Mitä on olla mies tai nainen? Huomioita tasa-arvokeskustelun tasosta…

Jokainen, joka väittää tietävänsä, mitä on olla Mies tai mitä on olla Nainen, on joko hullu, humalassa, idiootti tai valehtelija.

Lienee turhaa kerrata uudelleen juhannuksen aikaan tapahtunutta mediakohua. Kaikki sen ovat kuulleet ja kauhistelleet. Ja hyvä niin. Kauheaa se nimittäin oli.

Kuitenkin haluan palata vielä teemaan, joka vaivaa kaikkea keskustelua miehisyydestä, naiseudesta ja tasa-arvosta. Nimittäin: Jokainen, joka väittää tietävänsä, mitä on olla Mies tai mitä on olla Nainen, on joko hullu, humalassa, idiootti tai valehtelija.


 

Tässä kirjoituksessa tarkastelen siis sitä, miten tasa-arvosta pitäisi keskustella nettihuutelun ja poteroihin kaivautumisen sijaan. Kirjoitan hieman myös tilastojen tulkitsemisesta, koska ne ovat keskeinen osa sitä, miten saamme edes osittain objektiivista tietoa tasa-arvosta. Ja kirjoitan siitä, miksi kokemukset ovat silti merkittäviä — vaikka niitä usein käytetäänkin väärin.

 

Kysymys miehisyydestä ja naisuudesta on osa ikuisuuskysymystä: mitä on olla hyvä ihminen. Kysymystä voidaan lähestyä empiirisesti erilaisilla tilastoilla ja luetella rajattoman tarkkoja kyselytutkimuksia ad nauseam … ad infinitum. Mutta vaikka nämä empiiriset tutkimukset kertovat meille yhtä ja toista erilaisista vinoumista sun muista, ne eivät vielä kerro sitä, miten asioiden kuuluisi olla. Siitä miten asiat ovat, ei voi johtaa sitä miten niiden kuuluisi olla.

Eivätkä ne vielä kovin tarkasti edes kerro sitä, miten ne asiat ovat.


 

Mutta miten sitten pitäisi olla, jotta olisi hyvä Nainen tai hyvä Mies?

Vastausyrityksiä tarjolla on niin monta, että luulisi olevan selvää, ettei kukaan kunnolla tiedä. Jokaisen on otettava itse selvää, ja kannettava vastuu omista toimistaan. Yritettävä olla ihmisiksi. Laittaa elefanttipöksyt jalkaan, kuten Jonas Gardell asian ilmaisee. Tästä syystä kannattaa suhtautua varauksella kaikkiin, jotka yrittävät kertoa sitä, mitä on olla Mies tai Nainen — olipa kyse aikakauslehdestä, pastorista, hyvästä kirjasta, julkkiksesta tai trollista.

Mutta silti on tärkeää keskutella aiheesta ja miettiä: Mitä tasa-arvo miesten ja naisten välillä merkitsee?


 

Kirjoitin tähän blogiin jokin aika sitten Tuomas Enbusken kovin vääristyneestä feminismi-käsityksestä. Siellä kirjoitin siitä, miten tasa-arvo aatteen ymmärrän:

“Tasa-arvoaatteen mukaan henkilön fyysisten ja eritoten henkisten ominaisuuksien pitäisi ensisijaisesti määrittää hänen mahdollisuuksiaan elämässä. Määrittäjänä ei siis suinkaan, ainakaan merkittävissä määrin, saisi olla esimerkiksi hänen syntyperänsä, sukupuolensa (joka tosin aiheuttaa tiettyjä fyysisiä eroja, jotka voidaan ottaa huomioon — kuten kyky synnyttää lapsia tai taipumus suurempaan lihasmassaan), seksuaalinen tai uskonnollinen suuntautuneisuus. Näin yksinkertaista.”

Tasa-arvo on siis tasa-arvoa yksilöiden välillä — ei niinkään miesten ja naisten, vaan ellan, jompan, henkan, iikan, markun, helenan, kainon jne. kesken.

Tähän pisteeseen asti useimmat tajuavat, sillä asia on aika selvä. Seuraava asia onkin sitten huomattavasti vaativampi tajuta — ja olen kuullut monelta niin mieheltä kuin naiselta kysymyksen: Mistä syystä täytyy sitten nais- tai miesnäkökulma kaivaa esiin?

