Analyyttisiä huomioita pääministeri Sipilän puheesta

Hyvää iltaa!

Suomen tilanne on poikkeuksellisen vakava. Siksi koen velvollisuudekseni ottaa myös uusia viestintätapoja käyttöön ja lähestyä teitä suoraan.

Kiitos Yleisradiolle tästä mahdollisuudesta.

Pääministeri Juha Sipilä piti televisiopuheen keskiviikkona 16.9. Puhe käsitteli ennen kaikkea kansakunnan tilaa (kansakunnan, joka Sipilän mukaan on jokseenkin täydellisen tuhon partaalla), hallituksen päätöksiä (jotka ovat kovia, mutta niin on pääministerin mukaan myös meidän aikakin, ja sitäpaitsi, ei näitä päätöksiä kukaan edes halunnut tehdä), yhteistyönhenkeä sekä sivuttiin pakolaiskriisiä.

Tämä kirjoitus perustuu radio YLE 1 ykkösaamua 17.9. varten tekemäni arvion muistiinpanoihin.

1. Rohkea veto — mutta iso riski. Ihailen sitä, että poliitikko puhuu suoraan kansalle. Kursailematta ja selkein sanoin. Mutta samaan aikaan Pääministeri otti  henkilökohtaisen riskin. Hän pisti arvovaltansa likoon. Joko hän on siis epätoivoinen, ja kärjistäen tämä vaikuttaa viimeiseltä keinolta — tai hän on erittäin itsevarma ja vakuuttunut omasta henkilökohtaisesta kyvystään rauhoittaa tulehtunut tilanne.

2. Haasteellisinta on, että moni kokee Sipilän yhdeksi osapuoleksi riitaantuneessa ilmapiirissä. Tällöin puhe voi helposti näyttää vain oman aseman puolustelulta. Eli hiuksen ohueksi jää se rajapinta, jolla täytyy liikkua, jotta puhe onnistuisi tässä suhteessa. Lopullinen tuomio onnistumisesta selviää seuraavien päivien ja viikkojen aikana.

3. Henkilökohtaisesti, retoriikan opettajana ja päätöksenteon tutkijana sekä konsulttina minun omaa reaktiotani puheen suhteen väritti vastaava ilmiö kuin cover-musiikkikappaleiden kuuntelua yleensä: jos esiintyjä ei pysty vähintään yhtä tiukkaan settiin kuin alkuperäinen esittäjä, on vaikutelma yleensä erittäin laimea. Kun puhe rinnastuu juuri Svinhufvudiin, Kekkoseen ja Koivistoon, sekä tietenkin Obamaan on syytä varmistaa, että tulee täyttäneeksi valitsemansa saappaat.

Sipilän puhe ei täyttänyt näitä saappaita.

Puhe oli jokseenkin yllätyksetön ja tylsä. Siinä oli hyvä aloitus, mutta se latistui loppua kohden.

Puheen kirjoittaja ei antanut ammattimaista vaikutelmaa. Puhe kuulosti tosin silti aidolta — siltä että Pääministeri olisi sen itse kirjoittanut. Se luo vaikutelmaa rehellisyydestä, mutta toisaalta myös kokemattomuudesta ja kömpelyydestä.

Kaikenkaikkiaan puhe kuulosti toimitusjohtajamaiselta (hieman yt-neuvotteluja alustavan puheen tunnelmaa). Ei siis poliitikolta. Ehkä tarvitsemme nyt toimitusjohtajaa poliitikon sijaan, ehkä emme? Ehkä tyyli vetosi kuitenkin tällaisenaan kansaan paremmin kuin jos tyyli olisi ollut teknisesti parempi ja ammattilaisemmin esitetty. Mene ja tiedä.

4. Puheen rakenne oli ns. sandwich, eli pehmeä – kova – pehmeä. Tämä rakenne on tuttu yrityspuheista. Itse varsinaisessa puheessa oli kolme osaa, jota edelsi tiivistävä intro joka kertoi mistä on puheessa tulee olemaan kyse. Nämä kolme asiaa ovat: 1) turvapaikanhakijoiden auttaminen, 2) kovat keinot koviin aikoihin ja 3) yhteishenki.

Puhe alkoi lyhyellä erittäin pelottavista asioista muistuttavalla introlla. Tämän jälkeen Sipilä aloitti varsinaisen puheen sisällön vetoamisella turvapaikanhakijoiden puolesta. Tämä myös muistutti ihmisten mieleen varmasti Sipilän omat hyvät teot turvapaikan hakijoiden majoittamisessa.

Suomesta turvapaikansaaneiden on voitava tuntea olonsa turvalliseksi ja tervetulleeksi. Suomi kantaa kansainvälisen vastuun pakolaistulvasta ja hallitus on jatkuvassa toimintavalmiudessa ja aktiivinen myös EU-tasolla.

Jos tunnet, että haluat tehdä tässä asiassa itse enemmän, ota yhteyttä esimerkiksi Suomen Punaiseen Ristiin. Monet teistä ovat jo toimineetkin – kiitos siitä.

Tämän jälkeen siirryttiin itse pihviin, joka oli kova. Ei ole muita vaihtoehtoja. Leikata pitää. Joko tehdään näin, tai sitten näin. Te saatte päättää, mutta näissä rajoissa.

Tiedän, että valtion menoleikkaukset kohdistuvat kipeästi moniin ihmisiin. Jos emme tee niitä, muutaman vuoden päästä edessä on vieläkin kipeämmät päätökset.

Haluan kantaa vastuuni ja tehdä suunnan kääntämiseksi tarvittavat päätökset. Tasavallan presidentin sanoin tekemättä ei voi jättää.

Ja lopuksi muistutus yhtestyöstä ja suomalaisuudesta. Ja kuluneitakin kuluneempia klisheitä. “suomalaisilla on erityinen luontosuhde… hieman outo kansa… Suomalainen kädenpuristus”

5. Vaihtoehdottomuuteen liittyy paljon vastenmielisen johtopäätöksen retoriikkaa. Pääministeri esittää, että hänellä ei ole, ei tule olemaan, eikä ollut vaihtoehtoja. Että tilanne on vain näin. Että hän vain tekee.

Erityisen näkyvä esimerkki vastenmielisestä johtopäätöksestä on tämä “Myönnän, että valvoin tämän kysymyksen äärellä ennen päätöksen tekemistä.

Erilaiset selitysmallit on hylätty, ja pääministerillä on yksi pakottava totuus. Se on kilpailukyky joka tulkitaan kapeasti palkkakilpailuksi. Kaikki muut rakenteelliset kysymykset sivuutetaan tässä kohtaa.

6. Vertailumaiden käyttö ja “kilpailijamaista” puhuminen oli puheen ansiokkain tekniikka. Se vetoaa kansallistunteeseen ja myös antaa uskottavuutta esimerkkien kautta.

Työllisyysasteemme on kaukana kilpailijamaidemme tasosta. Ruotsin työllisyysasteella taloutemme olisi jo kunnossa.

Uudistamme työmarkkinoita, koska vain sillä tavalla voimme päästä takaisin kilpailijamaidemme, Saksan, Ruotsin ja Tanskan rinnalle kansainvälisillä markkinoilla.

Meidän on tärkeä ymmärtää, että ongelmiin joutuneissa kriisimaissa kuten Irlannissa ja Portugalissa on tehty paljon rankempia päätöksiä kuin me nyt Suomessa esitämme.

Sekä Irlannissa että Portugalissa julkisen sektorin palkkoja alennettiin noin 15 prosenttia. Irlannissa työttömyysturvaa alennettiin 40 prosenttia. Julkisista menoista nipistettiin huomattavasti enemmän kuin nyt Suomessa.

Oman kokemukseni mukaan saksalainen työnantaja miettii ensisijaisesti sitä, miten työ voidaan jatkossakin tehdä kotimaassa ja samoin Saksassa työntekijät tulevat oma-aloitteisesti työnantajaa vastaan vaikeassa tilanteessa.

Ongelmana on, että vertailukohteet ovat tietyt ja valitut. Yleisistä trendeistä tai taloustieteellisistä näkökulmista toki on muutama yleinen huomio puheen alkupuolella:

Suomen talouskasvu on Euroopan alhaisinta ja talous on supistunut pitkään.

Missään muussa Euroopan maassa työttömyys ei kasva yhtä nopeasti kuin Suomessa. Suomalainen työ ja tuotanto ovat menettäneet kilpailukykynsä.

Olemme velkaantuneet nopeammin kuin muut EU-maat keskimäärin.

Valtion ja kuntien menot ovat selvästi tuloja suuremmat.

Kansainvälinen talous on kasvanut viimeiset vuodet, mutta emme ole päässeet tuohon kyytiin mukaan

Mutta kansantaloudesta pääministeri puhuu silti lähinnä vain esimerkein ja tietyin vertauskohdin. Ihmiset hahmottavat esimerkit hyvin — mutta ne voivat olla myös harhaanjohtavia. Pitäisi siis kysyä: miksi nämä maat ja miksi Suomen tilannetta pitää verrata niihin?

7. Talkoo- ja yhteishengen korostus oli tärkeä, ja varmasti myös vetosi moniin kuulijoihin. Siinä kuitenkin korostui se, että samalla puhuttiin johtajista ja yrittäjistä hieman erilaiseen sävyyn. Heiltä odotettiin johtajuutta, isänmaallisuutta ja kyvykkyyttä.

Yrityksiltä ja yritysjohtajilta odotamme johtajuutta ja taitavuutta sekä ripauksen lisää isänmaallisuutta.

Suomi on ollut vastaavassa tilanteessa aikaisemminkin. Sotien jälkeen Suomi teollistui ja nousi köyhyydestä ennennäkemättömällä ahkeruudella, sitkeydellä ja yhteen hiileen puhaltamisella. Tämän takasi ennen muuta halu mennä eteenpäin.

Lisäksi pääministeri antoi ymmärtää, että oppositio — ja kaikki jotka eivät ole samaa mieltä tai eivät hyväksy hänen tarjoamaansa tulkintaa todellisuuden pakottamista ja sitovista ainoista vaihtoehdoista — ovat yhteistyökyvyttömiä ja haluttomia käydä tekemään kovaa työtä. Nämä ihmiset ovat vastuuttomia — toisin kuin hallitus, joka kantaa vastuun, teki se vaikka kuinka kipeää heille ja koko suomen kansalle.

Hallituksen viime viikolla ilmoittamia työelämätoimenpiteitä on arvosteltu kiivaasti. Vaikka muutosturva paranee irtisanomistilanteessa merkittävästi ja vanhempainvapaan kustannuksia tasataan naisvaltaisten alojen tilanteen helpottamiseksi, ymmärrän silti hyvin ihmisten hämmennyksen.

Demokratiaan kuuluu myös oikeus mielenilmaukseen ja lailliseen lakkoon. Työelämän ulkopuolella olevat, opiskelijat, eläkeläiset ja työttömät kantavat jo oman taakkansa säästöpäätösten kautta.

Myös työtä tekevien on kannettava oma panoksensa työttömien hyväksi.

Vaikutelmaa pahentaa takarajan asettaminen ja vaihtoehtojen syöttäminen ammattiyhdistysliikkeelle. Eli 20 min työaikaa lisää päivään tai lomarahat pois. Kaksi päivää aikaa suostua. Hän ei odota.

Vetoan vielä kerran työmarkkinaosapuoliin. Etsikää hankaliksi koettujen keinojen, kuten sunnuntailisän, tilalle helpompia keinoja työehtosopimusten sisältä.

Aikaa on vielä muutama päivä ennen kuin eduskunta alkaa käsitellä hallituksen esittämiä toimia.

Tämä antaa vaikutelman varsin kovasta johtajasta — joka on valmis toki neuvottelemaan ja on lupsakka tarvittaessa, mutta joka on ennen kaikkea kova ja taipumaton.

8. Puheessa luotiin kuva maasta, joka on välittömän tuhon partaalla. Suomi on “taitekohdassa”:

Suomen valtio on velkaantunut melkein miljoona euroa tunnissa seitsemän vuotta – yötä päivää – pyhää arkea.

Näin emme voi jatkaa. Rahat loppuvat.

Nyt on korkea aika miettiä missä mennään. Emme pääse pakoon tosiasioita.

Jos pääministerin tarkoitus oli rauhoittaa tilannetta, hän tuskin teki sitä. Pelon ilmapiiri jatkuu.

9. Kaiken kaikkiaan pääministeri selvisi puheesta. Mutta se ei ollut erityisen hyvä puhe teknisesti. Se silti saattaa olla aivan paikallaan. Ja jo pelkästään se, että pääministeri puhuu koko kansalle antaa kovan viestin. Luo uskottavuutta — jota viimepäivien uutiset ovat Sipilältä syöneet. Mutta samaan aikaan hän otti ison henkilökohtaisen riskin.

Puheen todellinen vaikutus jäävät siis  nähtäväksi. Saako Sipilä ammattiyhdistysliikkeen säikäytettyä neuvottelupöytään vai suututtiko hän sitä entisestään? Entä kääntyykö kansa enemmän Sipilän vai AY-liikkeen puoleen? Kaikki se selviää lähipäivinä.

Tämä puhe saattaa olla se, joka tekee Sipilästä merkittävän poliitikon — tai se saattaa olla hänen uransa päätekohta, joka johtaa vain yhä nopeutuvaan arvovallan menetykseen. Tämä kaikki riippuu siitä, miten puhe otettiin vastaan, ja mitkä sen vaikutukset ovat lähipäivinä ja viikkoina. Eli pääministerin omin — hieman ontuvin — sanoin:

Olemme hieman outo kansa – teemme mieluummin kuin puhumme ilmanaikuisia.

Perk*leen politiikka, eli vihasta ja suuttumuksesta

Missä kulkee oikeutetun suuttumuksen ja vihan raja? Saska Saarikoski ja monet poliitikot näkevät vihaa tällä hetkellä vähän kaikkialla. Mutta mistä todella on kysymys?


Suomalaispoliitikkojen ja toimittajien suista on nimittäin viime päivinä kuulunut paljon puhetta ääripäistä. Erityisesti huoleksi on noussut maahanmuuttokeskustelun karkaamisesta vain ääripäiden käsiin. Ja on puhuttu vihasta.

Tähän päivittelyyn ovat osallistuneet niin valtionvarainministeri Stubb kuin pääministeri Sipilä. Ja kuoroon liittyi myös Saska Saarikoski HS:n pääkirjoituskolumnissa “Kun politiikka ei toimi, viha ottaa vallan” (30.8.2015).

(Hieman samansuuntaisen, mutta vähän syvällisemmän näkökulman tarjoaa myös Hämeen-anttila: hän puhuu toisesta ääripäästä, jossa “ymmärretään liikaakin eikä myönnetä maahanmuuttoon liittyviä ongelmia”.)

Olen aivan samaa mieltä: äärimmäisiä kantoja ja ääriliikkeitä on syytä lähtökohtaisesti kavahtaa.

Keskeinen ongelma kuitenkin on, että meillä on esimerkiksi ääriliikkeitä hyvin vähän. Myös poliittiset puolueet ovat konsensusvetoisia — varsinkin kun puhe on maahanmuutosta, turvapaikanhakijoista, pakolaisista ja rasismista. (Meillä on vain yksi puolue, joka poikkeaa voimakkaasti arvoiltaan muista — suhteessa maahanmuutto- ja rasismikeskusteluun. Se on perussuomalaiset.) Suomalainen poliittinen kenttä on siis paljon tylsempi, kuin mitä käydystä keskustelusta luulisi.

Silti puhutaan vihaisista ääriliikkeistä, ääriaineksista, äärikannoista. Monikossa. Onkin siis syytä katsoa hieman kannen alle, että mikä siellä oikein porisee.


