Analyysissä EK:n osaamis- ja innovaatiolinjauksten yliopistopuheet

Ammun itseäni tässä kirjoituksessa jalkaan. Tarkoituksenani on perustaa nimittäin lähiaikoina konsulttialan yritys, joka todennäköisesti hyötyisi julkisen innovaatiorahan ohjaamisesta yliopistoilta ja korkeakouluilta yrityksille.

Mutta koska tämä viimeaikainen uudistuskeskustelu on absurdia, en voi muuta kuin osoittaa sitä sormella ja nauraa — ja jakaa toisille, miksi en pysty nielemään näitä argumentteja. Tänään analyysin kohteena Osaamisen rima korkealle – kunnianhimoa tavoitteisiin EK:n linjaukset osaamis- ja innovaatiopolitiikasta 2015–2019.

Elinkeinoelämän keskusliitto haluaisi julkisen rahan ohjattavan enenevässä määrin julkisilta tutkimus- ja koulutuslaitoksilta yrityselämän innovaatiotoimintaan. Kyseessä on julkisen rahan siirto paikasta toiseen. Miten tällaista tavoitetta perustellaan?

Yritän tässä kirjoituksessa tarkastella missä määrin EK:n yliopisto- ja korkeakoulurahoista leikkaamiseen tähtäävät argumentit ovat vedenpitäviä — ja missä niiden ongelmakohdat ovat. (Se itsellään ei osoita EK:n olevan väärässä, ainoastaan että he argumentoivat väärin — ja sietäsivät argumentoida positiotaan paremmin. Kaikkia läpyskän monista ongelmakohdista en siis tähän kirjoitukseen edes pysty laittamaan, ehkä palaan niihin myöhemmin. Tieteen Tekijöiden Liitto reagoi EK:n linjauksiin välittömästi tiedotteella, johon kannattaa tutustua: Mitkä yliopistot EK haluaa lopettaa?)

Tiivisti sanoen (tarkempi analyysi alla) ongelmat ovat ennen kaikkea kahdessa argumentissa.

1) EK väittää tukimus- ja innovaatiotoimen sijoituksen laskun johtuvan siitä, että meillä on paljon yliopistoja sekä korkeakouluja ja niissä päällekkäisyyttä, eli redundanssia.

Tätä väitettä ei perustella tekstissä ollenkaan — se vain oletetaan. Ainoa mitä EK:n ohjelma pystyy osoittamaan on, että sijoitus on laskenut *ja* että meillä on paljon yliopistoja ja niissä päällekkäisyyttä. Toisin sanoen syy-yhteyttä ei ole osoitettu. Voi olla täysin mahdollista, että sijoituksen lasku johtuu toisten maiden toiminnan kehittymisestä ja tuurista ja sattumasta — tai että se johtuu edellisestä yliopistouudistuksesta, joka on vaikeuttanut tutkijoiden ja professorikunnan asemaa muutoskulujen (eli muutokseen sopeutumisen että muutoksen nielemän rahoituksen) takia.

2) EK väittää että poistamalla päällekkäisyyksiä keskittymällä “strategisiin painotuksiin” ja siis leikkaamalla yliopisto- ja korkeakoulusektorilta tehostetaan tämän sektorin tutkimustoimintaa.

Tätä väitettä ei perustetella riittävästi. Se perustuu edelliseen oletettuun syy-seuraussuhteeseen, jota ei oltu perusteltu. Lisäksi tällä uudistuksella saattaisi olla paljon piilokuluja sekä iso strateginen hinta, jota ei millään tavalla mainita EK:n ohjelmassa. (Näistä piilokuluista ja strategisesta hinnasta kirjoitin aiemmin tässä blogissa: Uhkapeliä yliopistorahoituksella?)

Näin ollen EK:n ohjelman perusteet ovat aivan liian heikot ohjaamaan uudelleen valtion tiede- ja innovaatiorahojen virtaa.


