Soini — 2018?

Lupasin olla kaksi viikkoa hiljaa perussuomalaisista.

Näin tein. Ja se teki hyvää. Kokeilkaa tekin. Huutokilpailusta ei kukaan hyödy.

Kahden viikon aikana on sattunut ja tapahtunut. Erityisesti oli perussuomalaisten puoluekokous. Sekä Matti Putkosen mediaan ja tutkijoihin kohdistama äkäinen kritiikki

Mutta minä mietin jo vuotta 2018. Ja uskon, että moni ps-vaikuttaja miettii kanssa. Mieti sinäkin.


 

Olen nimittäen ja yllättäen siitä samaa mieltä Putkosen kanssa, että Immos-asiasta ei enempää kannata keskustella ennen kuin ps:n eduskuntaryhmä on sen käsitellyt.

Pikemminkin nyt on korkea aika keskustella Soini-Halla-aho-Putkonen -asiasta ja eritotyisesti siitä, miten taitamattoman kuvan ps antaa itsestään. Käsitellessään tätä skandaalia ja sitä kommentoivaa mediaa sekä asiantuntijoita perussuomalaiset toimijat ovat olleet paitsi epäjohdonmukaisia niin myös tarpeettoman yliampuvia.

Luulen, että tämä asia tulee olemaan paljon pahempi ongelma hallitusyhteistyön kannalta — jos ps ei saa omaa toimintaansa ja mediastrategiaansa ojennukseen.

Kaikella tällä saattaa kyllä olla pidemmän tähtäimen strategisia tavoitteita. Perussuomalaiset tietävät vallan hyvin, että kaikkein suurin uhka puolueen uskottavuudelle sen äänestäjien keskuudessa on leimautuminen takiaiseksi kokoomuksen lahkeessa.

Siksi kaikki mediahuomion toisaalle vievä ns. “irrottelu” ei ole ps:lle välttämättä pidemmällä tähtäimellä haitaksi.


 

Itse asiassa, jos sallitaan päätöksenteon- ja strategisen ajattelun tutkijalle hieman hypoteettinen pohdinta, vaikuttaa siltä, että perussuomalaisten toiminta ei ole lainkaan irrationaalista. Päin vastoin. Se vaikuttaa erittäin järkevältä.

Sillä muistakaa vuotta 2018.

Perussuomalaisten lainsäädännölliset tavoitteet ovat olleet minulle jokseenkin epäselviä. En tiedä, miten heidän puolueohjelma tai vaaliohjelma on edes yleisellä tasolla muutettavissa Suomen lakikirjaan sopiviksi. Ehkä joku hieman minua paremmin lakia tulkitseva osaa siihen vastata.

Mutta kaksi tavoitteista eivät ole lainkaan epäselviä. Perussuomalaiset aikovat olla Suomen suurin puolue. Ja Soini aikoo Suomen tasavallan presidentiksi. Nämä kaksi tavoitetta eivät kuitenkaan ole aivan yksioikoisesti yhteensopivia.

Vuonna 2018 Soini tarvitsee kahden asian toteutumista: hänen pitää tulla valituksi (1) toiselle kierrokselle ja vielä (2) voittamaan toisen kierroksen. Soinin ja perussuomalaisten strategiset taidot on usean kerran aliarvioitu viimeisen kymmenen vuoden aikana. En näkisi mitenkään mahdottomana, että heillä on jo jokin 2018-strategia käytössä.

Sillä toiselle kierrokselle päästäkseen Soini tarvitsee taakseen suuren puolueen. Mutta voittaakseen toisella kierroksella, hänen pitää vaikuttaa vakuuttavalta valtiomieheltä — sellaiselta, joka on luotettavasti ollut hallituksessa varteenotettavana ulkoministerinä. (Lisäksi asiaa auttaisi se, että vastassa olisi Pekka Haavisto — ymmärrettävistä, mutta varsinaisesti viranhoitoon liittymättömistä syistä.)

Tämä valtiomiesmäisyyden mielikuvan luominen edellyttää pysymistä hallituksessa vaikka kynsin ja hampain. Mutta kuten totesin yllä, mikään ei olisi vahingollisempaa perussuomalaisten kannatukselle, kuin mielikuva siitä, että he ovat vain yksi takiaispuolue muiden joukossa — tekemässä keskustan ja kokoomuksen sanelemaa politiikkaa.

Tästä syntyy siis ristiriita. Iso ristiriita.


 

Miten säilyttää kannattajakunta (ja jopa kasvattaa sitä) tilanteessa, jossa hallituksessa oleminen vaikuttaa olevan ps:lle ja Soinille tärkeämpää kuin oman politiikan ajaminen?

