Pääministeri Sipilä argumenttianalyysissä

Pääministeri Juha Sipilälän viimeinen kuukausi ei juuri kateutta herätä edes paatuneimmassa huomiohaukassa. Mediahuolien ja kansainvälisen sananvapauskohun lisäksi nyt on noussut pintaan epäily lainvalmistelun perustuslaillisuudesta — joka alkoi oikeuskansleri Jaakko Jonkan haastattelusta (HS 18.12.) ja on jatkunut erilaisin kommentein.

Myös pääministeri, kuinkas muutenkaan,  vastaa kohuun blogissaan.

Ja tätä blogimerkintää ja sen argumentointia perkaan analyysissäni. Sipilän kirjoitus kuuluu puolustuspuheiden genreen, eli tarkastelee sitä, että kenen syy kun ei minun syy. Sipilä myöntää ongelman, mutta samalla hän pyrkii a) osoittamaan syyllisyyden kohteen olevan toisaalla (ts. että ongelma on alkanut jo aiempien hallitusten aikana), b) osoittamaan, että hallitus jo ratkaisee kyseistä ongelmaa ja c) että jos jokin aiheuttaa lisää ongelmia, se on kiire, joka tosin myös on edellisten hallitusten syytä.

Seuraavaksi katsotaan, miten hyvin pääministeri onnistuu retorisissa tavoitteissaan.


Blogin otsikko on toteava ja sävyltään vakava, anteeksipyyntelemätön: “LAINVALMISTELUN RESURSSIT OVAT TIUKOILLA”. Se antaa niukkasanaisen vaikutelman, johon olemme kaikki Juha Sipilän kohdalla tottuneet. Jöpäkkä, töpäkkä, mutrukulmakarvainen ja -huulinen sekä alakuloisen asiallinen.

Samaan aikaan otsikko ei ota vastuuta, vaan antaa passiivimuodon kantaa murheet. Kuten tunnettua, passiivilla on leveät hartiat joilla näitä murheita kannatella.

Sama toteava sävy jatkuu ensimmäisen kappaleen ajan:

Helsingin Sanomien jutussa oikeuskanslerin esittämät arviot lainvalmistelun puutteista ovat vakavia. Valtioneuvoston lainvalmistelun lähtökohta on luonnollisesti aina perustuslainmukaisuus. Tulkinnanvaraisissa tilanteissa tai silloin, kun tulkintakäytäntöä ei ole, on perusteltua saattaa asioita perustuslakivaliokunnan punnittavaksi.

Pääministeri Sipilä siis kertoo, mitä on tapahtunut. Ja hän latelee määritelmiä siitä, mitä kuuluu tehdä.

Seuraava kappale aloittaa puolustuksen. Siinä siirretään fokus tämän hallituksen ongelmista yleiselle tasolle sanomalla: “Lainvalmisteluun liittyvä ongelma on pidempiaikainen, se on tiedossa, hallitus on niihin puuttunut ja reagoinut.” Lausetta seuraa kuvaus hallituksen toimista riippumattoman arviointineuvoston perustamisesta, ja sen toiminnasta. Sipilä esittää siis hallituksensa ratkaisuna ongelmaan, ei sen aiheuttajana. Vaikka aiemminkin on ollut ongelmia, on silti syytä muistaa, että kaksi väärää ei tee yhtä oikeaa: Omalle kohdalle tulevaa syytöstä ei voi ravistella pois pelkästään toteamalla toisten tehneen samaa.

Ja Sipilä tietää tämän. Siksi seuraava kohta perustelee sitä, miksi ongelmat ovat jatkuneet ratkaisuyrityksestä huolimatta. On nimittäin ollut kiire:

Ministeriöiden ensimmäistä 18 kuukautta on leimannut kova kiire. Hallitusohjelma on kunnianhimoinen. Suomi on ollut kauan uudistamatta ja hallitus yrittää kuroa kiinni tätä ”uudistamattomuusvelkaa” mahdollisimman paljon hallituskauden aikana. Uudistuksissa työpaine on aluksi valmistelevissa ministeriöissä, sitten se siirtyy eduskuntaan ja sieltä toteutukseen. Se on selvä, että tämä hallitus on ottanut maksimimäärän uudistuksia työn alle.

Kappale on kuitenkin hieman hullunkurinen termillään “uudistumisvelka”. Erilaiset “-velka” johdannaiset ovat jo varsin kulunut klishee. Lisäksi kappale siis samalla sysää vastuuta lainvalmisteluun liittyvistä ongelmista edellisille hallituksille. Sipilän hallitus on täällä vain tekemässä muiden tekemättä jättämiä töitä.

Myös lause “se on selvä, että tämä hallitus on ottanut maksimimäärän uudistuksia työn alle” herättää minussa ihmetystä. Jos on niin kova kiire, että uudistuksia ei pystytä tekemään lainsäädännön sääntöjen puitteissa, niin eikö silloin määritelmällisesti ole haukattu liian iso pala?  Hallitus on itse määritellyt ohjelmansa, ja rivien välistä tästä kappaleesta saa kuvan, että tämä ohjelman määrittely on epäonnistunut — onko se peräti ollut suuruuden hullu?

 

Seuraava kappale kertoo lisää siitä, mitä hallitus on tehnyt ongelman ratkaisemiseksi —  ja miten näiden ratkaisujen on tarkoitus jatkua. Se on hyvä, selkeä, vähän mielikuvitukseton asiatekstin pätkä. Aivan paikallaan argumentin “kyllä me tiedetään, ja yritetään parhaamme” kannalta:

Minulla on myös sovittu tapaaminen kaikkien kansliapäälliköiden kanssa. Mielestäni kysymys on myös resurssien kohdentamisesta ja tehokkaasta käyttämisestä. Tämän kauden aikana on tullut selville, että nimenomaan lainvalmistelun resurssit ovat monissa ministeriöissä tiukoilla. Lainvalmistelun resurssit ja havaitut ongelmat on myös sovittu tammikuun toisen strategiaistunnon aiheeksi. […]

Seuraavassa kappaleessa huomio kiinnittyy tulevaan, ja päättyy vakuutteluun siitä, että asia on otettu vakavasti.

Tapaan oikeuskansleria viikottain eri istuntojen yhteydessä. Kun oikeuskansleri palaa sairauslomalta töihin, keskustelen hänen kanssaan näistä havainnoista ja niiden tuomisesta esiin myös valtioneuvoston yleisistunnossa. Valtioneuvosto suhtautuu luonnollisesti äärimmäisen vakavasti lainsäädännön perustuslaillisuuteen. Huolellinen ja luotettava lainvalmistelu on oikeusvaltiomme keskeinen elementti.


Sipilän argumentti on suoraviivainen ja retoriikka kuivaa. Hän sanoo hallituksen perineen nämä ongelmat (kuin kaikki muutkin ongelmat) aiemmilta valtioneuvostoilta. Hän syyttää näitä siitä, että eivät ole tehneet työtänsä. Käytännössä Sipilä ei myönnä hallituksen itsensä synnyttävän tai pahentavan näitä ongelmia omilla valinnoillaan. Valinnat ovat olleet pakon sanelemia, ja he ovat vain tekemässä velvollisuuttaan. Jos kiire aiheuttaa tällaista kitkaa, niin ei voi auttaa. Parhaansa tekevät.

Kuitenkin muistuttaisin Sipilää siitä, kuinka kreikkalaisessa tragediassa kun sankari saa suuren voiton vastustajistaan hän joutuu hybriksen, harhaisen ylimielisyyden valtaan. Tämän jälkeen hän joutuu kohtaamaan oman vajavaisuutensa ennen kuin hän voi oppia todelliset läksynsä. Onko Sipilän hallitus lähestymässä tätä itseoivalluksen hetkeä? Vaalien jälkeen varmasti näytti siltä, että mihin vain voidaan tarttua. Nyt maailma näyttää erilaiselta.

Ajatellaan vaikka jos autoilija ajaa mersullaan kolarin ajettuaan ylinopeutta taajama-alueella päiväkodin läheisyydessä. Sitten tämä selittää poliisille, että kun oli niin kova kiire, kun edellinen porukka oli jättänyt työt puolitiehen. Mahtaakohan poliisi leppyä ja olla antamatta sakkoja?

Tästä syystä olisi toivottavaa, jos hallitus hieman uudelleen harkitsisi tavoitteitaan ja jättäisi joitain ongelmia myös tulevien valtioneuvostojen pähkäiltäviksi.

Analyyttisiä huomioita pääministeri Sipilän puheesta

Hyvää iltaa!

Suomen tilanne on poikkeuksellisen vakava. Siksi koen velvollisuudekseni ottaa myös uusia viestintätapoja käyttöön ja lähestyä teitä suoraan.

