Kari Stadighin vieraskynä argumentaatioanalyysissä

Sammon konsernijohtaja Kari Stadigh kirjoitti vieraskynän “Yritysten omistajat luovat uudet työpaikat” Helsingin Sanomiin 1.10.

Kirjoitus on mainio kannaltani ei niinkään sisältönsä puolesta (se on minulle toissijainen) vaan retoristen piirteittensä vuoksi.

Otin tämän kirjoituksen analysoitavaksi, koska se muodostaa loistoparin aiemmin läpikäymälleni Matti Apusen kirjoitukselle. Siinä missä Apusen kolumni oli retorista ilotulitusta vailla selkeää argumentatiivisuutta, Stadighin kirjoitus on tyyliltään tiukan asiallisen argumentatiivinen. Siinä retoriset tehokeinot ovat paremminkin piilossa, ja niitä pitää hieman metsästää.

Eli en siis tarkoita, etteikö niitä olisi. Päin vastoin. Stadighin retoriikka loistaa näennäisellä hiljaisuudellaan.

Lisäksi aihepiiri on sama. Verotus. Kirjoitus onkin mahdollisesti Stadighin reaktio Riku Rantalan ja Docventures tiimin Hyvinvointivaltion kummit ry -tempaukseen (jota Apunen kommentoi suoraan). Samoin kuin jälkimmäisten manifesti etenee hyvinvointivaltion suojelun ajatuksesta vääjämättä kohti kehotusta äänestää, niin myös Stadigh lähtee liikkeelle hyvinvoinnin ideasta ja päätyy äänestyskehotukseen. Rantala kehottaa äänestämään korkeamman yritysverotason puolesta, Stadigh sitä vastaan.

Sama lähtökohta, eri johtopäätös.

Voiko Stadighia siis jopa lukea Riku Rantala -parodiana?

Stadigh myös kirjoittaa elegantin kauniisti ja tyylikkäästi. Esteettisyys on osasyy tekstin valintaan analysoitavaksi. Tapani mukaan en varsinaisesti ota kantaa kirjoituksen asiasisältöön, vaan sen argumentatiiviseen ja retoriseen rakenteeseen.

 

Ensinnäkin retoriikka perustuu Stadighin kirjoituksessa muutamaan yksinkertaiseen, käytännössä jokaisen oppikirjan tuntemaan temppuun:

(A) Argumentatiivisuuden korostus luo vaikutelmaa siitä, että kyseessä on järkipäätös. Se luo vaikultemaa kirjoittajasta rationaalisena ja myös rehtinä tyyppinä. Hänen kortit ovat ikään kuin pöydällä.

(B) Kirjoittaja luo vastakkainasettelua, jännitettä. Tämä tekee kirjoituksesta kiinnostavan. Jännite rakennetaan “omistajien” ja “poliitikkojen” välille.

Stadigh esittää, että “omistajat” ovat kansan asialla, he välittävät yhteiskunnasta, ja sen tulevaisuudesta. He haluavat työllistää tavallista kansaa tekemällä järkeviä ja tuottoisia sijoituksia. Mutta ajattelemattomat poliitikot ovat lyhytnäköisyydessään tehneet “omistajien” hyvän työn tekemisen vaikeaksi: he ovat sysänneet kaikki riskit “omistajille”.

Toisin sanoen, Stadigh kirjoittaa klassista tarinaa. On sankari, joka kohtaa vastoinkäymisen, ja pyrkii voittamaan sen. Hän käyttää ns. tarinan toposta. Se on meille kaikille erittäin tuttu ja vaikuttava tapa esittää asia.

(C) Kirjoituksessa pyritään myös inhimillistämään aihetta, tässä tapauksessa sijoittajaa. Kyseessä eivät ole “yritykset” vaan “ihmiset: omistajat ja heidän edustajinaan yrityksen hallituksen jäsenet.” Sijoittajasta muokataan kuvaa tavallisena, välittävänä tyyppinä. Tätä korostetaan käyttämällä tunnevoittoisia -me päätteisiä sanoja, sekä erilaisia empaattisia kuunteluun ja huomioimiseen liittyviä sanoja. Lisäksi Stadigh esittää vetoomuksen, että jokainen meistä voisi olla sijoittaja, “omistaja”. Tämä on jatkoa inhimillistämisstrategialle ja tarinastrategialle.

