettämisestä — koska tämä on valmis lähtemään pelastamaan Kreikkaa. Stubbia syytettiin siitä, että tämä puolestaan olisi ollut valmis hajottamaan euroalueen vastoin puolueen eurooppamyönteistä linjaa (esim. näin on sanonut vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistö, YLE 12.7.).


 

Opposition asemaa syö myös se, että demarit ovat hajallaan Kreikka-kysymyksessä. Toisaalta hallituksen linja on jatkoa Urpilaisen-Rinteen valtionvarainministerikausille — ja he eivät voi poliittisista syistä takkejaan käännellä. Rinne on sanonut mm. että rahaa ei tule heittää hukkaan, ja hän on vaatinut tiukkoja ehtoja lainoille (YLE 13.7.).

Toisaalta sd:n vasen siipi on Erkki Tuomiojan johdolla  nureissaan ja varsin vihainen tilanteesta. Esimerkiksi Tuomioja on sanonut, että (YLE 13.7.) “emme ole tervetulleita Kreikkaan.” Toisin sanoen, ulkopoliittisesti Kreikkaa ei kannata enää pitää Suomen liittolaisena kansainvälisissä ja  EU-kysymyksissä nykyhetken jälkeen.

Tuomioja näki Suomen sisäpolitiikan sotkevan koko neuvotteluja — eritoten perussuomalaisten ja Soinin kohdalla. Tuomioja ei myöskään näe kreikkalaisten olevan ensisijaisia syypäitä tilanteeseensa. Blogissaan hän kirjoittaa: “On vastenmielistä, jos Suomen hallitus käyttäytyy tavalla, joka näyttää siltä kuin haluaisimme potkia maassa jo makaavaa lyötyä reppanaa.”

Jakolinja demareissa näyttäisi olevan hyvin pitkälle sama kuin se, joka vaikuttaa heikentäneen sd:n uskottavuutta puolueena jo vuosia. Hajaannus voi hyvinkin tehdä demareista oppositiorintaman heikomman lenkin (siitäkin huolimatta, että  Paavo Väyrynen (kesk) keväällä uumoili ongelmia siitä, että vasemmistovihreäoppositio olisi hallitukselle liian yhtenäinen vastustaja).

Kysymys opposition tulevaisuudesta seuraavana neljänä vuotena näyttää siis kiteytyvän siihen, että mikä on demarien rooli: ovatko he toinen jalka hallituksessa vai täysin rinnoin oppositiossa.


Kun Kreikan ehdotukset tulivat suuren valiokunnan käsittelyyn (YLE 10.7.), Arhinmäki olisi ollut valmis aloittamaan varsinaiset neuvottelut niiden pohjalta

Tämä ei siis tarkoita, kuten Soini esitti, että oppositio olisi ollut valmis hyväksymään Kreikan ehdotuksen. Arhinmäki oli valmis aloittamaan niiden pohjalta vain neuvottelut. Kuitenkin nämä puheet selvästi ovat se, mitä Soini on käyttänyt luodakseen oppositiosta kuvan kreikkalaisia lellivinä lepsuina. Soini sanoi (YLE 13.7.):

“Oppositio oli suuressa valiokunnassa kristillisiä lukuunottamatta valmis hyväksymään Kreikan esityksen neuvotteluiden pohjaksi.”


 

Oppositio on kuitenkin nostanut esiin sitä, mitä toivoin edellisessä kirjoituksessani — eli kysymystä niistä arvoista, joita päätöksemme ilmentävät. Tätä on kuuluttanut mm. Tuomioja blogissaan todetessaan, että demarit möivät arvonsa 2011 kun:

“… jouduimme rajoittumaan meihin kohdistuvien uhkien minimoimiseen, mitä sosialidemokraattien esityksestä uusien luotto-ohjelmien ehdoksi asetettu vaatimus vakuuksien saamisesta tarkoitti. Sen seurauksena olemme muita euromaita paremmassa asemassa, jos maksukyvyttömyys jouduttaisiin toteamaan. Hyvä niin, vaikkei tätäkään saavutusta kannata ylihehkuttaa. Sen myötä Suomi kuitenkin samalla hankki itselleen maineen tiukan ja uusliberalistisia arvoja edustavan ja eriarvoisuutta kasvattavan kuripolitiikan edustajana, mikä ei voi olla ainakaan sosialidemokraateille oikea viiteryhmä.”

Ennen kaikkea arvokeskustelua on nostanut vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistö blogi-merkinnässään “Ihmisten ja eurooppalaisuuden kriisi“:

“Autetaanko pankkeja, mutta ei ihmisiä? Yhdestä asiasta pitäisi olla kaikilla yhteinen näkemys: Kreikan kärjistyvä humanitaarinen kriisi on torjuttava, ihmisten on saatava elämisen perusedellytykset koko EU:ssa. Se on eurooppalaisuuden ja yhteisten arvojen ytimessä. Siihen nojaa koko Euroopan unionin oikeutus.”

Tämä on parlamentaarisen oppositiopolitiikan ydinaluetta: pitää pitää vallan kahvassa olevat tietoisia tekojensa moraalisista ulottuvuuksista. Pitää kyseenalaistaa sitä, mitä päätökset kertovat meidän arvoistamme. Kysyä: keitä me olemme — minkälaisia ihmisiä — kun teemme näitä päätöksiä.


 

Lopuksi

Kuten totesin YLE:n haastattelussa, hallitus (ja eritoten Sipilä) on pärjännyt retorisesti hyvin.

Se ei tarkoita sitä, että he olisivat pärjänneet moraalisesti hyvin. Retoriikka on nimittäin moraalista vapaa. Siinä voi olla hyvä olematta kuitenkaan hyvä ihminen. Ja juuri hallituksen ja sen ministerien moraalisuutta on tässä kohtaa kysyttävä. Mitkä arvot ja periaatteet ilmenevät tehdyissä päätöksissä?

Opposition kannalta tilanne on ollut hankala, sillä hallitus on pystynyt kontrolloimaan tiedon kulkua. Oppositio ei myöskään ole kyennyt löytämään yhteistä ääntä, vaikka se on huomattavasti yhtenäisempi kuin edellisen hallituksen aikana.

Jää pitkälti nähtäväksi, mitä tästä kaikesta seuraa. Toivottavaa on, että arvoista ja periaatteista keskustellaan jatkossa laajasti. Mitä tarkoittavat “Suomen edut”, mitä tarkoittaa “eurooppalaisuus”, mitä tarkoittaa “solidaarisuus” ja mitä meille tarkoittaa “talous”?

Erityisesti näen tässä mahdollisuuden suomalaisten keskisuurten puolueiden, keskustan, kokoomuksen, sosiaalidemokraattien ja perussuomalaisten itsensä ja arvojensa uudelleen määrittelyyn.

Enbuskelle on turha huutaa

Tuomas Enbuske on kunniallinen mies. Hän ei tarkoita pahaa. Mutta hän on pahemman kerran hämmentynyt sen suhteen, mitä tasa-arvo ja feminismi tarkoittavat. Tässä kirjoituksessa käytän lempeitä sanoja ja kirkkaita värejä selventämään asiaa.

(Enbusken viimeaikainen kirjoittelu ja puheet ovat kohdanneet paljon matalaotsaista syyttelyä. Se on valitettavaa. Sillä sinällään kyse ei todellakaan ole hänen kohdallaan esimerkiksi alhaisesta äo:sta. Tasa-arvokysymyksiä on nimittäin vain hankala hahmottaa. Samalla tavalla olen vääntänyt näitä asioita rautalangasta muutamalle professorille, joiden osamäärien kohollaan olosta ei ole epäilystäkään.)

 


Enbuske kirjoitti eilen (31.3.) Apu-lehden kolumnissaan aiheesta “Feminismi on vihapuhetta.” Tässä kirjoituksessa hän avasi argumenttia, jonka oli esittänyt jo pari viikkoa sitten Ylen pressiklubissa (20.3.Kts: n. 17:00 -18:17 http://areena.yle.fi/tv/2449726/#/play). Stiller kysyi silloin Enbuskelta tämän käyttämästä ohjelman otsikosta ja Enbuske sanoi siis (muutamaa ehkä lyöntivirhettä lukuunottamatta — olen varsin keskinkertainen translitteroija lukihäiriöineni) jotakuinkin näin:

 “Se on musta journalistisesti aivan äärimmäisen kiinnostava otsikko, koska… mun aivot on viritetty semmoiseen uteliaisuuteen, että mua kiinnostaa asiat. Ja mua kiinnostaa ne tilastot, että somalit on esimerkiksi yliedustettuna näissä raiskaustilastoissa. Ja mä haluun selvittää, mulla on aito journalistinen intressi saada selville, että mistä tää johtuu. Ja tää — vaikka mulle syötettäis mitä mitä estrogeeniä — niin tää ei poistu tää uteliaisuus minusta, tää ominaisuus että mua kiinnostaa. Ja se on jännää, että esimerkiksi feministit lähtee siitä, että on olemassa tällainen patriarkkaainen systeemi, joka on nimenomaan rakenne — joka on niinku kultturinen meemi, joka on johtanut siihen, et esimerkiksi miehet on tietyn laisia, miehet on väkivaltaisia, miehet on jotain ja sitä saa yleistää ihan vapaasti. Mut sitten tää logiikka katkeaa siihen etteikö kulttuureissa voisi olla eroja. Siis tiede on todistanut, että ihmisillä ei esimerkiksi ei ole rotuja. Ihmisillä ei oikeasti ole olemassa rotuja. Mut sen sijaan kulttuureilla on olemassa eroja ja niitä on mun mielestä voitava avoimesti tutkia. Ja se on musta äärimmäisen mielenkiintoista.”

Nyt vastaava argumentti Apu-lehden kolumnissa (hieman lyhentäen retorisia tehokeinoja) menee näin:

Naisasialiitto Unioni julkaisi netissä viime viikolla kaavion. Suomalaisia pörssiyrityksiä johtaa useammin Juha kuin nainen. […]

Julkaisimme tv-ohjelmassamme Helsingin yliopistoon kuuluvan Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimustuloksen, jonka mukaan Saharan eteläpuolisesta Afrikasta tuleva mies raiskaa 16,5 kertaa todennäköisemmin kuin suomalaissyntyinen. Puhuimme useiden syytösten mukaan vihapuhetta. Jos näin todella olisi, myös Juha-tilasto on vihapuhetta. […]

Vaikka persut ja feministit näyttävät pintaraapaisulta täysin erilaisilta, molempien logiikka on hämmentävän samanlainen. Molemmat ryhmät ovat synnyttäneet itse keksityn ongelman, johon heillä on itsellään ratkaisu. Feministit ovat persuja.

Feministien mukaan on olemassa rakenteita, jotka tekevät yhteiskunnasta miesten hallitseman. Nykymies on perisynnin tapaan syyllinen siihen, mitä joku toinen mies on tehnyt ennen hänen syntymäänsä. […]

 


Miten Enbuske on päätynyt tähän käsitykseen? Hyvä kysymys. Siihen en osaa vastata. Mutta muutama pointteri:

1. Mistä ihmeen feminismistä ja feministeistä Enbuske oikein puhuu?

Käsitteet feminismi ja feministi ovat erittäin monitulkintaiset ja niiden historia on värikäs. Kaiken maailman höyryhattua liikkuu maailmalla kirjoittamassa juttuja ja samalla kutsuu näkökulmaansa feminismiksi. Ja sen lisäksi on kaiken maailman tinahattuja, jotka kirjoittaa feminismistä ja selittävät kuinka kyseessä on oikeasti se mitä feministit ajattelee ja on. Nämä ovat kaikki salaliittoteoreetikoita. (Salaliittoteorioita feminismistä on liikkunut jo kauan ennen kuin feminismiä edes kutsuttiin feminismiksi — eli sitten naisten äänioikeutta ajaneen sufrogaatti-liikkeen päivien.)

Toisin sanoen yleensä aina kun puhutaan feministeistä joukkona tai fenimismistä aatteena, puhutaan ns. heinäukosta. Sanoen sen vielä vähän toisin, usein kyse on näkökulmasta, jota juuri kukaan ei kannata, mutta esitetään kuin se olisi jonkin establoituneen feministisen tahon kanta. Tällainen on naurettavaa, ja osaavan toimittajan pitäisi ymmärtää olla tekemättä tällaisia yleistyksiä.

Mutta kumminkin, jos jostakin on löydettävissä jonkinlainen feminismin ydin, se on ehkä kaikkein eniten tasa-arvoaatteessa. Tasa-arvoaatteen mukaan henkilön fyysisten ja eritoten henkisten ominaisuuksien pitäisi ensisijaisesti määrittää hänen mahdollisuuksiaan elämässä. Määrittäjänä ei siis suinkaan, ainakaan merkittävissä määrin, saisi olla esimerkiksi hänen syntyperänsä, sukupuolensa (joka tosin aiheuttaa tiettyjä fyysisiä eroja, jotka voidaan ottaa huomioon — kuten kyky synnyttää lapsia tai taipumus suurempaan lihasmassaan), seksuaalinen tai uskonnollinen suuntautuneisuus. Näin yksinkertaista.

Enbuske puhuu siis jostain ihan omasta feminismistään, sellaisesta, mitä suurin osa itseään feministeiksi kutsuvista ei varmastikaan tunnista omakseen. (Tuija Brax muuten mainitsi Enbuskelle tämän feminismikäsityksen ongelmallisuudesta jo tuossa pressiklubin jaksossa.)