Kiitos Yleisradiolle tästä mahdollisuudesta.

Pääministeri Juha Sipilä piti televisiopuheen keskiviikkona 16.9. Puhe käsitteli ennen kaikkea kansakunnan tilaa (kansakunnan, joka Sipilän mukaan on jokseenkin täydellisen tuhon partaalla), hallituksen päätöksiä (jotka ovat kovia, mutta niin on pääministerin mukaan myös meidän aikakin, ja sitäpaitsi, ei näitä päätöksiä kukaan edes halunnut tehdä), yhteistyönhenkeä sekä sivuttiin pakolaiskriisiä.

Tämä kirjoitus perustuu radio YLE 1 ykkösaamua 17.9. varten tekemäni arvion muistiinpanoihin.

1. Rohkea veto — mutta iso riski. Ihailen sitä, että poliitikko puhuu suoraan kansalle. Kursailematta ja selkein sanoin. Mutta samaan aikaan Pääministeri otti  henkilökohtaisen riskin. Hän pisti arvovaltansa likoon. Joko hän on siis epätoivoinen, ja kärjistäen tämä vaikuttaa viimeiseltä keinolta — tai hän on erittäin itsevarma ja vakuuttunut omasta henkilökohtaisesta kyvystään rauhoittaa tulehtunut tilanne.

2. Haasteellisinta on, että moni kokee Sipilän yhdeksi osapuoleksi riitaantuneessa ilmapiirissä. Tällöin puhe voi helposti näyttää vain oman aseman puolustelulta. Eli hiuksen ohueksi jää se rajapinta, jolla täytyy liikkua, jotta puhe onnistuisi tässä suhteessa. Lopullinen tuomio onnistumisesta selviää seuraavien päivien ja viikkojen aikana.

3. Henkilökohtaisesti, retoriikan opettajana ja päätöksenteon tutkijana sekä konsulttina minun omaa reaktiotani puheen suhteen väritti vastaava ilmiö kuin cover-musiikkikappaleiden kuuntelua yleensä: jos esiintyjä ei pysty vähintään yhtä tiukkaan settiin kuin alkuperäinen esittäjä, on vaikutelma yleensä erittäin laimea. Kun puhe rinnastuu juuri Svinhufvudiin, Kekkoseen ja Koivistoon, sekä tietenkin Obamaan on syytä varmistaa, että tulee täyttäneeksi valitsemansa saappaat.

Sipilän puhe ei täyttänyt näitä saappaita.

Puhe oli jokseenkin yllätyksetön ja tylsä. Siinä oli hyvä aloitus, mutta se latistui loppua kohden.

Puheen kirjoittaja ei antanut ammattimaista vaikutelmaa. Puhe kuulosti tosin silti aidolta — siltä että Pääministeri olisi sen itse kirjoittanut. Se luo vaikutelmaa rehellisyydestä, mutta toisaalta myös kokemattomuudesta ja kömpelyydestä.

Kaikenkaikkiaan puhe kuulosti toimitusjohtajamaiselta (hieman yt-neuvotteluja alustavan puheen tunnelmaa). Ei siis poliitikolta. Ehkä tarvitsemme nyt toimitusjohtajaa poliitikon sijaan, ehkä emme? Ehkä tyyli vetosi kuitenkin tällaisenaan kansaan paremmin kuin jos tyyli olisi ollut teknisesti parempi ja ammattilaisemmin esitetty. Mene ja tiedä.

4. Puheen rakenne oli ns. sandwich, eli pehmeä – kova – pehmeä. Tämä rakenne on tuttu yrityspuheista. Itse varsinaisessa puheessa oli kolme osaa, jota edelsi tiivistävä intro joka kertoi mistä on puheessa tulee olemaan kyse. Nämä kolme asiaa ovat: 1) turvapaikanhakijoiden auttaminen, 2) kovat keinot koviin aikoihin ja 3) yhteishenki.

Puhe alkoi lyhyellä erittäin pelottavista asioista muistuttavalla introlla. Tämän jälkeen Sipilä aloitti varsinaisen puheen sisällön vetoamisella turvapaikanhakijoiden puolesta. Tämä myös muistutti ihmisten mieleen varmasti Sipilän omat hyvät teot turvapaikan hakijoiden majoittamisessa.

Suomesta turvapaikansaaneiden on voitava tuntea olonsa turvalliseksi ja tervetulleeksi. Suomi kantaa kansainvälisen vastuun pakolaistulvasta ja hallitus on jatkuvassa toimintavalmiudessa ja aktiivinen myös EU-tasolla.

Jos tunnet, että haluat tehdä tässä asiassa itse enemmän, ota yhteyttä esimerkiksi Suomen Punaiseen Ristiin. Monet teistä ovat jo toimineetkin – kiitos siitä.

Tämän jälkeen siirryttiin itse pihviin, joka oli kova. Ei ole muita vaihtoehtoja. Leikata pitää. Joko tehdään näin, tai sitten näin. Te saatte päättää, mutta näissä rajoissa.

Tiedän, että valtion menoleikkaukset kohdistuvat kipeästi moniin ihmisiin. Jos emme tee niitä, muutaman vuoden päästä edessä on vieläkin kipeämmät päätökset.

Haluan kantaa vastuuni ja tehdä suunnan kääntämiseksi tarvittavat päätökset. Tasavallan presidentin sanoin tekemättä ei voi jättää.

Ja lopuksi muistutus yhtestyöstä ja suomalaisuudesta. Ja kuluneitakin kuluneempia klisheitä. “suomalaisilla on erityinen luontosuhde… hieman outo kansa… Suomalainen kädenpuristus”

5. Vaihtoehdottomuuteen liittyy paljon vastenmielisen johtopäätöksen retoriikkaa. Pääministeri esittää, että hänellä ei ole, ei tule olemaan, eikä ollut vaihtoehtoja. Että tilanne on vain näin. Että hän vain tekee.

Erityisen näkyvä esimerkki vastenmielisestä johtopäätöksestä on tämä “Myönnän, että valvoin tämän kysymyksen äärellä ennen päätöksen tekemistä.

Erilaiset selitysmallit on hylätty, ja pääministerillä on yksi pakottava totuus. Se on kilpailukyky joka tulkitaan kapeasti palkkakilpailuksi. Kaikki muut rakenteelliset kysymykset sivuutetaan tässä kohtaa.

6. Vertailumaiden käyttö ja “kilpailijamaista” puhuminen oli puheen ansiokkain tekniikka. Se vetoaa kansallistunteeseen ja myös antaa uskottavuutta esimerkkien kautta.

Työllisyysasteemme on kaukana kilpailijamaidemme tasosta. Ruotsin työllisyysasteella taloutemme olisi jo kunnossa.

Uudistamme työmarkkinoita, koska vain sillä tavalla voimme päästä takaisin kilpailijamaidemme, Saksan, Ruotsin ja Tanskan rinnalle kansainvälisillä markkinoilla.

Meidän on tärkeä ymmärtää, että ongelmiin joutuneissa kriisimaissa kuten Irlannissa ja Portugalissa on tehty paljon rankempia päätöksiä kuin me nyt Suomessa esitämme.

Sekä Irlannissa että Portugalissa julkisen sektorin palkkoja alennettiin noin 15 prosenttia. Irlannissa työttömyysturvaa alennettiin 40 prosenttia. Julkisista menoista nipistettiin huomattavasti enemmän kuin nyt Suomessa.

Oman kokemukseni mukaan saksalainen työnantaja miettii ensisijaisesti sitä, miten työ voidaan jatkossakin tehdä kotimaassa ja samoin Saksassa työntekijät tulevat oma-aloitteisesti työnantajaa vastaan vaikeassa tilanteessa.

Ongelmana on, että vertailukohteet ovat tietyt ja valitut. Yleisistä trendeistä tai taloustieteellisistä näkökulmista toki on muutama yleinen huomio puheen alkupuolella:

Suomen talouskasvu on Euroopan alhaisinta ja talous on supistunut pitkään.

Missään muussa Euroopan maassa työttömyys ei kasva yhtä nopeasti kuin Suomessa. Suomalainen työ ja tuotanto ovat menettäneet kilpailukykynsä.

Olemme velkaantuneet nopeammin kuin muut EU-maat keskimäärin.

Valtion ja kuntien menot ovat selvästi tuloja suuremmat.

Kansainvälinen talous on kasvanut viimeiset vuodet, mutta emme ole päässeet tuohon kyytiin mukaan

Mutta kansantaloudesta pääministeri puhuu silti lähinnä vain esimerkein ja tietyin vertauskohdin. Ihmiset hahmottavat esimerkit hyvin — mutta ne voivat olla myös harhaanjohtavia. Pitäisi siis kysyä: miksi nämä maat ja miksi Suomen tilannetta pitää verrata niihin?