Vastaus kysymykseen on, että yksilön kuuluminen johonkin ihmisryhmään (kuviteltuun tai todelliseen) saattaa aiheuttaa rajoituksia hänen mahdollisuuksilleen. Sanotaan että A kuuluu ihmisryhmään X ja B kuuluu ihmisryhmään Y. Nyt jos on todennäköisempää, että Y:n jäsen saa jotain hyötyä kuin X:n jäsen, niin silloin kyseinen tilastollinen vinouma voi aiheuttaa epätasa-arvon myös A:n ja B:n välillä. Se että A kuuluu X:n saattaa sisältää rajoitteen, joka haittaa hänen mahdollisuuksiaan elämässä.

Näitä rajoitteita voidaan yrittää selvittää erilaisin keinoin, kuten haastattelututkimuksin ja kyselyin. Mutta ennen kaikkea näitä rajoitteita pyritään paikallistamaan tilastollisesti etsien merkittäviä vinoumia. (Tilastollinen vinouma näkyy esimerkiksi koulutettujen vanhempien lasten osuuden suhteessa kouluttamattomien vanhempien lapsiin yliopisto-opiskelijoiden keskuudessa.)

Vinouma tilastossa on kuitenkin vasta merkki mahdollisesta epätasa-arvosta, ja kun se on havaittu se vaatii usein lisätutkimuksia ja ennen kaikkea sen miettimistä, onko vinouman takana sellaisia rajoittavia tekijöitä, joihin on tasa-arvon nimissä puututtava. Lisäksi on osattava kysyä keskeisiä tilastoihin liittyviä kysymyksiä, kuten onko otanta merkittävä jne. Ennen kaikkea on pidettävä silmällä, aiheuttaako mahdollisesti populaation suhteellisen pieni koko tilastollisen vinouman. (Aiheesta lisää esim. Jori Eskolinin Ääntä perkele -blogin kirjoituksesta “Raiskaus, suhdeluku ja pohdinnan teeskentely“.)

Ennen kaikkea tilastoihin pitää suhtautua kylmäpäisesti. Ihmiset haluavat sovittaa kaiken kuulemansa tarinan muotoon. Löytää yksinkertaisia selityksiä. Tilastot antavat monia tulkinnan mahdollisuuksia (varsinkin jos on välinpitämätön soveltamisen reunaehdoista). (Lue lisää: oma kirjoitukseni tarinallisuusvinoumasta Mestaripuhuja-blogissa “Tarinan viemää” ja Eskolinin kirjoitus tilastojen väärintulkinnasta “Raiskaus, rikollisuus, maahanmuuttajuus ja suomenruotsalainen mysteeri“)

Nyrkkisääntö on, tilastoista on yleensä luettavissa vähemmän, kuin mitä haluaisit.


On lisäksi mietittävä, että onko vinouma itsessään sellainen, että se aiheuttaa epätasa-arvoa yksilöiden välillä.

Ihminen on nimittäin sosiaalinen eläin. Se miten jaottelemme maailmaa ryhmiin, joihin itse kuulumme, ja ryhmiin, joihin emme kuulu, vaikuttaa meidän omaan toimintaan. Ja jos jossain on vahva vinouma (yhtään Y:tä ei ole parturina) saattaa se aiheuttaa myös vinouman mieleen (B voi olla vakuuttunut, että hän ei voi ryhtyä parturiksi, koska kukaan muukaan Y ei ole parturi).

Tässä jo aiemmin julkaisemani esimerkki siitä, miten tasa-arvotilastointi ja siinä näkyvät vinoumat toimivat:

Jos kyseessä olisi ideaalinen “fair game” eli ideaalisen reilu tilanne, niin silloin kaikista ihmisryhmistä pitäisi olla sama määrä edustajia kaikissa ammattiryhmissä. Tietenkään tilanne ei ole ideaalinen, ja jossakin määrin täytyy ottaa huomioon tilastolliset poikkeamat (varsinkin pienessä otannassa ja pieniellä populaatioilla). Mutta periaate on, että silloin kun jakauma on tasainen, ei ole mitään tarvetta etsiä selittäviä tekijöitä sen tasaisuudelle. Mutta jos se ei ole tasainen, on syytä miettiä, miksi se ei ole tasainen.