 


2. Mihin tasa-arvotilastoja tarvitaan?

Enbuske hyökkää tasa-arvotilastojen esittelyä vastaan. Hänen mukaansa  on vihapuhetta sanoa, että naiset ovat aliedustettuina pörssiyritysten johdossa (jos siis myös hänen tapansa käyttää raiskaustilastoja oli kanssa).

Kuvio on hieman moniulotteisempi, kuin mitä Enbuske antaa itsensä ymmärtää.

Jos kyseessä olisi ideaalinen “fair game” eli ideaalisen reilu tilanne, niin silloin kaikista ihmisryhmistä pitäisi olla sama määrä edustajia kaikissa ammattiryhmissä. Tietenkään tilanne ei ole ideaalinen, ja jossakin määrin täytyy ottaa huomioon tilastolliset poikkeamat (varsinkin pienessä otannassa ja pieniellä populaatioilla). Mutta periaate on, että silloin kun jakauma on tasainen, ei ole mitään tarvetta etsiä selittäviä tekijöitä sen tasaisuudelle. Mutta jos se ei ole tasainen, on syytä miettiä, miksi se ei ole tasainen.

Ajattele karkkitehdasta, jossa kone tekee kolmen värisiä pääsiäisrakeita. Koneen osat, jotka tekevät keltaiset, vihreät ja punaiset rakeet ovat periaatteessa aika symmetriset. Koneen toimintaa voi siis nyt tarkastella tekemällä tilastollisia tarkastuksia karkkipusseihin, joita koneesta tulee ulos. Jos osoittautuu, että pusseissa on säännöllisesti vähemmän keltaisia karkkeja kuin punaisia, on se merkki siitä, että koneessa saattaa olla häiriö.

Täsmälleen samalla tavalla vinouma tasa-arvotilastossa on merkki siitä, että jossakin saattaa olla häiriö. Ja on tärkeää nostaa tämä merkki esiin, jotta voidaan selvittää, mistä vinouma mahdollisesti johtuu. Ja myös pohtia, että vaikka syytä vinoumaan ei ikinä saataisikaan selville, onko sitä syytä silti korjata jollain tavalla.

Tasa-arvotilastoja muuten enimmäkseen koostaa tilastokeskus, joka on valtion viranomainen. (Tässä vielä linkki tuoreimpiin tasa-arvotilastoihin.)

 


3. Mitä tekemistä tällä on kulttuurillisten tai yhteiskunnalisten rakenteiden tai meemien kanssa?

Vastaus on: ei oikeastaan mitään. Itse tilasto osoittaa vain vinouman. Se miten sitä selitetään  on paljon haastavampi kysymys, kuin mitä kuvittelisi. Enbuske vetää mutkia suoraksi, samoin kuin moni muu.

Mutta painottaen: tasa-arvotilastoja EI kerätä todistusaineistona “patriarkkaaisista rakenteista”.

Niitä kerätään, koska ne voivat olla merkki häiriöstä yhteiskunnan toimivuudessa.

Häiriö puolestaan, jos sellainen todella on, voi olla hyvinkin monimutkainen yhdistelmä yksilöpsykologiaa, henkilöhistorioita, ja miljoonia erilaisia pieniä päätöksiä, joissa suositaan välillä toista sukupuolta välillä toista, mutta kallistuen lopulta tilastollisesti enemmän toisen puoleen. Osin taustalla saattavat olla biologiset seikat, osin psykologiset tekijät ja osin myös ihan vain sattumat.

Puhe rakenteista on rankkaa yksinkertaistamista. Sitä tehdään, koska tämä hyvin monimutkainen tapahtumaketju, joka on johtanut tilanteeseen, ei ole mahdollinen hahmottaa — ainakaan kovin helposti. Siksi puhutaan lasikatoista sun muista. Ne ovat metaforia, kielikuvia. Yrityksiä ymmärtää ilmiötä, joka on monimutkaisempi kuin mitä kukaan oikeastaan tahtoisi myöntää. Tasa-arvotutkijat ovat tietoisia tilanteen monimutkaisuudesta sekä tarpeesta käyttää metaforia ongelmien ymmärrettäväksi tekemiseksi.

Taitava toimittaja osaa olla sotkematta metaforaa ja asiaa, jota metaforalla selvennetään. 

Tällaisessa metaforan ja todellisuuden sotkemisessa on siis kyse perimmäisestä ja harhaisesta halusta löytää yksi yksittäinen selittävä tekijä, josta puhua. Ja sitten puhutaan miten rakenteet tekevät sitä ja tätä tai kulttuuri on sellainen ja sellainen. Kaikki tämä on antropomorfismia, eli yritetään liittää inhimillisiä piirteitä ja tahtotiloja sellaiseen, joka ei ole älyllinen toimija.

 


4. Entä maahanmuuttajakysymys?

Edellinen  pätee siis myös kaikkiin muihin tasa-arvotilastoihin, esim. maahanmuuttajatilastoihin. Eli kun tarkastellaan esimerkiksi eri maahanmuuttajaryhmiä, ei voida vetää yksinkertaista johtopäätöstä, että olisi kyse “kulttuurista” tai “rakenteista”. Ei. Kyse on monimutkaisesta riippuvuuksien ja sattumusten ketjusta, joka muodostuu yksilöpsykologioista, henkilöhistorioista ja miljoonista pienistä päätöksistä. Siksi Enbusken argumentti ei pidä paikkaansa.

Vinouma tilastossa on vain merkki, se ei itsellään osoita mitään. Meillä ihmisillä on hirvittävän suuri halu nähdä merkit merkittävinä, ruveta tekemään niiden pohjalta tarinoita ja salaliittoteorioita. Pitää vastustaa sitä kiusausta. Erityisesti, kun on kyse pienistä populaatioista, kuten maahanmuuttajat. Pienissä populaatioissa sattuman merkitys vinoumien aiheuttajana voi nimittäin ylikorostua.

Vertailun vuoksi 1960 ja -70 luvuilla Ruotsissa puhuttiin ns. suomalaisongelmasta. Ruotsinsuomalaiset olivat nimittäin rankasti yliedustettuina rikos- ja erityisesti väkivaltatilastoissa. Tämän seikan selittämiseen on käytetty ties mitä pehmeäpäisiä teorioita suomalaisesta kansanluonteesta tms. Mutta todennäköisesti kyse on vain ikävien sattumusten sarjasta suhteellisen pienen ruotsinsuomalaispopulaation sisällä (jossa toki suomalaisten maahanmuuttajien yliedustuneisuus työttömien ja matalapalkkaisten duunareiden keskuudessa saattoi olla osatekijänä).

 


5. Perussuomalaiset

Enbusken käsitys Perussuomalaisista on törkeän yleistävä. On aivan mautonta, että eräät toimittajat ja ns. äänekäs “vasemmistointelligentsia” (johon jostain syystä Enbuske tässä kohtaa samaistuu) ovat ottaneet Perussuomalaiset heittopussikseen. Enemmistö puolueen kannattajista ja edustajista ovat osoittautuneet erittäin vastuullisiksi ja älykkäiksi toimijoiksi. Puolueessa on niin miehiä kuin naisia. Puolueessa on myös niin oppineiston edustajia kuin duunareita. Se on oikeasti laajapohjainen ja laajanäkemyksinen taho.

Tällaisia yleistyksiä ei toivoisi kokeneen toimittajan tekevän.

 


Yhteenveto

Tasa-arvotilastoja kerää (enimmäkseen) tilastokeskus, joka on valtion viranomainen. Se kerää myös paljon muita tilastoja, joita käytetään päätöksenteon tukena. Tilastolliset vinoumat ovat merkkejä mahdollisista häiriöistä yhteiskunnan toiminnassa.

Jos tilastollisia vinoumia esiintyy, on usein syytä esittää kysymyksiä siitä, mistä ne johtuvat. Ja jos niitä esiintyy, on syytä kysyä, olisiko syytä tehdä jotain vinouman korjaamiseksi. Onko se jotain sellaista, joka kaipaa korjaamista, ja jos on, mitä seurauksia korjausliikkeestä on.

Ja on usein myös syytä muistaa, että ihmisillä on taipumus keksiä yksinkertaistavia selityksiä sille, mistä vinoumat johtuvat. Siksi on varottava esittämästä yksinkertaistavia otsikointeja ja turhaa kärjistävää sävyä keskuteltaessa tilastoista.

Tasa-arvotilastot eivät siis tarkoita kollektiivista syyllisyyttä. Kukaan järkevä taho ei syytä miehiä tilanteesta jossa on tilastollinen vinouma. Jos Enbuske tuntee piston sydämessään tilastoja lukiessa, suosittelisin hänelle johonkin muuhun asiaan keskittymistä. Sillä tämä “feministiongelma” on ihan hänen itsensä keksimä.

Silti olen sitä mieltä, että Enbuskelle on turha huutaa. Hän on kunniallinen mies. Hän arvostaa totuutta. Ja hänellä on sydän paikallaan. Päätän tämän kirjoituksen hänen sanoihinsa mainitusta Apu-lehden kolumnista:

“Kaiken pahan alku on kollektiivinen syyllisyys. Haaparannan Ikean lihapullakassa ei ole syyllinen viikinkien tekemiin lasten keihästyksiin, eikä Matti ole syyllinen, jos Teppo tykkää varastaa naapurin pyykkinarulta pikkareita. Vain ne ihmiset, jotka tekevät pahoja asioita, ovat syyllisiä, ei heidän viiteryhmänsä.”

Taneli Heikan peruskouluvuodatus trolli-mittarissa

Minun täytyy myöntää, olen Taneli Heikka -fani. Se on ehkä yllättävää. En nimittäin yleisesti ottaen jaa hänen julkisuudessa esittämää näkökulmaa maailmasta. (Taneli Heikka, jos ette tiedä, on vuonna -71 syntynyt toimittaja, joka on jenkkilässä tekemässä väikkäriä ja kirjoittelee räväkkää kolumnia Hesariin.)

Syy siihen, että fanitan Heikkaa on yksinkertainen. Hän osaa trollata tyylillä. Se ei nimittäin ole helppoa. (Addenda 31.3.2015: Ironiavaroitus — tässä kirjoituksessa on käytetty paljon ironisia tehokeinoja — kuten tämä edellinen lause. Täsmälleen saman pointin, kuin mitä minä tällä kirjoituksella haluan saada aikaan, sanoo huomattavasti järkevämmin ja paljon kauniimmin Tiina Raevaara Suomen Kuvalehden kolumnissaan “Trollaaminen on helppoa, todellinen vaikuttaminen hankalaa”. Suosittelen sen lukemista. Kysymykseen että onko Heikka todella trolli, yritän ottaa kantaa alta löytyvässä kommentissa.)

Wikipedia kertoo:

“Trolli on internet-slangisana, jolla tarkoitetaan viestiä tai henkilöä, jonka ensisijainen tarkoitus on ärsyttää ihmisiä, aiheuttaa ristiriitoja, turhien viestien kirjoittamista ja saada vastaukseksi fleimejä tai ennalta-arvattavia viestejä taikka peittää kirjoittajan puutteet käsiteltävänä olevan asian tuntemuksessa.”

Eli kolme piirrettä: (1) ärsyttää ja kärjistää ristiriitoja, (2) aiheuttaa fleimejä ja somepulinaa sekä (3) peittää asiantuntemuksen puutetta.

Heikan viimeisin Kolumni “Peruskoulu tuhosi Suomen – meillä on maailman parhaiten koulutetut idiootit” (HS 26.3.2015) täyttää kaikki nämä merkit. Se jos jokin on saavutus. (Heika tai HSn muu toimituskunta tosin editoi kirjoitusta hieman 27.3. ja sen paras terä ehkä hieman lientyi samalla).

Seuraavaksi analysoin Heikan kirjoituksen ja samalla osoitan, että se todella loistaa trolli-mittarilla.


 

Lähdetään liikkeelle otsikosta. Siinä on jo monta tunneladattua sanaa. Peruskoulu, Suomi (ja siihen anaforisesti viittaava “me”), tuho, idiootti, sekä käsite “maailman paras koulutus” ovat kaikki valmiiksi niin tunnetäyisiä sanoja, että jo yhden käyttäminen saa klikkaajat ja jakajat liikeelle.  Itse asiassa ainoa sana, joka ei huou tunnetta on possessivinen “on” keskellä virkettä.

Bravissimo, tekee mieli nousta ja antaa aplodit seisaaltaan. Jo pelkkä otsikko on mestariluokan esimerkki trollauksesta.

Itse leipä alkaa sanoilla “Hyvinvointivaltio, hyvinvointivaltio.” Toisto on tyypillinen saarnan aloitus. Se kyseenalaistaa kyseenalaistamatta. Maistellaan sanaa. Samalla Heikka tuo uuden arvolatautuneen sanan lisää. Otsikko ja “hyvinvointivaltion” toistelu tähtää primaamiseen: lukija asetetaan tiettyyn mielentilaan. Heikka haluaa erityisesti, että hänen kanssaan erimieltä olevat kärjistyvät ja lukevat häntä pahalla asenteella. Tämä liittuu trollauksen perusasetelmaan: kärjistetään ristiriitoja ja ärsytetään, ja näin saadaan aikaiseksi fleimauksia (joista esimerkkinä vaikka tämä, joka oli mielestäni loisto fleimaus, vaikka itse sanonkin).