7. Talkoo- ja yhteishengen korostus oli tärkeä, ja varmasti myös vetosi moniin kuulijoihin. Siinä kuitenkin korostui se, että samalla puhuttiin johtajista ja yrittäjistä hieman erilaiseen sävyyn. Heiltä odotettiin johtajuutta, isänmaallisuutta ja kyvykkyyttä.

Yrityksiltä ja yritysjohtajilta odotamme johtajuutta ja taitavuutta sekä ripauksen lisää isänmaallisuutta.

Suomi on ollut vastaavassa tilanteessa aikaisemminkin. Sotien jälkeen Suomi teollistui ja nousi köyhyydestä ennennäkemättömällä ahkeruudella, sitkeydellä ja yhteen hiileen puhaltamisella. Tämän takasi ennen muuta halu mennä eteenpäin.

Lisäksi pääministeri antoi ymmärtää, että oppositio — ja kaikki jotka eivät ole samaa mieltä tai eivät hyväksy hänen tarjoamaansa tulkintaa todellisuuden pakottamista ja sitovista ainoista vaihtoehdoista — ovat yhteistyökyvyttömiä ja haluttomia käydä tekemään kovaa työtä. Nämä ihmiset ovat vastuuttomia — toisin kuin hallitus, joka kantaa vastuun, teki se vaikka kuinka kipeää heille ja koko suomen kansalle.

Hallituksen viime viikolla ilmoittamia työelämätoimenpiteitä on arvosteltu kiivaasti. Vaikka muutosturva paranee irtisanomistilanteessa merkittävästi ja vanhempainvapaan kustannuksia tasataan naisvaltaisten alojen tilanteen helpottamiseksi, ymmärrän silti hyvin ihmisten hämmennyksen.

Demokratiaan kuuluu myös oikeus mielenilmaukseen ja lailliseen lakkoon. Työelämän ulkopuolella olevat, opiskelijat, eläkeläiset ja työttömät kantavat jo oman taakkansa säästöpäätösten kautta.

Myös työtä tekevien on kannettava oma panoksensa työttömien hyväksi.

Vaikutelmaa pahentaa takarajan asettaminen ja vaihtoehtojen syöttäminen ammattiyhdistysliikkeelle. Eli 20 min työaikaa lisää päivään tai lomarahat pois. Kaksi päivää aikaa suostua. Hän ei odota.

Vetoan vielä kerran työmarkkinaosapuoliin. Etsikää hankaliksi koettujen keinojen, kuten sunnuntailisän, tilalle helpompia keinoja työehtosopimusten sisältä.

Aikaa on vielä muutama päivä ennen kuin eduskunta alkaa käsitellä hallituksen esittämiä toimia.

Tämä antaa vaikutelman varsin kovasta johtajasta — joka on valmis toki neuvottelemaan ja on lupsakka tarvittaessa, mutta joka on ennen kaikkea kova ja taipumaton.

8. Puheessa luotiin kuva maasta, joka on välittömän tuhon partaalla. Suomi on “taitekohdassa”:

Suomen valtio on velkaantunut melkein miljoona euroa tunnissa seitsemän vuotta – yötä päivää – pyhää arkea.

Näin emme voi jatkaa. Rahat loppuvat.

Nyt on korkea aika miettiä missä mennään. Emme pääse pakoon tosiasioita.

Jos pääministerin tarkoitus oli rauhoittaa tilannetta, hän tuskin teki sitä. Pelon ilmapiiri jatkuu.

9. Kaiken kaikkiaan pääministeri selvisi puheesta. Mutta se ei ollut erityisen hyvä puhe teknisesti. Se silti saattaa olla aivan paikallaan. Ja jo pelkästään se, että pääministeri puhuu koko kansalle antaa kovan viestin. Luo uskottavuutta — jota viimepäivien uutiset ovat Sipilältä syöneet. Mutta samaan aikaan hän otti ison henkilökohtaisen riskin.

Puheen todellinen vaikutus jäävät siis  nähtäväksi. Saako Sipilä ammattiyhdistysliikkeen säikäytettyä neuvottelupöytään vai suututtiko hän sitä entisestään? Entä kääntyykö kansa enemmän Sipilän vai AY-liikkeen puoleen? Kaikki se selviää lähipäivinä.

Tämä puhe saattaa olla se, joka tekee Sipilästä merkittävän poliitikon — tai se saattaa olla hänen uransa päätekohta, joka johtaa vain yhä nopeutuvaan arvovallan menetykseen. Tämä kaikki riippuu siitä, miten puhe otettiin vastaan, ja mitkä sen vaikutukset ovat lähipäivinä ja viikkoina. Eli pääministerin omin — hieman ontuvin — sanoin:

Olemme hieman outo kansa – teemme mieluummin kuin puhumme ilmanaikuisia.

Perk*leen politiikka, eli vihasta ja suuttumuksesta

Missä kulkee oikeutetun suuttumuksen ja vihan raja? Saska Saarikoski ja monet poliitikot näkevät vihaa tällä hetkellä vähän kaikkialla. Mutta mistä todella on kysymys?


Suomalaispoliitikkojen ja toimittajien suista on nimittäin viime päivinä kuulunut paljon puhetta ääripäistä. Erityisesti huoleksi on noussut maahanmuuttokeskustelun karkaamisesta vain ääripäiden käsiin. Ja on puhuttu vihasta.

Tähän päivittelyyn ovat osallistuneet niin valtionvarainministeri Stubb kuin pääministeri Sipilä. Ja kuoroon liittyi myös Saska Saarikoski HS:n pääkirjoituskolumnissa “Kun politiikka ei toimi, viha ottaa vallan” (30.8.2015).

(Hieman samansuuntaisen, mutta vähän syvällisemmän näkökulman tarjoaa myös Hämeen-anttila: hän puhuu toisesta ääripäästä, jossa “ymmärretään liikaakin eikä myönnetä maahanmuuttoon liittyviä ongelmia”.)

Olen aivan samaa mieltä: äärimmäisiä kantoja ja ääriliikkeitä on syytä lähtökohtaisesti kavahtaa.

Keskeinen ongelma kuitenkin on, että meillä on esimerkiksi ääriliikkeitä hyvin vähän. Myös poliittiset puolueet ovat konsensusvetoisia — varsinkin kun puhe on maahanmuutosta, turvapaikanhakijoista, pakolaisista ja rasismista. (Meillä on vain yksi puolue, joka poikkeaa voimakkaasti arvoiltaan muista — suhteessa maahanmuutto- ja rasismikeskusteluun. Se on perussuomalaiset.) Suomalainen poliittinen kenttä on siis paljon tylsempi, kuin mitä käydystä keskustelusta luulisi.

Silti puhutaan vihaisista ääriliikkeistä, ääriaineksista, äärikannoista. Monikossa. Onkin siis syytä katsoa hieman kannen alle, että mikä siellä oikein porisee.


Usein ajaudumme ajattelemaan, että äärimmäisyydet ovat aina huonoja, mutta onneksi niiden väliltä löytyy aina siedettävä kompromissi. Näin ei suinkaan ole.

Kun ruvetaan puhumaan ääripäistä ja maltillisesta vaihtoehdosta niiden välillä — pitää olla valmis perustelemaan, mistä ihmeestä oikein puhuu. Hämeen-anttilalla on perusteet — hieman hatarat sellaiset, mutta ne ovat. Hänelle maahanmuuttokeskustelun toisena ääripäänä ovat ymmärtäjät, jotka eivät osaa olla kriittisiä. Mutta nämä ymmärtäjät ovat siis kaikkea muuta kuin radikaaleja ääri-ihmisiä. He ovat ennemminkin epäkriittisiä nössöjä. Tämä voi hyvinkin pitää paikkansa. Mutta mitään vihaista ääriliikettä näiden parista on hankala löytää.

Mutta ovatko Stubbilla ja Sipilällä perusteita kun he puhuvat ääriaineksista, jotka ovat kaapanneet keskustelun?

On mielestäni lähes täysin käsittämätöntä esimerkiksi Stubbilta, että hän maalaa itseään ja kokoomusta keskimmäiseksi vaihtoehdoksi tässä asiassa. Kokoomus kun on nimittäin linjauksiltaan, kun puhutaan rasismista tai ihmisoikeuksista, aika lailla siellä näennäisessä “liberaalissa ääripäässä” kaikkien muiden puolueide kanssa (lukuun ottamatta perussuomalaisia). Tämä selviää tutustumalla vaikka kokoomuksen periaateohjelmaan.


 

Entä se viha? Stubb twiittasi Saarikosken kirjoittaman kolumnin innoittamana, että:

Saarikoski nimittäin puhuu kirjoituksessaan vihasta, jota viimeaikaiset mielenilmaisut ja some-keskustelu ovat ilmentäneet: “Oikea ja vasen äärilaita esiintyvät mielellään toistensa vastakohtina, vaikka molempia yhdistävät viha ja vihan alla aina vaaniva väkivallan mahdollisuus.”