 

Analyysi

Sivu 5: “Suomi on menettämässä hyvää asemaansa tutkimus- ja innovaatiotoiminnan kansainvälisissä vertailuissa.”

Kysymys: onko tämä pikajuoksu? Jos muut maat menestyvät paremmin, onko se meiltä pois? Yhteys vertailujen ja talouden välillä on kyseenalainen. Kansainvälisen vertailun sijoitus on nimittäin vain merkki — eli mahdollinen indikaattori siitä, että jotain on pielessä — ei todiste. Se ei siis itsellään tarkoita mitään. Yhteys kansainvälisten vertailujen ja tutkimuksen hyödyllisyyden välillä siis ontuu.

Lisäksi on nimittäin helppo keksiä useita syitä sille, miksi yliopistolaitos ja sen tutkimus on kärsinyt: Sitä on riepoteltu tässä vuosia erilaisilla uudistuksilla. Lisäksi professorikunnasta on tehty työntekijöitä, joiden työtaakkaa painaa se, että yliopistoilla ei ole varaa palkata tuntiopettajia ja muita työntekijöitä. Siitä huolimatta tehdään huippututkimusta — vaikka vain vähän heikommin kuin muissa maissa. Pistää kysymään: minkälaisia uudistuksia ja ratkaisuja (jos mitään) näissä muissa maissa onkaan tehty? EK:n esitys ei sitä kerro.

Sivulla 5: “tutkimuksen laadussa muut maat ovat ajaneet ohi yliopisto- ja tutkimusjärjestelmän pirstaleisuuden vuoksi. “

Pystytäänkö näin osoittamaan, että ero on syntynyt pirstaleisuudesta? Se on epäselvää. Tämä on siis question begging asetelma — oletetaan se mikä pitäisi osoittaa. Kohta jatkuu:

“Sitä tulee uudistaa kokonaisuutena niin, että laatu paranee, sirpaleisuus vähenee ja strategiset valinnat vahvistuvat. Tarvitaan selvästi vähemmän ja entistä vahvempia koulutus- ja tutkimusyksiköitä.”

Miten niin selvästi? Kuten aiemmassa kappaleessa totesin, tähän kaikkeen saattaa olla toinen, varsin järkeenkäypä selitys, joka ohitetaan täysin EK:n ohjelmassa. Näin ollen “pirstaleisuuden” sijaan syypää saattaa olla esimerkiksi edellinen yliopistouudistus, jonka haittavaikutukset eivät ole vielä nollaantuneet.

Sivulla 10 palataan asiaan:

“Korkeakoulujen rahoitus (0,71 % BKT:sta) on muihin maihin verrattuna korkea, mutta voimavarat ovat korkeakouluverkoston laajuuden ja hajanaisuuden vuoksi tehottomassa käytössä.”

Tämä väite esitetään uudelleen ilman perusteita. Nyt on hypätty johtopäätökseen käymättä lähtöruudun kautta!

Samaa jatketaan vielä sivulla 11:

“Ongelmamme on pirstaleinen yliopistojärjestelmä, joka hukkaa voimavaroja. Tämän Tieteen tila 2014 -arviointi toteaa seuraavasti: Tieteenaloittain tarkasteltaessa (54 alaa) Suomen yliopistolaitos on edelleen varsin hajanainen. Tieteenaloista 27 on edustettuna kuudessa tai useammassa yliopistossa. Bibliometrisin menetelmin mitattuna näistä 27 alasta yksikään ei ollut tasoltaan selkeästi maailman keskitason yläpuolella vuosina 2009–2012 (top 10 -indeksin arvo vähintään 1,15).”

Tämä on jälleen kerran vain toteamus, että yliopistoissa on päällekkäisyyttä. Mutta se ei itsellään osoita, että päällekkäisyys olisi ongelma.