Seuraava tehokeino on uusi termi “peruskouluihminen”. Mitä Heikka tekee tässä, on määrittelyä: “Peruskouluihminen. Jos olet alle 45-vuotias, olet luultavasti sellainen. Olen pahoillani.” Tämä on jatkoa freimaukselle. Heikka antaa nimen ja leiman vastapuolelleen. Ja jos vastustat häntä, joudut kantamaan tätä leimaa. Tämä on ovela jippo. Tavallaan sanotaan, joko olet mun kanssa samaa mieltä tai sitten olet tampio. Ikään kuin muita vaihtoehtoja ei olisi. Jos lukija suostuu tähän asetelmaan, Heikka on jo voitolla.

Kolmannessa kappaleessa tulee väite: “Kerron tässä kolumnissa, kuinka [te peruskouluihmiset] tuhositte Suomen.” Loistava kärjistys, jälleen kerran. Se jättää oikeastaan vain kaksi reaktion mahdollisuutta: toinen puuskuttaa, että “hiton Heikka ei tiedä mistään mitään, ja kuinka se kehtaa…” Ja toinen hieroo partaansa hymisten: “näin se menee, olisimpa uskaltanut itse tuon sanoa”. Ja molemmat painavat jakonappia kuin koulutetut lampaat (ja lampaita tunnetusti on vaikea kouluttaa).

Kappaleet neljä ja viisi esittävät argumentin. Se vaikuttaa tahallaan kömpelöltä, ja Heikka aloittaakin sen ironiseen sävyyn. Hän esittää, että on “peruskouluihmisen” logiikkaa, että yhteiskunnan menestys on johtunut peruskoulujärjestelmästä. Siitä voisi vetää reduktio ad absurdumin, että peruskoulujärjestelmä on myös syypää kaikkeen siihen, mikä on mennyt pieleen. Jos Heikka ei olisi trolli, hän olisi lopettanut näin. Hän olisi todennut, että eihän se noin mene, vaan koulujärjestelmä yksistään ei voi mitenkään määrittää kaikkia yhteiskunnallisia seikkoja.

Ei. Trolli ei osaa lopettaa. Heikka jatkaa, ilman että on selvää uskooko hän todella tähän järjettömään logiikkaan, että peruskoulujärjestelmä on syypää talouden lamaan. Onko hän ironinen vai tosissaan? Vaikutelma on, että hän on tosissaan kirjoittaessaan:

“Peruskoulun käynyt sukupolvi on kasvanut päättäjien ikään, ja se näkyy. Hirveää on tuho. Politiikka on sekaisin kuin seinäkello. Suomen talouskehitys on Euroopan häntäpäätä. Koulutettu väki pakenee. Peruskoulun tehtävä oli juurruttaa Suomeen tasa-arvo. No, tässä sitä ollaan yhdessä kaivon pohjalla, pääsisimmekö kaikki yhdessä kaivamalla vielä vähän syvemmälle?”

Seuraavaksi Heikka käy todistamaan tätä argumenttia lisätuin. Ensiksi hän freimaa vasemmistolaisen peruskouluidean “sosialisoimiseksi”. Sitähän se tavallaan on, mutta kannattaa kiinnittää huomiota, miten taitavasti Heikka kärjistää. Tätä vielä seuraa peruskoulun arvojen kääntäminen päälaelleen. Se myös on retorisesti taitavaa akrobatiaa:

“Peruskouluihmisestä haluttiin kasvattaa niin moniarvoinen, sivistynyt ja suvaitsevainen, että kaikki muihin arvoihin perustuva opetus eliminoitiin suvaitsevaisuutta häiritsemästä. Suomen yli pyyhki jättimäinen yhdenmukaistamisen aalto, joka jyräsi sukupolvien mittaiset arvet suomalaisiin asenteisiin, poliittiseen kulttuuriin ja elinkeinorakenteeseen.”

Kannattaa ottaa ja lukea kappale vielä uudelleen. Se on ehkä yksi vuoden taitavimmin kirjoitetuista virkepareista. Moniarvoisuus, sivistys ja suvaitsevaisuus käännettiin juuri päälaelleen. En väitä, etteikö Heika voisi osin olla tässä oikeassakin. Peruskoulu oli suuri yhdenmukaistaja. Se poisti kaksoisjärjestelmän, jossa kansa– ja oppikoulu olivat rinnakkain, ja jossa osa kansasta sai huomattavasti kapeamman oppivelvollisuuden määräämän koulutuksen kuin loput. Se oli järjestelmä, jossa osalla ei ollut mahdollisuutta palata opintoihin, uusiutua. Vanha järjestelmä ei ollut hyvä. Mutta on tärkeä kysymys, olisiko peruskoululle voinut olla jotain toista vaihtoehtoa. Heikka ei sellaista esitä, hän vain haukkuu peruskoulua yhdenmukaistamisesta.

Heikka lähtee seuraavaksi uudelleen määrittelypuuhiin:

“Peruskouluihminen on hyvinvointivaltion soturi, maailman parhaiten koulutettu idiootti.

Hyvin harvoin tapaan ihmisiä, joilla olisi kehittyneempi kyky elää maailman realiteettien ulkopuolella kuin peruskouluihmisellä, kenties uskonnollisia kultteja lukuun ottamatta.”

Näille väitteille ei nimittäin esitetä perusteita… tai no, kyllä Heikka esittää, trollauksen perusteen sijaan. Hän nimittäin on onnistunut huomaamaan, että peruskoulun idean taustalla olevat periaatteet kuulostavat vähän samanlaisilta kuin jotain mitä Pohjois-Korean hallinto on joskus sanonut. Tämä olisi noloa, jos kyseessä ei olisi trollaus — ns. Pohjois-Korea -kortti, sukua perinteikkäälle Natsi-kortille! Ihailtavaa siis.

Seuraavaksi Heikka on perustelevinaan lisää, mutta perusteet joko ovat tahallisesti ontuvia (kuten trollauksessa yleensä) tai sitten hän aidosti uskoo Suomen talous- ja turvallisuuspolitiikan olevan jossain 70-luvulla. Suomi on ollut kaksi vuosikymmentä Euroopan Unionissa, jos Heikalta on tämä asia jäänyt huomaamatta. Toisaalta, hän ei paljasta kirjoituksessaan, onko hän myös yksi “peruskouluihminen” ja näin ollen “maailman parhaiten koulutettu idiootti”…

Käymme nyt kohtaan, jossa olen Heikan kanssa enemmän kuin samaa mieltä. “Miksi yhteiskunnan oikea moniarvoisuus sitten olisi tärkeää? Siksi, että uusi tieto syntyy variaatioista ja erilaisuudesta.” Kyllä! Tätä viestiä ei voi toistaa liikaa. Missä näkökulmani eroaa, on tulkinnassa. Voiko peruskoulu tukea variaatiota ja erilaisuutta? Kyllä se voi, siinä määrin kun variaation piiriin ei kuulu näkökulmat, jotka vastustavat peruskoulun perusarvoja, Heikankin mainitsemia moniarvoisuutta, sivistystä ja suvaitsevaisuutta.

Tässä nimittäin pääsemme trollauksen pyhän kolminaisuuden kolmanteen pykälään, asiantuntemuksen puutteeseen. Heikka on toimittaja. Hän ei ole opetusalan asiantuntija. Hän ei vetoa kirjoituksessaan asiantuntijoihin. Koko juttu (ja eritoten tämä lause “Tämä tietoa synnyttävä variaatio on 40 vuoden ajan kitketty juurineen suomalaisesta yhteiskunnasta”) on kirjoitettu trollin röyhkeydellä sekä mutu-tuntumalla. Jälleen kerran, bravo!

(Kaikki nimittäin kuvittelevat olevansa opetuksen asiantuntijoita, ihan vain siltä pohjalta, että ovat olleet joskut koululaisia tai ovat koululaisten vanhempia. Mutta monet tutkijat, esim. Arthur Propat, ovat osoittaneet, että oppilas ei ole oman oppimisensa asiantuntija.)

Heikan kolumni päättyy itse pääpointtiinsa: leimaamiseen. “Peruskouluihminen, koulumaailman amissi, palaa kotiin kultin lempeään syliin.”


 

Trollauksen kolminaisuus siis täyttyy Heikan kolumnissa kauniisti ja ylitsevuotavasti. Heikka kärjistää ja ärsyttää niitä, joiden kanssa on erimieltä. Hän tähtää (jo otsikoinnilla) siihen, että kolumni herättää fleimaavaa keskustelua niin somessa kuin kolumnin “keskustelu” -osassa. Ja viimeiseksi, räväkkä tyyli hämärtää lähestulkoon kokonaan sen, että kyseessä on perustelematon poliittinen mielipide. Lisäksi on täysin mahdotonta sanoa kirjoituksen pohjalta, onko Heikka tosissaan (jolloin Pohjois-Korea heitot ja puhe suomalaisesta turvallisuus- ja talouspolitiikasta vaikuttavat vähintäänkin hieman heikolta toimittamiselta) vai onko kyse ironiasta. Teksti sallii nimittäin molemmat tulkinnat.

Toivon, että Heikka jaksaa trollata! Hän on ehdottomasti paras lukemani trollaaja vuosiin. Hänen trollauksensa synnyttävät monipuolista ja entisestään kärjistävämpää keskustelua (kuten tämän artikkelin, jota en nyt olisi kenestä tahansa pikkupeikosta kirjoittanut). Kohta emme kuule toisiamme huutomme takaa, mutta onko sillä väliä, kun kerran huudetaan tärkeästä asiasta. Mitä muuta tässä voi enää sanoa, kuin nousta rukoukseen:

Trolli vetää mutkia suoriksi. Trolli yleistää. Trolli ei petä. Trolli ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii… Aamen

How to Find Sweet Spots in Customer’s Thinking: Sales Engineering for Kurt-Charlotte

Sales engineers are clever, no-nonsense people. They are my kind of people: I too try to keep my philosophy as real as it gets. (That’s why I’ve got involved in rhetoric in the first place. Rhetoric is what happens when philosophy goes back to the streets.)

I know little of either sales or engineering. But I still have a suggestion to make, and I hope you might find it useful or at least amusing. This suggestion is a heuristic tool for reorganizing your knowledge of your customer, and to figure out how best use the actual knowledge for your and your customer’s and your employer’s benefit. The tool is based on three rhetoric principles from Aristotle, but repackaged (by my colleague, Markus Neuvonen) into a neat, easy-to-use figure we call Kurt-Charlotte (Keijo-Kaarina in Finnish).

As far as I understand, sales engineers real job usually turns out to be figuring out customers problem, to make it understandable, to explain the problem back to the customer, and to help the customer understand the ways to solve the problem (and, if possible, also sell the employers products and services through this process). (The process, by the way, turns out not so different from academic funding application procedure.) And although you posses years of studies in engineering or science, and years of experiences in sales and customer relations — you don’t necessarily have previous experience on this particular customer group or their particular problem. In what way ever you are in contact with the customer (ranging from face to face to “encounters of the first kind” at the internet), the process of problem analysis and sense making presents several points where the customer needs to be ensured and convinced. And ensuring and convincing is the business of rhetoric.

The problem of rhetoric, however, is that it is messy (as is anything involving real people, as you working in sales would know). But luckily there are three broad principles to guide us. According to Aristotle (the philosopher, not the shipping magnate), the first and most important reasons why people believe anything they hear is the trust they have for the speaker, usually based on the perceived charisma, status, and relation to one another. He called this principle Ethos. Aristotle concluded that we generally trust people who appear confident on the subject they are talking about (but not overly so), i.e., street smart, practical people. We also believe those who appear good and seem to value the same things as us, and who are honest about their interests and don’t seem to hide their agendas.

The second reason for believing is the argument. Application of reason on the subject can sometimes be quite convincing. But surprisingly not as often as we tend to hope. People are stubborn with their beliefs, and aggressive emphasis on arguments can turn the listeners or readers hostile. Thus this second principle, called Logos, should be used with caution and laced with common sense.

The third reason are values and the emotions related to them. On the most pessimistic side of this issue: people tend to believe things that accord with their pre-existing values. But on the more positive side: emotions link to the ability to learn and adapt. Neurological studies have shown that a person with brain damage that prohibiting emotions also tend to loose their ability to learn. Since we have emotional response to things we value, values can be used to trigger emotional response that links to our proneness to accept. Aristotle called this principle Pathos.

As you see, these principles sound grand, convincing, and even common sense, but are far from being easy to apply. The tool I present next will do just that.

Kurt-Charlotte is an imaginary person that represent your audience (i.e., the person or people you are trying to convince—your average customer). First, get some decently sized paper and nice pencil, or open the conceptual drawing tool of your choice on your tablet. Begin by drawing the (non-gender-specific) stick figure of Kurt-Charlotte in the middle of the paper. Then divide the space around Kurt Charlotte by drawing three lines radiating from her so that you have one section above her, one to her left and one to her right. Write “Ethos” to the left, “Logos” above, and “Pathos” to the right. Now we may start gauging your knowledge about your audience: what you know—and what you don’t know—of her.