Tämä kuulostaa varsin hyvältä ja oivaltavalta. Mutta onko se sitä? Ei.

Saarikoski nimittäin ilmentää jotain sellaista, mikä on suomalaisen poliittisen keskustelun keskeinen ongelma. Me maltilliset pelkäämme tunteita.

Tästä syystä kaikki vähänkin äänekkäät puheenvuorot ovat meistä niin herkästi vain vihaa. Kuitenkin tunteiden kirjo on paljon laajempi.

Retorisesti tarkastellen esimerkiksi osa perussuomalisiin liittyvästä some-keskustelusta on ollut vihaista (kuten Sami Kuusela kirjoittaa Suomen Kuvalehden blogissaan). Ja on hallituksen vastaisiin mielenosoituksiin osallistunut vihaisia ihmisiä. Mutta kaikki ei ole ollut vihaa — eikä mitenkään voida yleistää, että viha olisi jonkinlainen suomalaista vasemmistolaisuutta ja äärioikeistolaisuutta yhdistävä tekijä. Saarikoski vetää mutkia suoriksi niin että pelti rutisee.


 

Mitä viha oikein on? Vihassa on kyse halusta tuhota vihan kohde. Hävittää se. Vahingoittaa sitä niin, että se ei enää koskaan kykene olemaan uhka. Vihassa on kyse äärimmäisestä pelosta jonkin viholliseksi koetun suhteen. Vihassa on kyse inhosta vihan kohdetta kohtaan.

Esimerkiksi maanviljelijät ovat iän kaiken vihanneet tuhoeläimiä. Ja niitä onkin hyvin julmin keinoin hävitetty. Ja tämä on erittäin ymmärrettävää. Tuhoeläimet ovat olleet uhka elinkeinolle ja jopa elämälle.

Politiikassa kuitenkin pelko, inho ja viha ovat äärimmäisiä tunteita. Ihmisten reaktioiden kutsuminen vihaksi on usein todellisen tunteen vääristelyä ja jopa sen oikeutuksen vähättelyä.

Politiikassa nimittäin useinmiten on kyse suuttumuksesta. Suuttumus on aivan erilainen tunne kuin viha. Suuttumus on moraalisen asennoitumisen ilmaisemista. Se on sitä, että ilmaistaan jonkin teon olevan vastoin suuttuneen käsitystä oikeasta. On toimittu hänen arvojensa vastaisesti.

Suuttumus ei tähtää kenenkään tuhoamiseen. Se tähtää keskusteluun siitä, mitä pitäisi tehdä, jotta otettaisiin myös suuttuneen henkilön arvot huomioon. Tai että pitääkö ne edes ottaa huomioon — voihan hän olla väärässä. Mutta silti kaikki tämä tähtää arvokeskusteluun, jossa esitetään perusteluita arvoille ja sille, miksi jotkin arvot ovat tärkeämpiä kuin toiset.

Suuttumus on poliittista, jos se on perusteltua suuttumusta. Esimerkiksi minä olen suuttunut hallituksemme kaavailemista leikkauksista opetus-, koulutus- ja tutkimussektorilla. En ole vihainen. Olen suuttunut. Näin laajat ja merkittävät leikkaukset eivät ole arvojeni mukaisia. Mielestäni leikkauskohteita olisi pitänyt etsiä muualta.


 

Mutta jos ihmisten oikeutettua suuttumusta systemaattisesti väheksytään — tai jos se leimataan vihaksi ja kieltäydytään arvokeskustelusta ääriliikkeeksi leimatun poliittisen toimijan kanssa — saattaa suuttumus muuttua vihaksi. Näin voi käydä, jos suuttuneelta ihmiseltä viedään poliittisen vaikuttamisen keinot. Ja tässä mielessä suuttumukseen liittyy riski radikalisoitumisesta — ja jopa (jos suuttunut todella ajetaan nurkkaan) riski ilki- sekä väkivallasta.

Mutta suuttuneella on kuitenkin myös itsellään velvollisuus vastata, kun häneltä kysytään, miksi olet suuttunut. Ja hänen pitää osata perustella omat arvonsa. Ei se tarkoita sitä, että keskustelun pitäisi johtaa toimintaan näiden arvojen mukaan. Tärkeintä on, että henkilölle on annettu tilaa ilmaista suuttumuksensa oikeutettuna suuttumuksena.

Poliittisesti kyseessä on siis tilanne, jossa molemmilla puolilla on vastuu dialogin ylläpidosta ja sen mielekkyydestä.


 

Painotan: On tärkeää muistaa, että ei provosoidu kun provosoidaan (trollit yrittävät saada keskustelukumppaninsa suunniltaan, kuten kirjoitan täällä “Vain idiootti yrittää voittaa — Mutta miten tehdä se tyylikkäästi?“). Mutta välillä pitää suuttua ja sanoa asiat niin kuin ne on, jos se on ainoa keino ilmaista tärkeä pointti. Tässä ei ole yksinkertaista — tehdään näin ja kaikki on ruusuista — ratkaisua. Kaikkea ei pysty sanomaan loogisesti ja yksinkertaisesti argumentoiden, niin että kaikki ovat tyytyväisiä.

Sanon tämän paitsi kriisipäätöksenteon tutkijana niin myös poliittisen keskustelun asiantuntijana ja puhetaidon opettajana.

Tärkeintä on, että ei rupea trollaamaan, eli mesoamaan vaan koska itsellä on paha mieli. Jos mesoaa, sillä pitää olla tavallista kovemmat perusteet.

Mielestäni vasemmistolaisilla on aika kohtuullisen hyvät perusteet olla suuttuneita ja ilmaista suuttumustaan suorin sanoin. Vasemmistolaisten kirjoittajien näkökulmia lukiessa (esim. Panu Raatikainen) huomaa heidän vaikutelmansa olevan se, että keskusta ja kokoomus yrittävät (Sipilän ja Stubbin suilla) kiermurrella vastuusta sen suhteen, että ottivat perussuomalaiset hallitukseen. Ja he näyttävät tekevän tätä maalailemalla oppositiosta kuvaa jonkin sortin ääriaineksena. Jos vasemmistolaiset ovat tässä oikeassa, on Sipilän ja Stubbin kommentointi keskustelun valumisesta ääripäille varsin törkeää, jopa tällaisen sitoutumattoman maltillisen liberaalin mielestä — suoraan sanoen.

Sipilällä ja Stubbilla pitäisi olla siis huomattavasti paremmat perusteet sanoilleen. Heiltä pitäisi kysyä, mistä he oikein puhuvat. Miksi he ovat vakuuttuneet, että suuttuneet ihmiset ovat vihaista ääriainesta? Mistä syystä opposition puheenvuorot leimataan äärimmäiseksi kannaksi?

Olen varma, että jos todella on osoittaa, että keskusta ja kokoomus edustavat kolmatta vaihtoehtoa ääripäiden välissä, sen selventäminen auttaisi suomalaista poliittista keskustelua. Pelkkä vihjailu ei tässä kohtaa riitä. Saarikosken analyysi on jäänyt nimittäin pahasti puolitiehen.


Yhteenvetona: On jokseenkin epäselvää, mistä ääripäistä puhutaan, kun puhutaan “maahanmuuttokeskustelun valumisesta ääripäille”. Ja on korkea aika tuoda hieman ymmärrystä poliittisten tunteiden kirjoon kuin vain puhua jostain epämääräisestä vihasta.


 

Lopuksi: Jos poliittisesti maltilliset keskusta ja kokoomus heittäytyvät “äärimaltillisiksi” — on tässä riskinä se, että juuri näin tekemällä he heittävät lisää löylyä kiville. Suomessa ei nimittäin ole radikaalia populistista vasemmistoa — vielä.

Sellainen voi syntyä, jos politiikan tuulet menevät niin, että maltilliset rupeavat ymmärtämään vähän liikaakin äärioikeistoa. Jos siis keskustan ja kokoomuksen samojen vällyjen alle perussuomalaisten kanssa ajanut ja perustellulta vaikuttanut poliittinen pragmatismi rupeaa näyttämään vasemmiston silmissä kyyniseltä opportunismilta. Tällöin vasemmiston voi olla vaikea nähdä poliittista tulevaisuutta yhteistyössä porvaripuolueiden kanssa.

Oikeisto on jo radikalisoitunut — haluammeko me maltilliset todella radikalisoida myös vasemmiston.