Erilaiset irtiotot ja yhteinen vihollinen olisi aika luonteva ratkaisu tähän. Väite, että kaikki ovat kateellisia ja että “vihervassarit” mediassa ja yliopistoissa yrittävät kaataa hallituksen — esimerkiksi.

Poliittisten vastustajien harjoittama vastakkainasettelun korostaminen pelaisi tällöin hyvällä tuurilla myös perussuomalaisten laariin. Varomattomasti kirjoittelevat toimittajat ja bloggailevat professorit eivät myöskään olisi haitaksi. Liberaalien poliitikkojen, toimittajien ja tutkijoiden täytyisi ryhdistyä ja ruveta rustaamaan huomattavasti tarkemmin kirjoitettuja juttuja, jos he haluavat välttää heidän sanomisiensa ja mielipiteittensä vääristelyn ja poliittisen manipuloinnin mahdollisuuden.

Vaikuttaakin siltä, että vihjailu puoluekannasta riittää tietyissä piireissä syömään terävänkin kirjoituksen uskottavuutta. Varsinkin jos saadaan toimittajat, poliitikot ja tutkijat suunniltaan ja suuttumuksen valtaan sopivilla irtiotoilla ja ties millä hypoteettisillä keskiyön horinoilla?

Mikä arvo olisi vieläpä sellaisilla irtiotoilla, joista Soini voisi vaieta — ja delegoida toisille hoidettavaksi — niin, että hänen valtiomiesmäinen imagonsa ei siitä kärsisi?


 

No, tämä on vain hypoteettista pohdintaa ajattelun asiantuntijalta, joka kuvittelisi käyttävänsä suurinpiirtein tällaista strategiaa itse vastaavassa tilanteessa. (Jos mitenkään voisi itseään vastaavaan tilanteeseen edes kuvitella — ollen kiitollinen siitä, että en ole poliitikko, joka päivä).

Perussuomalaisten pitkän tähtäimen strategia on mikä on, ja minä en sitä voi tietää. Se selvinnee meille viimeistään vuonna 2018.

Muistakaa tuo vuosi, 2018.

Kärsivällisyyttä ja jäitä hatussa: Meillä on unelma ja perussuomalaiset

Viime viikon tapahtumat ovat kärjistyneet tavalla, joka vaatii huolellista pohtimista. Tapahtumia ei pysty selvittämään ja muodostuneita ongelmia ratkomaan hetkessä. Ja kun käytännössä koko maa muuttui yhdeksi somekeskusteluksi, puolin ja toisin on lisäksi tullut sanottua asioita, joita ei ehkä olisi pitänyt.

Kehotan kunnioitukseen eri parlamentaaristen toimijoiden sekä erilaisten kansanliikkeiden kesken. Ja malttia, kyllä aikaa riittää käydä keskustelua niin eduskunnassa, lehtien sivuilla, somessa ja mielenosoituksissa.


 

Toivon, että perussuomalaisille annetaan riittävä rauha käydä läpi isoja kysymyksiä liittyen puolueensa tulevaan linjaan. Viidessä vuodessa 15 vuotta erittäin pienenä puolueena toiminut perussuomalaiset on muuttunut ensin keskisuureksi puolueeksi ja nyt hallituspuolueeksi — joka tekee reaalipoliittisia konsensuspäätöksiä oikeistoporvarillisessa hallituksessa.

Entinen vastarannan kiiski on nyt tiukasti kiinni vallassa. Mitä tämä merkitsee puolueen arvoille, toimijoille ja kannattajille, on vielä varmasti varsin pitkälle avonainen kysymys.

Haluaako perussuomalaiset todella ruveta, niin kuin sen kehitys viimeiset viisi vuotta on näyttänyt, suomen maltilliseksi oikeistokonservatiiviseksi puolueeksi — vai haluaako se viedä kehitystään toiseen suuntaan? Suuria avoimia kysymyksiä, jotka eivät välttämättä yhdellä kokouksella ratkea. Eikä olisi mikään ihme, jos radikaalejakin irtiottoja puolueen linjasta tullaan näkemään seuraavien kuukausien ja vuosien aikana.


 

Myös vastasyntynyt Meillä on unelma -kansanliike vaikuttaa tärkeältä tulevaisuuden toimijalta. Sillä on oikeasti mahdollisuuksia nousta merkittäväksi toimijaksi Suomessa. Mutta on erittäin tärkeää, että organisoijat miettivät, mikä liike on ja mitkä sen tavoitteet ovat.