Osoittakaa ensin, että tässä on ongelma, ennen kuin vaaditte korjaamaan sitä. Kompleksisen organisaatioon kohdistetut interventiot ovat ennalta-arvaamattomia.

Kuten olen kirjoittanut aiemmin, uudistuksella on hintansa: se ei tule tuottamaan tulosta, ennen kuin järjestelmä on vakiintunut. Edellisen uudistuksen jälkeen ei ole odotettu riittävän kauan, että järjestelmä vakiintuu. Ja nyt ajetaan uutta uudistusta, ja sillä on todennäköisesti rajuja heikentäviä vaikutuksia vuosiksi koulutuksen ja tutkimuksen laatuun.


 

Käydään siten seuraavaan argumenttiin: strategiset painotukset.

Sivulla 5:”Yliopistoja tulee ohjata 50 miljoonan euron vahvoilla kannusteilla strategisiin valintoihin, ongelmalähtöiseen tutkimukseen ja yhteistyöhön elinkeinoelämän kanssa. Yliopistojen rahoitusmalliin tulee liittää vaikuttavuuskannusteet, kuten esimerkiksi patentit ja yliopistotutkimuksesta ja yliopiston start-up -ekosysteemistä kumpuavat yritykset.”

Ja sivulla 12: “Jos yliopistojärjestelmässä hukkaamme voimavarojamme, rationaalinen johtopäätös on poistaa tehottomuutta vähentämällä sirpaleisuutta sekä allokoimalla resursseja strategisten valintojen avulla riittävän hyvin resursoitujen tutkimusyksiköiden aikaansaamiseksi.”

Niin, jos se hukkaa. Tätä ei ole osoitettu, se on vain oletettu. Tässä toistuu paha ajatteluvirhe uudelleen ja uudelleen. Osoittakaa, jos pystytte, että tässä on aidosti ongelma, älkää keksikö sellaista!

Lisäksi, kuten kirjoitin jo yllä mainitsemassani kirjoituksessa: strateginen erikoistuminen on uhkapeliä. Emme voi ennakolta tietää, mikä alue tuottaa merkittävää tutkimusta. Se saattaa tulla kulman takaa. Eikä ole mitään takuita siitä, että jos jokin tapa toimia on tuottanut innovaatioita, että se jatkaa niiden tuottamista tulevaisuudessa. Tosin tämä mallihan on EKlle tuttu, sillä valtio on jatkanut yritysrahoitusta ja tekohengitystä vuosia yrityksille, joiden päivät olivat luetut, koska kyseinen yritys oli joskus 90-luvulla innovaatiojohtaja.

Sivulla 5: “Strategisen huippuosaamisen keskittymien (SHOK) rahoitus tulee varmistaa strategisesti tärkeän huippuosaamisen luomisessa yritysten tarpeisiin.”

Mistä ne yritykset sen paremmin kuin yliopisto tai julkinen sektori voi tietää, mitkä ovat strategisesti tärkeät huippuosaamisen alueet 5 vuoden päästä (eli kun kyseinen poppoo valmistuu, jotka on tähän huippisputkeen laitettu)? En tiedä, ehkä EK:lla on magic 8 pallo, josta lukea ennusteet siitä, mitä viiden, kymmenen ja viidenkymmen vuoden päästä teknologian kehityksessä tapahtuu.

Sama jatkuu sivulla 6:

“Korkeakoulujen ja tutkimuslaitosten julkisia resursseja on kohdennettava rohkeammin ja pitkäjänteisemmin sellaisille tiede-, teknologia- ja osaamisalueille, jotka tukevat valmistautumista valtavirtamuutoksiin ja edistävät niiden kääntämistä Suomen eduksi.”

Kuulostaa hyvältä, mutta mitkä ovat ne valtavirtamuutokset — miten tiedämme niistä etukäteen?


 

Otetaan tähän vielä kevennys.