Täyttä kreikkaa? Miten poliitikoilta käy Kreikka-retoriikka

Helsingin sanomat kirjoitti 18.7. siitä, miten valtionvarainministeri Stubb oli vähintäänkin ollut epäjohdonmukainen puheissaan Suomen virallisesta linjasta Kreikka-neuvotteluissa — ellei peräti valehdellut niiden suhteen (kuten moni kommentoi somessa). Ulkoministeri Soini on puolestaan joutunut puolustelemaan perussuomalaisten mukanaoloa hallituksessa, joka syytää rahaa toisen maan tukemiseen. Pääministeri Sipilä on tyytynyt lyhyisiin kommentteihin. Samaan aikaan oppositio puhuu takinkääntämisistä ja Suomen hyvän maineen menettämisestä.

Miksi Kreikasta puhuvat poliitikot kuulostavat niin vaivaantuneilta? Miten he oikeastaan asiaa käsittelevät? Mitä erilaisilla puhetavoilla tavoitellaan? Hakevatko jotkut tästä katastrofista sisäpoliittisia irtopisteitä? Etsitäänkö syyllisiä?

Tämä kirjoitus taustoittaa eilistä vierailuani YLE:n päivän kasvo ohjelmassa. (Lue myös “Retoriikan tutkija: Hallitus onnistunut Kreikka-keskustelussa“, YLE 24.7.) YLEn ohjelmassa aika riitti vain pintaraapaisuun tästä viime viikkoina käydystä tiukkasta poliittisesta Kreikka-väännöstä. Ehdin siksi silloin jakaa vain käytännössä kiitokset (joista Suomenmaan verkkolehti (23.4.) ehti jo riemuitsemaan).

Nyt saatte lukea myös risut.

Tilanne on monimutkaisempi. Ei kannata nuolaista pelkkien sound bitejen pudottua. Kannattaa odottaa, että myös kenkä tipahtaa.


Analyysin taustaa

Edellinen kirjoitukseni tässä blogissa käsitteli sitä, miten Kreikan kriisi ilmentää radikaalia eli hallitsematonta epävarmuutta. Tällä kertaa paneudun siihen, miten epävarmuus heijastuu puheisiin ja siihen, minkälaista Kreikka-peliä poliitikot pelaavat.

Kuten aiemmassa kirjoituksessani totesin, kriisiin liittyy paitsi äärimmäisen epävarmoja ulottuvuuksia, se on myös erittäin epävakaa. Toisin sanoen se edellyttää välittömiä toimia. Analyysin kohteena viimeisin kriisi onkin erityisen kiehtova, sillä se on tapahtunut hyvin lyhyen ajanjakson sisällä. Lisäksi keskustelu sisältää sekä sisäpoliittisia ongelmia kuin myös EU tason isoja kysymyksiä. Se on paitsi taloudellinen, niin myös moraalinen kriisi. Se on myös monella tavalla suomalaisen politiikan identiteettikriisi.

Lähteenä käytän ensisijaisesti YLEn uutismateriaaleja kriisiin liittyvästä poliittisesta keskustelusta. (Mutta käytän tarpeen mukaan muita uutislähteitä ja blogikirjoituksia analyysin tukena myös.) Ajallisesti lähden liikkeelle Kreikan kansanäänestyksestä 5.7. ja sitä edeltäneistä poliitikkojen lausunnoista. Rajaus on ollut välttämätön sillä muutoin analyysi ei olisi ollut tehtävissä liiallisen materiaalien laajuuden vuoksi. Jotkin tietyt tekstit, kuten erityisesti Soinin ja Stubbin blogimerkinnät ansaitsisivat laajemman yksityiskohtaisen analyysin omina kirjoituksinaan. Ehkä palaan niihin ajan kanssa.

Käyn läpi kolmen S:n, Stubbin, Soinin ja Sipilän, puheenvuoroja aikajärjestyksessä, jotta saa kustakin pelaajasta yksilökohtaisen käsityksen. Lisäksi käyn jossakin määrin opposition puheenvuoroja läpi, joskin en yhtä yksityiskohtaisesti paneudu esim. Erkki Tuomiojan (sd) (joka on ollut ennen kaikkea sd:n sisäisen opposition ääni — siinä missä toiset puolueen voimakasvot Jutta Urpilainen ja Antti Rinne ovat antaneet tukensa hallituksen rintamalle), Paavo Arhinmäen (vas) tai Ville Niinistön (vihr) lausuntoihin — vaikka he sen olisivat ansainneet. Aika ja tila ei tällä kertaa riitä.


Stubbin maraton

Alexander Stubb (kok) on ollut monin tavoin hallituksen kasvot kreikka-asiassa. Hän on pitänyt keskeisimmät tiedotustilaisuudet sekä osallistunut siihen tiukkaan 17 tunnin neuvotteluun valtioinvarainministerien kesken. Kuten yllä todettiin, Stubb jäi kiinni silti virheellisistä puheista toimittajille puhuessaan Suomen virallisesta kannasta Kreikka-neuvottelujen suhteen. Pohdin alla sitä, mitä tämä merkitsee.

Stubbin asetelma on melkein yhtä hankala kuin Soinin — koalitiokanta tuskin vastaa hänen henkilökohtaisia arvojaan ja näkemystään tilanteesta. Stubb antaa kuitenkin paremman vaikutelman yhteispelitaidoista — onhan hänellä jo pitkä kokemus ministeriydestä haasteellisessa sixpack-halllituksessa.


 

Kriisitiedotuksen Stubb aloitti jo 30.6. Tällöin hänellä oli jo suora ja ehdoton linja puheissa. Linja pysyi samana 7.7., jolloin Stubb totesi, että Kreikan on muutettava asennettaan “tai aika loppuu.” 12.7. Stubb kävi jo hyvin pessimistiseksi tilanteen suhteen: “En usko, että Kreikalle ollaan myöntämässä tässä vaiheessa minkään näköistä lisälainaa. Ainakaan euroryhmässä ei sen tyyppistä linjausta ollut näköpiirissä.”

Tässä vaiheessa suomalaisessa mediassa oli ruvettu Suomen linjaa moittimaan kohtuuttoman kovaksi. Stubb esitti, että kyseessä ei ole poikkeuksellinen linja euromaiden parissa. Hän myös kiisti perussuomalaisten olevan kovan linjan takana — vaan että linja on koko hallituksen: “Hallituksella on oikeastaan vain yksi linja ja sitä myös valtiovarainministeri edustaa ja meidän linja oli se, että Kreikan esittämät toimet eivät tässä vaiheessa olleet riittäviä. Tämä näkemys oli myös monella muulla jäsenmaalla.”

Stubb päätyi kutsumaan neuvottelutilannetta “Kreikkalaiseksi maratoniksi” (YLE 12.7.). Hänen retoriikassaan tilanne oli siis muuttunut pessimismistisestä umpikujasta haasteeksi — jonka hän kokeneena juoksijana on valmis ottamaan vastaan. Varovaista optimismia oli myös hänen puheissaan 13.7.  kun euroryhmän neuvottelut olivat takana: “Meille on tällä hetkellä vaikea rakentaa minkäänlaista siltarahoitusta ja uskon, että tähän joukkoon kuuluu suuri enemmistö euromaista. Eiköhän siihen kuitenkin jokin lyhyen aikavälin ratkaisu löydy.”


 

Tiedotustilaisuudessa 16.7. Stubb päätyi uudelleen määrittelemään sitä, mitä eurooppamyönteisyys hänelle tarkoittaa:

“Olen itse vahvasti eurooppamyönteinen, ja pidän koko euroopan integraation projektin kulmakivinä nr 1 instituutioita, nr 2 päätöksen tekoa ja nr 3 sitoutumista. Minulle eurooppamyönteisenä kaikista tärkeintä on se, että eurooppalaiset instituutiot ja me jäsenmaat yhdessä ohjaamme päätöksentekoa ja sitoudumme niihin päätöksiin. Sen takia olen tyytyväinen siihen kokonaisratkaisuun, joka saatiin aikaiseksi.”

Monella tavalla tämä on selvästi Stubbille identiteetin miettimisen paikka: mitä erilaiset vaateet hänelle eurooppalaisena liberaali-oikeistolaisena ja toisaalta suomalaisen oikeisto-porvarihallituksen ministerinä merkitsevät. Hän selvästi on lähtenyt sovittamaan näitä yhteen.

Toimittajat  myös laittoivat Stubbin koville Kreikka-linjauksista  ja siitä, että se vaikutti koventuneen. Hän kiisti linjan koventuneen ja painotti eurooppamyönteisyytensä tarkoittavan juuri mainitsemaansa päätöksentekoa ja sitoutumista. Vaikutelma on se, että hän rationalisoi omaa sisäistä ristiriitaa, jossa kohtaavat hänen henkilökohtainen ja puolueensa kanta sekä hallituksen (ja Suomen virallisen) kanta.