Usein ajaudumme ajattelemaan, että äärimmäisyydet ovat aina huonoja, mutta onneksi niiden väliltä löytyy aina siedettävä kompromissi. Näin ei suinkaan ole.

Kun ruvetaan puhumaan ääripäistä ja maltillisesta vaihtoehdosta niiden välillä — pitää olla valmis perustelemaan, mistä ihmeestä oikein puhuu. Hämeen-anttilalla on perusteet — hieman hatarat sellaiset, mutta ne ovat. Hänelle maahanmuuttokeskustelun toisena ääripäänä ovat ymmärtäjät, jotka eivät osaa olla kriittisiä. Mutta nämä ymmärtäjät ovat siis kaikkea muuta kuin radikaaleja ääri-ihmisiä. He ovat ennemminkin epäkriittisiä nössöjä. Tämä voi hyvinkin pitää paikkansa. Mutta mitään vihaista ääriliikettä näiden parista on hankala löytää.

Mutta ovatko Stubbilla ja Sipilällä perusteita kun he puhuvat ääriaineksista, jotka ovat kaapanneet keskustelun?

On mielestäni lähes täysin käsittämätöntä esimerkiksi Stubbilta, että hän maalaa itseään ja kokoomusta keskimmäiseksi vaihtoehdoksi tässä asiassa. Kokoomus kun on nimittäin linjauksiltaan, kun puhutaan rasismista tai ihmisoikeuksista, aika lailla siellä näennäisessä “liberaalissa ääripäässä” kaikkien muiden puolueide kanssa (lukuun ottamatta perussuomalaisia). Tämä selviää tutustumalla vaikka kokoomuksen periaateohjelmaan.


 

Entä se viha? Stubb twiittasi Saarikosken kirjoittaman kolumnin innoittamana, että:

Saarikoski nimittäin puhuu kirjoituksessaan vihasta, jota viimeaikaiset mielenilmaisut ja some-keskustelu ovat ilmentäneet: “Oikea ja vasen äärilaita esiintyvät mielellään toistensa vastakohtina, vaikka molempia yhdistävät viha ja vihan alla aina vaaniva väkivallan mahdollisuus.”

Tämä kuulostaa varsin hyvältä ja oivaltavalta. Mutta onko se sitä? Ei.

Saarikoski nimittäin ilmentää jotain sellaista, mikä on suomalaisen poliittisen keskustelun keskeinen ongelma. Me maltilliset pelkäämme tunteita.

Tästä syystä kaikki vähänkin äänekkäät puheenvuorot ovat meistä niin herkästi vain vihaa. Kuitenkin tunteiden kirjo on paljon laajempi.

Retorisesti tarkastellen esimerkiksi osa perussuomalisiin liittyvästä some-keskustelusta on ollut vihaista (kuten Sami Kuusela kirjoittaa Suomen Kuvalehden blogissaan). Ja on hallituksen vastaisiin mielenosoituksiin osallistunut vihaisia ihmisiä. Mutta kaikki ei ole ollut vihaa — eikä mitenkään voida yleistää, että viha olisi jonkinlainen suomalaista vasemmistolaisuutta ja äärioikeistolaisuutta yhdistävä tekijä. Saarikoski vetää mutkia suoriksi niin että pelti rutisee.


 

Mitä viha oikein on? Vihassa on kyse halusta tuhota vihan kohde. Hävittää se. Vahingoittaa sitä niin, että se ei enää koskaan kykene olemaan uhka. Vihassa on kyse äärimmäisestä pelosta jonkin viholliseksi koetun suhteen. Vihassa on kyse inhosta vihan kohdetta kohtaan.

Esimerkiksi maanviljelijät ovat iän kaiken vihanneet tuhoeläimiä. Ja niitä onkin hyvin julmin keinoin hävitetty. Ja tämä on erittäin ymmärrettävää. Tuhoeläimet ovat olleet uhka elinkeinolle ja jopa elämälle.

Politiikassa kuitenkin pelko, inho ja viha ovat äärimmäisiä tunteita. Ihmisten reaktioiden kutsuminen vihaksi on usein todellisen tunteen vääristelyä ja jopa sen oikeutuksen vähättelyä.

Politiikassa nimittäin useinmiten on kyse suuttumuksesta. Suuttumus on aivan erilainen tunne kuin viha. Suuttumus on moraalisen asennoitumisen ilmaisemista. Se on sitä, että ilmaistaan jonkin teon olevan vastoin suuttuneen käsitystä oikeasta. On toimittu hänen arvojensa vastaisesti.

Suuttumus ei tähtää kenenkään tuhoamiseen. Se tähtää keskusteluun siitä, mitä pitäisi tehdä, jotta otettaisiin myös suuttuneen henkilön arvot huomioon. Tai että pitääkö ne edes ottaa huomioon — voihan hän olla väärässä. Mutta silti kaikki tämä tähtää arvokeskusteluun, jossa esitetään perusteluita arvoille ja sille, miksi jotkin arvot ovat tärkeämpiä kuin toiset.

Suuttumus on poliittista, jos se on perusteltua suuttumusta. Esimerkiksi minä olen suuttunut hallituksemme kaavailemista leikkauksista opetus-, koulutus- ja tutkimussektorilla. En ole vihainen. Olen suuttunut. Näin laajat ja merkittävät leikkaukset eivät ole arvojeni mukaisia. Mielestäni leikkauskohteita olisi pitänyt etsiä muualta.


 

Mutta jos ihmisten oikeutettua suuttumusta systemaattisesti väheksytään — tai jos se leimataan vihaksi ja kieltäydytään arvokeskustelusta ääriliikkeeksi leimatun poliittisen toimijan kanssa — saattaa suuttumus muuttua vihaksi. Näin voi käydä, jos suuttuneelta ihmiseltä viedään poliittisen vaikuttamisen keinot. Ja tässä mielessä suuttumukseen liittyy riski radikalisoitumisesta — ja jopa (jos suuttunut todella ajetaan nurkkaan) riski ilki- sekä väkivallasta.

Mutta suuttuneella on kuitenkin myös itsellään velvollisuus vastata, kun häneltä kysytään, miksi olet suuttunut. Ja hänen pitää osata perustella omat arvonsa. Ei se tarkoita sitä, että keskustelun pitäisi johtaa toimintaan näiden arvojen mukaan. Tärkeintä on, että henkilölle on annettu tilaa ilmaista suuttumuksensa oikeutettuna suuttumuksena.

Poliittisesti kyseessä on siis tilanne, jossa molemmilla puolilla on vastuu dialogin ylläpidosta ja sen mielekkyydestä.


 

Painotan: On tärkeää muistaa, että ei provosoidu kun provosoidaan (trollit yrittävät saada keskustelukumppaninsa suunniltaan, kuten kirjoitan täällä “Vain idiootti yrittää voittaa — Mutta miten tehdä se tyylikkäästi?“). Mutta välillä pitää suuttua ja sanoa asiat niin kuin ne on, jos se on ainoa keino ilmaista tärkeä pointti. Tässä ei ole yksinkertaista — tehdään näin ja kaikki on ruusuista — ratkaisua. Kaikkea ei pysty sanomaan loogisesti ja yksinkertaisesti argumentoiden, niin että kaikki ovat tyytyväisiä.

Sanon tämän paitsi kriisipäätöksenteon tutkijana niin myös poliittisen keskustelun asiantuntijana ja puhetaidon opettajana.

Tärkeintä on, että ei rupea trollaamaan, eli mesoamaan vaan koska itsellä on paha mieli. Jos mesoaa, sillä pitää olla tavallista kovemmat perusteet.

Mielestäni vasemmistolaisilla on aika kohtuullisen hyvät perusteet olla suuttuneita ja ilmaista suuttumustaan suorin sanoin. Vasemmistolaisten kirjoittajien näkökulmia lukiessa (esim. Panu Raatikainen) huomaa heidän vaikutelmansa olevan se, että keskusta ja kokoomus yrittävät (Sipilän ja Stubbin suilla) kiermurrella vastuusta sen suhteen, että ottivat perussuomalaiset hallitukseen. Ja he näyttävät tekevän tätä maalailemalla oppositiosta kuvaa jonkin sortin ääriaineksena. Jos vasemmistolaiset ovat tässä oikeassa, on Sipilän ja Stubbin kommentointi keskustelun valumisesta ääripäille varsin törkeää, jopa tällaisen sitoutumattoman maltillisen liberaalin mielestä — suoraan sanoen.

Sipilällä ja Stubbilla pitäisi olla siis huomattavasti paremmat perusteet sanoilleen. Heiltä pitäisi kysyä, mistä he oikein puhuvat. Miksi he ovat vakuuttuneet, että suuttuneet ihmiset ovat vihaista ääriainesta? Mistä syystä opposition puheenvuorot leimataan äärimmäiseksi kannaksi?

Olen varma, että jos todella on osoittaa, että keskusta ja kokoomus edustavat kolmatta vaihtoehtoa ääripäiden välissä, sen selventäminen auttaisi suomalaista poliittista keskustelua. Pelkkä vihjailu ei tässä kohtaa riitä. Saarikosken analyysi on jäänyt nimittäin pahasti puolitiehen.


Yhteenvetona: On jokseenkin epäselvää, mistä ääripäistä puhutaan, kun puhutaan “maahanmuuttokeskustelun valumisesta ääripäille”. Ja on korkea aika tuoda hieman ymmärrystä poliittisten tunteiden kirjoon kuin vain puhua jostain epämääräisestä vihasta.


 

Lopuksi: Jos poliittisesti maltilliset keskusta ja kokoomus heittäytyvät “äärimaltillisiksi” — on tässä riskinä se, että juuri näin tekemällä he heittävät lisää löylyä kiville. Suomessa ei nimittäin ole radikaalia populistista vasemmistoa — vielä.

Sellainen voi syntyä, jos politiikan tuulet menevät niin, että maltilliset rupeavat ymmärtämään vähän liikaakin äärioikeistoa. Jos siis keskustan ja kokoomuksen samojen vällyjen alle perussuomalaisten kanssa ajanut ja perustellulta vaikuttanut poliittinen pragmatismi rupeaa näyttämään vasemmiston silmissä kyyniseltä opportunismilta. Tällöin vasemmiston voi olla vaikea nähdä poliittista tulevaisuutta yhteistyössä porvaripuolueiden kanssa.

Oikeisto on jo radikalisoitunut — haluammeko me maltilliset todella radikalisoida myös vasemmiston.

Soini — 2018?

Lupasin olla kaksi viikkoa hiljaa perussuomalaisista.

Näin tein. Ja se teki hyvää. Kokeilkaa tekin. Huutokilpailusta ei kukaan hyödy.

Kahden viikon aikana on sattunut ja tapahtunut. Erityisesti oli perussuomalaisten puoluekokous. Sekä Matti Putkosen mediaan ja tutkijoihin kohdistama äkäinen kritiikki

Mutta minä mietin jo vuotta 2018. Ja uskon, että moni ps-vaikuttaja miettii kanssa. Mieti sinäkin.


 

Olen nimittäen ja yllättäen siitä samaa mieltä Putkosen kanssa, että Immos-asiasta ei enempää kannata keskustella ennen kuin ps:n eduskuntaryhmä on sen käsitellyt.

Pikemminkin nyt on korkea aika keskustella Soini-Halla-aho-Putkonen -asiasta ja eritotyisesti siitä, miten taitamattoman kuvan ps antaa itsestään. Käsitellessään tätä skandaalia ja sitä kommentoivaa mediaa sekä asiantuntijoita perussuomalaiset toimijat ovat olleet paitsi epäjohdonmukaisia niin myös tarpeettoman yliampuvia.

Luulen, että tämä asia tulee olemaan paljon pahempi ongelma hallitusyhteistyön kannalta — jos ps ei saa omaa toimintaansa ja mediastrategiaansa ojennukseen.

Kaikella tällä saattaa kyllä olla pidemmän tähtäimen strategisia tavoitteita. Perussuomalaiset tietävät vallan hyvin, että kaikkein suurin uhka puolueen uskottavuudelle sen äänestäjien keskuudessa on leimautuminen takiaiseksi kokoomuksen lahkeessa.

Siksi kaikki mediahuomion toisaalle vievä ns. “irrottelu” ei ole ps:lle välttämättä pidemmällä tähtäimellä haitaksi.


 

Itse asiassa, jos sallitaan päätöksenteon- ja strategisen ajattelun tutkijalle hieman hypoteettinen pohdinta, vaikuttaa siltä, että perussuomalaisten toiminta ei ole lainkaan irrationaalista. Päin vastoin. Se vaikuttaa erittäin järkevältä.

Sillä muistakaa vuotta 2018.

Perussuomalaisten lainsäädännölliset tavoitteet ovat olleet minulle jokseenkin epäselviä. En tiedä, miten heidän puolueohjelma tai vaaliohjelma on edes yleisellä tasolla muutettavissa Suomen lakikirjaan sopiviksi. Ehkä joku hieman minua paremmin lakia tulkitseva osaa siihen vastata.

Mutta kaksi tavoitteista eivät ole lainkaan epäselviä. Perussuomalaiset aikovat olla Suomen suurin puolue. Ja Soini aikoo Suomen tasavallan presidentiksi. Nämä kaksi tavoitetta eivät kuitenkaan ole aivan yksioikoisesti yhteensopivia.

Vuonna 2018 Soini tarvitsee kahden asian toteutumista: hänen pitää tulla valituksi (1) toiselle kierrokselle ja vielä (2) voittamaan toisen kierroksen. Soinin ja perussuomalaisten strategiset taidot on usean kerran aliarvioitu viimeisen kymmenen vuoden aikana. En näkisi mitenkään mahdottomana, että heillä on jo jokin 2018-strategia käytössä.

Sillä toiselle kierrokselle päästäkseen Soini tarvitsee taakseen suuren puolueen. Mutta voittaakseen toisella kierroksella, hänen pitää vaikuttaa vakuuttavalta valtiomieheltä — sellaiselta, joka on luotettavasti ollut hallituksessa varteenotettavana ulkoministerinä. (Lisäksi asiaa auttaisi se, että vastassa olisi Pekka Haavisto — ymmärrettävistä, mutta varsinaisesti viranhoitoon liittymättömistä syistä.)

Tämä valtiomiesmäisyyden mielikuvan luominen edellyttää pysymistä hallituksessa vaikka kynsin ja hampain. Mutta kuten totesin yllä, mikään ei olisi vahingollisempaa perussuomalaisten kannatukselle, kuin mielikuva siitä, että he ovat vain yksi takiaispuolue muiden joukossa — tekemässä keskustan ja kokoomuksen sanelemaa politiikkaa.

Tästä syntyy siis ristiriita. Iso ristiriita.


 

Miten säilyttää kannattajakunta (ja jopa kasvattaa sitä) tilanteessa, jossa hallituksessa oleminen vaikuttaa olevan ps:lle ja Soinille tärkeämpää kuin oman politiikan ajaminen?

Erilaiset irtiotot ja yhteinen vihollinen olisi aika luonteva ratkaisu tähän. Väite, että kaikki ovat kateellisia ja että “vihervassarit” mediassa ja yliopistoissa yrittävät kaataa hallituksen — esimerkiksi.

Poliittisten vastustajien harjoittama vastakkainasettelun korostaminen pelaisi tällöin hyvällä tuurilla myös perussuomalaisten laariin. Varomattomasti kirjoittelevat toimittajat ja bloggailevat professorit eivät myöskään olisi haitaksi. Liberaalien poliitikkojen, toimittajien ja tutkijoiden täytyisi ryhdistyä ja ruveta rustaamaan huomattavasti tarkemmin kirjoitettuja juttuja, jos he haluavat välttää heidän sanomisiensa ja mielipiteittensä vääristelyn ja poliittisen manipuloinnin mahdollisuuden.