Ajattele karkkitehdasta, jossa kone tekee kolmen värisiä karkkeja. Koneen osat, jotka tekevät keltaiset, vihreät ja punaiset rakeet ovat periaatteessa aika symmetriset. Koneen toimintaa voi siis nyt tarkastella tekemällä tilastollisia tarkastuksia karkkipusseihin, joita koneesta tulee ulos. Jos osoittautuu, että pusseissa on säännöllisesti vähemmän keltaisia karkkeja kuin punaisia, on se merkki siitä, että koneessa saattaa olla häiriö.

Täsmälleen samalla tavalla vinouma tasa-arvotilastossa on merkki siitä, että jossakin saattaa olla häiriö. Ja on tärkeää nostaa tämä merkki esiin, jotta voidaan selvittää, mistä vinouma mahdollisesti johtuu. Ja myös pohtia, että vaikka syytä vinoumaan ei ikinä saataisikaan selville, onko sitä syytä silti korjata jollain tavalla.

Suomessa tasa-arvotilastoja muuten enimmäkseen koostaa tilastokeskus, joka on valtion viranomainen. Tästä linkistä löytyy heidän tasa-arvoon liittyvät materiaalinsa.

Vinouman selvittyä tarvitaan siis paljon pohdintaa, paljon työtä ennen kuin voidaan tehdä johtopäätöksiä. Ennen kuin voidaan tehdä toimintasuunnitelmia. Ennen kuin ymmärretään, mistä oikeasti on kyse.

Loppujen lopuksi kyse on siitä, miten paljon olemme valmiit sietämään eriarvoisuutta yksilöiden välisissä mahdollisuuksissa. Tällöin on kyse poliittis-eettisestä kysymyksestä, johon pelkkä tilastointi ei anna vastausta.

 


Mitä sitten ihmisten kokemasta eriarvoisuudesta?

Eriarvoisuuden kokemus on tärkeä huomioida. Mutta on syytä muistaa, että jälleen kerran, se on vain mahdollinen merkki todellisesta tasa-arvon puutteesta.

Esimerkiksi se, että jos jostakusta tuntuu, että perussuomalaisia sorsitaan tiedotusvälineissä (kts. kirjoitukseni “Perussuomalainen kuplaretoriikka ja media?“), ei vielä osoita, että näin olisi. Se antaa vasta syyn selvittää kokemuksen taustalla olevia asioita: Sekä sitä, mitä aitoja vinoumia lehdistön käyttäytymisessä on löydettävissä, kuin niinä vinoumia, jotka sijaitsevat ihmisen omassa valikoivassa tavassa kokea todellisuutta.

Tunne voi olla todellinen, mutta sen syyt eivät välttämättä ole ne, mitkä ihminen kuvittelee sillä olevan.

Sama pätee myös miehiin, jotka kokevat että Miehiä sorsitaan. Ja naisiin, jotka näkevät Patriarkaatin vaanivan Naista kaikkialla. Kokemus on usein täysin todellisen oloinen ja siksi varsin vakuuttava. Siksi siitä on tärkeä keskustella. Mutta on syytä muistaa, että kokemus ei itsellään todista vielä juuri mitään.

Siksi tasa-arvosta keskusteltaessa tarvitaan rauhallista mieltä, rautaista tahtoa ja kykyä kuunnella minkälaisia kokemuksia muilla on. Ja ennen kaikkea kykyä myöntää, että kaikki omat kokemukset eivät vastaa todellisuutta.

Iso osa siitä, miten maailman koemme, on itsemme luomaa. Jotta voisimme nähdä paremmin sen, mikä on todellista ja mikä ei, meidän pitää keskustella ja kuunnella toisia.

Ja osata lukea tilastoja ilman, että tulkitsemme niitä vain oman vinoutuneen kokemusmaailmamme mukaan.


Yhteenvetona:

Kukaan ei tiedä, mitä todella on olla Nainen tai mitä on olla Mies. Kysymys on osa elämän suurta mysteeriä: mitä on olla hyvä ihminen. Erilaisia vastauksia voidaan miettiä ja niistä on syytä keskustella. Mutta lopullinen vastaus on jokaisen oma: mitä tarkoittaa minun itseni kohdalla olla sitä sukupuolta, jota olen.

Kenelläkään ei ole oikeutta kertoa toisille, mitä näiden sukupuolisuus tarkoittaa.