To the Ethos part, write your answers to the following questions: How does the audience perceive you? What is your image, and what is your company’s image? Do you appear to be street smart about the problem the customer has? What values do you appear to have? Do these values resonate with the customer’s values? Does the customer see you as well meaning, i.e., do you appear honest about your own interests and agendas?

To the Logos part, write your answers to the following: What kind of argument would convince the customer? What reasoning would she find compelling? What evidence or proof she would appreciate: e.g.,  numbers, examples, anecdotal knowledge, stories, thought experiments, or metaphors? What kind of reasoning does the customer do themselves?

To the Pathos part, write on the following: What does the customer lust for? What does she desire? What would she want: e.g., money, fame, status, well being of her employees, or help for stress? What is she afraid of, what she abhors: e.g.,  loosing of face, loosing of her job, loosing of her business, having to lay of employees, or other hardship? Also ask these questions with regard to the problem and the solution you are proposing: is she afraid of some aspects of the problem/solution? Is there something in the problem/solution that she finds exciting or desirable? These could relate to, e.g., money, resources, time, or patience.

So now you have figured out Kurt-Charlotte: Ethos, Pathos, and Logos drawn into one figure. However, why is it useful?

I suppose that the secret lies in what psychologists and neurologists call theory of mind: all humans are more or less capable to simulate other people’s thinking and emotional processes. This theory of mind simulation is automatic — we do so because it helps us survive as a social creatures, and it is partly what makes us capable to communicate. (In fact, some neuroscientists, such as neuropathologist Simon Baron-Cohen, suggest that autism spectre disorders might be related to problems in performing this kind of other mind simulations.)

What Kurt-Charlotte provides is a peek to your thinking of the customer’s thinking. Now you may assess how you orient yourself to the customer. You may ask higher order questions: How do I know that she thinks like this? Am I only guessing this, or do I have some grounds to believe that she thinks like this? Thus you may assess the limits of your knowledge and see where you might be mistaken about the customer—in other words, you’ll find out what you don’t know and possible have to go and figure out by, e.g., asking the customer or surveying. For instance, I did this same analysis for this meeting, and found out that I do not know enough about what you, sales engineers, actually do. I had to go and study a bit more the job description, so to speak.

And when you finally go and meet the customer (face to face or on the net), you benefit from the concrete picture of your own thinking about the customer, i.e, picture of your theory of her mind. You posses something to compare with the actual situation. It is easier to adapt when you have something concrete to change instead of something vague and elusive, or even, in the worst case, just an undigested stereotype.

I myself have found the Kurt-Charlotte tool helpful. It makes the Aristotelian ideals — Ethos, Logos and Pathos — graspable, meaningful and nimble, i.e., user friendly. And it works in practice — in situations that are messy, and fuzzy on the borders, like when you have to convince someone you don’t know that well.

To put it slightly complicatedly: than to have false assurance in what you hope you know, when figuring out the best way to reach your customer, it is better to know that you don’t know. 

(This article is based on a talk at the meeting of the Sales Engineering Finland on Feb 24, 2015.)

Ps. I was asked for reading recommendations. As starting points on Rhetoric I suggest reading Jay Heinrichs‘s insightful book Thank You for Arguing (or its European edition  called Winning Arguments). Or read Mestaripuhuja, my other blog on rhetoric (in Finnish).

Arhinmäki argumentaatioanalyysissä

Paavo Arhinmäki (Vas.), entinen ministeri ja nykyinen oppositiojohtaja, kirjoitti blogiinsa valtiontaloudesta 14.11., eli viime viikolla otsikolla “Valtiontalous ei ole kotitalous.

Valitsin hänet osin tasapuolisuuden vuoksi tähän analyysiin. Aiemmat analysoitavat (Matti Apunen ja Kari Stadigh) edustivat liberaali-oikeistolaista talousnäkökulmaa. En aio tässäkään kirjoituksessa arvioida kuitenkaan politiikkaa eli kirjoituksen varsinaista sisältöä. Pyrin selventämään sen sijaan sitä, miten Arhinmäki viestinsä rakentaa — eli miten hän käyttää retoriikkaa.

Arhinmäki on erinomainen kirjoittaja ja puhuja. Tässä kirjoituksessa hän on hyvin argumentaatiopainotteinen, ja retoriikka on enemmän piilossa. Tämä luo hieman opettajamaisen ja valistavan vaikutelman. Tekstin seuraaminen on hieman raskasta, ja siitä puuttuu konkretisointi. Tunteisiin vedotaan puhuttaessa työttömyydestä ja verosuunnittelusta, mutta muuten Arhinmäki pyrkii asialinjaan.

Silti hän pelaa hieman likaista peliä: hän aloittaa tekstin osalla, joka ei varsinaisesti logiikaltaan liity itse viestiin. Tämä viesti (joskin rivien välistä) on, että seuraavan hallituksen tulisi olla elvyttävä hallitus, ja äänestäjien olisi siis hyvä äänestää elvytystä kannattavaa puoluetta. Katsotaan miten hän selviää viestinsä kanssa. Seuraavaksi tarkastelen Arhinmäen kirjoitusta alusta loppuun.

 


Arhinmäen kirjoituksessa on sisällöllisesti kaksi osaa. Ensimmäinen osa käsittelee sitä, mitä Arhinmäki laittaa otsikkoon: “Valtiontalous ei ole kotitalous”. Tämä näyttää tarkoittavan sitä, että hän lyö korttinsa suoraan pöytään, että tietäisimme mistä hän puhuu.

Seuraavaksi hän nimeää tahon, jota vastaan hän kirjoittaa: kokoomus. Arhinmäki kirjoittaa: “Erityisesti kokoomuksella on tapana verrata valtiontaloutta kotitalouteen.” Tämähän ei ole sananmukaisesti totta, sillä kokoomus ei vertaa — vaan kokoomuspoliitikot tekevät vertaamisen. Tämä retorinen keino on nimeltään synekdookki, eli kutsutaan osaa kokonaisuudeksi tai kokaisuutta osaksi. Tämä on politiikassa niin tyypillinen tapa puhua, että hädin tuskin huomaamme sitä.

Toisessa virkkeessä Arhinmäki puhuu maalaisjärjestä. Tämä on kaksiteräinen siirto. Samaan aikaan Arhinmäki ilmaisee ymmärtävänsä, miksi joku saattaa sanoa jotain näin hassua. Sehän on maalaisjärkeä. Samaan aikaan hän kuitenkin syö uskottavuutta kannalta epäsuoralla huomautuksella, että se on kuitenkin vain ja ainoastaan maalaisjärkeä. Ikään kuin parempaakin ymmärrystä olisi tarjolla.

Nämä kaksi ensimmäistä virkettä muodostavat kokonaisuudessaan Arhinmäen puheenvuoron kerrontaosan. Hän on maalannut tilanteen lukijan silmiin hyvin suurella ekonomialla. Ja toisessa kappaleessa hän siirtyy jo väitteeseen ja sitä tukevaan argumenttiin.

Arhinmäki toistaa tehokkaan ja erinomaisen tiivistetyn teesinsä, mutta hieman varioiden: “Valtiontalous ei kuitenkaan ole kotitalous”. Sana “kuitenkaan” korostaa dialogisuutta. Arhinmäki on vastaamassa kokoomuspoliitikoille.

Arhinmäen argumentin todistusosa on itse asiassa monen rinnakkaisen perusteen vyörytys — kaikki ovat osa todistusta sille, että valtio ja sen talous on kaikkea muuta, kuin mitä mahtuu vertaukseen valtion ja kotitalouden välillä. Tämä muistuttaa siis rakenteeltaan markkinoinnin peruskaavaa ostos-tv:stä: “Tämä. Mutta vielä tämä. Eikä siinä vielä kaikki.” Toinen toistaan vakuuttavampi peruste tähtää siihen, että jossakin vaiheessa lukija taipuu painon alla — ja antautuu.

Tämä rakenne myös antaa argumentille suojaa. Vastaväittäjän pitää kumota kukin peruste erikseen. Tällöin Arhinmäelle vastaavan oikeistopoliitikon puheenvuoro muuttuu väistämättä lukijan silmissä hajanaiseksi — ellei hän todella keksi tehokasta tapaa yhdistää kaikki yksittäiset vastaväitteet yhden näkökulman alle. Tai vastaa puhumalla Arhinmäen ohi, esittää näennäinen vastaus. Tosin ei ole lainkaan selvää, tarvitseeko kenenkään todistella valtiontalouden olevan kuin kotitalous. Mielikuva on valtaisen vahva — oli se sitten kuinka väärä tahansa. Arhinmäki ei tarjoa sen tilalle uutta, sitä tehokkaampaa vertausta tai mielikuvaa.

Mutta perusteet Arhinmäen argumentissa ovat siis:

1. Valtio (toisin kuin koti) vastaa finanssipolitiikasta — ja siis säätelee tavalla tai toisella itse rahan (eli valuutan) arvoa ja määrää.

2. Valtion velka on erilaista kuin yksilön ja kotitalouden velka. Valtio ei tähtää velattomaan tilaan. Arhinmäki tukee tätä perustetta esimerkein ja lisätuin: a) Valtiot hoitavat vanhaa velkaa uudella, matalakorkoisemmalla velalla; b) valtion lainanhoidolla ei ole loppupistettä, sillä valtio ei kuole; c) Britannian kuningaskunta maksaa yhä parin sadan vuoden takaisia velkoja.

3. Valtion taloudelliset velvollisuudet eroavat yksilön ja kotitalouden velvollisuuksista. Valtio vastaa, Arhinmäen mukaan, esim. monista yrittämisen riskeistä.

Tähän päättyy ensimmäinen osa.


Toinen osa on alkaa suoraan argumentin viimeisestä tuesta. Loput kirjoituksesta on vähemmän argumentatiivista — ja enemmän tunteellista. Se muuttuu poliittiseksi julistukseksi.

Tämä näkyy esim. rinnastuksena. “Sankariyrittäjä” joka vie rahansa ulkomaille — jolle vertauskohtana “Supercellin omistajat”, jotka pitävät omaisuutensa ja veronmaksunsa Suomessa. Tällä ei ole enää mitään tekemistä edellisen argumentin kanssa. Arhinmäki puhuu jostain muusta.

Hän siirtyy seuraavaksi työttömyyteen ja sen vaikutukseen yhteiskuntaan. Siirtymä on kömpelö. Se tapahtuu kesken kappaleen. Ja pistää miettimään, onko se tahallista. Haluaako Arhinmäki sohaista verosuunnittelevia varakkaita antamalla ymmärtää heidän olevan syyllisiä työttömyyden kasvuun? Mene ja tiedä. Joka tapauksessa pointti on paitsi loogis-taloudellinen niin myös tunteisiin vetoava: “Valtion, eli lopulta kaikkien meidän ihmisten etu on, että mahdollisimman pieni osa väestöstä on työttöminä. Yksilön pitkään jatkuva työttömyys on henkilökohtaisella tasolla sekä taloudellisesti että sosiaalisesti raskasta. Mutta se on kallista myös kansantalouden näkökulmasta.” Arhinmäki siis rinnastaa taloudelliset realiteetit ja inhimillisen kärsimyksen.

Muutamaa kappaletta alempana saavutaan Arhinmäen kirjoituksen varsinaiseen väitteeseen: “Siksi nyt tarvitaan elvytystä. Kun yksityinen talous ei synnytä kasvua, työtä ja toimeentuloa, on julkisen puolen elvytettävä taloutta.” Tämä on eri asia, kuin otsikon väite, että “valtiontalous ei ole kotitalous.” Se ei suoranaisesti seuraa ylemmästä argumentista, jossa Arhinmäki todisti otsikon väitettä.

Se että valtiontalous ei ole kotitalous mahdollistaa sen, että elvytys on vaihtoehto. Se ei itsessään osoita sitä, että se on paras vaihtoehto. Siitä miten asiat ovat ei seuraa miten niiden kuuluisi olla.

Lukijan saattaa silti olla hankala hahmottaa tätä retorista siirtoa, ja Arhinmäki luo ikään kuin loogisempaa vaikutelmaa omasta positiostaan liittämällä ensimmäisen osan argumentin tähän jälkimmäisen osan poliittiseen julistukseen.

Arhinmäki ei kuitenkaan jätä positiota pelkän mielikuvan varaan. Hän esittää uuden argumentin: se on se vanha tuttu, että valtiontalouden elvyttäminen antaa piristysruiskeen taloudelle laskusuhdanteen aikana. Arhinmäki esittelee tämän tueksi, lyhyesti, rahan kierron prosessia julkiselta yksityiselle sektorille ja takaisin.

Seuraavaksi Arhinmäki käsittelee kokoomuspoliitikoille atribuilmaansa väitettä: “Suomi elvyttää joka vuosi, koska se ottaa lisää lainaa.” Tästä Arhinmäki toteaa, että se “on yhtä väärä väittämä kuin se, että valtiontalous on kuin kotitalous.” Toisin sanoen hän lainaa uskottavuutta aiemmalta, huomattavasti triviaalimmalta argumentilta kirjoituksen ensimmäisessä osassa.

Tämä on mielenkiintoinen retorinen veto. Hän on saanut lukijansa tulemaan jo tietyn matkan vastaan, jos he ovat olleet valmiit hyväksymään hänen ensimmäisen argumenttinsa. Hän on toisin sanoen luonut sillä uskottavuutta itselleen.