Vaikuttaakin siltä, että vihjailu puoluekannasta riittää tietyissä piireissä syömään terävänkin kirjoituksen uskottavuutta. Varsinkin jos saadaan toimittajat, poliitikot ja tutkijat suunniltaan ja suuttumuksen valtaan sopivilla irtiotoilla ja ties millä hypoteettisillä keskiyön horinoilla?

Mikä arvo olisi vieläpä sellaisilla irtiotoilla, joista Soini voisi vaieta — ja delegoida toisille hoidettavaksi — niin, että hänen valtiomiesmäinen imagonsa ei siitä kärsisi?


 

No, tämä on vain hypoteettista pohdintaa ajattelun asiantuntijalta, joka kuvittelisi käyttävänsä suurinpiirtein tällaista strategiaa itse vastaavassa tilanteessa. (Jos mitenkään voisi itseään vastaavaan tilanteeseen edes kuvitella — ollen kiitollinen siitä, että en ole poliitikko, joka päivä).

Perussuomalaisten pitkän tähtäimen strategia on mikä on, ja minä en sitä voi tietää. Se selvinnee meille viimeistään vuonna 2018.

Muistakaa tuo vuosi, 2018.

Pers’edellä puuhun — eli virhepäätelmiä Immonen-gaten ympärillä

Tapaus Immonen on nostanut esiin varsinaisen itiöpilven hämärähköjä virhepäätelmiä puolin jos toisinkin. Tässä niitä hieman availen.

Muistakaa kuitenkin, että virhepäätelmän tekeminen ei tarkoita, että sen tekijä olisi väärässä. Se tarkoittaa vasta, että hän argumentoi huonosti.

Väärässä henkilö on, jos hän on väärässä. Ja tässä ollaan nähty monta väärää. Virhepäätelmät kuitenkin sotkevat keskustelua ja vievät meitä pois olennaisesta.

Listaus on kaikkea muuta kuin täydellinen. Olen varma, että joku on jossain sanonut jotain sellaista päätellen itseään pers’edellä puuhun ja joka on minulta jäänyt huomaamatta. Laittakaa siis kommenttia.


1. Määritelmien takana kyhjöttäminen: kirjoittaja tai puhuja välttelee vastuuta omista sanoistaan sanomalla, että sananmukaisesti asia ei ole niin kuin miten muut sen lukevat.

Kirjoittajalla (tai puhujalla) on kuitenkin osavastuu niistä tulkinnoista, joita lukijat tekevät tämän teksteistä. Jos tulkinta on todennäköinen, on silloin turha väittää, että ei sitä tarkoittanut — varsinkaan, jos ei ole saman tien korjannut ilmeistä väärinkäsitystä. Immosen kohdalla tästä ovat huomauttaneet mm. Panu Raatikainen ja Kaleva-lehti.

Määritelmien takana kyhjöttäminen on erityisen noloa ja osoittaa, että kirjoittajalta puuttuu selkärankaa seistä omien mielipiteidensä takana. Hän vain tyytyy vihjailemaan ja huutelemaan, mutta piiloutuu sitten isäpapan sanakirjan helmoihin, kun muut rupeavat vaatimaan tätä tilille sanomisistaan.

2. Kalteva taso: jos sallimme tämän nyt, niin kaikki tämä hirveä seuraa — eli pelotellaan seurauksilla ilman, että millään tasolla osoitetaan niiden oikeasti seuraavan.

Kirjoittajan vastuulla on osoittaa, että seuraukset todella tapahtuvat, jos ne eivät ole ilmeisiä. Muutoin hän vain vihjailee.

3. Uhkailu eli puhua kuin nuija: Kun kirjoittaja kokee jäävänsä alakynteen, hän rupeaa uhkailemaan tai levittämään keskustelukumppaninsa yhteystietoja sekä kehottamaan kanssamielisiään käymään “keskusteluun” eli hukuttaa toinen some-ääliöiden äänivalliin. Tällöin kirjoittaja on todella osoittanut kyvyttömyytensä sivistyneeseen keskusteluun.

Esim. Immosen kohdalla uhkailuksi voidaan lukea tämän kirjoittelu tutkija Grönlundista (kts esim Kaleva).

Tässä kohtaa julkinen reaktio uhkailuun — paitsi sen laaja ja selkeä paljastaminen niin myös yleisen mielipiteen osoittaminen uhkailua vastaan — on nähdäkseni avainasemassa. Uhkailu ei ole sopivaa kenellekään, eikä varsinkaan julkisessa tehtävässä olevalle henkilölle.

4. Esimerkillä nuijiminen. Kun joku sanoo olevansa jotain mieltä, kaivetaan jokin äärimmäinen esimerkkitapaus ja sanotaan, että miten voit hyväksyä tämän.

Esimerkkejä on monia, mutta keskustelupalstoilla on varsinkin esiintynyt sitä, että monikulttuurisuuden kannattajaksi ilmoittautuneelle ruvetaan luettelemaan maahanmuuttajien tekemiä rikoksia. Vaikka tämä tuntuu relevantilta argumentilta, se ei sitä ole.

Kyseessä on nimittäin sama, jonka kuulee kuusivuotiaiden suusta hiekkalaatikoilla. Toinen kysyy: pidätsä paahtoleivästä? Kun toinen vastaa: joo mä pidän paahtoleivästä, niin toinen kysyy, miksi sä sitten syöt mitään muuta kuin paahtoleipää?

Eli kuin henkilön, jonka mielestä maahanmuuton hyödyt ovat suuremmat kuin sen haitat, pitäisi hyväksyä kaikki ne pahat teot, mitä joku on joskus sattunut tekemään. Ei tarvitse. Paahtoleipää ei tarvitse aina syödä. Se sallii poikkeukset, vaikka sitä kuinka paahtoleivästä pitäisi.

5. Ajankäytön kyseenalaistaminen. Eli esimerkiksi esitetään, että rasismin vastustaminen ja monikulttuurisuuden puolustaminen on pois muiden tärkeiden asioiden hoidosta. 

Näin ei yleensä ole, sillä usein näyttää siltä, että yhdestä asiasta aktivoituminen johtaa myös ihmistä kiinnostumaan muiden yhteisten asioiden hoidosta. Lisäksi asiansa osaavat ihmiset saavat itselleen tärkeäksi kokemiaan asioita hoidettua huomattavasti lyhyemmässä ajassa, kuin hieman vähemmän pätevät ihmiset.

Tämä argumentti on osin toki tottakin, jos poliitikon kaikki aika menee saman asian vääntämiseen uudelleen ja uudelleen — syö se tietenkin hänen aikaa ja resursseja. Mutta on syytä muistaa, että se ei ole näiden henkilöiden vika, jotka vastustaa rasismia ja puolustaa monikulttuurisuutta. Kyseessä on nimittäin:

6. Hoetaan niin että laatta lentää eli argumentum ad nauseam. Saman asian hokeminen uudelleen ja uudelleen ei ole keskustelua. Kannattaa katsoa peiliin, jos tuntuu siltä, että kaikki muut vaan käyttävät kaiken aikansa rasismin vastustamiseen ja monikulttuurisuuden puolustamiseen: kuka oikeasti pitää tätä aihetta koko ajan poliittisessa ilmakehässä?

7. Kaikki näkökulmat ovat yhtä arvokkaita -virhe.

(1.8.: Tätä kohtaa on hieman hiottu, kiitos kommentoija Archibald Bomwitzin. Muutoksen yksityiskohdista, kts. keskustelu alla.)

Vaikka kaikilla on ajattelun ja ilmaisun vapaus, niin kaikki näkökulmat eivät ole yhtäarvokkaita.

Jos joku vaatimalla vaatii, että hänen pitää saada ilmaista yleisen mielipiteen vastaisen kantansa, hän saa sen tietenkin ilmaista. Kyse on ilmaisunvapaudesta. Mutta sen sijaan, jos hän haluaa tulla kuulluksi, pitää hänellä olla kannan lisäksi hyvät perusteet sille, miksi mielipidettä pitäisi kuulla. Tämä johtuu siitä, että poikkeavalla mielipiteellä on todistuksen taakka. Mitä tahansa mielipidettä ei voi ottaa osaksi julkista keskustelua — muutoin kaikki keskustelu hukkuisi erilaisiin poikkeaviin mielipiteisiin.

Siksi jos mielipiteesi on poikkeava, varaudu perustelemaan se huolella. Muutoin muilla on oikeus olla ottamatta mielipidettäsi huomioon. Eli ihan samalla tavalla kuin voimassa olevia lakeja ei tarvitse perustella — vaan muutokset lakeihin pitää perustella, niin myös julkisessa keskustelussa poikkeavat näkökulmat vaativat hyviä perusteita. Jos niitä ei ole, on muilla ihmisillä oikeus ohittaa näkökulma.

Sen vaatiminen puolestaan, että yleistä näkökulmaa (esim mm. perustuslaissa mainittua monikulttuurisuutta) puolustavan olisi perusteltava näkökulmansa, on:

8. Taakan vieritys. Jos vaaditaan perusteita näkökulmalta, joka on enemmistön kanta tai muutoin ilmeinen, vieritetään todistuksen taakkaa väärälle puolelle. (Kohtaa on hieman muokattu 1.8. FB seinälläni käydyn keskustelun vuoksi.)

Yleisen mielipiteen puolustajat voivat buuata vapaasti. Se on toisen osapuolen velvollisuus osoittaa, että hän on varteenotettava keskustelukumppani.

Tästä näkökulmasta on outoa, että esim. Turkkilan puheenvuoroa protestoineita mielenosoittajia on arvosteltu niin rajusti kuin HS:n pääkirjoitussivun kolumnissa ja Pohjalainen.fi:n Marko Hautalan kolumnissaVaikka vastustan kenenkään demonisointia, niin mielestäni buuaukset Turkkilalle oli aivan normaalia ja tervettä mielen osoittamista. Se oli kahden suuntaista dialogia jos jokin: “Me ei pidetä siitä, mitä sinä ja sun kamut olette tehneet! Näe nyt miten monta meitä on, jotka ovat tätä mieltä.” (Turkkilan puhe mielenosoituksessa ja buuakset vaativat kuitenkin lisäanalyysiä. Palaan niihin toivon mukaan ensi viikolla, jos aikani vain riittää. Aihe on ongelmallinen. Turkkila osoitti rohkeutta tullessaan puhujaksi. Ja buuaksen arvosteluun on olemassa muita ja aivan päteviä syitä.)

Tämä taakan vieritys ja näkökulmavirhe on sukua vielä:

9. Totuus on jossain siltä väliltä — eli harmaannuttajat. Ihmiset luonnostaan pyrkivät ajattelemaan, että kultainen keskitie on totuus. Että äärimmäisyydet ovat aina väärässä. Samalla periaatteella kuitenkin pitäisi syödä aina haaleaa ruokaa, joka ei ole niin suolaista kuin ei makeaakaan.

Monet ovat nähneet viime päivien julkisen keskustelun kahden äärimmäisen näkökulman välisenä kamppailuna.

Tällaista puhetta ovat edustaneet esimerkiksi ne perussuomalaisten poliitikkojen kommentit, joissa on kritisoitu Immosen kirjoituksen sävyä, mutta todettu maahanmuuttokriittisyyden ja monikulturismin vastustuksen olevan kuitenkin perussuomalaisten maltillisten linja. Sitä on myös edustaneet osa heistä, jotka ovat painottaneet “dialogin” tärkeyttä.

Näin ns. vähemmän äärimmäiset näkökulmat hyväksytään julkiseen keskusteluun tervetulleina vaihtoehtoina “ääripuheelle”. Näin vaikka ne olisivat vain piirun verran vähemmän äärimmäisiä suhteessa suomalaisen enemmistön näkökantoihin.


 

Eli yhteenvetona: keskustellaan me kaikki hieman paremmin jatkossa. 

“Monikulttuuri” päältä kaunis — tapaus Immonen ja hallituspuolueitten arvot

Tapaus Immonen (kts. esim ‘Perussuomalaisten Terho: Immosen näkemykset “puolueen kannalta haitallisia”‘ HS, 26.7.) on nostanut kysymyksen monikulttuurisuudesta pintaan.

Väitän että tämä monikulttuurisuuskeskustelu ilmentää kahta asiaa: (1) sen vastustajat vastustavat myös keskustan ja varsinkin kokoomuksen ydinarvoja ja (2) “monikulttuurisuudella” ei tarkoiteta sitä, mitä sillä luulisi tarkoitettavan.

(Suosittelen lukemaan kirjoitukseni lisäksi Emma Nortion ja Sirkku Varjosen erinomaisen analyysin “Immosen unelma“. He myös tulkitsevat erittäin kiinnostavasti — hieman eri lähtökohdista kuin minä — sitä, mitä “monikulttuurisuus” tarkoittaa.)


Olli Immonen (ps) ilmoitti toissaöisessä kirjoituksessaan unelvoivansa “vihollistensa” kansoittaman monikulttuurisen kuplan puhkeamisesta, ja kansakunnan puolesta taistelevista urhoista jotka voittavat — mitä ikinä voittavatkin:

“I’m dreaming of a strong, brave nation that will defeat this nightmare called multiculturalism. This ugly bubble that our enemies live in, will soon enough burst into a million little pieces. Our lives are entwined in a very harsh times. These are the days, that will forever leave a mark on our nations future. I have strong belief in my fellow fighters. We will fight until the end for our homeland and one true Finnish nation. The victory will be ours.” (lähde HS, 26.7.)

Jussi Halla-aho (ps) intoutui kommentoimaan kohua näin:

Miksi uutiskynnyksen yhä uudelleen ylittää se, että perussuomalaisista käsin vastustetaan monikulttuurisuutta? Olettiko joku Immosen kannattavan sitä?

Varmuuden vuoksi kerron toimittajille ja muillekin, että myös minä vastustan monikulttuurisuutta. Minäkin pidän monikultturismia rumana kuplana. En välttämättä jaa Immosen optimismia sen suhteen, poksahtaako tämä ruma kupla ennen kuin se on tehnyt eurooppalaisista yhteiskunnista selvää, mutta aion yhtä kaikki toimia asian hyväksi. (Lähde HS, 26.7.)

Eli hän myös unelmoi “monikulttuurismikuplan” puhkeamisesta ja vastustavansa monikulttuurisuutta.


 

Mutta mikä ihme tämä monikulttuurisuus oikein on, jota Immonen perussuomalaisena kansanedustajana ja Halla-aho perussuomalaisena meppinä vastustavat? No, se on jotain sellaista, mikä löytyy mm. kanssahallituspuolue kokoomuksen periaateohjelmasta yhtenä arvopuolueena tunnetun kokoomuksen ydinarvoista:

“Monikulttuurisuus: Haluamme edistää kulttuurien välistä vuorovaikutusta ja vastustamme syrjintää ja rasismia sen kaikissa muodoissa. Aidon monikulttuurisuuden toteutuminen edellyttää suvaitsevaisuutta kaikilta osapuolilta. Monikulttuurisuus on rikkaus, joka omalta osaltaan kehittää yhteiskuntaa. Suomalaisen ja eurooppalaisen kulttuurin sekä kristillisen perinteen tunteminen ja ymmärtäminen avaavat mahdollisuuden aitoon vuorovaikutukseen maassamme.”

Ja se mainitaan myös päähallituspuolue keskustan periaateohjelmassa: “Yhteistyö, suhteellisuudentajuisuus, avoimuus kulttuurien väliselle vuorovaikutukselle ja monikulttuurisuus kuuluvat suomalaisuuteen. ”

Immonen ja Halla-aho siis ovat ilmoittaneet vastustavansa jotain sellaista, joka on kokoomuksen kovaa ydintä ja keskustankin mukaan olennainen osa suomalaisuutta.