Silti kokemuksista keskustelu on tärkeää. Ja lisäksi tasa-arvon vuoksi tarvitsemme ymmärrystä siitä, mitä yksilön kannalta merkitsee hänen kuulumisensa johonkin ihmisryhmään (oli kyse sitten putkimiehistä, naisista, hevosvarkaista, professoreista, miehistä, kulkureista tai joutsenten ystävistä). Tarvitsemme tilastollista valaistusta siihen, miten eri ryhmät saavat yhteistä hyvää ja miten ennen kaikkea mahdollisuudet jakautuvat eri ryhmien välillä.

Ja tarvitsemme ymmärrystä siitä, minkälaisia eroja olemme valmiit sallimaan jakaessamme yhteistä hyvää ja elämän mahdollisuuksia.

Miten meidän yhteinen moraalinen kompassi asettuu suhteessa tähän? Tähän tarvitsemme — nettihuutelun ja trollauksen sijaan — rauhallista, raskasta ja tiukkaa (sekä jossain määrin myös huvittunutta, kriittistä, ironista ja riehakasta) julkista keskustelua.

Enbuskelle on turha huutaa

Tuomas Enbuske on kunniallinen mies. Hän ei tarkoita pahaa. Mutta hän on pahemman kerran hämmentynyt sen suhteen, mitä tasa-arvo ja feminismi tarkoittavat. Tässä kirjoituksessa käytän lempeitä sanoja ja kirkkaita värejä selventämään asiaa.

(Enbusken viimeaikainen kirjoittelu ja puheet ovat kohdanneet paljon matalaotsaista syyttelyä. Se on valitettavaa. Sillä sinällään kyse ei todellakaan ole hänen kohdallaan esimerkiksi alhaisesta äo:sta. Tasa-arvokysymyksiä on nimittäin vain hankala hahmottaa. Samalla tavalla olen vääntänyt näitä asioita rautalangasta muutamalle professorille, joiden osamäärien kohollaan olosta ei ole epäilystäkään.)

 


Enbuske kirjoitti eilen (31.3.) Apu-lehden kolumnissaan aiheesta “Feminismi on vihapuhetta.” Tässä kirjoituksessa hän avasi argumenttia, jonka oli esittänyt jo pari viikkoa sitten Ylen pressiklubissa (20.3.Kts: n. 17:00 -18:17 http://areena.yle.fi/tv/2449726/#/play). Stiller kysyi silloin Enbuskelta tämän käyttämästä ohjelman otsikosta ja Enbuske sanoi siis (muutamaa ehkä lyöntivirhettä lukuunottamatta — olen varsin keskinkertainen translitteroija lukihäiriöineni) jotakuinkin näin:

 “Se on musta journalistisesti aivan äärimmäisen kiinnostava otsikko, koska… mun aivot on viritetty semmoiseen uteliaisuuteen, että mua kiinnostaa asiat. Ja mua kiinnostaa ne tilastot, että somalit on esimerkiksi yliedustettuna näissä raiskaustilastoissa. Ja mä haluun selvittää, mulla on aito journalistinen intressi saada selville, että mistä tää johtuu. Ja tää — vaikka mulle syötettäis mitä mitä estrogeeniä — niin tää ei poistu tää uteliaisuus minusta, tää ominaisuus että mua kiinnostaa. Ja se on jännää, että esimerkiksi feministit lähtee siitä, että on olemassa tällainen patriarkkaainen systeemi, joka on nimenomaan rakenne — joka on niinku kultturinen meemi, joka on johtanut siihen, et esimerkiksi miehet on tietyn laisia, miehet on väkivaltaisia, miehet on jotain ja sitä saa yleistää ihan vapaasti. Mut sitten tää logiikka katkeaa siihen etteikö kulttuureissa voisi olla eroja. Siis tiede on todistanut, että ihmisillä ei esimerkiksi ei ole rotuja. Ihmisillä ei oikeasti ole olemassa rotuja. Mut sen sijaan kulttuureilla on olemassa eroja ja niitä on mun mielestä voitava avoimesti tutkia. Ja se on musta äärimmäisen mielenkiintoista.”