Sivulla 9:”Sekä osaamisen synnyttäminen (tutkimus ja koulutus) että sen hyödyntäminen (innovaatiot) ovat avainasemassa kansantuotteemme kehitykselle. Kautta historian Suomenkin talouskasvun tärkein tekijä on ollut liiketoimintojen uudistuminen, mikä puolestaan on parantanut tuottavuutta.”

— Tämä on niin outo väite, että on syytä pysähtyä —

“Kautta historian?” Eikö suomi seissyt pitkään puujaloilla? Raakainetuottajana. Suomen kasvun taustalla historiassa on ollut ennen kaikkea se, että täällä on puuta, ja keskieuroopassa ei. Puutaloutta pyörittivät vuosia kansakoulun (jos sitäkään) käyneet miehet, ei tutkijat ja innovaattorit.

Miksi haluan kiinnittää tähän huomiota, on se, että tällainen lipsahdus osoittaa raportin kirjoittajan uskovan niin vakaasti omaan stooriinsa, että ei huomaa kirjoittavansa puutaheinää.


Lopuksi

Elinkeinoelämän Keskusliitto ajaa siis julkisen rahan siirtämistä yliopistoilta ja korkeakouluilta yksityiselle sektorille. En kiistä, etteikö tämä saattaisi olla tarpeen. Se voi ihan hyvin olla oikea ratkaisu. Ja voi hyvin olla, että yliopistolaitos kaipaa uudistusta ja jonkinlaisia uusia ratkaisuja.

Kuitenkin se mitä kiistän, on EK:n käyttämä logiikka yliopistoleikkausten perusteena. Sitä ei voi perustella näin heppoisesti.

Loppukaneettina sanottakoon: olen paljon kelannut viimeaikoina ns. 20/80 ongelmaa eli Pareto-periaatetta. Eli sitä, että monet jutut näyttää skaalaantuvan koosta riippumatta niin, että 20% porukasta tekee 80% hyödyistä ja tuotosta — ja sen vastaparina 80% tekee 20% (tai muilla vastaavilla luvuilla). Yliopistot näyttävät noudattavan vastaavaa kaavaa, eli pieni osa tekee suuren osan huippuinnovaatioista ja -tutkimuksesta. Mikään ei osoita, että keskittymällä vain tuohon 20% (tms.) meillä silti säilyisi 80% (tms.) tuotosta (tai että tuotto tehostuu), vaan homma saattaa skaalaantua alas niin, että tuotto putoaa kanssa viidennekseen.

Toisin sanoin, sen ison näennäisesti “tehottoman” osan merkitystä sille pienelle “tehokkaalle” osalle ei ymmärretä. Ennen kuin oikeasti on osoitettu, että se mikä näyttää pirstaleiselta on myös aidosti tehotonta — eikä esimerkiksi viimeaikaselle tutkimusnotkahdukselle löydy muuta syytä (kuten yliopistojen rahoituskriisi, ja jatkuvat hallinnolliset muutokset) — ei voida pitää näitä leikkauspuheita muuta kuin poliittisesti värittyneenä heikosti tutkimukselliseksi naamioituneena piiloagendana.

 



 

PS: Pieni lisäys tänne loppuun heille joita kiinnostaa minun henkilökohtainen kantani tarkemmin.

Politiikkaa nyt kovasti ja vähän liikaakin seuranneena näyttää siis linja olevan se, että “koulutusta ja tutkimusta tarvitaan, koska siitä seuraa talouskasvua ja innovaatioita” mutta samaan aikaan se ei saisi maksaa (mieluusti yhtään mitään). Koska halutaan siis säästää, pitää yliopistosta leikata turhat pois. Eli hypoteettisesti: jos vaikka 20% koulutuksesta ja tutkimuksesta tuottaa 80% kansantalouden kannalta merkittävästä innovaatiopotentiaalista, haluttaisiin leikata 80% pois. Ongelma on kuitenkin se, että ei ole mitään syytä olettaa, etteikö uudistus  johtaisi siihen, että tuo 20/80 tilannne pysyy yllä, mutta vain pienemmällä yliopistolla… Ja lisäksi kaikki leikkaukset ovat arpapeliä, joka voi tulla yllättävän kalliiksi, kuten kirjoitin blogissani vähän aikaa sitten: Uhkapeliä yliopistorahoituksella?