Mikä vielä pahempaa, Immosen voi tulkita kehottavan “kanssasotureitaan” sotaan monikulttuurisuutta vastaan (sananmukaisesti hän ei tätä sano, mutta hän on silti vastuussa todennäköisistä tulkinnoista, kuten Kalevan kolumnissa Heikki Uusitalo toteaa; kts myös mitä Panu Raatikainen kirjoittaa blogissaan). Jos näin on, voidaan nähdä kirjoituksen julistavan (epäsuorasti) väkivaltaa toisia hallituspuolueita kohtaan. (Politiikan tutkija Erkka Railo huomauttaa YLEn haastattelussa, että juuri väkivaltainen retoriikka on kaikkein suurin ongelma Immosen kirjoituksessa.)


 

Sanottakoon vielä lopuksi: Minä vastustan “monikulttuurisuuden” käsitettä.

Yllättävää? Ei suinkaan.

En nimittäin vastusta monikulttuurisuutta kun sillä tarkoitetaan rasismin vastustamista, vähemmistöjen asemasta huolehtimista. Silloin kun sillä tarkoitetaan tiukkojen ja epäjohdonmukaisten maahanmuuton esteiden purkamista — silloinkaan en näe siinä mitään pahaa. Mutta termi on monitulkintainen, ja jopa harhaanjohtava. Tarvitsemme paremman käsitteen kuin “monikulttuurisuus” ilmaisemaan eri taustaisiin ihmisiin kohdistamaamme kunnioitusta ja suvaitsevaisuutta. Ilmaisemaan ihmisten oikeutta määrittää itse identiteettiään oman taustansa pohjalta.

Vastustan “monikulttuurisuutta” käsitteenä siis ennen kaikkea siksi, että siitä saa virheellisen käsityksen, että olisi jotain selkeästi määriteltäviä kulttuureita — joita voisi puolustaa tai vastustaa. Niitä ei ole — missään tarkasti määriteltävässä mielessä.

Ns. “kulttuurien” sisällä on liian paljon esim. tapoihin, uskomuksiin ja kielenkäyttöön liittyvää hajontaa, että voitaisiin puhua yhdestä kulttuurista (käy lukemassa vaikka mitä suomen kielen professori Antti Leino kirjoittaa aiheesta). Ja eri “kulttuurien” välillä taas on niin paljon samaa, että ei kunnolla voida puhua eri kulttuureista.

Koko homma hajoaa siis tilastolliseen kaaokseen, jossa jotkin satunnaiset ns. kulttuuriset artefaktit, kuten vaikka muumimukit ja Paavo Nurmen patsas, nousevat jonkin sorttisiksi kiintopisteiksi — joiden varaan kulttuuri-identiteettiä yritetään rakentaa.

“Suomalaisuus” on, kärjistäen, 1800-luvulla syntynyt fiktiivinen käsite, jota on käytetty “kansallisvaltiomme” perustana ja sen valtiovallan pönkittäjänä. Mutta Suomi ei ole koskaan ollut “suomalainen” eikä se koskaan tule sitä olemaan.


Tästä syystä näen sekä “monikulttuurisuuden” vastustamisen  lähinnä tyhjänä puheena. Tosiasia on, että kyse kulttuurisuusuhossa on siitä, ketä päästetään Suomen rajojen sisäpuolelle ja ketä ei. Ja siitä ketkä saavat sitä rajaa kontrolloida. Ei mistään muusta.

Ihmiset ovat todellisia, ja ihmiset rakentavat itselleen käsityksen omasta “kulttuurista” ymmärtääkseen ympäristöään ja toisia ihmisiä. Mutta “kulttuuri” on mielestäni lähinnä vain työkalu — se ei ole se, minkälainen maailma todella on. (Kirjoitan lisää identiteetin ja kulttuuristereotyyppien psykologiasta ja retoriikasta täällä.)

Joten tulkaa kuvittelemistanne “kulttuurikuplista” ulos. Ne eivät ole todellisia (kuten kirjoitan täällä).

Ja löytäkää sisältänne kunnioitus itseänne sekä toisia ihmisiä kohtaan. Tätä mielestäni ilmentää kauniisti suuresti arvostamani kokoomuksen periaateohjelman kohta:

“Jokaista ihmistä tulee kunnioittaa ja arvostaa yksilönä. On tärkeää suvaita erilaisia mielipiteitä ja tapoja.

Suvaitsevaisuus on ennen kaikkea sitä, että tunnustamme toisten ihmisten yleismaailmalliset ihmisoikeudet ja perusvapaudet. Suvaitsevaisuuden osoittaminen ei merkitse yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden sietämistä.”

Täyttä kreikkaa? Miten poliitikoilta käy Kreikka-retoriikka

Helsingin sanomat kirjoitti 18.7. siitä, miten valtionvarainministeri Stubb oli vähintäänkin ollut epäjohdonmukainen puheissaan Suomen virallisesta linjasta Kreikka-neuvotteluissa — ellei peräti valehdellut niiden suhteen (kuten moni kommentoi somessa). Ulkoministeri Soini on puolestaan joutunut puolustelemaan perussuomalaisten mukanaoloa hallituksessa, joka syytää rahaa toisen maan tukemiseen. Pääministeri Sipilä on tyytynyt lyhyisiin kommentteihin. Samaan aikaan oppositio puhuu takinkääntämisistä ja Suomen hyvän maineen menettämisestä.

Miksi Kreikasta puhuvat poliitikot kuulostavat niin vaivaantuneilta? Miten he oikeastaan asiaa käsittelevät? Mitä erilaisilla puhetavoilla tavoitellaan? Hakevatko jotkut tästä katastrofista sisäpoliittisia irtopisteitä? Etsitäänkö syyllisiä?

Tämä kirjoitus taustoittaa eilistä vierailuani YLE:n päivän kasvo ohjelmassa. (Lue myös “Retoriikan tutkija: Hallitus onnistunut Kreikka-keskustelussa“, YLE 24.7.) YLEn ohjelmassa aika riitti vain pintaraapaisuun tästä viime viikkoina käydystä tiukkasta poliittisesta Kreikka-väännöstä. Ehdin siksi silloin jakaa vain käytännössä kiitokset (joista Suomenmaan verkkolehti (23.4.) ehti jo riemuitsemaan).

Nyt saatte lukea myös risut.

Tilanne on monimutkaisempi. Ei kannata nuolaista pelkkien sound bitejen pudottua. Kannattaa odottaa, että myös kenkä tipahtaa.


Analyysin taustaa

Edellinen kirjoitukseni tässä blogissa käsitteli sitä, miten Kreikan kriisi ilmentää radikaalia eli hallitsematonta epävarmuutta. Tällä kertaa paneudun siihen, miten epävarmuus heijastuu puheisiin ja siihen, minkälaista Kreikka-peliä poliitikot pelaavat.

Kuten aiemmassa kirjoituksessani totesin, kriisiin liittyy paitsi äärimmäisen epävarmoja ulottuvuuksia, se on myös erittäin epävakaa. Toisin sanoen se edellyttää välittömiä toimia. Analyysin kohteena viimeisin kriisi onkin erityisen kiehtova, sillä se on tapahtunut hyvin lyhyen ajanjakson sisällä. Lisäksi keskustelu sisältää sekä sisäpoliittisia ongelmia kuin myös EU tason isoja kysymyksiä. Se on paitsi taloudellinen, niin myös moraalinen kriisi. Se on myös monella tavalla suomalaisen politiikan identiteettikriisi.

Lähteenä käytän ensisijaisesti YLEn uutismateriaaleja kriisiin liittyvästä poliittisesta keskustelusta. (Mutta käytän tarpeen mukaan muita uutislähteitä ja blogikirjoituksia analyysin tukena myös.) Ajallisesti lähden liikkeelle Kreikan kansanäänestyksestä 5.7. ja sitä edeltäneistä poliitikkojen lausunnoista. Rajaus on ollut välttämätön sillä muutoin analyysi ei olisi ollut tehtävissä liiallisen materiaalien laajuuden vuoksi. Jotkin tietyt tekstit, kuten erityisesti Soinin ja Stubbin blogimerkinnät ansaitsisivat laajemman yksityiskohtaisen analyysin omina kirjoituksinaan. Ehkä palaan niihin ajan kanssa.

Käyn läpi kolmen S:n, Stubbin, Soinin ja Sipilän, puheenvuoroja aikajärjestyksessä, jotta saa kustakin pelaajasta yksilökohtaisen käsityksen. Lisäksi käyn jossakin määrin opposition puheenvuoroja läpi, joskin en yhtä yksityiskohtaisesti paneudu esim. Erkki Tuomiojan (sd) (joka on ollut ennen kaikkea sd:n sisäisen opposition ääni — siinä missä toiset puolueen voimakasvot Jutta Urpilainen ja Antti Rinne ovat antaneet tukensa hallituksen rintamalle), Paavo Arhinmäen (vas) tai Ville Niinistön (vihr) lausuntoihin — vaikka he sen olisivat ansainneet. Aika ja tila ei tällä kertaa riitä.


Stubbin maraton

Alexander Stubb (kok) on ollut monin tavoin hallituksen kasvot kreikka-asiassa. Hän on pitänyt keskeisimmät tiedotustilaisuudet sekä osallistunut siihen tiukkaan 17 tunnin neuvotteluun valtioinvarainministerien kesken. Kuten yllä todettiin, Stubb jäi kiinni silti virheellisistä puheista toimittajille puhuessaan Suomen virallisesta kannasta Kreikka-neuvottelujen suhteen. Pohdin alla sitä, mitä tämä merkitsee.

Stubbin asetelma on melkein yhtä hankala kuin Soinin — koalitiokanta tuskin vastaa hänen henkilökohtaisia arvojaan ja näkemystään tilanteesta. Stubb antaa kuitenkin paremman vaikutelman yhteispelitaidoista — onhan hänellä jo pitkä kokemus ministeriydestä haasteellisessa sixpack-halllituksessa.


 

Kriisitiedotuksen Stubb aloitti jo 30.6. Tällöin hänellä oli jo suora ja ehdoton linja puheissa. Linja pysyi samana 7.7., jolloin Stubb totesi, että Kreikan on muutettava asennettaan “tai aika loppuu.” 12.7. Stubb kävi jo hyvin pessimistiseksi tilanteen suhteen: “En usko, että Kreikalle ollaan myöntämässä tässä vaiheessa minkään näköistä lisälainaa. Ainakaan euroryhmässä ei sen tyyppistä linjausta ollut näköpiirissä.”

Tässä vaiheessa suomalaisessa mediassa oli ruvettu Suomen linjaa moittimaan kohtuuttoman kovaksi. Stubb esitti, että kyseessä ei ole poikkeuksellinen linja euromaiden parissa. Hän myös kiisti perussuomalaisten olevan kovan linjan takana — vaan että linja on koko hallituksen: “Hallituksella on oikeastaan vain yksi linja ja sitä myös valtiovarainministeri edustaa ja meidän linja oli se, että Kreikan esittämät toimet eivät tässä vaiheessa olleet riittäviä. Tämä näkemys oli myös monella muulla jäsenmaalla.”

Stubb päätyi kutsumaan neuvottelutilannetta “Kreikkalaiseksi maratoniksi” (YLE 12.7.). Hänen retoriikassaan tilanne oli siis muuttunut pessimismistisestä umpikujasta haasteeksi — jonka hän kokeneena juoksijana on valmis ottamaan vastaan. Varovaista optimismia oli myös hänen puheissaan 13.7.  kun euroryhmän neuvottelut olivat takana: “Meille on tällä hetkellä vaikea rakentaa minkäänlaista siltarahoitusta ja uskon, että tähän joukkoon kuuluu suuri enemmistö euromaista. Eiköhän siihen kuitenkin jokin lyhyen aikavälin ratkaisu löydy.”


 

Tiedotustilaisuudessa 16.7. Stubb päätyi uudelleen määrittelemään sitä, mitä eurooppamyönteisyys hänelle tarkoittaa:

“Olen itse vahvasti eurooppamyönteinen, ja pidän koko euroopan integraation projektin kulmakivinä nr 1 instituutioita, nr 2 päätöksen tekoa ja nr 3 sitoutumista. Minulle eurooppamyönteisenä kaikista tärkeintä on se, että eurooppalaiset instituutiot ja me jäsenmaat yhdessä ohjaamme päätöksentekoa ja sitoudumme niihin päätöksiin. Sen takia olen tyytyväinen siihen kokonaisratkaisuun, joka saatiin aikaiseksi.”

Monella tavalla tämä on selvästi Stubbille identiteetin miettimisen paikka: mitä erilaiset vaateet hänelle eurooppalaisena liberaali-oikeistolaisena ja toisaalta suomalaisen oikeisto-porvarihallituksen ministerinä merkitsevät. Hän selvästi on lähtenyt sovittamaan näitä yhteen.

Toimittajat  myös laittoivat Stubbin koville Kreikka-linjauksista  ja siitä, että se vaikutti koventuneen. Hän kiisti linjan koventuneen ja painotti eurooppamyönteisyytensä tarkoittavan juuri mainitsemaansa päätöksentekoa ja sitoutumista. Vaikutelma on se, että hän rationalisoi omaa sisäistä ristiriitaa, jossa kohtaavat hänen henkilökohtainen ja puolueensa kanta sekä hallituksen (ja Suomen virallisen) kanta.

Tämä saattaa olla syy siihen, miksi Stubb painottaa kannan olevan sama ja muuttumaton.


 

Stubb kuitenkin oli epäjohdonmukainen siitä, mikä on ollut suomen kanta. Blogi merkinnässään hän kirjoittaa:

“Se, että Suomi olisi ajanut Kreikan eroa eurosta, on liian paljon sanottu. Sen sijaan tilanteessa, jossa Kreikan oma ehdotus oli aivan riittämätön pohja neuvottelujen aloittamiseen, oli perusteltua pitää yhtenä vaihtoehtona Kreikan väliaikaista eroa eurosta. Nimenomaan vaihtoehtona, jota Suomi ei missään vaiheessa ajanut yksin. Olemme koko ajan olleet tiiviisti yhteydessä muihin euromaihin ja olen antanut myös suurelle valiokunnalle tietoa euroryhmän jäsenten kannoista.”

Blogissa Stubb toistaa varsin oikein sen, mikä oli Suuren valiokunnan lausunto:

“Suomi katsoo, että Kreikan nyt esittämä uudistusohjelma ei vastaa lainkaan siltä edellytettyä.

Lisäksi, kun otetaan huomioon kansanäänestyksen tulos ja Kreikan tilanteen vaatimat uudistukset, on selvää, ettei ole olemassa edellytyksiä kestävälle ohjelmalle, ja siihen tarvittavalle omistajuudelle eikä riittävää poliittista tahtoa sellaisen täytäntöön panemiseksi.

Kestävä ratkaisu Kreikan talousongelmiin on löydettävissä vaihtoehdossa, jossa Kreikka on väliaikaisesti rahaliiton ulkopuolella. Tässäkin vaihtoehdossa Kreikka tulee tarvitsemaan ulkopuolista apua.

Suomi katsoo, että Kreikan ehdotus ei muodosta riittävää pohjaa periaatepäätökselle EVMohjelmaneuvottelujen aloittamiseksi.

Suomi ei voi hyväksyä neuvotteluiden aloittamista uudesta EVM-ohjelmasta. Suomi ei kuitenkaan yksinään estä neuvottelujen alkamista.