Tämä saattaa olla syy siihen, miksi Stubb painottaa kannan olevan sama ja muuttumaton.


 

Stubb kuitenkin oli epäjohdonmukainen siitä, mikä on ollut suomen kanta. Blogi merkinnässään hän kirjoittaa:

“Se, että Suomi olisi ajanut Kreikan eroa eurosta, on liian paljon sanottu. Sen sijaan tilanteessa, jossa Kreikan oma ehdotus oli aivan riittämätön pohja neuvottelujen aloittamiseen, oli perusteltua pitää yhtenä vaihtoehtona Kreikan väliaikaista eroa eurosta. Nimenomaan vaihtoehtona, jota Suomi ei missään vaiheessa ajanut yksin. Olemme koko ajan olleet tiiviisti yhteydessä muihin euromaihin ja olen antanut myös suurelle valiokunnalle tietoa euroryhmän jäsenten kannoista.”

Blogissa Stubb toistaa varsin oikein sen, mikä oli Suuren valiokunnan lausunto:

“Suomi katsoo, että Kreikan nyt esittämä uudistusohjelma ei vastaa lainkaan siltä edellytettyä.

Lisäksi, kun otetaan huomioon kansanäänestyksen tulos ja Kreikan tilanteen vaatimat uudistukset, on selvää, ettei ole olemassa edellytyksiä kestävälle ohjelmalle, ja siihen tarvittavalle omistajuudelle eikä riittävää poliittista tahtoa sellaisen täytäntöön panemiseksi.

Kestävä ratkaisu Kreikan talousongelmiin on löydettävissä vaihtoehdossa, jossa Kreikka on väliaikaisesti rahaliiton ulkopuolella. Tässäkin vaihtoehdossa Kreikka tulee tarvitsemaan ulkopuolista apua.

Suomi katsoo, että Kreikan ehdotus ei muodosta riittävää pohjaa periaatepäätökselle EVMohjelmaneuvottelujen aloittamiseksi.

Suomi ei voi hyväksyä neuvotteluiden aloittamista uudesta EVM-ohjelmasta. Suomi ei kuitenkaan yksinään estä neuvottelujen alkamista.

Jatkoprosessissa voidaan tarkastella eri etenemisvaihtoehtoja. “

Kuitenkin Stubb todella tiedotustilaisuudessa väitti, että:

“Suomella ei ole ollut tätä linjaa. Meidän tavoitteena on jatkuvasti ollut euroalueen vakaus ja se, että Kreikka säilyy osana euroaluetta. […] Meidän ensisijainen tavoite on se, että euroalue pysyy vakaana ja että Kreikka pysyy eurossa. Mutta olimme myös valmiita harkitsemaan Kreikan suspendointia ja väliaikaista irtaantumista euroalueesta.”

Hän siis sanoi, että Kreikan euroero ei ollut koskaan Suomen kanta. Se ei pitänyt paikkaansa. Se juuri oli Suomen kanta, josta oltiin kuitenkin valmiit joustamaan. Asia oli siis kääntynyt Stubbin puheissa päin vastoin kuin miten se oikeasti meni.


 

Huolestuttava kysymys on, onko hän käynyt neuvotteluihin tulkiten Suomen kantaa toisin, kuin mitä Suuri valiokunta sen oli ilmaissut. Tämä on kuitenkin epätodennäköisempää kuin että hän vain sekoili tiedotustilaisuudessa. Sitä on silti vaikea sanoa, kuinka paha asia pidemmällä aikavälillä Stubbin puheiden epäjohdonmukaisuus on.

Epäjohdonmukaisuus osoittaa kuitenkin ennen kaikkea sitä, miten suuressa kiireessä asiaa on rustattu. Ihan siis siinä missä nimellisesti vältettiin — ja pidättäytyen nimellisesti hallitusohjelman raameissa —  Suomen vastuiden kasvu, kun rahat Kreikalle otetaan Euroopan vakaus mekanismista.

Stubb oli 16.7. tiedotustilaisuudessa silmin nähden väsynyt. Edes Kreikka-maratonarin kunto ei kaikkeen riitä.


 

Todettakoon lopuksi, että Stubbin linja puheissa on ollut erittäin tiukka. Hän on erityisesti käynyt arvostelemaan Kreikkaa erittäin kovin sanoin. YLE raportoi euroryhmän kokouksesta 12.-13.7., että Stubb oli sanonut Kreikan olleen  “kykenemätön uudistuksiin jo 50 vuotta”.

Stubbin puheet mielestäni ilmentävät voimakasta sisäistä ristiriitaa toisaalta todellisen suomalaisen oikeistoporvarillisen tiimepelaajan ja toisaalta liberaali-oikeistolaisen eurooppalaispoliitikon välillä.

Edessä on, uskon, myös kokoomuksen sisäinen uudelleenmäärittely siitä, minkälainen puolue nyt ja tulevaisuudessa on.


Tyly mutta tymäkkä: pääministeri Sipilä

YLEn A-studiossa 29.6. pääministeri Juha Sipilä (kesk) sanoi, että mitä vain Kreikka päättää kansanäänestyksessä, sen merkitys Suomelle on vähäinen. Ääni kuitenkin muuttui varsin paljon jyrkemmäksi heti kielteiseksi osoittautuneen äänestyksen jälkeen (YLE 6.7.): Sipilä rupesi vaatimaan Kreikalta vastauksia kaikkien euromaiden nimissä. Hän sanoi suoraan (YLE 7.7.), että Suomi ei tule kasvattamaan vastuitaan ja että Suomi aikoo vaatia “sitoutumista uudistusten jatkamiseen.” Sama tiukkuus ja niukkuus on jatkunut Sipilän ilmaisussa (mm. YLE 8.7. , YLE 12.7. ja YLE 16.7.).

Hallituksen sisäisen  linjan hausta lähtivät huhut liikkeelle 12.7. Sipilä vastasi epäilyihin pitäen yllä samaa niukkaa ilmaisutapaa kuin puhuessaan Kreikka-neuvotteluista.

13.7. Sipilä kommentoi neuvotteluja, todeten mm. yksityistämisestä ja ehdoista “Kreikka saa 82–86 miljardia euroa lainaa. Se ei ole nöyryytystä.” Lisäksi hän sanoi myöhemmin samana päivänä:

“Kreikan näytöt näiden uudistusten tekemiseen ja yhdessä sovitussa pysymiseen ovat erittäin heikot. Ja koska näytöt omatoimiseen uudistusten tekemiseen ovat heikot, niin silloin täytyy ottaa suurempi ohjausvalta näiden reformien valvontaan, ja näitä elementtejä tässä uudessa ehdotuksessa on.”

Tyyli on suorasukainen, koristelematon, vakava. Hän on myös pitänyt kommenttinsa lyhyinä ja johdonmukaisina. Hän myös näissä puheenvuoroissa painotti Suomen linjan yhtenäisyyttä ja vakautta:

“Suomen kanta on pysynyt koko ajan samana, eli Kreikan esitys ei muodostanut riittävää pohjaa, emmekä missään nimessä olisi voineet hyväksyä uutta EVM-ohjelmaa sille pohjalle.”

Linjan yhtenäisyyden korostaminen luo hänestä valtiomiesmäistä vaikutelmaa — mutta vain jos tämä linjan pitäminen on uskottavaa. Sipilä ottaa riskin siitä, että saattaa joutua naurunalaiseksi, jos eripurasta tulee merkkejä. Retoriikan näkökulmasta Sipilä on toiminut täsmälleen oikein pitäessään vaikeat keskustelut kulissien takana.

Sipilä on siis toki jäänyt Stubbin ja Soinin varjoon kriisitiedotuksessa. (Lisäksi Microsoftin irtisanomisten takia vieraileminen Salossa auttoi Sipilää pysymään hieman sivussa.) Delegoimalla asian ministereilleen hän on kuitenkin voinut esiintyä sillanrakentajana hallituspuolueiden välillä, kompromissin takaajana. Oppositio ei ole kyseenalaistanut Sipilän tai keskustapuolueen kantaa suhteessa hallituksen kantaan vielä kertaakaan.

Hän pystyi keräämään pisteet kotiin.

Arvoitukseksi kuitenkin jää, mikä on Sipilän arvomaailma — millä periaatteilla hän luotsaa hallitusta. Tällä hetkellä hän vaikuttaa taitavalta ja kokeneelta toimitusjohtajalta, joka hoitaa haasteet sitä mukaa, kun ne tulevat vastaan.


 

Soinin kaksi herraa

16.7. Timo Soini (ps) ja perussuomalaisten eduskunta ryhmän puheenjohtaja Sampo Terho pitivät tiedotustilaisuuden (josta raportoi esim Uusi Suomi). Oppositio ja ps:n omat kannattajat ovat suhtautuneet perussuomalaisten hallitustoimiin suurella epäluulolla. On puhuttu jopa takin kääntämisestä ja kaikkien lupausten pettämisestä. Soinin ja Terhon täytyi reagoida tilanteeseen. (Soini myös kirjoittaa aiheesta pitkällisesti blogissaan).