Kuitenkaan hän ei yksinomaan, taaskaan, nojaa vain retoriikkaan. Seuraavaksi Arhinmäki käyttää nimittäin reductio ad absurdumia: “Jos velan suhteellinen määrä olisi yhtä kuin elvytys, olisi Kreikka ollut koko Euroopan eniten elvyttänyt maa.” Lisäksi Arhinmäki ilmaisee seuraavassa kappaleessa epäsuorasti väitteen, että elvytys merkitsee itse asiassa valtion budjetin loppusumman kasvattamista.

Tästä hän siirtyy puhumaan kahdenlaisesta velasta: markkinalainasta ja investointivelasta. Jälkimmäisellä Arhinmäki tarkoittaa tekemättömiä ja siirrettyjä investointeja. Hän kehottaa tekemään näitä investointeja — eli elvyttämään.

Tuomalla esiin rinnastuksen kahden velkamuodon välillä, Arhinmäki luo vaikutelmaa siitä, että velanmaksu on myös kahdenlaista. Hän haluaa lukijan ajattelevan, että elvyttäminen on myös velan maksamista. Näin hän tavallaan vetoaa siihen jo kumoamaansa väitteeseen, että valtio on velvollinen maksamaan velkansa pois — kuten kotitalous. Tämä on ovela veto, joskin ehkä hieman tahaton.

Seuraavaksi alkaa kirjoituksen loppuhuipennus. Arhinmäki rupeaa toistamaan argumenttejaan. Ensin työttömyyteen tarttuminen elvytyksellä. Tueksi sille vielä vetoaminen auktoriteetteihin: “Sekä kotimaisten että kansainvälisten talousasiantuntijoiden suositus on myös elvytys.”

Tämän jälkeen tulee hieman oudon kuuloinen kappalepari, joka käsittelee sitä, miten bruttokansantuote ja valtion velka suhteutuvat toisiinsa. Mutta sen pointti on: meillä on vähemmän velkaa kuin luulemme — kun suhteutamme nämä kaksi. Ja velan määrä lähtee laskuun, jos elvytämme: “Kun velkaelvytys suunnataan oikein infrastruktuurin rakentamiseen, koulutukseen, innovaatioihin ja tuotekehittelyyn sekä palveluihin, kääntää velanotto Suomen velkasuhteen laskuun vaikka kuinka paradoksaaliselta se kuulostaakin.”

Kyseessä onkin siis lupaus paremmasta tulevaisuudesta. Hieman epäselvä sellainen. Mutta Arhinmäki haluaa lukijan tuntevan helpotusta tilanteesta, ja että hän on helpotuksen tuoja.

Arhinmäki päättää nostatukseen. Hän kehottaa toimintaan.”Siksi nyt tarvitaan talouspolitiikassa suunnanmuutos. Leikkaavasta ja kiristävästä talouspolitiikasta elvyttävään talouspolitiikkaan.” Itse asiassa kyseessä on kehotus äänestää — äänestää puoluetta, joka kannattaa elvytystä.


 

Mitä kirjoituksesta jää käteen?

Lennokkaan alun jälkeen yllättävän vähän. Arhinmäki ei kuitenkaan pelaa retoriikkaa aivan niin tehokkaasti kuin, mitä hän voisi. Eritoten hänen viestinsä jää abstraktiksi. “Pitää elvyttää” — mutta mitä se tarkoittaa lukijan kannalta.

Kotitaloudesta ja henkilökohtaisen velan hoitamisesta kaikilla on kokemusta — ja se tekee Arhinmäen kokoomuslaisille atribuoiman viestin vahvemmaksi kuin hänen omansa. Vaikka kuinka Arhinmäki osoittaisi sen paikkansapitämättömyyttä, hän on häviöllä, sillä retorisesti hän ei tarjoa tilalle uutta vertausta tai mielikuvaa — joka olisi tätä kotitalousmallia vahvempi.

Erityisesti heikoksi totean sen, että Arhinmäki ei sido alun mielikuvanmurskausosaa loppuhuipennukseen. Tämä olisi ollut kohta, jossa uusi vahva mielikuva olisi pitänyt viimeistään luoda.

Kari Stadighin vieraskynä argumentaatioanalyysissä

Sammon konsernijohtaja Kari Stadigh kirjoitti vieraskynän “Yritysten omistajat luovat uudet työpaikat” Helsingin Sanomiin 1.10.

Kirjoitus on mainio kannaltani ei niinkään sisältönsä puolesta (se on minulle toissijainen) vaan retoristen piirteittensä vuoksi.

Otin tämän kirjoituksen analysoitavaksi, koska se muodostaa loistoparin aiemmin läpikäymälleni Matti Apusen kirjoitukselle. Siinä missä Apusen kolumni oli retorista ilotulitusta vailla selkeää argumentatiivisuutta, Stadighin kirjoitus on tyyliltään tiukan asiallisen argumentatiivinen. Siinä retoriset tehokeinot ovat paremminkin piilossa, ja niitä pitää hieman metsästää.

Eli en siis tarkoita, etteikö niitä olisi. Päin vastoin. Stadighin retoriikka loistaa näennäisellä hiljaisuudellaan.

Lisäksi aihepiiri on sama. Verotus. Kirjoitus onkin mahdollisesti Stadighin reaktio Riku Rantalan ja Docventures tiimin Hyvinvointivaltion kummit ry -tempaukseen (jota Apunen kommentoi suoraan). Samoin kuin jälkimmäisten manifesti etenee hyvinvointivaltion suojelun ajatuksesta vääjämättä kohti kehotusta äänestää, niin myös Stadigh lähtee liikkeelle hyvinvoinnin ideasta ja päätyy äänestyskehotukseen. Rantala kehottaa äänestämään korkeamman yritysverotason puolesta, Stadigh sitä vastaan.

Sama lähtökohta, eri johtopäätös.

Voiko Stadighia siis jopa lukea Riku Rantala -parodiana?

Stadigh myös kirjoittaa elegantin kauniisti ja tyylikkäästi. Esteettisyys on osasyy tekstin valintaan analysoitavaksi. Tapani mukaan en varsinaisesti ota kantaa kirjoituksen asiasisältöön, vaan sen argumentatiiviseen ja retoriseen rakenteeseen.

 

Ensinnäkin retoriikka perustuu Stadighin kirjoituksessa muutamaan yksinkertaiseen, käytännössä jokaisen oppikirjan tuntemaan temppuun:

(A) Argumentatiivisuuden korostus luo vaikutelmaa siitä, että kyseessä on järkipäätös. Se luo vaikultemaa kirjoittajasta rationaalisena ja myös rehtinä tyyppinä. Hänen kortit ovat ikään kuin pöydällä.

(B) Kirjoittaja luo vastakkainasettelua, jännitettä. Tämä tekee kirjoituksesta kiinnostavan. Jännite rakennetaan “omistajien” ja “poliitikkojen” välille.

Stadigh esittää, että “omistajat” ovat kansan asialla, he välittävät yhteiskunnasta, ja sen tulevaisuudesta. He haluavat työllistää tavallista kansaa tekemällä järkeviä ja tuottoisia sijoituksia. Mutta ajattelemattomat poliitikot ovat lyhytnäköisyydessään tehneet “omistajien” hyvän työn tekemisen vaikeaksi: he ovat sysänneet kaikki riskit “omistajille”.

Toisin sanoen, Stadigh kirjoittaa klassista tarinaa. On sankari, joka kohtaa vastoinkäymisen, ja pyrkii voittamaan sen. Hän käyttää ns. tarinan toposta. Se on meille kaikille erittäin tuttu ja vaikuttava tapa esittää asia.

(C) Kirjoituksessa pyritään myös inhimillistämään aihetta, tässä tapauksessa sijoittajaa. Kyseessä eivät ole “yritykset” vaan “ihmiset: omistajat ja heidän edustajinaan yrityksen hallituksen jäsenet.” Sijoittajasta muokataan kuvaa tavallisena, välittävänä tyyppinä. Tätä korostetaan käyttämällä tunnevoittoisia -me päätteisiä sanoja, sekä erilaisia empaattisia kuunteluun ja huomioimiseen liittyviä sanoja. Lisäksi Stadigh esittää vetoomuksen, että jokainen meistä voisi olla sijoittaja, “omistaja”. Tämä on jatkoa inhimillistämisstrategialle ja tarinastrategialle.

(D) Kaiken kaikkiaan tarkoituksena on saada lukija samaistumaan tarinan sankariin: sijoittajaan. Taas poliitikoista tehdään kansan vihollisia. Poliitikkojen mustamaalaus näkyy esimerkiksi lauseissa: “Yhteisen hyvän supistuessa – maamme köyhtyessä – on keskitytty tulonjakokysymyksiin kansakunnan vaurauden kasvattamisen sijaan.”; “Omistajat tietävät, että julkisen sektorin velkaantuminen on lykättyä veronmaksua.”; ja “Riskinottajat – omistajat – eivät ole nähneet hallituksen tai poliitikkojen päätöksiä, joilla tilanne korjattaisiin.”

(E) Stadighin retoriikan tarkoituksena on vaikuttaa äänestäjiin, tavalliseen kansaan. Hän ajaa matalan verotuksen politiikkaa, ja sen toteutuminen edellyttää hallitusta joka muodostuu liberaali-oikestolaisesta ytimestä. Siksi Stadigh ei ole vain tiukan asiallinen, vaan pyrkii tekemään viestistään tunteisiin vetoavan. Vain tunteet motivoivat nimittäin tekemään ja toimimaan — näin retoriikka opettaa. Tästä syystä kirjoituksen lopussa on huima nostatus.

Kirjoituksen yleisönä on siis tavallinen kansa. Stadigh pelaa keskivertokansalaisen tunteilla taitavasti. Tämä pelkää työpaikkansa puolesta, tai pelkää, että ei saa työpaikkaa. Tai pelkää jonkun läheisensä työn puolesta. Hän pelkää myös hyvinvointiyhteiskunnan puolesta. Hän ei luota poliitikkoihin. Hän ei pidä veroista. Hän toivoo salaa tulevansa rikkaaksi — olevansa jossakin tulevaisuudessa yksi “omistajista”. Hän uskoo tietävänsä, miten kansantalous toimii. Hän uskoo suomalaisiin yrityksiin ja suomalaiseen hyvinvointiin.

Harvemmin on kirjoitusta suunnattu näin osuvasti juuri oikealle lukijakunnalle.

(F) Kirjoitus noudattaa klassista eetos-logos-paatos rakennetta. Alussa luodaan kirjoittajan uskottavuutta (eli eetosta) asiallilsella ja asiantuntevalla sävyllä. Sitten käydään esittämään argumentteja (vedotaan järkeen, logokseen). Ja lopussa nostatetaan tunnetta, eli paatosta. (Koska kirjoittajan eetos on asiantuntijamainen, argumetteihin siirtymä käy eetoksen kannalta saman tien, ja eetos osa näin sulautuu logos-osan alkupäähän.)

 

Seuraavaksi käyn kirjoituksen muutaman yksityiskohdan hieman tarkemmin läpi.

(I) Vieraskynäkirjoitus alkaa menemällä suoraan asiaan: “Velkaraha on edullista, mutta omistajien riskit ovat kasvaneet.”  Näkökanta on annettu ensimmäisessä lauseessa, ja siitä sukelletaan suoraan seuraavassa lauseessa pääargumenttiin: “Kaikkien palkansaajapuolueiden pitäisi siksi ajaa omistajien asiaa.”

Stadighin argumentti on yksinkertainen.

(1) Haluamme pitää yllä hyvinvointia yhteiskunnassa.

(2) Hyvinvoinnin ylläpito edellyttävät suurempaa työllisyysastetta.

(3) Työpaikkoja syntyy yrityksissä, mutta vain jos joku rahoittaja ottaa riskin.

(4) Siis meidän pitää madaltaa rahoittajan riskiä talouspoliittisin keinoin.

(5) Tämä on meidän ainoa vaihtoehto.

Kyseessä on retorinen argumentti, ei looginen. Toisin sanoen, se ei ole yleispätevä.

(Lisäksi kohta (5) ei pidä paikkaansa. Vaihtoehtoja on aina, ja kykenemättömyys nähdä niitä on merkki mielikuvituksen puutteesta. Ja alentuneesta kyvystä sietää epävarmuutta.

Koska Stadigh on älykäs ja lahjakas mies, kyse lienee retorisesta kärjistyksestä. Voimme siis sivuuttaa sen.)

Siirtymä (1)stä (2):n on retorinen enthymema, eli supistettu argumentti. Siirtymän taustalla lienee oletus, että hyvinvointivaltion ylläpito ei onnistu ilman (a) verovaroja, (b) matalaa huoltosuhdetta ja siis (c) palkkatuloja enemmistölle työväestä.

Siirtymä (2):sta (3):n on varsin virtaviivainen. Tavoitteenamme on saada työpaikkoja, joten katsotaan, mistä niitä syntyy. Siirtymähän ei ole täysin aukoton (sillä voitaisiinhan työt luoda valtion työllistämiskeinoin tai — jos heittäydytään oikein luoviksi — vaikkapa siirtymällä sosialistiseen valtiojärjestelmään), mutta retoriikassa muutama aukko saakin olla.

Siirtymä (3):sta (4):n on argumentin olennainen kohta. Tämä on se, missä politiikka todella alkaa. Olkaa tarkkana, ja toivon mukaan osapuolet esittävät näkemyksiään tästä kohdasta.