Jatkoprosessissa voidaan tarkastella eri etenemisvaihtoehtoja. “

Kuitenkin Stubb todella tiedotustilaisuudessa väitti, että:

“Suomella ei ole ollut tätä linjaa. Meidän tavoitteena on jatkuvasti ollut euroalueen vakaus ja se, että Kreikka säilyy osana euroaluetta. […] Meidän ensisijainen tavoite on se, että euroalue pysyy vakaana ja että Kreikka pysyy eurossa. Mutta olimme myös valmiita harkitsemaan Kreikan suspendointia ja väliaikaista irtaantumista euroalueesta.”

Hän siis sanoi, että Kreikan euroero ei ollut koskaan Suomen kanta. Se ei pitänyt paikkaansa. Se juuri oli Suomen kanta, josta oltiin kuitenkin valmiit joustamaan. Asia oli siis kääntynyt Stubbin puheissa päin vastoin kuin miten se oikeasti meni.


 

Huolestuttava kysymys on, onko hän käynyt neuvotteluihin tulkiten Suomen kantaa toisin, kuin mitä Suuri valiokunta sen oli ilmaissut. Tämä on kuitenkin epätodennäköisempää kuin että hän vain sekoili tiedotustilaisuudessa. Sitä on silti vaikea sanoa, kuinka paha asia pidemmällä aikavälillä Stubbin puheiden epäjohdonmukaisuus on.

Epäjohdonmukaisuus osoittaa kuitenkin ennen kaikkea sitä, miten suuressa kiireessä asiaa on rustattu. Ihan siis siinä missä nimellisesti vältettiin — ja pidättäytyen nimellisesti hallitusohjelman raameissa —  Suomen vastuiden kasvu, kun rahat Kreikalle otetaan Euroopan vakaus mekanismista.

Stubb oli 16.7. tiedotustilaisuudessa silmin nähden väsynyt. Edes Kreikka-maratonarin kunto ei kaikkeen riitä.


 

Todettakoon lopuksi, että Stubbin linja puheissa on ollut erittäin tiukka. Hän on erityisesti käynyt arvostelemaan Kreikkaa erittäin kovin sanoin. YLE raportoi euroryhmän kokouksesta 12.-13.7., että Stubb oli sanonut Kreikan olleen  “kykenemätön uudistuksiin jo 50 vuotta”.

Stubbin puheet mielestäni ilmentävät voimakasta sisäistä ristiriitaa toisaalta todellisen suomalaisen oikeistoporvarillisen tiimepelaajan ja toisaalta liberaali-oikeistolaisen eurooppalaispoliitikon välillä.

Edessä on, uskon, myös kokoomuksen sisäinen uudelleenmäärittely siitä, minkälainen puolue nyt ja tulevaisuudessa on.


Tyly mutta tymäkkä: pääministeri Sipilä

YLEn A-studiossa 29.6. pääministeri Juha Sipilä (kesk) sanoi, että mitä vain Kreikka päättää kansanäänestyksessä, sen merkitys Suomelle on vähäinen. Ääni kuitenkin muuttui varsin paljon jyrkemmäksi heti kielteiseksi osoittautuneen äänestyksen jälkeen (YLE 6.7.): Sipilä rupesi vaatimaan Kreikalta vastauksia kaikkien euromaiden nimissä. Hän sanoi suoraan (YLE 7.7.), että Suomi ei tule kasvattamaan vastuitaan ja että Suomi aikoo vaatia “sitoutumista uudistusten jatkamiseen.” Sama tiukkuus ja niukkuus on jatkunut Sipilän ilmaisussa (mm. YLE 8.7. , YLE 12.7. ja YLE 16.7.).

Hallituksen sisäisen  linjan hausta lähtivät huhut liikkeelle 12.7. Sipilä vastasi epäilyihin pitäen yllä samaa niukkaa ilmaisutapaa kuin puhuessaan Kreikka-neuvotteluista.

13.7. Sipilä kommentoi neuvotteluja, todeten mm. yksityistämisestä ja ehdoista “Kreikka saa 82–86 miljardia euroa lainaa. Se ei ole nöyryytystä.” Lisäksi hän sanoi myöhemmin samana päivänä:

“Kreikan näytöt näiden uudistusten tekemiseen ja yhdessä sovitussa pysymiseen ovat erittäin heikot. Ja koska näytöt omatoimiseen uudistusten tekemiseen ovat heikot, niin silloin täytyy ottaa suurempi ohjausvalta näiden reformien valvontaan, ja näitä elementtejä tässä uudessa ehdotuksessa on.”

Tyyli on suorasukainen, koristelematon, vakava. Hän on myös pitänyt kommenttinsa lyhyinä ja johdonmukaisina. Hän myös näissä puheenvuoroissa painotti Suomen linjan yhtenäisyyttä ja vakautta:

“Suomen kanta on pysynyt koko ajan samana, eli Kreikan esitys ei muodostanut riittävää pohjaa, emmekä missään nimessä olisi voineet hyväksyä uutta EVM-ohjelmaa sille pohjalle.”

Linjan yhtenäisyyden korostaminen luo hänestä valtiomiesmäistä vaikutelmaa — mutta vain jos tämä linjan pitäminen on uskottavaa. Sipilä ottaa riskin siitä, että saattaa joutua naurunalaiseksi, jos eripurasta tulee merkkejä. Retoriikan näkökulmasta Sipilä on toiminut täsmälleen oikein pitäessään vaikeat keskustelut kulissien takana.

Sipilä on siis toki jäänyt Stubbin ja Soinin varjoon kriisitiedotuksessa. (Lisäksi Microsoftin irtisanomisten takia vieraileminen Salossa auttoi Sipilää pysymään hieman sivussa.) Delegoimalla asian ministereilleen hän on kuitenkin voinut esiintyä sillanrakentajana hallituspuolueiden välillä, kompromissin takaajana. Oppositio ei ole kyseenalaistanut Sipilän tai keskustapuolueen kantaa suhteessa hallituksen kantaan vielä kertaakaan.

Hän pystyi keräämään pisteet kotiin.

Arvoitukseksi kuitenkin jää, mikä on Sipilän arvomaailma — millä periaatteilla hän luotsaa hallitusta. Tällä hetkellä hän vaikuttaa taitavalta ja kokeneelta toimitusjohtajalta, joka hoitaa haasteet sitä mukaa, kun ne tulevat vastaan.


 

Soinin kaksi herraa

16.7. Timo Soini (ps) ja perussuomalaisten eduskunta ryhmän puheenjohtaja Sampo Terho pitivät tiedotustilaisuuden (josta raportoi esim Uusi Suomi). Oppositio ja ps:n omat kannattajat ovat suhtautuneet perussuomalaisten hallitustoimiin suurella epäluulolla. On puhuttu jopa takin kääntämisestä ja kaikkien lupausten pettämisestä. Soinin ja Terhon täytyi reagoida tilanteeseen. (Soini myös kirjoittaa aiheesta pitkällisesti blogissaan).

Takinkäännöspuheet ja vaalilupausmuistuttelut ovat lapsellisia (kuten Soini itse kirjoittaa blogimerkinnässään “Opposition johtaja” :”Karavaani kulkee, kojootit ulvoo. […] Perussuomalaisten menestys ottaa lujille.  Kun oppositiota kuuntelee, olemme epäonnistuneet kahdessa kuukaudessa kaikessa. Älkää nyt meitä noin helpolla päästäkö.”).

Soini ja ps vain osoittavat puolueen pystyvän olemaan tavallinen suomalainen keskisuuri konsensuspuolue siinä missä keskusta, demarit ja kokoomuskin. Hallituksessa on pysyttävä ja reaalipolitiikkaa on tehtävä. Ja se on ps:n äänestäjille todennäköisesti  paljon vaikeampi pala kuin minkään vaalilupauksen takaisinvetäminen tai takki — jota voi käyttää myös pyöröovena.


 

Olennaista on, että nyt ministeri Soinilla — kansanmaisterismies Soiniin verrattuna — on yksi herra enemmän kuin ennen. Soini ei voi enää tehdä politiikkaa vain populismia silmällä pitäen. Ministeri koalitiohallituksessa joutuu tekemään reaalipolitiikkaa. Ja populismi ja realismi usein ovat kuin vesi ja öljy — niiden pitää olla huoneen lämpöisiä ja tehosekottimeen laitettuja, että emulsivoituisivat yhteen.

Populismia Soinin puheissa edustaa mm. tämän blogissa Syrizan kutsuminen kommunisteiksi (jota he eivät ole). Toisaalta reaalipolitiikkaa samassa blogimerkinnässä edustaa toteamus siitä, että hallituksessa pysyäkseen ps joutuu nielemään päätöksen tukipaketista sovitussa muodossa.


 

Populisti-Soini oli tiukasti äänessä Kreikan negatiivisen kansanäänestyksen jälkeen YLEn aamutelevisiossa 6.7. :

“Se että Syriza-puolue voisi maksattaa omat epärealistiset vaalilupauksensa eurooppalaisella veronmaksajalla niin sellaista malliahan on mahdoton luoda. Sillä tämä johtaa sitten siihen, että nää muut maat lähtevät samalle tielle.”

Tällainen kalteva taso on tyypillinen virheellinen poliittinen argumentti. Sille että Kreikan kohdalla tehtäisiin erillisjärjestelyjä ei tarvitse millään tasolla johtaa toisten maiden saavan saman kohtelun. Soini tosin jatkaa vastaavalla mitalla:

“Jos tällä tavalla luodaan käytävä, että järjestetään kansanäänestys ja sitten leikataan velat ja nollataan saamisia — niin kyllä sitä sitten tulee riittämään.”

Lisäksi Soini puhuu “omista taskuista” ja “toisten rahoista”. Hän myös vihjailee euron olevan Kreikkalaisille “lypsykone”, jota käytetään kunnes heidät pakotettaisiin ulos eurosta.

Kuitenkin haastattelun lopussa tulee äänenpainoja, jotka paljastavat reaalipolitiikan olevan kuitenkin ulkoministeri-Soinin huomion kohteena: “Tässä on se ongelma, että eurosta ei voi erota eroamatta EU:sta. Siitä tulee sitten aivan toisenlainen soppa ulko- ja turvallisuuspoliittisesti.”

Soini jatkoi populistista puhetta YLE:n A-studiossa 6.7. :

“Tämä on moraalinen hasardi ja pyramidihuijaus, joka jatkuu niin kauan kuin on lypsettävää niin on lypsäjiä. […] Kreikasta loppuvat rahat. Ei Euroopan keskuspankkikaan voi maailman tappiin asti tällaista rahoittaa, koska rahaahan ei synny tyhjästä.”


 

Soini myös tulkitsee hallitusohjelmaa niin, että kolmanteen tukipakettiin ei voitaisi lähteä:

“Se on ihan selvää, että Suomen vastuut eivät enää saa kasvaa hallitusohjelman myötä, ja mitä se muuta olisi kuin vastuiden kasvattamista. Tämä on Suomen kanta pultattu hallitusohjelmassa ja ihmettelen kovasti, jos hallitus ei omaa ohjelmaansa noudattaisi.”

(— Nämä sanat Soini joutui kuitenkin syömään kymmenen päivää myöhemmin: vaikka teknisesti vastuut eivät kasva, niin ne silti reaalisesti kasvavat tehtyjen päätösten myötä.)

Reaalipolitiikan sekaan mahtuu myös toisinaan populistisia heittoja, kuten kun Soinilta kysyttiin hallituksen rakoiluhuhuista (YLE 13.7.), hän sanoi

“– Pähkähulluahan se muutenkin olisi lähteä hallituksesta ja päästää vihreät, sdp, rkp ja vasemmistoliitto, jotka olisivat hyväksyneet Kreikan sellaisenaan. Ei siinä mitään järkeä olisi ollut.”

Mitään perustetta sille ei ole, että oppositio olisi hyväksynyt kreikan esityksen. Soini haluaa kääntää kannattajiensa huomiota siihen, että mikä olisi vaihtoehto ps:n hallituksessa oloon — ja maalaa vielä lisää piruja seinille. Luoda vaikutelmaa poliittisista vastustajista pehmoina, velttoina ja tahdottomina — tämä on populismin ydintä.


 

 

16.7. pitämässään tiedotustilaisuudessa Soini joutuu ristituleen sisäpoliittisen ja ulkopoliittisen asemansa takia. Toisaalta hän toteaa Kreikan yhteiskunnallisen vakauden olevan välttämätön, sillä muutoin käsillä olisi turvallisuuspoliittinen kriisi seuraavaksi.

Kiinnostava käänne alkaa n. 27 min kohdalla videossa, jossa Soini puhuu siitä, että “olisihan perussuomalaiset voineet äänestää tätä vastaan.” Soini siirtää nyt vastuuta aiemmalle hallitukselle ja EU:lle. “Tää tilanne on eri kuin viisi vuotta sitten.”  Hän esittää, että ps:n kädet ovat sidotut — on valittu pienimmän pahan tie. Mekanismit ovat asetettuina. Niille ei enää pysty mitään.

Lisäksi hän puhuu realiteeteista: ps:n hallituksesta lähteminen merkitsisi hallituskriisiä — ja todennäköisesti uusia vaaleja. Ja vakausmekanismit ajaisivat eteenpäin, toimitusministereillä ei olisi muuta mahdollisuutta kuin ne toteuttaa. Hän painottaa, aivan oikein, että ilman toimivaa hallitusta nyt muut käsillä olevat kriisit (kuten Fennovoima ja Microsoft) saattavat kärjistyä.

Soini on tiedotustilaisuudessa poikkeuksellisen vakava. Hän ei juurikaan lauo tyypillisiä sutkautuksia, vaan on hillitty ja rauhallinen. Hän antaa vaikutelman, että nyt on tosi kyseessä.

Tämä on Soinille ja ps:lle tiukka paikka. Heillä on edessä uuden identiteetin luominen puolueena. Vaikutelma on se, että tämä identiteetti rakentuu “kovan linjan” -retoriikan varaan. Soinin puheissa ps esiintyy puolueena, joka kantaa vastuun ja on valmis vaatimaan muilta kovia ehtoja — verrattuna Soinin maalailemiin opposition pehmeisiin ja saamattomiin vätyksiin (jotka olivat edellisen hallituksen riippakivi jne. jne.)


Opposition painavista äänenpainoista

12.7. Paavo Arhinmäki, vasemmistoliiton puheenjohtaja, kirjoitti Facebook seinällään yllättävän päivityksen, joka alkoi näin:

“Tällä hetkellä on absurdi tilanne. Koko kansainvälinen ja suomalainen media kommentoi Suomen kantaa euroryhmän Kreikka-neuvotteluissa, mutta me päätöksentekoon osallistuneet emme voi vaiteliaisuusvaateen takia kommentoida asiaa.

Pyysin asiasta juridista tulkintaa. Se on seuraava: ”Juridisesti vaiteliaisuutta ei ole kumottu, joten et voi viitata suoraan suuren valiokunnassa esitettyyn valtioneuvoston kantaan tai keskusteluun. Mutta mikäli teet selväksi, että viittaat medialähteisiin…”

Minä voin siis spekuloida asialla, kunhan viittaan vain julkisuudessa olleisiin huhuihin.”

Kirjoitus ilmentää hyvin sitä, miten alakynnessä oppositio on ollut Kreikan kriisin suhteen. Salassapito esti kommentoinnin juuri silloin, kun tilanne oli polttavin. Asiaan tarttui myös suuren valiokunnan varapuheenjohtaja Tytti Tuppurainen (sd) (YLE 12.7.):

“Tämä vaitiolovelvollisuus on jossain määrin ikäväkin demokratian kannalta. Näistä asioista olisi tietysti hyvä kansalaistenkin kuullen keskustella, mutta perustuslaki velvoittaa pitämään nämä asiat salassa. Sinänsä me oppositiosta esitämme, että kun kyseessä on näin mittava asia, pääministeri tulisi ja antaisi ilmoituksen koko eduskunnalle, jotta koko eduskunta pääsisi tästä asiasta keskustelemaan.”