 

Mieltä saa osoittaa, mutta muistakaa pysyä nahoissanne — paitsi eritoten kaduilla — niin myös nettikirjoittelussa.

Kaikkia toimijoita ei pidä niputtaa yhteen. Tavallisista ihmisistä on kyse — puolin ja toisin —, niin tavallisista ihmisistä, että välillä sattuu. Usein hyvät aikomukset kun ovat reunustettu monilla poluilla helvettiin. Joten jäitä hatussa ja kärsivällisyyttä.


Odotan mielenkiinnolla ja pidättäydyn kommentoimasta käytyä keskustelua seuraavaan pariin viikkoon (jos nyt ei mitään erityisen polttavaa ja hälyttävää ilmene).

 

Pers’edellä puuhun — eli virhepäätelmiä Immonen-gaten ympärillä

Tapaus Immonen on nostanut esiin varsinaisen itiöpilven hämärähköjä virhepäätelmiä puolin jos toisinkin. Tässä niitä hieman availen.

Muistakaa kuitenkin, että virhepäätelmän tekeminen ei tarkoita, että sen tekijä olisi väärässä. Se tarkoittaa vasta, että hän argumentoi huonosti.

Väärässä henkilö on, jos hän on väärässä. Ja tässä ollaan nähty monta väärää. Virhepäätelmät kuitenkin sotkevat keskustelua ja vievät meitä pois olennaisesta.

Listaus on kaikkea muuta kuin täydellinen. Olen varma, että joku on jossain sanonut jotain sellaista päätellen itseään pers’edellä puuhun ja joka on minulta jäänyt huomaamatta. Laittakaa siis kommenttia.


1. Määritelmien takana kyhjöttäminen: kirjoittaja tai puhuja välttelee vastuuta omista sanoistaan sanomalla, että sananmukaisesti asia ei ole niin kuin miten muut sen lukevat.

Kirjoittajalla (tai puhujalla) on kuitenkin osavastuu niistä tulkinnoista, joita lukijat tekevät tämän teksteistä. Jos tulkinta on todennäköinen, on silloin turha väittää, että ei sitä tarkoittanut — varsinkaan, jos ei ole saman tien korjannut ilmeistä väärinkäsitystä. Immosen kohdalla tästä ovat huomauttaneet mm. Panu Raatikainen ja Kaleva-lehti.

Määritelmien takana kyhjöttäminen on erityisen noloa ja osoittaa, että kirjoittajalta puuttuu selkärankaa seistä omien mielipiteidensä takana. Hän vain tyytyy vihjailemaan ja huutelemaan, mutta piiloutuu sitten isäpapan sanakirjan helmoihin, kun muut rupeavat vaatimaan tätä tilille sanomisistaan.

2. Kalteva taso: jos sallimme tämän nyt, niin kaikki tämä hirveä seuraa — eli pelotellaan seurauksilla ilman, että millään tasolla osoitetaan niiden oikeasti seuraavan.

Kirjoittajan vastuulla on osoittaa, että seuraukset todella tapahtuvat, jos ne eivät ole ilmeisiä. Muutoin hän vain vihjailee.

3. Uhkailu eli puhua kuin nuija: Kun kirjoittaja kokee jäävänsä alakynteen, hän rupeaa uhkailemaan tai levittämään keskustelukumppaninsa yhteystietoja sekä kehottamaan kanssamielisiään käymään “keskusteluun” eli hukuttaa toinen some-ääliöiden äänivalliin. Tällöin kirjoittaja on todella osoittanut kyvyttömyytensä sivistyneeseen keskusteluun.

Esim. Immosen kohdalla uhkailuksi voidaan lukea tämän kirjoittelu tutkija Grönlundista (kts esim Kaleva).

Tässä kohtaa julkinen reaktio uhkailuun — paitsi sen laaja ja selkeä paljastaminen niin myös yleisen mielipiteen osoittaminen uhkailua vastaan — on nähdäkseni avainasemassa. Uhkailu ei ole sopivaa kenellekään, eikä varsinkaan julkisessa tehtävässä olevalle henkilölle.

4. Esimerkillä nuijiminen. Kun joku sanoo olevansa jotain mieltä, kaivetaan jokin äärimmäinen esimerkkitapaus ja sanotaan, että miten voit hyväksyä tämän.

Esimerkkejä on monia, mutta keskustelupalstoilla on varsinkin esiintynyt sitä, että monikulttuurisuuden kannattajaksi ilmoittautuneelle ruvetaan luettelemaan maahanmuuttajien tekemiä rikoksia. Vaikka tämä tuntuu relevantilta argumentilta, se ei sitä ole.