Nyt vastaava argumentti Apu-lehden kolumnissa (hieman lyhentäen retorisia tehokeinoja) menee näin:

Naisasialiitto Unioni julkaisi netissä viime viikolla kaavion. Suomalaisia pörssiyrityksiä johtaa useammin Juha kuin nainen. […]

Julkaisimme tv-ohjelmassamme Helsingin yliopistoon kuuluvan Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimustuloksen, jonka mukaan Saharan eteläpuolisesta Afrikasta tuleva mies raiskaa 16,5 kertaa todennäköisemmin kuin suomalaissyntyinen. Puhuimme useiden syytösten mukaan vihapuhetta. Jos näin todella olisi, myös Juha-tilasto on vihapuhetta. […]

Vaikka persut ja feministit näyttävät pintaraapaisulta täysin erilaisilta, molempien logiikka on hämmentävän samanlainen. Molemmat ryhmät ovat synnyttäneet itse keksityn ongelman, johon heillä on itsellään ratkaisu. Feministit ovat persuja.

Feministien mukaan on olemassa rakenteita, jotka tekevät yhteiskunnasta miesten hallitseman. Nykymies on perisynnin tapaan syyllinen siihen, mitä joku toinen mies on tehnyt ennen hänen syntymäänsä. […]

 


Miten Enbuske on päätynyt tähän käsitykseen? Hyvä kysymys. Siihen en osaa vastata. Mutta muutama pointteri:

1. Mistä ihmeen feminismistä ja feministeistä Enbuske oikein puhuu?

Käsitteet feminismi ja feministi ovat erittäin monitulkintaiset ja niiden historia on värikäs. Kaiken maailman höyryhattua liikkuu maailmalla kirjoittamassa juttuja ja samalla kutsuu näkökulmaansa feminismiksi. Ja sen lisäksi on kaiken maailman tinahattuja, jotka kirjoittaa feminismistä ja selittävät kuinka kyseessä on oikeasti se mitä feministit ajattelee ja on. Nämä ovat kaikki salaliittoteoreetikoita. (Salaliittoteorioita feminismistä on liikkunut jo kauan ennen kuin feminismiä edes kutsuttiin feminismiksi — eli sitten naisten äänioikeutta ajaneen sufrogaatti-liikkeen päivien.)

Toisin sanoen yleensä aina kun puhutaan feministeistä joukkona tai fenimismistä aatteena, puhutaan ns. heinäukosta. Sanoen sen vielä vähän toisin, usein kyse on näkökulmasta, jota juuri kukaan ei kannata, mutta esitetään kuin se olisi jonkin establoituneen feministisen tahon kanta. Tällainen on naurettavaa, ja osaavan toimittajan pitäisi ymmärtää olla tekemättä tällaisia yleistyksiä.

Mutta kumminkin, jos jostakin on löydettävissä jonkinlainen feminismin ydin, se on ehkä kaikkein eniten tasa-arvoaatteessa. Tasa-arvoaatteen mukaan henkilön fyysisten ja eritoten henkisten ominaisuuksien pitäisi ensisijaisesti määrittää hänen mahdollisuuksiaan elämässä. Määrittäjänä ei siis suinkaan, ainakaan merkittävissä määrin, saisi olla esimerkiksi hänen syntyperänsä, sukupuolensa (joka tosin aiheuttaa tiettyjä fyysisiä eroja, jotka voidaan ottaa huomioon — kuten kyky synnyttää lapsia tai taipumus suurempaan lihasmassaan), seksuaalinen tai uskonnollinen suuntautuneisuus. Näin yksinkertaista.

Enbuske puhuu siis jostain ihan omasta feminismistään, sellaisesta, mitä suurin osa itseään feministeiksi kutsuvista ei varmastikaan tunnista omakseen. (Tuija Brax muuten mainitsi Enbuskelle tämän feminismikäsityksen ongelmallisuudesta jo tuossa pressiklubin jaksossa.)

 


2. Mihin tasa-arvotilastoja tarvitaan?

Enbuske hyökkää tasa-arvotilastojen esittelyä vastaan. Hänen mukaansa  on vihapuhetta sanoa, että naiset ovat aliedustettuina pörssiyritysten johdossa (jos siis myös hänen tapansa käyttää raiskaustilastoja oli kanssa).

Kuvio on hieman moniulotteisempi, kuin mitä Enbuske antaa itsensä ymmärtää.

Jos kyseessä olisi ideaalinen “fair game” eli ideaalisen reilu tilanne, niin silloin kaikista ihmisryhmistä pitäisi olla sama määrä edustajia kaikissa ammattiryhmissä. Tietenkään tilanne ei ole ideaalinen, ja jossakin määrin täytyy ottaa huomioon tilastolliset poikkeamat (varsinkin pienessä otannassa ja pieniellä populaatioilla). Mutta periaate on, että silloin kun jakauma on tasainen, ei ole mitään tarvetta etsiä selittäviä tekijöitä sen tasaisuudelle. Mutta jos se ei ole tasainen, on syytä miettiä, miksi se ei ole tasainen.