Ja hän jatkoi kritiikkiään salaamista kohtaan näin (YLE 13.7.): “Lähipäivät ovat ratkaisevia Suomelle ja koko Euroopalle. Näitä ratkaisuja ei saa tehdä salailemalla.”

Vaitiololle tietenkin oli neuvottelutekniset perusteet. Mutta se ei ole omiaan luomaan luottamusta valtioon, joka salaa yhteistyökumppaneiltaan neuvottelutavoitteensa. Eikä se ole omiaan luomaan kansalaisten luottamusta hallintoon. Mutta julkisuustrategiana salassapito toimi hallituksen pussiin. Se sulki opposition keskeisten pelaajien suut juuri kaikkein kuumimmalla hetkellä.

Kriisiä tullaan kuitenkin vielä puimaan pitkään — ja neuvotteluja käydään kauan. Hallituksen johtoasema tiedotuksessa ja retorisessa pelissä ei ole välttämättä kovinkaan vahvalla pohjalla — ainakaan loputtomiin.


Opposition kannalta hankalaa oli, että he joutuivat kyseenalaistamaan sekä Soinin että Stubbin asemaa hallituksessa aivan päin vastaisista syistä. Soinia syytettiin takinkääntämisestä ja vaalilupausten pettämisestä — koska tämä on valmis lähtemään pelastamaan Kreikkaa. Stubbia syytettiin siitä, että tämä puolestaan olisi ollut valmis hajottamaan euroalueen vastoin puolueen eurooppamyönteistä linjaa (esim. näin on sanonut vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistö, YLE 12.7.).


 

Opposition asemaa syö myös se, että demarit ovat hajallaan Kreikka-kysymyksessä. Toisaalta hallituksen linja on jatkoa Urpilaisen-Rinteen valtionvarainministerikausille — ja he eivät voi poliittisista syistä takkejaan käännellä. Rinne on sanonut mm. että rahaa ei tule heittää hukkaan, ja hän on vaatinut tiukkoja ehtoja lainoille (YLE 13.7.).

Toisaalta sd:n vasen siipi on Erkki Tuomiojan johdolla  nureissaan ja varsin vihainen tilanteesta. Esimerkiksi Tuomioja on sanonut, että (YLE 13.7.) “emme ole tervetulleita Kreikkaan.” Toisin sanoen, ulkopoliittisesti Kreikkaa ei kannata enää pitää Suomen liittolaisena kansainvälisissä ja  EU-kysymyksissä nykyhetken jälkeen.

Tuomioja näki Suomen sisäpolitiikan sotkevan koko neuvotteluja — eritoten perussuomalaisten ja Soinin kohdalla. Tuomioja ei myöskään näe kreikkalaisten olevan ensisijaisia syypäitä tilanteeseensa. Blogissaan hän kirjoittaa: “On vastenmielistä, jos Suomen hallitus käyttäytyy tavalla, joka näyttää siltä kuin haluaisimme potkia maassa jo makaavaa lyötyä reppanaa.”

Jakolinja demareissa näyttäisi olevan hyvin pitkälle sama kuin se, joka vaikuttaa heikentäneen sd:n uskottavuutta puolueena jo vuosia. Hajaannus voi hyvinkin tehdä demareista oppositiorintaman heikomman lenkin (siitäkin huolimatta, että  Paavo Väyrynen (kesk) keväällä uumoili ongelmia siitä, että vasemmistovihreäoppositio olisi hallitukselle liian yhtenäinen vastustaja).

Kysymys opposition tulevaisuudesta seuraavana neljänä vuotena näyttää siis kiteytyvän siihen, että mikä on demarien rooli: ovatko he toinen jalka hallituksessa vai täysin rinnoin oppositiossa.


Kun Kreikan ehdotukset tulivat suuren valiokunnan käsittelyyn (YLE 10.7.), Arhinmäki olisi ollut valmis aloittamaan varsinaiset neuvottelut niiden pohjalta

Tämä ei siis tarkoita, kuten Soini esitti, että oppositio olisi ollut valmis hyväksymään Kreikan ehdotuksen. Arhinmäki oli valmis aloittamaan niiden pohjalta vain neuvottelut. Kuitenkin nämä puheet selvästi ovat se, mitä Soini on käyttänyt luodakseen oppositiosta kuvan kreikkalaisia lellivinä lepsuina. Soini sanoi (YLE 13.7.):

“Oppositio oli suuressa valiokunnassa kristillisiä lukuunottamatta valmis hyväksymään Kreikan esityksen neuvotteluiden pohjaksi.”


 

Oppositio on kuitenkin nostanut esiin sitä, mitä toivoin edellisessä kirjoituksessani — eli kysymystä niistä arvoista, joita päätöksemme ilmentävät. Tätä on kuuluttanut mm. Tuomioja blogissaan todetessaan, että demarit möivät arvonsa 2011 kun:

“… jouduimme rajoittumaan meihin kohdistuvien uhkien minimoimiseen, mitä sosialidemokraattien esityksestä uusien luotto-ohjelmien ehdoksi asetettu vaatimus vakuuksien saamisesta tarkoitti. Sen seurauksena olemme muita euromaita paremmassa asemassa, jos maksukyvyttömyys jouduttaisiin toteamaan. Hyvä niin, vaikkei tätäkään saavutusta kannata ylihehkuttaa. Sen myötä Suomi kuitenkin samalla hankki itselleen maineen tiukan ja uusliberalistisia arvoja edustavan ja eriarvoisuutta kasvattavan kuripolitiikan edustajana, mikä ei voi olla ainakaan sosialidemokraateille oikea viiteryhmä.”

Ennen kaikkea arvokeskustelua on nostanut vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistö blogi-merkinnässään “Ihmisten ja eurooppalaisuuden kriisi“:

“Autetaanko pankkeja, mutta ei ihmisiä? Yhdestä asiasta pitäisi olla kaikilla yhteinen näkemys: Kreikan kärjistyvä humanitaarinen kriisi on torjuttava, ihmisten on saatava elämisen perusedellytykset koko EU:ssa. Se on eurooppalaisuuden ja yhteisten arvojen ytimessä. Siihen nojaa koko Euroopan unionin oikeutus.”

Tämä on parlamentaarisen oppositiopolitiikan ydinaluetta: pitää pitää vallan kahvassa olevat tietoisia tekojensa moraalisista ulottuvuuksista. Pitää kyseenalaistaa sitä, mitä päätökset kertovat meidän arvoistamme. Kysyä: keitä me olemme — minkälaisia ihmisiä — kun teemme näitä päätöksiä.


 

Lopuksi

Kuten totesin YLE:n haastattelussa, hallitus (ja eritoten Sipilä) on pärjännyt retorisesti hyvin.

Se ei tarkoita sitä, että he olisivat pärjänneet moraalisesti hyvin. Retoriikka on nimittäin moraalista vapaa. Siinä voi olla hyvä olematta kuitenkaan hyvä ihminen. Ja juuri hallituksen ja sen ministerien moraalisuutta on tässä kohtaa kysyttävä. Mitkä arvot ja periaatteet ilmenevät tehdyissä päätöksissä?

Opposition kannalta tilanne on ollut hankala, sillä hallitus on pystynyt kontrolloimaan tiedon kulkua. Oppositio ei myöskään ole kyennyt löytämään yhteistä ääntä, vaikka se on huomattavasti yhtenäisempi kuin edellisen hallituksen aikana.

Jää pitkälti nähtäväksi, mitä tästä kaikesta seuraa. Toivottavaa on, että arvoista ja periaatteista keskustellaan jatkossa laajasti. Mitä tarkoittavat “Suomen edut”, mitä tarkoittaa “eurooppalaisuus”, mitä tarkoittaa “solidaarisuus” ja mitä meille tarkoittaa “talous”?

Erityisesti näen tässä mahdollisuuden suomalaisten keskisuurten puolueiden, keskustan, kokoomuksen, sosiaalidemokraattien ja perussuomalaisten itsensä ja arvojensa uudelleen määrittelyyn.

Perussuomalainen kuplaretoriikka ja media?

Marko Hamilon kirjoittama ajatushautomo Suomen Perustan raportti “Punavihreä kupla, perussuomalaiset ja media” on tärkeä kirjoitus. Mutta ei välttämättä tärkeä aivan sillä tavoin, kuin mitä ensisilmäyksellä olettaisi.

Hamilon kirjoitus on nimittäin monella tavalla myös ongelmallinen sekä medialle että perussuomalaisille itselleen.


 

Ennen kuin menen itse asiaan, tehdään selväksi että olen itsekin kritisoinut viime aikoina yksisilmäistä tapaa puhua perussuomalaisista puolueena. Esimerkiksi kirjoitin viime viikolla fb seinälleni seuraavaa:

“Sanottakoon nyt vielä varmuuden vuoksi (ja hämmennysten välttämiseksi) niille jotka eivät minua tunne: olen poliittisena kommentaattorina enimmäkseen sitoutumaton — tämän hallituksen kohdalla vastustan sen harjoittaman retoriikan ja aktuaalisen politiikan välistä ristiriitaa — sekä erityisesti koulutus- ja korkeakoululeikkauksia ja tiukentuvaa maahanmuuttopolitiikkaa.

Sinällään olen esimerkiksi Timo Soinin puhelahjojen suurimpia faneja, ja olen kehunut hänen ilmiömäisiä puhujantaitojaan sekä sulavaa retoriikan osaamistaan monessa yhteydessä (kukaan muu politiikan kentällä ei taida puheentaitoa niin kuin Soini!). Olen myös suuresti moittinut niitä, jotka arvostelevat PS:ää mututuntumalta. Siitä on nimittäin kasvanut nyt varteenotettava poliittinen toimija: ihan oikea puolue sen sijaan, että esittäisi jotain vastarannankiiskiä.

Se on hienoa, ja toivon, että mahdollisimman monet hahmottavat PS:n uuden roolin poliittisella kentällä — ei enää vakiintuneen poliittisen toiminnan vastavoimana — vaan osana vakiintunutta valtakoneistoa.

PS:n poliittiset vatustajat toimivat Perussuomalaisten pussiin korostamalla vastakkainasetteluja sen ja muiden puolueiden välillä. Arvostelijoiden kannalta olisikin varmasti parempi nostaa esiin PS:n valmiutta toimia tavallisena oikeistoporvallisena puolueena ja sitä, miten tuiki tavallista oikeistopolitiikkaa puolue ajaa.”

 


 

Takaisin asiaan. Hamilon peruskysymys on mielestäni aivan mielekäs: Käsitteleekö media kaikkia puolueita tasapuolisesti. Mutta asetelma, jossa esitetään, että toimittajat edustavat jotain “kuplaa” aiheuttaa sen, että Hamilon raportin kritisoijat voidaan leimata kuplastanian asukkaiksi.

Ja heidän mahdollisesti jopa aivan paikallaan oleva kritiikkinsä saatetaan siis ohittaa.

Vaatii huomattavaa itsekritiikkiä perussuomalaisilta puolueena ja Hamilolta itseltään, että ei vinoudu tämän ajattelun takia kaiken kritiikin ulottumattomiin. Toivottavasti heistä on siihen. Kuitenkin se, että Hamilo kirjoittaa:

“Tässä raportissa ei ole pyrkimystä näyttää toteen, että suomalainen media kirjoittaa perussuomalaisista ennakkoluuloisesti, vääristelevästi, tarkoitushakuisesti ja halveksuvasti. Varsinkin niin sanotun etelän median, siis etenkin Helsingin Sanomien ja Ylen, ennakkoluulot perussuomalaisia ja heidän edustamaansa arvokonservatiivista politiikkaa kohtaan yleisemminkin ovat niin käsinkosketeltavan todellisia, ettei niitä voi järjellisesti kiistää.

Vaikka suomalaisen median ennakkoluulot perussuomalaisia koh – taan voisi näyttää tällaisen akateemisen tutkimuksen avulla toteen, se tuskin vakuuttaisi tutkimuksen kohteita, politiikasta kirjoittavia toimittajia. Niille, jotka ymmärtävät ilmiön muutenkin, ei sen tieteellinen vahvistaminen toisi mitään lisäinformaatiota.”

Tämä tarkoittaa sitä, että Hamilo vyöryttää todistamisen taakan muille. Se mitä hän sanoo on todistamatta totta ja hänen ei tarvitse sitä siis perustella. Kuten Hamilo sanoo, minkään “toimittajakuplan” olemassaoloa ei raportissa todisteta. Se oletetaan Hamilon ja perussuomalaisten yleisen kokemuksen perusteella.

Sen mitä hän sanoo toimittajista voitaisiin kuitenkin kääntää myös päin vastoin: vaikka tieteellisesti osoitettaisiin, että käsitys “punavihreästä” kuplasta olisi vain kuvitelmaa, se tuskin vakuuttaisi kuplareetoreita.

Tästä syystä on vaikea uskoa, että kriittinen molemmin puolinen keskustelu Hamilon raportin suhteen on mahdollista. Se olisi erittäin sääli.


 

 

Kyseessä ei siis ole ensisijaisesti tutkimusraportti (kuten Hamilon toteamus siitä, että kuplan olemassaoloa ei käydä todistamaan, osoittaa), vaan mediapoliittinen manifesti. Onko tarkoituksena luoda polemiikkia perussuomalaisten ja toimittajakunnan välille? Vai onko tarkoituksena aidosti ohjeistaa perussuomalaisten mediatoimintaa? Mahdollisesti molempia, mene ja tiedä.

Manifestia tuetaan perussuomalaisen puolueen ja median suhteesta kertovalla historiikillä, ulkomaisista toimittajista tehtyjen tutkimusten esittelyllä ja pienellä haastattelututkimuksella sekä tapausraporteilla erinäisistä perussuomalaisten toimijoiden kokemista mediamyllerryksistä.

Raportin todellinen anti on juuri nämä tapausraportit. Ne myös edustavat raportin ongelmallisuutta: onko tämä paras hetki nostaa esiin vanhoja kohuja Jussi Halla-ahosta ja James Hirvisaaren eduskuntavustaja Helena Erosesta? PS on hallituksessa ja nämä ovat menneitä asioita. Kuitenkin raportti tarjoaa mielenkiintoisen kuvan siitä, mitä näissä kohuissa taphtui perussuomalaisten näkökulmasta.


 

Perussuomalaisten ja median suhde ei kuitenkaan voi olla niin yksioikoinen, kuin mitä Hamilon raportista voisi luulla. Erilaiset kohut eivät ole olleet pelkkää hallaa puolueelle. Perussuomalaiset ovat olleet otsikoissa ja saaneet paljon näkyvyyttä. Tämän näkyvyyden mittaaminen olisi ollut erittäin tärkeää, jotta raportti tarjoaisi oikeasti sen, mitä sen otsikko lupaa: “Perussuomalaiset ja media”.

Raportti lähinnä ilmaiseekin sitä, miten vihamieliseksi perussuomalaiset kokevat median. Se kartoittaa heidän mielipideilmastoaan.

Mutta perussuomalaiset on populistinen puolue — puolue jonka kannatus nousee vastakkainasetteluista. Puolue kaipaa itselleen vastavoimaa. Sen se on keksinyt nyt vasemmistoliitosta ja vihreistä: kahdesta pienestä puolueesta, jotka ovat kaikkea muuta kuin selkeä uhka perussuomalaisille. Ainakaan tällä hetkellä.

Onko tämän raportin pointtina — ehkä alitajuisesti muodostuneena sellaisena? — luoda kuvaa vasemmistoliitosta ja vihreistä jotenkin salakavalan vaikutusvaltaisina puolueina mediassa?

Vaikea sanoa.