Työpaikan luominen on riski. Kyllä. Vastakkain on kaksi tekijää: mikä on potentiaalinen tuotto suhteessa potentiaaliseen tappioon. Eli millä todennäköisyydellä tulee voittoa ja millä todennäköisyydellä tappiota? Tästä riskissä on kyse.

Poliittinen kysymys on, miten riskistä tehdään kohtuullinen. Ja vastaus tähän kysymykseen ei tietenkään ole kovin yksinkertainen. Ja jopa kysymyksen poliittisuus voidaan kyseenalaistaa (kuten Sakari Heikkinen tekee Stadighille vastaavassa mielipidekirjoituksessaan).

 

(II) Osoittaakseen ongelman poliittisuuden, Stadigh esittää liudan apuargumentteja, joilla hän pyrkii näyttämään nykyisen politiikan johtaneen riskin kasvuun. (Tätä ennen hän toteaa tosiseikan, että jotain askeleita on toki otettu riskien vähentämiseksi. Hän haluaa silti osoittaa, että ne eivät ole riittäviä.)

Apuargumentit ovat jälleen kuin suoraan oppikirjasta, mitä ihailen suuresti:

(a) Julkisen sektorin velka on kasvanut. Se pitää maksaa pois jossakin vaiheessa. Maksut hoidetaan lopulta veroina. Nämä verot ovat osin pois yrityksen tulevista tuotoista.

Tämä on loistava retorinen argumentti.

(Mikäänhän ei tietenkään estä poliittista vastapuolta sanomasta: Julkisen sektorin velka on kasvanut. Se on sijoitus tulevaan yhteiskuntaan eli rakenteisiin, joka helpottaa mm. yritystoimintaa, ja mahdollistaa suuremman bruttokansantuotteen. Ja näin ollen verotulot saadaan kerättyä suuremmasta potista. Joten riski on pienempi kun olemme sijoittaneet julkiseen sektoriin juuri nyt.)

(b) Yritysverotusta on kiristetty, se leikkaa voittoja ja suurentaa riskiä.

Tämä on jokseenkin virtaviivaista. Kysymys on kipurajasta, tietenkin. Miten paljon voidaan ottaa, ennen kuin sijoittaminen yrityksiin käy kannattamattomaksi? Sama pätee kysymykseen palkkakuluista:

(c) Palkkakehitys on nostanut työntekijäkuluja, se leikkaa voittoja ja suurentaa riskiä.

Kaunis, selkeä argumentti.

Tietenkään Stadigh ei mainitse mahdollista vastavetoa, jossa todetaan suurempien palkkojen mahdollistavan isomman kotimaisen kulutuksen. Kasvanut kulutus suurentaa voittoja ja pienentää riskiä. Samoin hän ei mainitse sitä, että korotetut yritysverot vähentävät painetta ottaa julkista lainaa. Se puolestaan pienentää tulevaa riskiä (nykyisten voittojen kustannuksella toki).

Hän ei tietenkään pyri tasapuolisuuteen (toisin kuin minä, sillä en aio retoriikan esittelyn nimissä vain toistaa yhtä näkökulmaa tähän yhteiskunnalliseen polttavaan kysymykseen).   Stadigh pyrkii oman näkemyksensä esiin nostamiseen, mikä täysin asianmukaista tällaisessa kirjoituksessa.

 

(III) Stadigh esittää seuraavaksi kauniin vetoomuksen pörssisäästämisen ja uusien sijoittajien houkuttelemisen puolesta. Hän tuo tunnetta peliin. Ajatuksena on kaikki perheenäidit ja -isät pistämässä säästöjään yhteiseen pottiin, jotta yrittäminen ja työllistäminen lähtisi todella liikkeelle.

Retorisesti tunne kuuluu sanavalinnoissa: “Tarvitsemme”, “osallistumaan”, “oikaistua”, “kuunnella” “kannustaa”, “edistettävä” ja “yhteiskunnassamme”.  Me-muotoja ja empaattisuutta korostavia sanoja. Kova raha ei ole kovaa. Se on tunteellista. Suurella tunteella.

Erittäin hauskalla tavalla Stadigh peilaa muodollisesti hyvin samankaltaista argumenttia Riku Rantalalta, joka kannusti laittamaan rahoja yhteiseen pottiin verojen muodossa.

 

(IV) Kirjoitus päättyy loistavaan nostatukseen. Suorastaan äänen väpätyksen kuulee tekstin läpi. Kehotus on äänestää. Ja äänestää niitä, jotka tekevät oikeita veroratkaisuja. Kannustavia, tunteellisia, ja riskiä vähentäviä veroratkaisuja. (Kuten totesin, tämä peilaa lähes suoraan Hyvinvointivaltion kummit ry:n kotisivujen manifestin päätöstä.)

Kirjoittamalla, että “vaikka omistajilla – työllistäjillä – on vähän ääniä, kaikkien palkansaajapuolueiden tulisi ajaa heidän asiaansa,” Stadigh ei itse asiassa anna neuvoja perinteisille työväenpuoleille. Tämä on vain pintapuolinen viesti. Sen sijaan hän vihjailee, että vain ne puolueet, jotka ajavat pääoman etuja ja vero- sekä julkisten kulujen leikkauksia, ajavatkin siis  palkansaajan etuja.

Eli hän uudistaa varsin tyylikkäästi kokoomuksen jo vanhaksi ja raihnaiseksi käyneen “työväenpuolue” viestin erittäin taitavalla retorisella sanankäänteellä.

 

En voi muuta kuin ihailla. Itse en olisi osannut kirjoittaa näin täydellistä koulukirjaesimerkkiä argumentatiivisesta retorisesta puheenvuorosta.

Stadighin retoriikka on hillittyä, charmanttia, terävää, purevaa ja vakuuttavaa. Sitä on melko vaikea huomata, mutta sitä käytetään kuitenkin vähintään samassa mitassa, kuin mainitsemassani Apusen kolumnissa.

 

Summa summarum: Mitä siis Stadigh sai aikaan?

Hän maalasi kuvan sijoittajasta, “omistajasta” tuntevana ihmisenä. Inhimillisenä olentona, joka on kiinnostunut yhteiskunnasta, ja kanssaihmisistä. Hän haluaa työntekijän parasta, ja haluaa tarjota työtä.

Stadigh myös kommentoi haluttomuutta riskinottoon sekä voittojen maksimointia, peittellen sen mahdollista moraalista ulottuvuutta taidokkaasti. Hän teki voiton tavoittelusta inhimillisen piirteen. Sitähän me kaikki vain haluttaisiin, jos oltaisiin samassa asemassa. Tämän hän teki suurella taidolla ja tyylillä. Ennen kaikkea varmasti siksi, että hän aidosti uskoo näin.

Ja minäkin uskon, että sijoittajat ovat enimmäkseen inhimillisiä, empaattisia ihmisiä. He ovat kiinnostuneita kanssaihmisistä. Myös Stadigh vaikuttaa moraaliselta, ja oikeudenmukaiselta tyypiltä kirjoituksen pohjalta. Ihmiseltä, joka välittää. Tässä näkyy todellinen retorinen taito! Hän loi aivan loistavan eetoksen itselleen. Vakuuttava, asiantunteva, vilpitön ja välittävä.

Asiantuntevuutta korosti argumentatiivinen sävy tekstissä. Hän esitti selkeitä ajatuksia, joille oli tukena toisia selkeitä ajatuksia.

Sillähän ei ole mitään merkitystä, että yritys-, kansan-, ja kansainväliseentalouteen liittyvän asiat eivät mitenkään ole näin selkeitä. Monien klassisten puhetaidon opettajien mielesta retoriikka voi tarvittaessa jopa täysin ohittaa vaikka totuudenkin.

 

Retoriikassa kysymys on vakuuttamisesta, ja Stadigh teki erittäin vakuuttavan kirjoituksen.

 

Ps. Yritän etsiä seuraavaksi analyysin kohteeksi poliittikon kirjoittamaa tekstiä, mieluiten kentän vasemmalta laidalta. Jos jokin hyvä teksti osuu silmiin, otan ilmiantoja vastaan.

Rhetoric Guide to Five (+1) Steps for Skilfull yet Relaxed Lesson Planning

— Cicero’s Five Phases of Preparing a Speech Applied for Pedagogical Planning

Cicero (De oratore, 55 bc) said that every speaker should go through five stages when giving a speech: Invention, arrangement, style, memory and delivery.

In this article I apply these five canons (as they are now and then called) for teaching situations.

(This is the first version of this prototype-like idea for using these ideas and techniques from rhetoric in teaching. Thus changes to this article will happen out of necessity, particularly should I publish it in a journal, at some point. I will keep these changes posted here.

I would be grateful for comments, either in English or Finnish, from anyone interested—and especially if you try my rhetorician’s recipe in your own lesson planning—please, let me know how it worked for you.)

One meta-level advise: consider  planning your planning. This is especially important for beginning teachers. You could allocate some parts of your schedule just for planning, and mark clearly what lessons you are going to plan during each time slot. Then think about how long you are going to use for each stages of planning.

Invention

The stage of invention is where the idea of the speech is conceived. The perceived wisdom is: first you need to have an idea, then you can work out how to present it. (This can be challenged, since many creative people seem to come up with a phrase or a whole show (with a chorus, circus elephants and a marching band, even) before having any clue of a big idea. Thus the creative processes can be different. However, I will present here my application of the classical.)

But how you, a teacher, come up with an idea? Below you’ll find a modified version of how I teach invention at a rhetoric class.

  1. Aims?

Rhetoric is all about the changes in attitudes, emotions, knowledge, beliefs, and actions of the audience while and after the speech.

Think of what changes in, e.g., students’ attitudes, emotions, knowledge, beliefs, actions, and relations with each other you want to produce by your lesson. These are the pedagogical aims of the lesson. (You may also think of what changes you want in your own skills and capabilities. These are teacher’s personal aims.)

And think these in terms of immediate (i.e., just after the lesson), mid way (before your next lesson, couple of weeks), and long term (after the course, in five years) consequences of the lesson.

Write the aims as simple sentences. It’ll help you focus.

  1. To whom?

The focal point of rhetoric is the audience. Audience is the measure of the speech. Thus a rhetorician must know her audience. But how to apply this for teachers?

Well: Who are your pupils? This is a complex question, and there are three layers of interrelated aspects to consider: ethos (i.e., pupils perception of and attitude towards you as their teacher), logos (pupils experiences, and knowledge and belief base) and pathos (pupils emotional base). Note that learning involves all of these. We can simplify the situation by asking, for instance, the following questions.

Your ethos: How is your relationship with the pupils? Do they know you, or are you a new teacher? What they expect of you? Do you have their trust?

Their logos: What do the pupils know? What they believe? What are their false beliefs? What are their experiences? What kind of evidence they would believe and learn from?

Their pathos: How do the pupils feel? What excites them? What bores them? What are they afraid of? What are their hopes? What are their relationships to one another?

  1. You?

Philosophers’ motto “know yourself” is even more important to a speaker. Although the audience is the focal point, the speech happens only through the speaker. Similar truism applies to teaching: it is for the pupils and it must be thought in terms of pupils in order for them to learn, but neither can it happen without the teacher (in one way or another) teaching.

Ask yourself: “What are my qualities that have helped me before in similar situations?” In other words, figure out your strengths and weaknesses. Think about how you can use the lesson to strengthen your weaknesses. And how you can use your strengths as assets.

I have found that these first three stages of planning take relatively more and more of my planning time as I have become more experienced as a teacher. And for a good reason—once I have figured out my aims, my pupils and my qualities, rest of the planning comes to me almost automatically.

  1. Topic?

Given your pedagogical aims, what would be the topic that helps you to achieve them? Think here of the curriculum: how can it help you to achieve the aims? Think here of the bigger picture: which topic would fit the place in the course?

Notice that I have separated the topic from the aims. Aims first, topic then, because like a boxer you want to hit past the surface. First, think of what will happen later, then come back to what happens in the lesson. Backwards—like a chess master, who figures out her strategy  backwards from the desired outcome to the move she is about to make.

  1. Narrow down

Topic is usually too much for a lesson, so choose an aspect of that topic as the focal point. Keep the aims, “to whom?” and “you?” in mind.

  1. Keywords?

Think and list the keywords (and concepts) that relate to the aspect you have chosen. Then work them into sentences.

  1. Study

Look at your keywords and concepts. Can you explain them in terms that your pupils understand? You might need to brush up with something, think it through, and figure it out. Write simple examples and definitions for your own use, to help you to teach these concepts to the pupils.

Remember that there is a psychological truth: more confident you are about something, less likely you are to know it well (the Dunning-Kruger Effect). So, keep a check on your confidence: if something feels like a triviality to you, try to explain it in terms that would be clear to your pupils.

 

Arrangement

Classically speaking, arrangement, or disposition, is all about how to make your message transfer from you to your audience. It was paramount to get audience to listen to, pay attention to, react to, remember, and act upon on what you said. Same applies to teaching, obviously.

Aristotle said that every talk has a narration and a proof. He means that the speaker must tell us what she is talking about, and she must present some reasons for us to believe her. This, as it is, is yet to be helpful. But truism is, every lesson must begin, have something in the middle, and it also must end.