Ajattele karkkitehdasta, jossa kone tekee kolmen värisiä pääsiäisrakeita. Koneen osat, jotka tekevät keltaiset, vihreät ja punaiset rakeet ovat periaatteessa aika symmetriset. Koneen toimintaa voi siis nyt tarkastella tekemällä tilastollisia tarkastuksia karkkipusseihin, joita koneesta tulee ulos. Jos osoittautuu, että pusseissa on säännöllisesti vähemmän keltaisia karkkeja kuin punaisia, on se merkki siitä, että koneessa saattaa olla häiriö.

Täsmälleen samalla tavalla vinouma tasa-arvotilastossa on merkki siitä, että jossakin saattaa olla häiriö. Ja on tärkeää nostaa tämä merkki esiin, jotta voidaan selvittää, mistä vinouma mahdollisesti johtuu. Ja myös pohtia, että vaikka syytä vinoumaan ei ikinä saataisikaan selville, onko sitä syytä silti korjata jollain tavalla.

Tasa-arvotilastoja muuten enimmäkseen koostaa tilastokeskus, joka on valtion viranomainen. (Tässä vielä linkki tuoreimpiin tasa-arvotilastoihin.)

 


3. Mitä tekemistä tällä on kulttuurillisten tai yhteiskunnalisten rakenteiden tai meemien kanssa?

Vastaus on: ei oikeastaan mitään. Itse tilasto osoittaa vain vinouman. Se miten sitä selitetään  on paljon haastavampi kysymys, kuin mitä kuvittelisi. Enbuske vetää mutkia suoraksi, samoin kuin moni muu.

Mutta painottaen: tasa-arvotilastoja EI kerätä todistusaineistona “patriarkkaaisista rakenteista”.

Niitä kerätään, koska ne voivat olla merkki häiriöstä yhteiskunnan toimivuudessa.

Häiriö puolestaan, jos sellainen todella on, voi olla hyvinkin monimutkainen yhdistelmä yksilöpsykologiaa, henkilöhistorioita, ja miljoonia erilaisia pieniä päätöksiä, joissa suositaan välillä toista sukupuolta välillä toista, mutta kallistuen lopulta tilastollisesti enemmän toisen puoleen. Osin taustalla saattavat olla biologiset seikat, osin psykologiset tekijät ja osin myös ihan vain sattumat.

Puhe rakenteista on rankkaa yksinkertaistamista. Sitä tehdään, koska tämä hyvin monimutkainen tapahtumaketju, joka on johtanut tilanteeseen, ei ole mahdollinen hahmottaa — ainakaan kovin helposti. Siksi puhutaan lasikatoista sun muista. Ne ovat metaforia, kielikuvia. Yrityksiä ymmärtää ilmiötä, joka on monimutkaisempi kuin mitä kukaan oikeastaan tahtoisi myöntää. Tasa-arvotutkijat ovat tietoisia tilanteen monimutkaisuudesta sekä tarpeesta käyttää metaforia ongelmien ymmärrettäväksi tekemiseksi.

Taitava toimittaja osaa olla sotkematta metaforaa ja asiaa, jota metaforalla selvennetään. 

Tällaisessa metaforan ja todellisuuden sotkemisessa on siis kyse perimmäisestä ja harhaisesta halusta löytää yksi yksittäinen selittävä tekijä, josta puhua. Ja sitten puhutaan miten rakenteet tekevät sitä ja tätä tai kulttuuri on sellainen ja sellainen. Kaikki tämä on antropomorfismia, eli yritetään liittää inhimillisiä piirteitä ja tahtotiloja sellaiseen, joka ei ole älyllinen toimija.

 


4. Entä maahanmuuttajakysymys?

Edellinen  pätee siis myös kaikkiin muihin tasa-arvotilastoihin, esim. maahanmuuttajatilastoihin. Eli kun tarkastellaan esimerkiksi eri maahanmuuttajaryhmiä, ei voida vetää yksinkertaista johtopäätöstä, että olisi kyse “kulttuurista” tai “rakenteista”. Ei. Kyse on monimutkaisesta riippuvuuksien ja sattumusten ketjusta, joka muodostuu yksilöpsykologioista, henkilöhistorioista ja miljoonista pienistä päätöksistä. Siksi Enbusken argumentti ei pidä paikkaansa.