Kyseessä on nimittäin sama, jonka kuulee kuusivuotiaiden suusta hiekkalaatikoilla. Toinen kysyy: pidätsä paahtoleivästä? Kun toinen vastaa: joo mä pidän paahtoleivästä, niin toinen kysyy, miksi sä sitten syöt mitään muuta kuin paahtoleipää?

Eli kuin henkilön, jonka mielestä maahanmuuton hyödyt ovat suuremmat kuin sen haitat, pitäisi hyväksyä kaikki ne pahat teot, mitä joku on joskus sattunut tekemään. Ei tarvitse. Paahtoleipää ei tarvitse aina syödä. Se sallii poikkeukset, vaikka sitä kuinka paahtoleivästä pitäisi.

5. Ajankäytön kyseenalaistaminen. Eli esimerkiksi esitetään, että rasismin vastustaminen ja monikulttuurisuuden puolustaminen on pois muiden tärkeiden asioiden hoidosta. 

Näin ei yleensä ole, sillä usein näyttää siltä, että yhdestä asiasta aktivoituminen johtaa myös ihmistä kiinnostumaan muiden yhteisten asioiden hoidosta. Lisäksi asiansa osaavat ihmiset saavat itselleen tärkeäksi kokemiaan asioita hoidettua huomattavasti lyhyemmässä ajassa, kuin hieman vähemmän pätevät ihmiset.

Tämä argumentti on osin toki tottakin, jos poliitikon kaikki aika menee saman asian vääntämiseen uudelleen ja uudelleen — syö se tietenkin hänen aikaa ja resursseja. Mutta on syytä muistaa, että se ei ole näiden henkilöiden vika, jotka vastustaa rasismia ja puolustaa monikulttuurisuutta. Kyseessä on nimittäin:

6. Hoetaan niin että laatta lentää eli argumentum ad nauseam. Saman asian hokeminen uudelleen ja uudelleen ei ole keskustelua. Kannattaa katsoa peiliin, jos tuntuu siltä, että kaikki muut vaan käyttävät kaiken aikansa rasismin vastustamiseen ja monikulttuurisuuden puolustamiseen: kuka oikeasti pitää tätä aihetta koko ajan poliittisessa ilmakehässä?

7. Kaikki näkökulmat ovat yhtä arvokkaita -virhe.

(1.8.: Tätä kohtaa on hieman hiottu, kiitos kommentoija Archibald Bomwitzin. Muutoksen yksityiskohdista, kts. keskustelu alla.)

Vaikka kaikilla on ajattelun ja ilmaisun vapaus, niin kaikki näkökulmat eivät ole yhtäarvokkaita.

Jos joku vaatimalla vaatii, että hänen pitää saada ilmaista yleisen mielipiteen vastaisen kantansa, hän saa sen tietenkin ilmaista. Kyse on ilmaisunvapaudesta. Mutta sen sijaan, jos hän haluaa tulla kuulluksi, pitää hänellä olla kannan lisäksi hyvät perusteet sille, miksi mielipidettä pitäisi kuulla. Tämä johtuu siitä, että poikkeavalla mielipiteellä on todistuksen taakka. Mitä tahansa mielipidettä ei voi ottaa osaksi julkista keskustelua — muutoin kaikki keskustelu hukkuisi erilaisiin poikkeaviin mielipiteisiin.

Siksi jos mielipiteesi on poikkeava, varaudu perustelemaan se huolella. Muutoin muilla on oikeus olla ottamatta mielipidettäsi huomioon. Eli ihan samalla tavalla kuin voimassa olevia lakeja ei tarvitse perustella — vaan muutokset lakeihin pitää perustella, niin myös julkisessa keskustelussa poikkeavat näkökulmat vaativat hyviä perusteita. Jos niitä ei ole, on muilla ihmisillä oikeus ohittaa näkökulma.

Sen vaatiminen puolestaan, että yleistä näkökulmaa (esim mm. perustuslaissa mainittua monikulttuurisuutta) puolustavan olisi perusteltava näkökulmansa, on:

8. Taakan vieritys. Jos vaaditaan perusteita näkökulmalta, joka on enemmistön kanta tai muutoin ilmeinen, vieritetään todistuksen taakkaa väärälle puolelle. (Kohtaa on hieman muokattu 1.8. FB seinälläni käydyn keskustelun vuoksi.)