Not only rhetorical theory, but also psychology will tell you that mind is most recipient at the beginning and at the end of an activity. That’s why you should pay extra attention to them both. How you engage pupils into the topic? What way you move them smoothly or quickly from their previous activities and thoughts and discussions into your lesson? In what way you make sure they will remember the most important message of your lesson, take it to heart?

What’s in the middle is “your proof”. This could be presentations, examples, or experiments. However, it is most likely engagements of the pupils minds into some exercises, or dialogues, pair and group works, and inquiries. And it may be a combination of some of these methods of teaching.

So “proof” in teaching is not necessarily something you as a teacher say, it may be produced through all kinds of learning activities.

Think how to keep the pupils alert, focused, and strengthen the learning by making transitions clear and smooth. Transitions are the points where you may more easily get your message into the pupils memories, because these are also ends and beginnings of activities.

So figure out (1) how your lesson will begin, (2) how end, and (3) what will take place in the middle. Think of these in terms of your aims, “whom to?” and “you?”.

(It would be interesting experiment to try out Cicero’s general speech structure in a lesson: (a) Introduction: engage students, get their attention; (b) Narration: presentation of the topic and aspect you have chosen; a story that tells the undisputed facts; (c) Division: discuss the possible points of agreement and disagreement people may have about the topic and aspect; (d) Proof: demonstration on the behalf of one side of the disagreement; (e) Refutation: demonstration of weaknesses of the other side; and (f) Conclusion: presentation of the moral of the lesson.

This might work for some topics brilliantly and not so well for other…)

 

Style

Style is a complex thing for rhetoric. Classical period knew several now obsolete ideas about good style. Usually the present day style is to be catchy, short and to the point: clear in your talk.

Think of what would be your style and teaching method to play out the different parts of your lesson? What would be the style and method that would engage the pupils best? What methods of teaching would suit the situation? The topic? Your aims?

 

Memory

Memory was important to classical speakers, who rarely could rely on notes. Teachers regularly carry notes and all kinds of tools and things (e.g., teacher’s books, handouts, slides, videos and teaching apparatuses) that help to remember. But it is hard still to remember your ideas for the lesson in the environment where surprise is more common and, hopefully, a welcome guest.

It is obvious that you must be able to keep track of your lesson: you must have a plan.

Many experienced teachers have learned to remember quite complex lesson plans by heart just by thinking them through in their heads. But that is far from being necessary, and many teachers rely on notes (I know that I do).

Beginning teachers usually need a bit of help in plan writing, so this is what I suggest.

  1. Write plan

One way to proceed is to write a module based plan for the lesson, where each module is formed of components of (a) beginning and ending time, (b) topic of the module, (c) aim of the module, (d) method (and style) of the module, (e) activity of the teacher, (f) activity of the pupils, (g) tools needed, and (h) other relevant factors. (Remember to have transition modules between the main teaching modules.)

This script can be written as a flow chart or a table.

Think of which modules are the most important and which are such that can be skipped or left for another lesson should something unplanned happen (like engaged discussion on a related important topic among the students, which is the most typical interruption to my plans as a teacher).

Also think of an extra module you might include should the class move faster than expected.

  1. Strengthen your memory

Once you have a plan, go through it in your head. Visualise what will happen at every point of the lesson. This is what I teach professional speakers to do with their speeches as well.

Here is a nifty trick (applied from my rhetoric classes) not only to remember your plan, but to be more confident about it:

  • Vision the worst case scenario.

 

Think of what could happen. The very worst. This is useful because your mind will do so anyway: nag about all the problems that you might face. Embrace them. Let them come and think them through.

Is this the worst? Could it be even worse? So what? If the worst comes to happen, would you not live through it? Survive.

Now think about concrete steps you can take to make the worst case less probable, to prevent it. Think of your qualities, your strengths. How they may help you to escape from the worst case scenario.

  • Vision the best case scenario.

 

Think of what should happen. The very best. This is useful because your mind will do so anyway: dream of all the triumphs that you will have. Embrace them. Let them come and think them through.

Is this the best? Could it be even better?

Now think about concrete steps you can take to make the best case more likely, to help you achieve some of it. Think of your qualities, your strengths. How they will make it more probable.

  1. Review and revise

Simply go through the whole process, and revise your lesson plan according to your aims (or revise your aims according to your plan).

 

Delivery

Classical delivery is all about the use of voice and body language in engaging the audience and delivering your message. The basic principles of delivery in teaching are mostly the same.

Your voice must be heard, thus, it should be calm and clear. Your body posture should simply be such that your voice comes out clear; and it should speak of calmness and caring for the topic and the pupils.

How to achieve this? Here are some tips applied from my rhetoric teaching. They are mostly based on the ways we can consciously affect our nervous system, and tell it to relax.

  1. Use relaxed but appropriate clothing

Remember to choose clothing that makes you feel comfortable, and that is appropriate to your role as a teacher. Pay attention to your shoes: you will be standing for most part of the day.

  1. Breathe

You can calm yourself by breathing calmly, by taking deep relaxed inhales and letting the air exhale. Do this before your lesson for a minute or so.

  1. Stand

You can calm yourself by standing in a strong pose. Go to the classroom before the lesson, alone. Take a wide stand with your feet. Cross your fingers behind your neck and lean gently but strongly backwards to your hands, and stand as tall as you comfortably can. Yawn. Hold this pose for 20 seconds, and relax.

  1. Care

Be aware of the well being of your pupils. By being caring and empathetic teacher, you’ll come to notice that the pupils also care about the lesson and their own learning—and even about their teacher. And this awareness helps you to relax.

One way to show (to yourself and your pupils) that you care is to keep the classroom organised, clean, and void of unnecessary distractions.

Another way to show this (to yourself and your pupils) is to keep the pupils informed of what is about to happen during the lesson and, separately, during each of your teaching modules.

  1. Teach

Concentrate on and enjoy teaching. Keep your aims in mind, and be aware of time. Tell the pupils the amount of time they have for each task and make sure that there is enough for each module to go through (if not, skip the least important ones). You are not in a hurry when you and your pupils are aware what will happen and how long it will take.

 

Afterwards

As a rhetoric teacher, I always tell my students to be reflective about their own planning and speaking. The same applies to teachers.

Your mind will go through the previous lesson anyway (even if you don’t want it). This is because human mind has an intrinsic need for closures. No lesson is perfect, and there are always something left open. Thus your mind perceives the situation as a problem it will try to solve.

So why not use your mind’s automatic response to the teaching situation for your and your pupils benefit?

Think of what was the lesson like: How did you feel during the lesson? What were the emotions that the pupils felt? Did the lesson meet your aims?

Think of your qualities:  What were your strengths in the lesson? What were your properties that helped you to teach it and meet (at least some) of your goals?

One way to be reflective, and what I strongly support, is to keep a teacher’s journal of your development. I suggest that you describe what happened as objectively as you can, be honest about your feelings, triumphs and disappointments.

However, even if something happened that you were not happy about, always write how you at very least survived whatever happened. (It is more than likely that your lesson worked out at least better than the worst case scenario.) This is partly because you want to get better as a teacher, and focusing on the lower steps (instead of the ones on the top) in the progress makes it easier for you to take the next one. Partly this is because instead of making these “problems” in your lesson to stand out as failures in your mind, you are focusing on how they were mere obstacles—obstacles that you were able to get (or live) through (however hard it was). And this strengthens your confidence to meet these obstacles yet again: you got through before, so, you can get through again.

Finally write down what were your qualities that helped you (“at least to survive”). These are your strengths, and they will help you later on in similar situations. So, pay attention to them.

Analyysin analyysiä

 

Kirjoitukseni Apusen kolumnista on herättänyt enemmän kiinnostusta kuin mitä odotin. Ja keskustelu on ollut vilkasta. Kiitos kaikille osallistuneille!

Tämä osoittaa, että retoriikan opettajakaan ei aina osaa ennakoida yleisönsä reaktioita.

Vastaan tässä moneen aiheen tiimoilta nousseeseen kysymykseen kerralla.

 

1. Kirjoituksen taustalla on ennen kaikkea ammatillinen mielenkiinto.

Olen Kriittisen Korkeakoulun Puhujakoulun vastuuopettaja. Ja kirjoitan retoriikasta Mestaripuhuja-blogiin. Apusen kirjoituksen analysoin kurssia varten ja, kun sen olin tehnyt, päätin laittaa sen Facebookiin, jos se vaikka kiinnostaisi jotakuta siellä.

Usein nämä retoriikkakirjoitukseni eivät paljon huomiota herättele.

Kirjoitukseni Apusesta osui kuitenkin oikeaan saumaan. Tässä on yksi retoriikan keskeisistä tekijöistä pelissä: Kairos, eli ajoitus.

Kukaan muu ei ollut ehtinyt vastaamaan Apusen kirjoitukseen ennen minua riittävän iskevästi. Ainoa mitä käytössä oli oli Rantalan muutama sound bite, joista lehdet (kuten HSn NYT liite) yrittivät koota juttuja.

Sinällään kirjoitukseni on omaan makuuni kuivakka, ja opettajamainen. Se on malliesimerkki tekstianalyysistä opiskelijoille. Silti (kuten alla kirjoitan) käytin muutamaa retorista kikkaa itse tekstin mehevöittämiseen.

Tottakai haaveilen aina, että joku päivä jokin kirjoitukseni muuttuu viraaliseksi. Kirjoitanhan, jotta retoriikka tulisi tunnetummaksi. Tämä on myös minun motiivini. Onhan kyseessä minun ammattini.

Ja lisäksi ajattelin, että saattaisi tällainen kirjoitelma jotakuta huvittaakin.

2. Apusen tekstin valintaan analyysin kohteeksi vaikutti toki myös sattuman lisäksi kiinnostus käytyä keskustelua kohtaan.

Mielestäni Rantalan tempaus oli ollut retooristen silmänkääntötemppujen aatelia. Se yhdisti näppärästi poliittisen vastakkainasettelun, henkilökohtaisen lähestymistavan (joka lähentelee suorastaan henkilökulttimaisia piirteitä), guarillamainostamisen (tiedotusvälineet mainostavat, pakosta, samalla Rantalan firmaa ja ohjelmaa, joka voimakkaasti personisoituu Rantalaan itseensä) ja aidon huolen yhteiskunnallisesta kehityksestä.

Nerokasta. Ja todella ovelaa. Täynnä vieheitä ja matoja, joihin Rantala varmasti odotti jonkun tarpeeksi näkyvän (liberaali-oikeistolaisen) hahmon tarttuvan.

Siksi minua kiinnosti kun huomasin Apusen vastanneen Rantalalle.

 

3. Arvostan Apusta puhujana ja kirjoittajana.

Matti Apunen on yksi Suomen parhaista retorisista kirjoittajista ja puhujista. Hän taitaa retoriset keinot. Osasyy analyysin kirjoittamiseen on juuri se, että Apunen on häpeämätön tyylittelijä ja härskien tehokeinojen käyttäjä. Tätä minä ihailen, ja tarkoitukseni oli jälleen ottaa jokin hänen teksteistä käyttöön — joka tapauksessa — opetuksessani. Jokin ajankohtainen teksti.

Ja tämä teksti oli loistava.

Sellainen ad hominem -vyörytys, että ei mitään rajaa. Kirjoitettu valitsemalla isällinen, vanhan oikeiston — kulttuuria ja todellisuutta ymmärtävä — äänensävy.

Ja tunteella. Todella tunteikasta tekstiä. Alusta loppuun, Apunen nuhtelee Rantalaa, koska hän välittää.

Ihailen tätä.

Siksi teksti oli aivan täydellinen analyysin kohde. Ja tämä on osin myös syy siihen, että tekstini lähti viraaliseksi. Jos Apusen teksti olisi ollut tylsääkin tylsempi jaaritus, ei sen kommentaari olisi voinut olla näin mehukas.

4. En ole juurikaan lukenut Rantalan tekstejä.

Lukuunottamatta Nytissä ollutta Rantalan tempausta, en tiedä hänen puheistaan ja kirjoituksistaan juuri mitään. Tiedän hänen ohjelmansa, mutta tyylillisesti hänen tapansa esiintyä ei vetoa minuun.

5. Analyysini on täynnä retorisia tehokeinoja.

Koska olen retoriikan opettaja, tottakai, pyrin itse harjoittamaan mitä opetan.

Teksti oli nopeasti kyhätty, ja täynnä kirjoitusvirheitä. Tarkoitukseni oli kirjoittaa siitä hieman hitaammin opetusmateriaalia. Mutta ne temput:

Valitsin opettajamaisen äänensävyn korostaakseeni mielikuvaa puolueettomuudestani. Lisäsin sitä laittamalla sulkuun toteamuksen, että en puutu keskustelun sisältöön, ainoastaan retoriikkaan.

Lisäsin uskottavuuttani toteamalla olevani retoriikan opettaja. (Tämä on totta, mutta sen mainitseminen tekee minusta luotettavamman.)

Ja ennen kaikkea loin jännitteen. Jännite on argumentaation ja retoristen keinojen välillä. Peilasin niitä toisiinsa.

Lisäksi esitin ylevän kehotuksen keskustelun tason kohottamisen puolesta, sekä alussa että lopussa. Tämä reunusti tekstini ja tavallaan antoi minulle selkeän viestin, ja moraalisen ohjeen lukijalle.

Olisin voinut esittää analyysini ilman näitä tehokeinoja. Mutta se ei olisi ollut kovin kiinnostava ilman niitä.