Vinouma tilastossa on vain merkki, se ei itsellään osoita mitään. Meillä ihmisillä on hirvittävän suuri halu nähdä merkit merkittävinä, ruveta tekemään niiden pohjalta tarinoita ja salaliittoteorioita. Pitää vastustaa sitä kiusausta. Erityisesti, kun on kyse pienistä populaatioista, kuten maahanmuuttajat. Pienissä populaatioissa sattuman merkitys vinoumien aiheuttajana voi nimittäin ylikorostua.

Vertailun vuoksi 1960 ja -70 luvuilla Ruotsissa puhuttiin ns. suomalaisongelmasta. Ruotsinsuomalaiset olivat nimittäin rankasti yliedustettuina rikos- ja erityisesti väkivaltatilastoissa. Tämän seikan selittämiseen on käytetty ties mitä pehmeäpäisiä teorioita suomalaisesta kansanluonteesta tms. Mutta todennäköisesti kyse on vain ikävien sattumusten sarjasta suhteellisen pienen ruotsinsuomalaispopulaation sisällä (jossa toki suomalaisten maahanmuuttajien yliedustuneisuus työttömien ja matalapalkkaisten duunareiden keskuudessa saattoi olla osatekijänä).

 


5. Perussuomalaiset

Enbusken käsitys Perussuomalaisista on törkeän yleistävä. On aivan mautonta, että eräät toimittajat ja ns. äänekäs “vasemmistointelligentsia” (johon jostain syystä Enbuske tässä kohtaa samaistuu) ovat ottaneet Perussuomalaiset heittopussikseen. Enemmistö puolueen kannattajista ja edustajista ovat osoittautuneet erittäin vastuullisiksi ja älykkäiksi toimijoiksi. Puolueessa on niin miehiä kuin naisia. Puolueessa on myös niin oppineiston edustajia kuin duunareita. Se on oikeasti laajapohjainen ja laajanäkemyksinen taho.

Tällaisia yleistyksiä ei toivoisi kokeneen toimittajan tekevän.

 


Yhteenveto

Tasa-arvotilastoja kerää (enimmäkseen) tilastokeskus, joka on valtion viranomainen. Se kerää myös paljon muita tilastoja, joita käytetään päätöksenteon tukena. Tilastolliset vinoumat ovat merkkejä mahdollisista häiriöistä yhteiskunnan toiminnassa.

Jos tilastollisia vinoumia esiintyy, on usein syytä esittää kysymyksiä siitä, mistä ne johtuvat. Ja jos niitä esiintyy, on syytä kysyä, olisiko syytä tehdä jotain vinouman korjaamiseksi. Onko se jotain sellaista, joka kaipaa korjaamista, ja jos on, mitä seurauksia korjausliikkeestä on.

Ja on usein myös syytä muistaa, että ihmisillä on taipumus keksiä yksinkertaistavia selityksiä sille, mistä vinoumat johtuvat. Siksi on varottava esittämästä yksinkertaistavia otsikointeja ja turhaa kärjistävää sävyä keskuteltaessa tilastoista.

Tasa-arvotilastot eivät siis tarkoita kollektiivista syyllisyyttä. Kukaan järkevä taho ei syytä miehiä tilanteesta jossa on tilastollinen vinouma. Jos Enbuske tuntee piston sydämessään tilastoja lukiessa, suosittelisin hänelle johonkin muuhun asiaan keskittymistä. Sillä tämä “feministiongelma” on ihan hänen itsensä keksimä.

Silti olen sitä mieltä, että Enbuskelle on turha huutaa. Hän on kunniallinen mies. Hän arvostaa totuutta. Ja hänellä on sydän paikallaan. Päätän tämän kirjoituksen hänen sanoihinsa mainitusta Apu-lehden kolumnista:

“Kaiken pahan alku on kollektiivinen syyllisyys. Haaparannan Ikean lihapullakassa ei ole syyllinen viikinkien tekemiin lasten keihästyksiin, eikä Matti ole syyllinen, jos Teppo tykkää varastaa naapurin pyykkinarulta pikkareita. Vain ne ihmiset, jotka tekevät pahoja asioita, ovat syyllisiä, ei heidän viiteryhmänsä.”