Vastakkainasetteluja raportti näyttää kuitenkin korostavan — sen sijaan että se pyrkisi aidosti sovittamaan näkökulmia yhteen.


 

Hamilo pohtii myös perussuomalaisen viestinnän tulevia haasteita. Hän on aivan oikeassa kirjoittaessaan:

“Kolmanneksi perussuomalaisten viestintähaaste muuttaa suuntaansa. Tähän asti ongelmana on ollut media, joka on hyökännyt perussuomalaisten poliittisia aloitteita vastaan. Monipuoluejärjestelmässä puolue ei saa mitään aikaan, ellei se saa näkemyksilleen tukea myös muista puolueista. Oppositiopuolue on voinut kerätä kannatusta vihamielisestä mediasta huolimatta. Nyt se ei enää riitä. Hallituksessa perussuomalaiset joutuvat myös selittämään kannattajilleen, mihin kompromisseihin on suostuttu ja miksi. Tätä haastetta perussuomalaisilla ei valtakunnallisessa politiikassa aiemmin ole ollut.”

Hallituspolitiikan perustelu kannattajille, joiden äänet ovat tulleet oppositiopolitiikan seurauksena, tulee olemaan haaste.

Se mitä Hamilo ei käsittele, on mitä tapahtuu, jos perussuomalaiset eivät ole enää lööpeissä vastarannan kiiskeinoä — vaan valtiomiehinä ja -naisina.

Mitä jos median ja PS:n vastakkainasettelua ei enää olisi? Mitä jos ei voisi enää nurista vihervasemmistolaisesta lehdistöstä ja kaltoinkohtelusta? Kuinka suurta haittaa tästä olisi puolueelle?

Perussuomalaiset joutuvat joka tapauksessa keksimään identiteettinsä uudelleen.

Entisestä oppositiopuolueesta ja vastarannankiiskistä on tullut osa valtakoneistoa. Miten puolueen kannattajat ottavat tämän vastaan? Se on kaikkea muuta kuin selvää. Ja jos vielä media rupeaa kohtelemaan kunnioittavasti ja silkkihansikkain? Se se vasta, arvatenkin, olisi kannattajan mielestä varmasti epäilyttävää.


 

Yhteenvetona: peruskysymys on mielestäni aivan mielekäs: Käsitteleekö media kaikkia puolueita tasapuolisesti.

Ongelma on, että ainakaan päällisin puolin Hamilon raportti ei näytä edes yrittävän vastata tähän kysymykseen suuntaan tai toiseen. Raportti vain ainoastaan polemisoi oletettuna otettua “vihervasemmistolaista” mediaa ja luo sekä vahvistaa vastakkainasetteluja.

Toistan: mitään laajoja selvityksiä ei ole tehty puoleen tai toiseen. Vain ainoastaan tuttu toimittajiin (ja erityisesti kalliolaisiin) kohdistuva syytös on tullut jälleen esitettyä. 

Nyt olisi paikallaan kriittinen keskustelu, johon eri osapuolet osallistuvat.

Nähtäväksi jää, tuleeko siitä oikeasti mitään…

Apunen ei petä

Jos George Orwell ja Franz Kafka olisivat yhdessä saaneet lehtolapsen, tämä olisi kirjoittajana vain puolet Matti Apusesta.

Apusen kirjailijanlahjat menevät valitettavasti hukkaan hänen päivätyössään Evassa. Onneksi sentään muutaman kerran silloin tällöin hänen iso kynänsä tulee esiin Hesarin pääkirjoitussivulla. Siitä olkaamme kiitollisia.

Viimeisin kirjoitus (HS 12.5.2015) on “Suomi–Etelä-Helsinki-sanakirjassa “konservatiivi” on taantunut ja umpimielinen”. Jos en olisi yhtä valitettavan kiireinen kuin tässä ainoassa todellisessa maailmassamme olen, kävisin mieluusti kirjoituksen kaikki retoriset ja kaunokirjalliset kikat läpi samalla tavalla kuin syksyllä (Apunen argumentaatio analyysissä). Nyt voin vain hieman haukata maistiaisia pinnalta.


Apunen käy arvostelemaan yksinkertaistavaa leimaamista konservatiiviksi. Sinällään jalo tavoite, sillä konservatiivisuus ja liberaalisuus ovat catch all -termejä, joilla ei itse asiassa ole sisältöä, ilman lisämääreitä. Olen siis Apusen kanssa samaa mieltä. On yhtä laiskaa moittia kolmea S:ää konservatiiveiksi kuin sanoa, että Cyranolla on iso nenä. Käyttäkää mielikuvitusta — huudamme Apusen Matin kanssa yhdessä!

Apunen heittää kauniin reductio ad absurduminkin tähän kohtaan:

“Jos vapaakauppaa, maahanmuuttoa ja homojen oikeuksia puolustanut Alexander Stubb (kok) on jollain skaalalla kestämätön konservatiivi, tämän asteikon liberaali on sen tason tinahattu, että sellaiseen en erityisesti välitä tutustua.”

Bravo!

Seuraavana tulee liuta esimerkkejä Haglundin, Rinteen ja  (Vihreiden puheenjotaja) Niinistön tuhahduksista. Hyvä, näin pitääkin edetä. Kuitenkin sitten tulee yllätyskäänne.

“Jos tuleva hallitus rajoittaa jyrkästi esimerkiksi maahanmuuttoa tai ihmisten liikettä metropoleihin, se tekee suuren virheen. Mutta liikkuvuuden rajoittaminen ei ole mitenkään “talousoikeistolaista” politiikkaa. Voisiko siis pyytää, että edistyksen joukoissa vastustettaisiin joko nurkkakuntaisuutta tai talousoikeistolaisuutta, mutta ei molempia yhtä aikaa.”

Kappaleen alku on aivan oikein. Talousliberaali, kuten Apunen, vastustaa nurkkakuntaistumista ja haluaa lisää liikkuvuutta. Mutta miksi pyyntö siitä, että vastustus kohdistuisi joko “nurkkakuntaisuuteen tai talousoikeistolaisuuteen, mutte ei” molempiin, ei ainakaan “yhtä aikaa”? En tiedä.

(Apropoo, tästä tulee G. Batesonin kuuluisa skitsofrenian kehittymiseen liittyvä kaksoisside teoria mieleen. Kukaanhan ei voisi sitten olla oikeasti, jos Apusen nöyrään pyyntöön suostuu, tätä hallitusta vastaan, sillä (jos kolme suurta S:ää pääsevät vain sopuun ohjelmasta) hallituksessa olisi sekä talousoikeistolaisia (tässä nimike talousliberaaleille) että nurkkakuntalaisia (mikä lienee aika hyvä nimitys ns. kulttuurikonservatiiveille). Jos molempia ei voi vastustaa yhtä aikaa, ei voi vastustaa tätä hallitusta. Koska et voi hallitusta vastustaa, olet sen puolella. Daniil Harmsia lainaten: “Lukija, syvenny tähän satuun niin tunnet olosi oudon levottomaksi.”)

Tähän perään Apunen käyttää määrittelemisen tekniikkaa: hän nimeää RKP:n, Vihreiden ja SDP:n harjoittaman politiikan “väärä-konservativismiksi”:

“Edellisessä hallituksessa istuivat niin Rkp, vihreät kuin Sdp:kin. Se hallitus ei saanut aikaiseksi juuri mitään isoja päätöksiä ja yritti sote-ratkaisulla pönkittää ylikokoista julkista sektoria. Se oli todellista, väärää konservatiivisuutta.”

(Seuraavaksi Apunen lyö Filosofi Timo Airaksista. Hän puolustakoon itse itseään, emeritusprofessorit kun ovat minua kovempaa sakkia.)

Apunen tekee kirjoituksen loppupuolella upean rinnastuksen:

“Moderni ihminen tuomitsee helluntailaiset, körtit ja lestadiolaiset, koska nämä elävät naurettavan uskomusharhan vallassa. Usko new ageen ja energiavirtoihin on tietysti eri juttu. Chakrat ja homeopatia pitää hyväksyä, jos ihminen kokee tulevansa niillä autetuksi.”

Tämä on todella taitavaa. Tosin on hyvin epäselvää, mikä tämä moderni ihminen on, joka on kristinuskonvastainen mutta newagehömppääjien ystävä. Mutta rinnastus on tehoaa kyllä, se saa lukijan epäilemään. Ja epäily on taitavan retorikon työkalu. Horjutettu henkilö käy helpommin uuteen tarjottuun ideaan käsiksi. Aplodit.

Mutta mutta, mitä tapahtuu seuraavaksi? Apusen retorinen moottorikelkka tekee käännöksen keskellä ulappaa sata lasissa:

“On ylipäänsä hämmentävää, miten varsinkin vasemmalla monet julistavat itsensä arvovapauden kannattajaksi, mutta jos joku tarjoaa valintojen vapautta ratkaisuksi taloudessa, arvoliberaali torjuu ajatuksen silmää räpäyttämättä.”

Mitä hän teki, hyvät lukijat? Hän teki metamorfoosin. Kolumninsa alussa Apunen moitti poliittisia vastapelureitaan siitä, että nämä niputtavat kaiken maailman näkökulmia saman “konservatiivisuus” käsitteen alle. Nyt hän itse puolestaan tekee samanlaisen niputuksen “vapauden” eli “liberaalisuuden” käsitteelle.

Konservatiivisuuksia Apuselle siis saisi olla montaa eri sorttia, joita ei soisi sotkettavan, mutta liberaalisuuksia vain yksi: arvoliberaalin ei pitäisi vastustella talousliberaalin houkutteluja. Käyttämällä samaa ajatusvirhettä oman pointtinsa tekemiseen, Apunen tekee mielestäni täysosuman. Tämä on kaunista luettavaa.

Apunen vielä päättää kirjoituksen lainaamalla virhepäätelmää toiselta suurelta talousliberaalilta Thomas Sowellilta. Siinä vedetään yhteen ajatukset evoluution itseohjaantuvuudesta ja taloudesta. Nyt nopeasti summaten: samalla virheellisellä argumentilla jokaisen joka hyväksyy evoluution totuutena pitäisi esimerkiksi myös vastustaa kaikenlaista lajien jalostamista, sillä evoluutio voi tuottaa hyödyllisiä kasveja ja eläimiä ihan itsestään. Tai koululaitosta, joka puuttuu luonnollisiin itseohjaaviin prosesseihin ihmismielessä, sillä koulujakäymättömät voivat saada hyviä ideoita ihan ilman kouluttamistakin. Toisin sanoen, se että on mahdollista, että talous toimii hyvin ja tehokkaasti ilman kontrollia, ei vielä osoita että talous tulee toimimaan hyvin ja tehokkaasti ilman kontrollia.

Ei se myöskään osoita, että konrollia tarvitaan. Ainoastaan näkyy, että talousliberaalit ovat vähintäänkin yhtä pihalla kuin talouskonservatiivit ohjauksen tarpeesta kuin tarpeettomuudesta. Jos siis maan johtaviin talousliberaaleihin kuuluva Matti Apunen hyväksyy tällaisen kamelin loikan evoluutioteorian ja talouden välillä silmiään räpäyttämättä.


 

Yhteenvetona sanottakoon, että Apunen kirjoittaa hyvin. Ylioppilasesseenä tämä olisi varmasti vähintään eksimian luokkaa kielenkäytöstä ja elävyydestä johtuen. Apunen on myös oikeassa kun hän sanoo, että älkää niputtako kaikkia näitä kolmea puolueita ja puoluejohtajia “konservatiiveiksi”. Ei. Käyttäkää hieman enemmän mielikuvitusta. Kyllä niitä parempiakin nimityksiä löytyy, kun vähän vain mietitte.

Ehkä Apusellakin olisi ollut ehdotuksia, mutta valitettavasti hän ei niitä tällä kertaa kertonut.

Analyysissä EK:n osaamis- ja innovaatiolinjauksten yliopistopuheet

Ammun itseäni tässä kirjoituksessa jalkaan. Tarkoituksenani on perustaa nimittäin lähiaikoina konsulttialan yritys, joka todennäköisesti hyötyisi julkisen innovaatiorahan ohjaamisesta yliopistoilta ja korkeakouluilta yrityksille.

Mutta koska tämä viimeaikainen uudistuskeskustelu on absurdia, en voi muuta kuin osoittaa sitä sormella ja nauraa — ja jakaa toisille, miksi en pysty nielemään näitä argumentteja. Tänään analyysin kohteena Osaamisen rima korkealle – kunnianhimoa tavoitteisiin EK:n linjaukset osaamis- ja innovaatiopolitiikasta 2015–2019.

Elinkeinoelämän keskusliitto haluaisi julkisen rahan ohjattavan enenevässä määrin julkisilta tutkimus- ja koulutuslaitoksilta yrityselämän innovaatiotoimintaan. Kyseessä on julkisen rahan siirto paikasta toiseen. Miten tällaista tavoitetta perustellaan?

Yritän tässä kirjoituksessa tarkastella missä määrin EK:n yliopisto- ja korkeakoulurahoista leikkaamiseen tähtäävät argumentit ovat vedenpitäviä — ja missä niiden ongelmakohdat ovat. (Se itsellään ei osoita EK:n olevan väärässä, ainoastaan että he argumentoivat väärin — ja sietäsivät argumentoida positiotaan paremmin. Kaikkia läpyskän monista ongelmakohdista en siis tähän kirjoitukseen edes pysty laittamaan, ehkä palaan niihin myöhemmin. Tieteen Tekijöiden Liitto reagoi EK:n linjauksiin välittömästi tiedotteella, johon kannattaa tutustua: Mitkä yliopistot EK haluaa lopettaa?)

Tiivisti sanoen (tarkempi analyysi alla) ongelmat ovat ennen kaikkea kahdessa argumentissa.

1) EK väittää tukimus- ja innovaatiotoimen sijoituksen laskun johtuvan siitä, että meillä on paljon yliopistoja sekä korkeakouluja ja niissä päällekkäisyyttä, eli redundanssia.

Tätä väitettä ei perustella tekstissä ollenkaan — se vain oletetaan. Ainoa mitä EK:n ohjelma pystyy osoittamaan on, että sijoitus on laskenut *ja* että meillä on paljon yliopistoja ja niissä päällekkäisyyttä. Toisin sanoen syy-yhteyttä ei ole osoitettu. Voi olla täysin mahdollista, että sijoituksen lasku johtuu toisten maiden toiminnan kehittymisestä ja tuurista ja sattumasta — tai että se johtuu edellisestä yliopistouudistuksesta, joka on vaikeuttanut tutkijoiden ja professorikunnan asemaa muutoskulujen (eli muutokseen sopeutumisen että muutoksen nielemän rahoituksen) takia.

2) EK väittää että poistamalla päällekkäisyyksiä keskittymällä “strategisiin painotuksiin” ja siis leikkaamalla yliopisto- ja korkeakoulusektorilta tehostetaan tämän sektorin tutkimustoimintaa.

Tätä väitettä ei perustetella riittävästi. Se perustuu edelliseen oletettuun syy-seuraussuhteeseen, jota ei oltu perusteltu. Lisäksi tällä uudistuksella saattaisi olla paljon piilokuluja sekä iso strateginen hinta, jota ei millään tavalla mainita EK:n ohjelmassa. (Näistä piilokuluista ja strategisesta hinnasta kirjoitin aiemmin tässä blogissa: Uhkapeliä yliopistorahoituksella?)

Näin ollen EK:n ohjelman perusteet ovat aivan liian heikot ohjaamaan uudelleen valtion tiede- ja innovaatiorahojen virtaa.


 

Analyysi

Sivu 5: “Suomi on menettämässä hyvää asemaansa tutkimus- ja innovaatiotoiminnan kansainvälisissä vertailuissa.”