Takinkäännöspuheet ja vaalilupausmuistuttelut ovat lapsellisia (kuten Soini itse kirjoittaa blogimerkinnässään “Opposition johtaja” :”Karavaani kulkee, kojootit ulvoo. […] Perussuomalaisten menestys ottaa lujille.  Kun oppositiota kuuntelee, olemme epäonnistuneet kahdessa kuukaudessa kaikessa. Älkää nyt meitä noin helpolla päästäkö.”).

Soini ja ps vain osoittavat puolueen pystyvän olemaan tavallinen suomalainen keskisuuri konsensuspuolue siinä missä keskusta, demarit ja kokoomuskin. Hallituksessa on pysyttävä ja reaalipolitiikkaa on tehtävä. Ja se on ps:n äänestäjille todennäköisesti  paljon vaikeampi pala kuin minkään vaalilupauksen takaisinvetäminen tai takki — jota voi käyttää myös pyöröovena.


 

Olennaista on, että nyt ministeri Soinilla — kansanmaisterismies Soiniin verrattuna — on yksi herra enemmän kuin ennen. Soini ei voi enää tehdä politiikkaa vain populismia silmällä pitäen. Ministeri koalitiohallituksessa joutuu tekemään reaalipolitiikkaa. Ja populismi ja realismi usein ovat kuin vesi ja öljy — niiden pitää olla huoneen lämpöisiä ja tehosekottimeen laitettuja, että emulsivoituisivat yhteen.

Populismia Soinin puheissa edustaa mm. tämän blogissa Syrizan kutsuminen kommunisteiksi (jota he eivät ole). Toisaalta reaalipolitiikkaa samassa blogimerkinnässä edustaa toteamus siitä, että hallituksessa pysyäkseen ps joutuu nielemään päätöksen tukipaketista sovitussa muodossa.


 

Populisti-Soini oli tiukasti äänessä Kreikan negatiivisen kansanäänestyksen jälkeen YLEn aamutelevisiossa 6.7. :

“Se että Syriza-puolue voisi maksattaa omat epärealistiset vaalilupauksensa eurooppalaisella veronmaksajalla niin sellaista malliahan on mahdoton luoda. Sillä tämä johtaa sitten siihen, että nää muut maat lähtevät samalle tielle.”

Tällainen kalteva taso on tyypillinen virheellinen poliittinen argumentti. Sille että Kreikan kohdalla tehtäisiin erillisjärjestelyjä ei tarvitse millään tasolla johtaa toisten maiden saavan saman kohtelun. Soini tosin jatkaa vastaavalla mitalla:

“Jos tällä tavalla luodaan käytävä, että järjestetään kansanäänestys ja sitten leikataan velat ja nollataan saamisia — niin kyllä sitä sitten tulee riittämään.”

Lisäksi Soini puhuu “omista taskuista” ja “toisten rahoista”. Hän myös vihjailee euron olevan Kreikkalaisille “lypsykone”, jota käytetään kunnes heidät pakotettaisiin ulos eurosta.

Kuitenkin haastattelun lopussa tulee äänenpainoja, jotka paljastavat reaalipolitiikan olevan kuitenkin ulkoministeri-Soinin huomion kohteena: “Tässä on se ongelma, että eurosta ei voi erota eroamatta EU:sta. Siitä tulee sitten aivan toisenlainen soppa ulko- ja turvallisuuspoliittisesti.”

Soini jatkoi populistista puhetta YLE:n A-studiossa 6.7. :

“Tämä on moraalinen hasardi ja pyramidihuijaus, joka jatkuu niin kauan kuin on lypsettävää niin on lypsäjiä. […] Kreikasta loppuvat rahat. Ei Euroopan keskuspankkikaan voi maailman tappiin asti tällaista rahoittaa, koska rahaahan ei synny tyhjästä.”


 

Soini myös tulkitsee hallitusohjelmaa niin, että kolmanteen tukipakettiin ei voitaisi lähteä:

“Se on ihan selvää, että Suomen vastuut eivät enää saa kasvaa hallitusohjelman myötä, ja mitä se muuta olisi kuin vastuiden kasvattamista. Tämä on Suomen kanta pultattu hallitusohjelmassa ja ihmettelen kovasti, jos hallitus ei omaa ohjelmaansa noudattaisi.”

(— Nämä sanat Soini joutui kuitenkin syömään kymmenen päivää myöhemmin: vaikka teknisesti vastuut eivät kasva, niin ne silti reaalisesti kasvavat tehtyjen päätösten myötä.)

Reaalipolitiikan sekaan mahtuu myös toisinaan populistisia heittoja, kuten kun Soinilta kysyttiin hallituksen rakoiluhuhuista (YLE 13.7.), hän sanoi

“– Pähkähulluahan se muutenkin olisi lähteä hallituksesta ja päästää vihreät, sdp, rkp ja vasemmistoliitto, jotka olisivat hyväksyneet Kreikan sellaisenaan. Ei siinä mitään järkeä olisi ollut.”

Mitään perustetta sille ei ole, että oppositio olisi hyväksynyt kreikan esityksen. Soini haluaa kääntää kannattajiensa huomiota siihen, että mikä olisi vaihtoehto ps:n hallituksessa oloon — ja maalaa vielä lisää piruja seinille. Luoda vaikutelmaa poliittisista vastustajista pehmoina, velttoina ja tahdottomina — tämä on populismin ydintä.


 

 

16.7. pitämässään tiedotustilaisuudessa Soini joutuu ristituleen sisäpoliittisen ja ulkopoliittisen asemansa takia. Toisaalta hän toteaa Kreikan yhteiskunnallisen vakauden olevan välttämätön, sillä muutoin käsillä olisi turvallisuuspoliittinen kriisi seuraavaksi.

Kiinnostava käänne alkaa n. 27 min kohdalla videossa, jossa Soini puhuu siitä, että “olisihan perussuomalaiset voineet äänestää tätä vastaan.” Soini siirtää nyt vastuuta aiemmalle hallitukselle ja EU:lle. “Tää tilanne on eri kuin viisi vuotta sitten.”  Hän esittää, että ps:n kädet ovat sidotut — on valittu pienimmän pahan tie. Mekanismit ovat asetettuina. Niille ei enää pysty mitään.

Lisäksi hän puhuu realiteeteista: ps:n hallituksesta lähteminen merkitsisi hallituskriisiä — ja todennäköisesti uusia vaaleja. Ja vakausmekanismit ajaisivat eteenpäin, toimitusministereillä ei olisi muuta mahdollisuutta kuin ne toteuttaa. Hän painottaa, aivan oikein, että ilman toimivaa hallitusta nyt muut käsillä olevat kriisit (kuten Fennovoima ja Microsoft) saattavat kärjistyä.

Soini on tiedotustilaisuudessa poikkeuksellisen vakava. Hän ei juurikaan lauo tyypillisiä sutkautuksia, vaan on hillitty ja rauhallinen. Hän antaa vaikutelman, että nyt on tosi kyseessä.

Tämä on Soinille ja ps:lle tiukka paikka. Heillä on edessä uuden identiteetin luominen puolueena. Vaikutelma on se, että tämä identiteetti rakentuu “kovan linjan” -retoriikan varaan. Soinin puheissa ps esiintyy puolueena, joka kantaa vastuun ja on valmis vaatimaan muilta kovia ehtoja — verrattuna Soinin maalailemiin opposition pehmeisiin ja saamattomiin vätyksiin (jotka olivat edellisen hallituksen riippakivi jne. jne.)


Opposition painavista äänenpainoista

12.7. Paavo Arhinmäki, vasemmistoliiton puheenjohtaja, kirjoitti Facebook seinällään yllättävän päivityksen, joka alkoi näin:

“Tällä hetkellä on absurdi tilanne. Koko kansainvälinen ja suomalainen media kommentoi Suomen kantaa euroryhmän Kreikka-neuvotteluissa, mutta me päätöksentekoon osallistuneet emme voi vaiteliaisuusvaateen takia kommentoida asiaa.

Pyysin asiasta juridista tulkintaa. Se on seuraava: ”Juridisesti vaiteliaisuutta ei ole kumottu, joten et voi viitata suoraan suuren valiokunnassa esitettyyn valtioneuvoston kantaan tai keskusteluun. Mutta mikäli teet selväksi, että viittaat medialähteisiin…”

Minä voin siis spekuloida asialla, kunhan viittaan vain julkisuudessa olleisiin huhuihin.”