Ajatellaan, että Josef K. yrittää ottaa tästä selkoa. Keskeinen kysymykset Josef K.lle ovat a) mitä tekemistä yliopistolla on talouskasvun ja innovaatioiden kanssa oikeasti? b) miksi yliopistoa pitäisi perustella taloudellisella hyödyllä? c) mitä muuta käyttöä yliopistolaitoksella on? d) pitääkö yliopiston olla edes hyödyllinen?

a) kohtaan näytetään vastaavan sen mukaan, missä kohden ihminen on tiede”uskovainen”-tiede”kriittinen” jakolinjalla. b) kohta riippuu jossakin määrin edellisestä. c) kohtaan saa kaikkea hauskaa, kuten vaikka että yliopiston tehtävät ovat 1) nostaa yleistä kahvipöytäkeskustelun tasoa ja 2) estää nuoria tekemästä vallankumousta uuvuttamalla heidät valtavalla työtaakalla ja lupaamalla epävarmaa ja köyhää tulevaisuutta sekä 3) “sivistyskasvatus” noin yleisesti.

d) kohdan pohdinta tuo  ehkä lähimmäksi omaa kantaani: yliopiston ei pitäisi tarvita perustella olemistaan hyödyllä. Se nimittäin on mielestäni yksi suurista eurooppalaisen korkeakulttuurin saavutuksista — yksi elämänmuotoamme määrittävistä instituutiosta — ja siis itseisarvo, jota olisi tuettava sen itsensä vuoksi. Kaikki mahdollinen innovaatio ja hyöty mitä siitä syntyy on sivutuote yliopiston ensisijaisesta tarkoituksesta: ottaa selvää maailmasta sekä ihmisistä, pohtia ja oppia.

On outoa, että yliopistosta on tullut laitos, jonka täytyy perustella olemassaoloaan siinä muodossa, jossa professorit sen haluaisi olevan. Yliopisto nimittäin “universitan” mielessä muodostui sen tutkimus- ja opetushenkilökunnasta. Tämä on unohtunut matkan varrella. Jotenkin ensin yliopiston jäsenistä tuli virkamiehiä ja sitten työntekijöitä — ja yliopistosta tuli jotain heistä erillistä. Prosessi on ollut hidas ja tuhoisa. Se on käytännössä hävittänyt yliopistolaitoksen siinä mielessä kuin se on alunperin ollut.

(Tietenkin yliopistoproffat saattavat yleisesti ottaen olla ihan yhtä pihalla siitä, miksi yliopistoa tarvitaan — ja selittävän pehmeitä. Tiedeuskoisia kun ovat ja kuten S. Albert Kivinen heitä aikoinaan moitti. Mutta se, että professorit eivät osaa ennustaa, ei ole peruste sille, että joku muu tietäisi paremmin mitä tutkimusta professorien ja tutkijoiden pitäisi tehdä. Tämän väittäminen olisi virhepäätelmä.)

Luulen että yliopistolaitoksen joustavuus, kestävyys ja kelluvuus ovat olleet seurausta siitä, että se on ollut suhteellisen itsenäisistä pienistä yksiköistä muodostunut yhteenliittymä. Yhden tahon mokailut ei ole vaikuttaneet koko järjestelmään (muuta kuin ihan parissa tapauksessa). Onhan se tietenkin täynnä redundansseja ja päällekäisyyksiä, joihin rahaa menee jonkin verran. Mutta ei ole mitään näyttöä, että niiden leikkaaminen säästäisi rahaa tai tehostaisi toimintaa (ainakaan sellaista näyttöä, mitä olisin nähnyt).