(D) Kaiken kaikkiaan tarkoituksena on saada lukija samaistumaan tarinan sankariin: sijoittajaan. Taas poliitikoista tehdään kansan vihollisia. Poliitikkojen mustamaalaus näkyy esimerkiksi lauseissa: “Yhteisen hyvän supistuessa – maamme köyhtyessä – on keskitytty tulonjakokysymyksiin kansakunnan vaurauden kasvattamisen sijaan.”; “Omistajat tietävät, että julkisen sektorin velkaantuminen on lykättyä veronmaksua.”; ja “Riskinottajat – omistajat – eivät ole nähneet hallituksen tai poliitikkojen päätöksiä, joilla tilanne korjattaisiin.”

(E) Stadighin retoriikan tarkoituksena on vaikuttaa äänestäjiin, tavalliseen kansaan. Hän ajaa matalan verotuksen politiikkaa, ja sen toteutuminen edellyttää hallitusta joka muodostuu liberaali-oikestolaisesta ytimestä. Siksi Stadigh ei ole vain tiukan asiallinen, vaan pyrkii tekemään viestistään tunteisiin vetoavan. Vain tunteet motivoivat nimittäin tekemään ja toimimaan — näin retoriikka opettaa. Tästä syystä kirjoituksen lopussa on huima nostatus.

Kirjoituksen yleisönä on siis tavallinen kansa. Stadigh pelaa keskivertokansalaisen tunteilla taitavasti. Tämä pelkää työpaikkansa puolesta, tai pelkää, että ei saa työpaikkaa. Tai pelkää jonkun läheisensä työn puolesta. Hän pelkää myös hyvinvointiyhteiskunnan puolesta. Hän ei luota poliitikkoihin. Hän ei pidä veroista. Hän toivoo salaa tulevansa rikkaaksi — olevansa jossakin tulevaisuudessa yksi “omistajista”. Hän uskoo tietävänsä, miten kansantalous toimii. Hän uskoo suomalaisiin yrityksiin ja suomalaiseen hyvinvointiin.

Harvemmin on kirjoitusta suunnattu näin osuvasti juuri oikealle lukijakunnalle.

(F) Kirjoitus noudattaa klassista eetos-logos-paatos rakennetta. Alussa luodaan kirjoittajan uskottavuutta (eli eetosta) asiallilsella ja asiantuntevalla sävyllä. Sitten käydään esittämään argumentteja (vedotaan järkeen, logokseen). Ja lopussa nostatetaan tunnetta, eli paatosta. (Koska kirjoittajan eetos on asiantuntijamainen, argumetteihin siirtymä käy eetoksen kannalta saman tien, ja eetos osa näin sulautuu logos-osan alkupäähän.)

 

Seuraavaksi käyn kirjoituksen muutaman yksityiskohdan hieman tarkemmin läpi.

(I) Vieraskynäkirjoitus alkaa menemällä suoraan asiaan: “Velkaraha on edullista, mutta omistajien riskit ovat kasvaneet.”  Näkökanta on annettu ensimmäisessä lauseessa, ja siitä sukelletaan suoraan seuraavassa lauseessa pääargumenttiin: “Kaikkien palkansaajapuolueiden pitäisi siksi ajaa omistajien asiaa.”

Stadighin argumentti on yksinkertainen.

(1) Haluamme pitää yllä hyvinvointia yhteiskunnassa.

(2) Hyvinvoinnin ylläpito edellyttävät suurempaa työllisyysastetta.

(3) Työpaikkoja syntyy yrityksissä, mutta vain jos joku rahoittaja ottaa riskin.

(4) Siis meidän pitää madaltaa rahoittajan riskiä talouspoliittisin keinoin.

(5) Tämä on meidän ainoa vaihtoehto.

Kyseessä on retorinen argumentti, ei looginen. Toisin sanoen, se ei ole yleispätevä.

(Lisäksi kohta (5) ei pidä paikkaansa. Vaihtoehtoja on aina, ja kykenemättömyys nähdä niitä on merkki mielikuvituksen puutteesta. Ja alentuneesta kyvystä sietää epävarmuutta.

Koska Stadigh on älykäs ja lahjakas mies, kyse lienee retorisesta kärjistyksestä. Voimme siis sivuuttaa sen.)

Siirtymä (1)stä (2):n on retorinen enthymema, eli supistettu argumentti. Siirtymän taustalla lienee oletus, että hyvinvointivaltion ylläpito ei onnistu ilman (a) verovaroja, (b) matalaa huoltosuhdetta ja siis (c) palkkatuloja enemmistölle työväestä.