Kirjoitus ilmentää hyvin sitä, miten alakynnessä oppositio on ollut Kreikan kriisin suhteen. Salassapito esti kommentoinnin juuri silloin, kun tilanne oli polttavin. Asiaan tarttui myös suuren valiokunnan varapuheenjohtaja Tytti Tuppurainen (sd) (YLE 12.7.):

“Tämä vaitiolovelvollisuus on jossain määrin ikäväkin demokratian kannalta. Näistä asioista olisi tietysti hyvä kansalaistenkin kuullen keskustella, mutta perustuslaki velvoittaa pitämään nämä asiat salassa. Sinänsä me oppositiosta esitämme, että kun kyseessä on näin mittava asia, pääministeri tulisi ja antaisi ilmoituksen koko eduskunnalle, jotta koko eduskunta pääsisi tästä asiasta keskustelemaan.”

Ja hän jatkoi kritiikkiään salaamista kohtaan näin (YLE 13.7.): “Lähipäivät ovat ratkaisevia Suomelle ja koko Euroopalle. Näitä ratkaisuja ei saa tehdä salailemalla.”

Vaitiololle tietenkin oli neuvottelutekniset perusteet. Mutta se ei ole omiaan luomaan luottamusta valtioon, joka salaa yhteistyökumppaneiltaan neuvottelutavoitteensa. Eikä se ole omiaan luomaan kansalaisten luottamusta hallintoon. Mutta julkisuustrategiana salassapito toimi hallituksen pussiin. Se sulki opposition keskeisten pelaajien suut juuri kaikkein kuumimmalla hetkellä.

Kriisiä tullaan kuitenkin vielä puimaan pitkään — ja neuvotteluja käydään kauan. Hallituksen johtoasema tiedotuksessa ja retorisessa pelissä ei ole välttämättä kovinkaan vahvalla pohjalla — ainakaan loputtomiin.


Opposition kannalta hankalaa oli, että he joutuivat kyseenalaistamaan sekä Soinin että Stubbin asemaa hallituksessa aivan päin vastaisista syistä. Soinia syytettiin takinkääntämisestä ja vaalilupausten pettämisestä — koska tämä on valmis lähtemään pelastamaan Kreikkaa. Stubbia syytettiin siitä, että tämä puolestaan olisi ollut valmis hajottamaan euroalueen vastoin puolueen eurooppamyönteistä linjaa (esim. näin on sanonut vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistö, YLE 12.7.).


 

Opposition asemaa syö myös se, että demarit ovat hajallaan Kreikka-kysymyksessä. Toisaalta hallituksen linja on jatkoa Urpilaisen-Rinteen valtionvarainministerikausille — ja he eivät voi poliittisista syistä takkejaan käännellä. Rinne on sanonut mm. että rahaa ei tule heittää hukkaan, ja hän on vaatinut tiukkoja ehtoja lainoille (YLE 13.7.).

Toisaalta sd:n vasen siipi on Erkki Tuomiojan johdolla  nureissaan ja varsin vihainen tilanteesta. Esimerkiksi Tuomioja on sanonut, että (YLE 13.7.) “emme ole tervetulleita Kreikkaan.” Toisin sanoen, ulkopoliittisesti Kreikkaa ei kannata enää pitää Suomen liittolaisena kansainvälisissä ja  EU-kysymyksissä nykyhetken jälkeen.

Tuomioja näki Suomen sisäpolitiikan sotkevan koko neuvotteluja — eritoten perussuomalaisten ja Soinin kohdalla. Tuomioja ei myöskään näe kreikkalaisten olevan ensisijaisia syypäitä tilanteeseensa. Blogissaan hän kirjoittaa: “On vastenmielistä, jos Suomen hallitus käyttäytyy tavalla, joka näyttää siltä kuin haluaisimme potkia maassa jo makaavaa lyötyä reppanaa.”

Jakolinja demareissa näyttäisi olevan hyvin pitkälle sama kuin se, joka vaikuttaa heikentäneen sd:n uskottavuutta puolueena jo vuosia. Hajaannus voi hyvinkin tehdä demareista oppositiorintaman heikomman lenkin (siitäkin huolimatta, että  Paavo Väyrynen (kesk) keväällä uumoili ongelmia siitä, että vasemmistovihreäoppositio olisi hallitukselle liian yhtenäinen vastustaja).

Kysymys opposition tulevaisuudesta seuraavana neljänä vuotena näyttää siis kiteytyvän siihen, että mikä on demarien rooli: ovatko he toinen jalka hallituksessa vai täysin rinnoin oppositiossa.


Kun Kreikan ehdotukset tulivat suuren valiokunnan käsittelyyn (YLE 10.7.), Arhinmäki olisi ollut valmis aloittamaan varsinaiset neuvottelut niiden pohjalta

Tämä ei siis tarkoita, kuten Soini esitti, että oppositio olisi ollut valmis hyväksymään Kreikan ehdotuksen. Arhinmäki oli valmis aloittamaan niiden pohjalta vain neuvottelut. Kuitenkin nämä puheet selvästi ovat se, mitä Soini on käyttänyt luodakseen oppositiosta kuvan kreikkalaisia lellivinä lepsuina. Soini sanoi (YLE 13.7.):

“Oppositio oli suuressa valiokunnassa kristillisiä lukuunottamatta valmis hyväksymään Kreikan esityksen neuvotteluiden pohjaksi.”


 

Oppositio on kuitenkin nostanut esiin sitä, mitä toivoin edellisessä kirjoituksessani — eli kysymystä niistä arvoista, joita päätöksemme ilmentävät. Tätä on kuuluttanut mm. Tuomioja blogissaan todetessaan, että demarit möivät arvonsa 2011 kun:

“… jouduimme rajoittumaan meihin kohdistuvien uhkien minimoimiseen, mitä sosialidemokraattien esityksestä uusien luotto-ohjelmien ehdoksi asetettu vaatimus vakuuksien saamisesta tarkoitti. Sen seurauksena olemme muita euromaita paremmassa asemassa, jos maksukyvyttömyys jouduttaisiin toteamaan. Hyvä niin, vaikkei tätäkään saavutusta kannata ylihehkuttaa. Sen myötä Suomi kuitenkin samalla hankki itselleen maineen tiukan ja uusliberalistisia arvoja edustavan ja eriarvoisuutta kasvattavan kuripolitiikan edustajana, mikä ei voi olla ainakaan sosialidemokraateille oikea viiteryhmä.”

Ennen kaikkea arvokeskustelua on nostanut vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistö blogi-merkinnässään “Ihmisten ja eurooppalaisuuden kriisi“:

“Autetaanko pankkeja, mutta ei ihmisiä? Yhdestä asiasta pitäisi olla kaikilla yhteinen näkemys: Kreikan kärjistyvä humanitaarinen kriisi on torjuttava, ihmisten on saatava elämisen perusedellytykset koko EU:ssa. Se on eurooppalaisuuden ja yhteisten arvojen ytimessä. Siihen nojaa koko Euroopan unionin oikeutus.”

Tämä on parlamentaarisen oppositiopolitiikan ydinaluetta: pitää pitää vallan kahvassa olevat tietoisia tekojensa moraalisista ulottuvuuksista. Pitää kyseenalaistaa sitä, mitä päätökset kertovat meidän arvoistamme. Kysyä: keitä me olemme — minkälaisia ihmisiä — kun teemme näitä päätöksiä.


 

Lopuksi

Kuten totesin YLE:n haastattelussa, hallitus (ja eritoten Sipilä) on pärjännyt retorisesti hyvin.

Se ei tarkoita sitä, että he olisivat pärjänneet moraalisesti hyvin. Retoriikka on nimittäin moraalista vapaa. Siinä voi olla hyvä olematta kuitenkaan hyvä ihminen. Ja juuri hallituksen ja sen ministerien moraalisuutta on tässä kohtaa kysyttävä. Mitkä arvot ja periaatteet ilmenevät tehdyissä päätöksissä?

Opposition kannalta tilanne on ollut hankala, sillä hallitus on pystynyt kontrolloimaan tiedon kulkua. Oppositio ei myöskään ole kyennyt löytämään yhteistä ääntä, vaikka se on huomattavasti yhtenäisempi kuin edellisen hallituksen aikana.

Jää pitkälti nähtäväksi, mitä tästä kaikesta seuraa. Toivottavaa on, että arvoista ja periaatteista keskustellaan jatkossa laajasti. Mitä tarkoittavat “Suomen edut”, mitä tarkoittaa “eurooppalaisuus”, mitä tarkoittaa “solidaarisuus” ja mitä meille tarkoittaa “talous”?

Erityisesti näen tässä mahdollisuuden suomalaisten keskisuurten puolueiden, keskustan, kokoomuksen, sosiaalidemokraattien ja perussuomalaisten itsensä ja arvojensa uudelleen määrittelyyn.