Yleisen mielipiteen puolustajat voivat buuata vapaasti. Se on toisen osapuolen velvollisuus osoittaa, että hän on varteenotettava keskustelukumppani.

Tästä näkökulmasta on outoa, että esim. Turkkilan puheenvuoroa protestoineita mielenosoittajia on arvosteltu niin rajusti kuin HS:n pääkirjoitussivun kolumnissa ja Pohjalainen.fi:n Marko Hautalan kolumnissaVaikka vastustan kenenkään demonisointia, niin mielestäni buuaukset Turkkilalle oli aivan normaalia ja tervettä mielen osoittamista. Se oli kahden suuntaista dialogia jos jokin: “Me ei pidetä siitä, mitä sinä ja sun kamut olette tehneet! Näe nyt miten monta meitä on, jotka ovat tätä mieltä.” (Turkkilan puhe mielenosoituksessa ja buuakset vaativat kuitenkin lisäanalyysiä. Palaan niihin toivon mukaan ensi viikolla, jos aikani vain riittää. Aihe on ongelmallinen. Turkkila osoitti rohkeutta tullessaan puhujaksi. Ja buuaksen arvosteluun on olemassa muita ja aivan päteviä syitä.)

Tämä taakan vieritys ja näkökulmavirhe on sukua vielä:

9. Totuus on jossain siltä väliltä — eli harmaannuttajat. Ihmiset luonnostaan pyrkivät ajattelemaan, että kultainen keskitie on totuus. Että äärimmäisyydet ovat aina väärässä. Samalla periaatteella kuitenkin pitäisi syödä aina haaleaa ruokaa, joka ei ole niin suolaista kuin ei makeaakaan.

Monet ovat nähneet viime päivien julkisen keskustelun kahden äärimmäisen näkökulman välisenä kamppailuna.

Tällaista puhetta ovat edustaneet esimerkiksi ne perussuomalaisten poliitikkojen kommentit, joissa on kritisoitu Immosen kirjoituksen sävyä, mutta todettu maahanmuuttokriittisyyden ja monikulturismin vastustuksen olevan kuitenkin perussuomalaisten maltillisten linja. Sitä on myös edustaneet osa heistä, jotka ovat painottaneet “dialogin” tärkeyttä.

Näin ns. vähemmän äärimmäiset näkökulmat hyväksytään julkiseen keskusteluun tervetulleina vaihtoehtoina “ääripuheelle”. Näin vaikka ne olisivat vain piirun verran vähemmän äärimmäisiä suhteessa suomalaisen enemmistön näkökantoihin.


 

Eli yhteenvetona: keskustellaan me kaikki hieman paremmin jatkossa. 

Demonisoinnin vaaroista

Demonisointi on vaarallista, ja se on vaarallista moniin suuntiin.

Mikael Jugner kirjoitti facebookissa tänään monista vääristä käsityksistä, joita julkisessa keskustelussa on ollut. Erityisesti silmiin pisti tämä:

“7. Keskustelu ei ole vaarallista. On se. Suomen sisällissota ei syntynyt itsestään. Sitä edelsi vuodesta 1910 alkanut järjestelmällinen vihapuhe, jossa puolin ja toisin demonisoitiin vastustaja. Lopputulemana äärimmäisen julma sota ja kymmeniä tuhansia kuolleita. Sama kaava on nähty viime vuosikymmeninä mm. Balkanilla ja Ruandassa. Kansanryhmän julkisesta demonisoinnista on historian valossa ollut usein yllättävän lyhyt matka väkivallantekoihin.”

 

Erityisesti demonisoijien demonisointi on vaarallista. Silloin paitsi unohdamme oman ihmisyytemme, niin annamme lisää vettä myllyyn. Osoitamme demonisoijalle tämän olevan oikeassa, kun hän hokee “Nuo ovat minua vastaan! Nuo kaikki ovat minun vihollisiani!

Nyt kun Immos-gatea puidaan, koitetaan pitää siis jäitä hatussa. Perussuomalaiset on ihan normaali puolue. Ja sen kannattajat ja edustajat ihan normaaleja ihmisiä.

Myös Olli Immonen on ihan tavallinen ihminen — siitä huolimatta mitä ikinä hän on sanonutkaan.

Koetetaan siis pidättäytyä menemästä ihmisiin argumenteissa. Pysytään asiassa.

Ja vastustetaan väkivaltaa ja suvaitsemattomuutta — hyvä niin. Ja suvaitaan ihmistä — vaikka emme voisi suvaita — ja meidän ei todellakaan tarvitse suvaita — hänen edustamaansa näkökulmaa maailmasta.