Siirtymä (2):sta (3):n on varsin virtaviivainen. Tavoitteenamme on saada työpaikkoja, joten katsotaan, mistä niitä syntyy. Siirtymähän ei ole täysin aukoton (sillä voitaisiinhan työt luoda valtion työllistämiskeinoin tai — jos heittäydytään oikein luoviksi — vaikkapa siirtymällä sosialistiseen valtiojärjestelmään), mutta retoriikassa muutama aukko saakin olla.

Siirtymä (3):sta (4):n on argumentin olennainen kohta. Tämä on se, missä politiikka todella alkaa. Olkaa tarkkana, ja toivon mukaan osapuolet esittävät näkemyksiään tästä kohdasta.

Työpaikan luominen on riski. Kyllä. Vastakkain on kaksi tekijää: mikä on potentiaalinen tuotto suhteessa potentiaaliseen tappioon. Eli millä todennäköisyydellä tulee voittoa ja millä todennäköisyydellä tappiota? Tästä riskissä on kyse.

Poliittinen kysymys on, miten riskistä tehdään kohtuullinen. Ja vastaus tähän kysymykseen ei tietenkään ole kovin yksinkertainen. Ja jopa kysymyksen poliittisuus voidaan kyseenalaistaa (kuten Sakari Heikkinen tekee Stadighille vastaavassa mielipidekirjoituksessaan).

 

(II) Osoittaakseen ongelman poliittisuuden, Stadigh esittää liudan apuargumentteja, joilla hän pyrkii näyttämään nykyisen politiikan johtaneen riskin kasvuun. (Tätä ennen hän toteaa tosiseikan, että jotain askeleita on toki otettu riskien vähentämiseksi. Hän haluaa silti osoittaa, että ne eivät ole riittäviä.)

Apuargumentit ovat jälleen kuin suoraan oppikirjasta, mitä ihailen suuresti:

(a) Julkisen sektorin velka on kasvanut. Se pitää maksaa pois jossakin vaiheessa. Maksut hoidetaan lopulta veroina. Nämä verot ovat osin pois yrityksen tulevista tuotoista.

Tämä on loistava retorinen argumentti.

(Mikäänhän ei tietenkään estä poliittista vastapuolta sanomasta: Julkisen sektorin velka on kasvanut. Se on sijoitus tulevaan yhteiskuntaan eli rakenteisiin, joka helpottaa mm. yritystoimintaa, ja mahdollistaa suuremman bruttokansantuotteen. Ja näin ollen verotulot saadaan kerättyä suuremmasta potista. Joten riski on pienempi kun olemme sijoittaneet julkiseen sektoriin juuri nyt.)

(b) Yritysverotusta on kiristetty, se leikkaa voittoja ja suurentaa riskiä.

Tämä on jokseenkin virtaviivaista. Kysymys on kipurajasta, tietenkin. Miten paljon voidaan ottaa, ennen kuin sijoittaminen yrityksiin käy kannattamattomaksi? Sama pätee kysymykseen palkkakuluista:

(c) Palkkakehitys on nostanut työntekijäkuluja, se leikkaa voittoja ja suurentaa riskiä.

Kaunis, selkeä argumentti.

Tietenkään Stadigh ei mainitse mahdollista vastavetoa, jossa todetaan suurempien palkkojen mahdollistavan isomman kotimaisen kulutuksen. Kasvanut kulutus suurentaa voittoja ja pienentää riskiä. Samoin hän ei mainitse sitä, että korotetut yritysverot vähentävät painetta ottaa julkista lainaa. Se puolestaan pienentää tulevaa riskiä (nykyisten voittojen kustannuksella toki).

Hän ei tietenkään pyri tasapuolisuuteen (toisin kuin minä, sillä en aio retoriikan esittelyn nimissä vain toistaa yhtä näkökulmaa tähän yhteiskunnalliseen polttavaan kysymykseen).   Stadigh pyrkii oman näkemyksensä esiin nostamiseen, mikä täysin asianmukaista tällaisessa kirjoituksessa.

 

(III) Stadigh esittää seuraavaksi kauniin vetoomuksen pörssisäästämisen ja uusien sijoittajien houkuttelemisen puolesta. Hän tuo tunnetta peliin. Ajatuksena on kaikki perheenäidit ja -isät pistämässä säästöjään yhteiseen pottiin, jotta yrittäminen ja työllistäminen lähtisi todella liikkeelle.