Nyt yliopistoon on muokattu varsin paljon sellaisia rakenteita, missä on porukan mokailuilla mahdollista sotkea todella isoja paloja yliopistoa…

Nyt yliopistossa jyllää nimittäin suunnitelmatalous jonka arkkitehdiksi EK haluaa. (On erikoista, että vapaan markkinatalouden puolustaja haluaa yliopiston noudattavan suunnitelmataloutta!)

Uhkapeliä yliopistorahoituksella?

Uusi uhkaava yliopistouudistus on taas tarjolla. Monien mielipiteiden lomassa en ole juurikaan nähnyt sitä yhtä: mitä tämä hupi taas tulee maksamaan kansalaisille?

Uudistukset eivät nimittäin ole ilmaisia. Ne maksavat muuhun kuin varsinaiseen yliopisto- ja korkeakoulutyöhön kuluneina työtunteina ja komiteamietintöjä lukiessa menetettyinä yöunina. Ja siis ennen kaikkea ne maksavat opetuksen tason romahtamisena sekä löytämättöminä innovaatioina ja tekemättömänä perustutkimuksena.

Mutta ei tässä vielä kaikki. Uudistuksella on myös strateginen hinta. Tutkimus tunnetaan ennalta-arvaamattomuudestaan. Emme voi tietää, mikä tutkimus tuottaa arvokkaimmat löydöt ja mikä on vain ajanhukkaa. Pienellä esoteerisilla tutkimushankkeella voi olla ns. paksu häntä, eli ennalta oudolta ja erittäin epävarmalta vaikuttava tutkimus saattaa tuottaa räjähdysmäisen merkittäviä tuloksia (kuten ALD-tekniikka osoittaa). Toisaalta varman oloinen tutkimus saattaa puolestaan junnata paikallaan tai tuottaa vain vähäisiä löytöjä ja hyötyjä.

Nyt hallitusvalta, Suomen Akatemia ja Elinkeinoelämän valtuuskunta kuitenkin painostavat yliopistoja erikoistumaan, streamlinaamaan ja leikkaamaan rönsyjä. Halutaan luopua päällekäisyyksistä. Tehdä korkeakouluista ja yliopistoista enemmän suuryritysten kaltaisia — ja samalla tutkimuksesta haavoittuvampaa. Kuin tiukasti optimoidun jumbofirman talous voi kaatua perhosen siiveniskuun Nokialla.

Leikkaamalla rönsyjä ja rajaamalla tutkimuksen tukia muutamaan strategisesti valittuun alueeseen yliopistot pakotetaan pelaamaan uhkapeliä. Ennalta yritetään veikata, mikä on tuottoisin sijoitus tutkimuksellisesti. Näin voidaan siis saada hyvällä tuurilla erinomaisia huipputuloksia aikaan. Mutta tällöin on myös suuri riski, että tutkimusrahoitus menee enimmiltä osiltaan hukkaan — jos veikkaus oli väärä.

Sen sijaan antamalla rahaa laaja-alaisesti erilaisille hankkeille (ja myös päällekkäisille hankkeille sellaisilla aloilla, joissa tutkimukselliset hyödyt voisivat olla maailmaa mullistavia) lisätään tuntuvasti todennäköisyyttä, että kaikki rahoitus ei mene hukkaan. Toki tutkimukselliset hyödyt eivät välttämättä ole yhtä valtavia suhteessa sijoitettuun rahaan, mutta eipähän valtionvarainministerikään käy koko valtion kassan kanssa Las Vegasissa pelaamassa ison rahan peliä valtaisten voittojen toivossa? Ainakin toivon, että hän ei tekisi näin…

Se, että uudistus maksaisi takaisin tämän hurjan hinnan, on uudistusta ajavien poliittisten tahojen taakka todistaa.