Minä opetan retoriikkaa, joten oppikaa.

 

6. Tekstiäni voi tulkita ja käyttää monin tavoin, myös lyömäaseena Apusta vastaan.

Kyllä vain. Tämä tärkeä näkökulma nousi esiin blogini kommenteista. Olen täsmälleen tätä mieltä. Eritoten koska en ole Rantalaa arvioinut samalla tavoin.

Mutta en myöskään ole loputtomiin vastuussa lukijoistani, ja heidän mielipiteistään. Ja miten he tulkitsevat kritiikkini Apusen kolumnista.

Toivon vain, että keskustelun taso hieman nousee analyysini ansiosta. Loput tästä blogi-artikkelista käytän selventämään miten ja miksi tätä toivon.

 

7. Virhepäätelmä ei ole virhe.

Asia jonka jätin epäselväksi tekstissäni on, mitä virhepäätelmät ovat (sillä aiheesta minulla on erillinen handout oppilailleni ja kirjoitan niistä muuallakin, esim. blogitekstissä Pateettista herra presidentti — eli mistä puhumme kun puhumme tunteella).

Virhepäätelmä on retorinen keino. Se ei varsinaisesti ole virhe — retoriikan näkökulmasta. Sillä retoriikassa on kyse mielipiteisiin vaikuttamisesta. Ei totuudesta.

Virhepäätelmä ei todista mitään. Se on asian vierestä puhumista.

Se ennemmin on tapa vihjailla ja houkutella kuulija tai lukija uskomaan jotain, tekemään jokin päätös tai vaipumaan johonkin tunnetilaan.

Taitava kirjoitaja tai puhuja onnistuu tuomaan virhepäätelmän niin liki itse asiaa, että se on hyvin vakuuttavaa. Apunen ehdottomasti kuuluu näihin mestareihin.

Toiset taiteilevat viemällä virheensä ilotulituksen tasolle, ja näin hurmaten kuulijansa ja lukijansa.

Argumentit ovat taas kovaa sisältöä. Niitä ei tarvita, jos kuulijat saa vakuuttumaan ilman niitä.

Argumentti esittää asioiden olevan jollakin tavalla tai jonkin ratkaisun olevan parempi kuin toinen, koska jokin peruste tai todiste tukee tätä väitettä. Retoriikassa näidenkään ei tarvitse olla vedenpitäviä, vaan riittää niiden vakuuttavuus.

 

8. Miksi sitten olen sitä mieltä, että enemmän argumenttia ja vähemmän virhepäätelmiä tarvittaisiin?

Tässä kohtaa tulee keskustelun dynamiikka kyseeseen. Keskustelu, jossa käytetään vain virhepäätelmiä, johtaa väistämättä umpikujaan. Kukaan ei puhu asiasta vaan sen vierestä.

Tämä saattaa olla vakuuttavaa kuulijoille, jotka ovat puolensa valinneet.

Ja se saattaa olla viihdyttävää.

Ja se saattaa myydä hyvin lehtiä tai televisiosarjoja.

Mutta tällainen vastakkainasettelu ei johda keskustelun etenemiseen, kompromissien löytymiseen. Ja pidemmän päälle se vieraannuttaa myös ihmisiä (vaikka vastakkainasettelua myös tarvitaan tuomaan makua toisinaan).

 

Rantalan ja Apusen debatti meni pelkistäen jotakuinkin näin:

Rantala esitti kysymyksen (Onko tämä suunta, johon yhteiskuntamme on menossa, millään tavoin järkevä?) ja ehdotti siihen vastausta (Hyvinvointivaltio on parempi malli. Meidän on palattava siihen, vaikka se merkitsee kovempia veroja)

Apunen vastasi sanomalla, että Rantala on väärä henkilö puhumaan koko asiasta. Ja esitti että varainkeräykset ovat “yhteiskunnan liima” — mitä se ikinä tarkoittaakaan.

Rantala vastasi Apuselle radiohaastattelussa  jotakuinkin sanomalla, että Apunen on väärä henkilö kritisoimaan hänen persoonaansa.

 

Tämä, jos jokin, rupeaa näyttämään umpikujalta.

Apunen argumentaatioanalyysissä

Hieman retoris-analyyttisiä huomiota tästä linkitetystä Apusen kolumnista (HS 9.9. 2014) kaikille, joita nyt sattuu kiinnostamaan…

En tähän kävisi, ellei Apusen teksti olisi niin puutteellinen argumentatiivisessa sisällössään ja niin rikas retorisissa tehokeinoissa, joilla yritetään peittää argumentin puute.

Se on suorastaan aarreaitta minulle retoriikan opettajana.

(En ota tässä kantaa siihen kumpi, Apunen vai Rantala, on oikeassa, vaan ainoastaan totean tekstin puutteet, sekä tehokeinot. Sinällään pelkästään puutteista minkään johtopäätöksen vetäminen olisi virhe minun puoleltani: Apunen voi toisaalla perustella näkemyksiään paremmin.

Uudelleenmuotoilut ovat osa poliittista debattia, joka on tärkeää. Todella toivon, että debatin jäsenet jatkossa esittäisivät hieman paremmin muotoiltuja ajatuksia. On todellakin hieman hämmentävää, että Evan johtaja argumentoi näin heikosti. Ehkä se on tarkoituksellista, ehkä ei. Mene ja tiedä)

(I) Apunen käyttää aluksi kysymyksen uudelleenmäärittelyä. Hän pyrkii väittämään, että Rantala mesoaa lastensairaalaa vastaan, vaikka Rantala kyseenalaisti NYTin jutussa koko matalan verotuksen, verosuunnittelun ja “hyväntekeväisyyskulttuurin” (jota Apunen siis itse edustaa). Esim:
(1) “Samalla Rantala tuomitsee sosiaali- ja terveysministeri Laura Rädyn (kok) osingot, vaikka ne eivät liity lastensairaalaan mitenkään.”
(2) “Rantalaa kaivelee uudelle lastensairaalalle kerätty hyväntekeväisyysraha ja ihmiset hankkeen takana.”

Kysymyksen uudelleenasettelu on tietenkin aina hyvä juttu. Mutta se on eri asia kuin puheenaiheen vaihtaminen. Sen sijaan että Apunen vastaisi Rantalalle, hän vaihtaa puheenaihetta.

(II) Apunen käyttää ad hominen -loukkausta: “Paitsi tietysti hipsterin sumeassa logiikassa, jossa asenne tasoittaa aukot ajattelussa.”

(III) Seuraava ad hominem -huomautus on kuitenkin kohdallaan, sillä se kyseenalaistaa motiivia tempauksen takana: “Joku voisi sanoa, että Rantala suoritti 2 100 euron markkinointitempun, jolla sai sivukaupalla arvokasta näkyvyyttä Helsingin Sanomista. Ja ehkä kiiltoa sädekehään.”

Se on silti asian sivusta ilman kunnollista argumenttia siitä, että motiivilla olisi merkitystä itse Rantalan viestin sisällön suhteen.

(IV) Tässä Apunen puolestaan käyttää kaltevan tason -virhepäätelmää: “Jos Rantala on tuomiossaan johdonmukainen, hän tuomitsee seuraavaksi Pelastusarmeijan joulupadat, tukikonsertit ja sata muuta hyväntekeväisyyden muotoa tekopyhänä valikointina.”

(Addenda 12.9. Tässä kohtaa olin hieman liian hätäinen. Tämä ei ole yksioikoisesti kalteva taso. Kiitos kommentaattoreille asian huomaamisesta.

Apunen esittää reductio ad absurdum muotoisen argumentin. Hän tavallaan seuraa logiikkaa järjettömään johtopäätökseen Rantalan positiosta.

Apusen argumentti on kylläkin non sequitur eli yleisvirhepäätelmä, sillä johdonmukaisesti voi tuomita yksittäiset suuravustushankkeet ja kannattaa silti yleisluontoisia pienkeräyksiä. Esimerkiksi joku voi pitää pienkeräyksiä “yhteisön liimana” mutta jättikeräystä vaarallisena pyrkimyksenä pois “hyvinvointivaltioprojektista”. Tämä on hyvin pitkälle se, mitä Rantala itse asiassa totesi Ylen haastattelussa 9.9.

Reduktio ad absurdumin ja kaltevan tason kohdalla on hieman tulkinnan varaa. Ero lyhyesti on, että kalteva taso edellyttää ajallis-kausaalista suhdetta, reductio ad absurdum ei. Jos ehdin, palaan asiaan ensi viikolla uudessa kirjoituksessa.)

(V) Tämä kohta “Kun porvari haluaa auttaa, hän antaa rahaa. Kun Punavuoren päivystävä omatunto päättää auttaa, hän järjestää mielenosoituksen. Kun porvari on antanut rahansa, Punavuori tuomitsee tämän Facebookissa tekopyhänä ja media ihastelee, miten hienosti hyväosaisten kaksinaamaisuus sai keskelle kuonoa.” vaikuttaa asiaan kuuluvalta periaatteen ‘kaikkia on arvioitava samalla tavalla samanlaisessa tilanteessa’ -sovellukselta.

Mutta kyseessä on itseasiassa väärä analogia, jota on vahvistettu väärinkäyttämällä sanan “auttamisen” monimielisyyttä.

(VI) “Rantalan mielestä valtio on erehtymätön ja hyväntahtoinen, koska valtio olemme me. Ikävä kyllä tieto on väärä; valtio on itsekäs ja juonikas.” Tämä on metafora, joka lähestyy huolestuttavan paljon molemmilta tahoilta antropomorfismia. Valtiolla ei ole tunteita tai tavoitteita. Se ei ole ihminen.

Apunen vetoaa tässä kohtaa auktoriteettiin: “Tällä tiedolla James Buchanan voitti taloustieteen Nobelin vuonna 1986. Kyse on niin sanotusta julkisen valinnan teoriasta.” Sinällään hyvä. Mutta relevanssia ei perustella mitenkään. Tai edes, mitä itsekäs ja juonikas valtio tarkoittaa. Kuitenkin tämä on yksi harvoja kohtia, joissa Apunen tarjoaa edes hitusen tarttumapintaa argumentilla. Siksi katson kohtaa hieman tarkemmin.

Kyseinen argumentti on: (1) Rantalalla on väärä käsitys valtiosta. (2) Oikea käsitys on se mitä J. Buchanan edustaa. (3) Se on oikea, sillä hän on saanut Nobelin.

Mutta argumentista puuttuu olennainen askel: (4) Ja tämä J. Buchanan käsitys tukee Apusen edustamaa näkemystä siitä, että rahan virtaaminen tukee yhteistä hyvää paremmin yksityisten lahjoituksina kuin veroina. Tätä ei perustella, eikä millään tavalla liitetä edelliseen huomioon.

Voi hyvin olla, että Rantalalla on väärä käsitys valtiosta toimijana. Mutta se ei tarkoita, että yksityisten lahjoitusten järjestelmä olisi sitä parempi toimija. Tai edes yhtään vähemmän “itsekkäämpi” tai “juonikkaampi” systeemi.

Apunen siis vetoaa puuttelliseen irrelevanttiin argumenttiin ja tukee sitä vetoamisella auktoriteettiin. Näin ollen se on tässä muodossaan ja ilman mitään lisäperusteita vain ja ainoastaan uusi ad hominem -hyökkäys.

(VII) Tämä on jälleen väärä vertaus ja ad hominem -hyökkäys: “Riku Rantala ei ole kiihtynyt siitä, että hyvinvointivaltio ei rahoita lastensairaalaa kiireellisenä. Häntä ei häiritse, että yhteiskunta käyttää verorahaa esimerkiksi siihen, että se ostaa Yleisradion kanaville Riku Rantalalta Docventures-nimisen ohjelman. “

(VIII) “Jos olisin viisas ja viileä, en sanoisi Rantalasta mitään. Mutta liberaalin liha on heikko aina kun hyväntekeväisyydestä puhutaan.” Tämä on sentimens superior -virhepäätelmä. Tunteet olisivat jotenkin parempi opas kuin järki.

(IX) Lopetuksessa Apunen esittää ensimmäisen oikeasti järkevän argumentin. Siis sellaisen, johon voi tarttua: “Hyväntekeväisyys on yhteiskunnan liimaa. Sitä ei haistella omaksi iloksi, vaan se tiivistää ihmisiä yhteisöksi.”

Tästä voi kysyä: pitääkö se paikkansa. Tarvitseeko yhteiskunta hyväntekeväisyyttä toimiakseen?

Entä voisiko hyvinvointivaltion ja sen tukemisen veropanoksella tulkita vastaanvanlaiseksi yhteisöllistäjäksi?

Tällä keskustelulla olisi paljon annettavaa yhteiskunnallemme. Toivottavasti jatkossa se tapahtuu hieman paremmin perustelluin puheenvuoroin!

 

Addenda 10.9. Blogini on herättänyt runsaasti kiinnostusta ja keskustelua. Erittäin suuri kiitos kaikille osallistuneille!

En pysty kaikkiin loistaviin kommentteihin vastaamaan tai edes paneutumaan niin syvällisesti kuin ne ansaitsevat.

Siksi kirjoitin taustoittavan kirjoituksen Analyysin analyysiä, jossa pyrin vastaamaan mahdollisimman monesta näkökulmasta nouseviin kysymyksiin.