Retorisesti tunne kuuluu sanavalinnoissa: “Tarvitsemme”, “osallistumaan”, “oikaistua”, “kuunnella” “kannustaa”, “edistettävä” ja “yhteiskunnassamme”.  Me-muotoja ja empaattisuutta korostavia sanoja. Kova raha ei ole kovaa. Se on tunteellista. Suurella tunteella.

Erittäin hauskalla tavalla Stadigh peilaa muodollisesti hyvin samankaltaista argumenttia Riku Rantalalta, joka kannusti laittamaan rahoja yhteiseen pottiin verojen muodossa.

 

(IV) Kirjoitus päättyy loistavaan nostatukseen. Suorastaan äänen väpätyksen kuulee tekstin läpi. Kehotus on äänestää. Ja äänestää niitä, jotka tekevät oikeita veroratkaisuja. Kannustavia, tunteellisia, ja riskiä vähentäviä veroratkaisuja. (Kuten totesin, tämä peilaa lähes suoraan Hyvinvointivaltion kummit ry:n kotisivujen manifestin päätöstä.)

Kirjoittamalla, että “vaikka omistajilla – työllistäjillä – on vähän ääniä, kaikkien palkansaajapuolueiden tulisi ajaa heidän asiaansa,” Stadigh ei itse asiassa anna neuvoja perinteisille työväenpuoleille. Tämä on vain pintapuolinen viesti. Sen sijaan hän vihjailee, että vain ne puolueet, jotka ajavat pääoman etuja ja vero- sekä julkisten kulujen leikkauksia, ajavatkin siis  palkansaajan etuja.

Eli hän uudistaa varsin tyylikkäästi kokoomuksen jo vanhaksi ja raihnaiseksi käyneen “työväenpuolue” viestin erittäin taitavalla retorisella sanankäänteellä.

 

En voi muuta kuin ihailla. Itse en olisi osannut kirjoittaa näin täydellistä koulukirjaesimerkkiä argumentatiivisesta retorisesta puheenvuorosta.

Stadighin retoriikka on hillittyä, charmanttia, terävää, purevaa ja vakuuttavaa. Sitä on melko vaikea huomata, mutta sitä käytetään kuitenkin vähintään samassa mitassa, kuin mainitsemassani Apusen kolumnissa.

 

Summa summarum: Mitä siis Stadigh sai aikaan?

Hän maalasi kuvan sijoittajasta, “omistajasta” tuntevana ihmisenä. Inhimillisenä olentona, joka on kiinnostunut yhteiskunnasta, ja kanssaihmisistä. Hän haluaa työntekijän parasta, ja haluaa tarjota työtä.

Stadigh myös kommentoi haluttomuutta riskinottoon sekä voittojen maksimointia, peittellen sen mahdollista moraalista ulottuvuutta taidokkaasti. Hän teki voiton tavoittelusta inhimillisen piirteen. Sitähän me kaikki vain haluttaisiin, jos oltaisiin samassa asemassa. Tämän hän teki suurella taidolla ja tyylillä. Ennen kaikkea varmasti siksi, että hän aidosti uskoo näin.

Ja minäkin uskon, että sijoittajat ovat enimmäkseen inhimillisiä, empaattisia ihmisiä. He ovat kiinnostuneita kanssaihmisistä. Myös Stadigh vaikuttaa moraaliselta, ja oikeudenmukaiselta tyypiltä kirjoituksen pohjalta. Ihmiseltä, joka välittää. Tässä näkyy todellinen retorinen taito! Hän loi aivan loistavan eetoksen itselleen. Vakuuttava, asiantunteva, vilpitön ja välittävä.

Asiantuntevuutta korosti argumentatiivinen sävy tekstissä. Hän esitti selkeitä ajatuksia, joille oli tukena toisia selkeitä ajatuksia.

Sillähän ei ole mitään merkitystä, että yritys-, kansan-, ja kansainväliseentalouteen liittyvän asiat eivät mitenkään ole näin selkeitä. Monien klassisten puhetaidon opettajien mielesta retoriikka voi tarvittaessa jopa täysin ohittaa vaikka totuudenkin.

 

Retoriikassa kysymys on vakuuttamisesta, ja Stadigh teki erittäin vakuuttavan kirjoituksen.

 

Ps. Yritän etsiä seuraavaksi analyysin kohteeksi poliittikon kirjoittamaa tekstiä, mieluiten kentän vasemmalta laidalta. Jos jokin hyvä teksti osuu silmiin, otan ilmiantoja vastaan.