Kysymys: onko tämä pikajuoksu? Jos muut maat menestyvät paremmin, onko se meiltä pois? Yhteys vertailujen ja talouden välillä on kyseenalainen. Kansainvälisen vertailun sijoitus on nimittäin vain merkki — eli mahdollinen indikaattori siitä, että jotain on pielessä — ei todiste. Se ei siis itsellään tarkoita mitään. Yhteys kansainvälisten vertailujen ja tutkimuksen hyödyllisyyden välillä siis ontuu.

Lisäksi on nimittäin helppo keksiä useita syitä sille, miksi yliopistolaitos ja sen tutkimus on kärsinyt: Sitä on riepoteltu tässä vuosia erilaisilla uudistuksilla. Lisäksi professorikunnasta on tehty työntekijöitä, joiden työtaakkaa painaa se, että yliopistoilla ei ole varaa palkata tuntiopettajia ja muita työntekijöitä. Siitä huolimatta tehdään huippututkimusta — vaikka vain vähän heikommin kuin muissa maissa. Pistää kysymään: minkälaisia uudistuksia ja ratkaisuja (jos mitään) näissä muissa maissa onkaan tehty? EK:n esitys ei sitä kerro.

Sivulla 5: “tutkimuksen laadussa muut maat ovat ajaneet ohi yliopisto- ja tutkimusjärjestelmän pirstaleisuuden vuoksi. “

Pystytäänkö näin osoittamaan, että ero on syntynyt pirstaleisuudesta? Se on epäselvää. Tämä on siis question begging asetelma — oletetaan se mikä pitäisi osoittaa. Kohta jatkuu:

“Sitä tulee uudistaa kokonaisuutena niin, että laatu paranee, sirpaleisuus vähenee ja strategiset valinnat vahvistuvat. Tarvitaan selvästi vähemmän ja entistä vahvempia koulutus- ja tutkimusyksiköitä.”

Miten niin selvästi? Kuten aiemmassa kappaleessa totesin, tähän kaikkeen saattaa olla toinen, varsin järkeenkäypä selitys, joka ohitetaan täysin EK:n ohjelmassa. Näin ollen “pirstaleisuuden” sijaan syypää saattaa olla esimerkiksi edellinen yliopistouudistus, jonka haittavaikutukset eivät ole vielä nollaantuneet.

Sivulla 10 palataan asiaan:

“Korkeakoulujen rahoitus (0,71 % BKT:sta) on muihin maihin verrattuna korkea, mutta voimavarat ovat korkeakouluverkoston laajuuden ja hajanaisuuden vuoksi tehottomassa käytössä.”

Tämä väite esitetään uudelleen ilman perusteita. Nyt on hypätty johtopäätökseen käymättä lähtöruudun kautta!

Samaa jatketaan vielä sivulla 11:

“Ongelmamme on pirstaleinen yliopistojärjestelmä, joka hukkaa voimavaroja. Tämän Tieteen tila 2014 -arviointi toteaa seuraavasti: Tieteenaloittain tarkasteltaessa (54 alaa) Suomen yliopistolaitos on edelleen varsin hajanainen. Tieteenaloista 27 on edustettuna kuudessa tai useammassa yliopistossa. Bibliometrisin menetelmin mitattuna näistä 27 alasta yksikään ei ollut tasoltaan selkeästi maailman keskitason yläpuolella vuosina 2009–2012 (top 10 -indeksin arvo vähintään 1,15).”

Tämä on jälleen kerran vain toteamus, että yliopistoissa on päällekkäisyyttä. Mutta se ei itsellään osoita, että päällekkäisyys olisi ongelma.

Osoittakaa ensin, että tässä on ongelma, ennen kuin vaaditte korjaamaan sitä. Kompleksisen organisaatioon kohdistetut interventiot ovat ennalta-arvaamattomia.

Kuten olen kirjoittanut aiemmin, uudistuksella on hintansa: se ei tule tuottamaan tulosta, ennen kuin järjestelmä on vakiintunut. Edellisen uudistuksen jälkeen ei ole odotettu riittävän kauan, että järjestelmä vakiintuu. Ja nyt ajetaan uutta uudistusta, ja sillä on todennäköisesti rajuja heikentäviä vaikutuksia vuosiksi koulutuksen ja tutkimuksen laatuun.


 

Käydään siten seuraavaan argumenttiin: strategiset painotukset.

Sivulla 5:”Yliopistoja tulee ohjata 50 miljoonan euron vahvoilla kannusteilla strategisiin valintoihin, ongelmalähtöiseen tutkimukseen ja yhteistyöhön elinkeinoelämän kanssa. Yliopistojen rahoitusmalliin tulee liittää vaikuttavuuskannusteet, kuten esimerkiksi patentit ja yliopistotutkimuksesta ja yliopiston start-up -ekosysteemistä kumpuavat yritykset.”

Ja sivulla 12: “Jos yliopistojärjestelmässä hukkaamme voimavarojamme, rationaalinen johtopäätös on poistaa tehottomuutta vähentämällä sirpaleisuutta sekä allokoimalla resursseja strategisten valintojen avulla riittävän hyvin resursoitujen tutkimusyksiköiden aikaansaamiseksi.”

Niin, jos se hukkaa. Tätä ei ole osoitettu, se on vain oletettu. Tässä toistuu paha ajatteluvirhe uudelleen ja uudelleen. Osoittakaa, jos pystytte, että tässä on aidosti ongelma, älkää keksikö sellaista!

Lisäksi, kuten kirjoitin jo yllä mainitsemassani kirjoituksessa: strateginen erikoistuminen on uhkapeliä. Emme voi ennakolta tietää, mikä alue tuottaa merkittävää tutkimusta. Se saattaa tulla kulman takaa. Eikä ole mitään takuita siitä, että jos jokin tapa toimia on tuottanut innovaatioita, että se jatkaa niiden tuottamista tulevaisuudessa. Tosin tämä mallihan on EKlle tuttu, sillä valtio on jatkanut yritysrahoitusta ja tekohengitystä vuosia yrityksille, joiden päivät olivat luetut, koska kyseinen yritys oli joskus 90-luvulla innovaatiojohtaja.

Sivulla 5: “Strategisen huippuosaamisen keskittymien (SHOK) rahoitus tulee varmistaa strategisesti tärkeän huippuosaamisen luomisessa yritysten tarpeisiin.”

Mistä ne yritykset sen paremmin kuin yliopisto tai julkinen sektori voi tietää, mitkä ovat strategisesti tärkeät huippuosaamisen alueet 5 vuoden päästä (eli kun kyseinen poppoo valmistuu, jotka on tähän huippisputkeen laitettu)? En tiedä, ehkä EK:lla on magic 8 pallo, josta lukea ennusteet siitä, mitä viiden, kymmenen ja viidenkymmen vuoden päästä teknologian kehityksessä tapahtuu.

Sama jatkuu sivulla 6:

“Korkeakoulujen ja tutkimuslaitosten julkisia resursseja on kohdennettava rohkeammin ja pitkäjänteisemmin sellaisille tiede-, teknologia- ja osaamisalueille, jotka tukevat valmistautumista valtavirtamuutoksiin ja edistävät niiden kääntämistä Suomen eduksi.”

Kuulostaa hyvältä, mutta mitkä ovat ne valtavirtamuutokset — miten tiedämme niistä etukäteen?


 

Otetaan tähän vielä kevennys.

Sivulla 9:”Sekä osaamisen synnyttäminen (tutkimus ja koulutus) että sen hyödyntäminen (innovaatiot) ovat avainasemassa kansantuotteemme kehitykselle. Kautta historian Suomenkin talouskasvun tärkein tekijä on ollut liiketoimintojen uudistuminen, mikä puolestaan on parantanut tuottavuutta.”

— Tämä on niin outo väite, että on syytä pysähtyä —

“Kautta historian?” Eikö suomi seissyt pitkään puujaloilla? Raakainetuottajana. Suomen kasvun taustalla historiassa on ollut ennen kaikkea se, että täällä on puuta, ja keskieuroopassa ei. Puutaloutta pyörittivät vuosia kansakoulun (jos sitäkään) käyneet miehet, ei tutkijat ja innovaattorit.

Miksi haluan kiinnittää tähän huomiota, on se, että tällainen lipsahdus osoittaa raportin kirjoittajan uskovan niin vakaasti omaan stooriinsa, että ei huomaa kirjoittavansa puutaheinää.


Lopuksi

Elinkeinoelämän Keskusliitto ajaa siis julkisen rahan siirtämistä yliopistoilta ja korkeakouluilta yksityiselle sektorille. En kiistä, etteikö tämä saattaisi olla tarpeen. Se voi ihan hyvin olla oikea ratkaisu. Ja voi hyvin olla, että yliopistolaitos kaipaa uudistusta ja jonkinlaisia uusia ratkaisuja.

Kuitenkin se mitä kiistän, on EK:n käyttämä logiikka yliopistoleikkausten perusteena. Sitä ei voi perustella näin heppoisesti.

Loppukaneettina sanottakoon: olen paljon kelannut viimeaikoina ns. 20/80 ongelmaa eli Pareto-periaatetta. Eli sitä, että monet jutut näyttää skaalaantuvan koosta riippumatta niin, että 20% porukasta tekee 80% hyödyistä ja tuotosta — ja sen vastaparina 80% tekee 20% (tai muilla vastaavilla luvuilla). Yliopistot näyttävät noudattavan vastaavaa kaavaa, eli pieni osa tekee suuren osan huippuinnovaatioista ja -tutkimuksesta. Mikään ei osoita, että keskittymällä vain tuohon 20% (tms.) meillä silti säilyisi 80% (tms.) tuotosta (tai että tuotto tehostuu), vaan homma saattaa skaalaantua alas niin, että tuotto putoaa kanssa viidennekseen.

Toisin sanoin, sen ison näennäisesti “tehottoman” osan merkitystä sille pienelle “tehokkaalle” osalle ei ymmärretä. Ennen kuin oikeasti on osoitettu, että se mikä näyttää pirstaleiselta on myös aidosti tehotonta — eikä esimerkiksi viimeaikaselle tutkimusnotkahdukselle löydy muuta syytä (kuten yliopistojen rahoituskriisi, ja jatkuvat hallinnolliset muutokset) — ei voida pitää näitä leikkauspuheita muuta kuin poliittisesti värittyneenä heikosti tutkimukselliseksi naamioituneena piiloagendana.

 



 

PS: Pieni lisäys tänne loppuun heille joita kiinnostaa minun henkilökohtainen kantani tarkemmin.

Politiikkaa nyt kovasti ja vähän liikaakin seuranneena näyttää siis linja olevan se, että “koulutusta ja tutkimusta tarvitaan, koska siitä seuraa talouskasvua ja innovaatioita” mutta samaan aikaan se ei saisi maksaa (mieluusti yhtään mitään). Koska halutaan siis säästää, pitää yliopistosta leikata turhat pois. Eli hypoteettisesti: jos vaikka 20% koulutuksesta ja tutkimuksesta tuottaa 80% kansantalouden kannalta merkittävästä innovaatiopotentiaalista, haluttaisiin leikata 80% pois. Ongelma on kuitenkin se, että ei ole mitään syytä olettaa, etteikö uudistus  johtaisi siihen, että tuo 20/80 tilannne pysyy yllä, mutta vain pienemmällä yliopistolla… Ja lisäksi kaikki leikkaukset ovat arpapeliä, joka voi tulla yllättävän kalliiksi, kuten kirjoitin blogissani vähän aikaa sitten: Uhkapeliä yliopistorahoituksella?

Ajatellaan, että Josef K. yrittää ottaa tästä selkoa. Keskeinen kysymykset Josef K.lle ovat a) mitä tekemistä yliopistolla on talouskasvun ja innovaatioiden kanssa oikeasti? b) miksi yliopistoa pitäisi perustella taloudellisella hyödyllä? c) mitä muuta käyttöä yliopistolaitoksella on? d) pitääkö yliopiston olla edes hyödyllinen?

a) kohtaan näytetään vastaavan sen mukaan, missä kohden ihminen on tiede”uskovainen”-tiede”kriittinen” jakolinjalla. b) kohta riippuu jossakin määrin edellisestä. c) kohtaan saa kaikkea hauskaa, kuten vaikka että yliopiston tehtävät ovat 1) nostaa yleistä kahvipöytäkeskustelun tasoa ja 2) estää nuoria tekemästä vallankumousta uuvuttamalla heidät valtavalla työtaakalla ja lupaamalla epävarmaa ja köyhää tulevaisuutta sekä 3) “sivistyskasvatus” noin yleisesti.

d) kohdan pohdinta tuo  ehkä lähimmäksi omaa kantaani: yliopiston ei pitäisi tarvita perustella olemistaan hyödyllä. Se nimittäin on mielestäni yksi suurista eurooppalaisen korkeakulttuurin saavutuksista — yksi elämänmuotoamme määrittävistä instituutiosta — ja siis itseisarvo, jota olisi tuettava sen itsensä vuoksi. Kaikki mahdollinen innovaatio ja hyöty mitä siitä syntyy on sivutuote yliopiston ensisijaisesta tarkoituksesta: ottaa selvää maailmasta sekä ihmisistä, pohtia ja oppia.

On outoa, että yliopistosta on tullut laitos, jonka täytyy perustella olemassaoloaan siinä muodossa, jossa professorit sen haluaisi olevan. Yliopisto nimittäin “universitan” mielessä muodostui sen tutkimus- ja opetushenkilökunnasta. Tämä on unohtunut matkan varrella. Jotenkin ensin yliopiston jäsenistä tuli virkamiehiä ja sitten työntekijöitä — ja yliopistosta tuli jotain heistä erillistä. Prosessi on ollut hidas ja tuhoisa. Se on käytännössä hävittänyt yliopistolaitoksen siinä mielessä kuin se on alunperin ollut.

(Tietenkin yliopistoproffat saattavat yleisesti ottaen olla ihan yhtä pihalla siitä, miksi yliopistoa tarvitaan — ja selittävän pehmeitä. Tiedeuskoisia kun ovat ja kuten S. Albert Kivinen heitä aikoinaan moitti. Mutta se, että professorit eivät osaa ennustaa, ei ole peruste sille, että joku muu tietäisi paremmin mitä tutkimusta professorien ja tutkijoiden pitäisi tehdä. Tämän väittäminen olisi virhepäätelmä.)

Luulen että yliopistolaitoksen joustavuus, kestävyys ja kelluvuus ovat olleet seurausta siitä, että se on ollut suhteellisen itsenäisistä pienistä yksiköistä muodostunut yhteenliittymä. Yhden tahon mokailut ei ole vaikuttaneet koko järjestelmään (muuta kuin ihan parissa tapauksessa). Onhan se tietenkin täynnä redundansseja ja päällekäisyyksiä, joihin rahaa menee jonkin verran. Mutta ei ole mitään näyttöä, että niiden leikkaaminen säästäisi rahaa tai tehostaisi toimintaa (ainakaan sellaista näyttöä, mitä olisin nähnyt).

Nyt yliopistoon on muokattu varsin paljon sellaisia rakenteita, missä on porukan mokailuilla mahdollista sotkea todella isoja paloja yliopistoa…

Nyt yliopistossa jyllää nimittäin suunnitelmatalous jonka arkkitehdiksi EK haluaa. (On erikoista, että vapaan markkinatalouden puolustaja haluaa yliopiston noudattavan suunnitelmataloutta!)

Enbuskelle on turha huutaa

Tuomas Enbuske on kunniallinen mies. Hän ei tarkoita pahaa. Mutta hän on pahemman kerran hämmentynyt sen suhteen, mitä tasa-arvo ja feminismi tarkoittavat. Tässä kirjoituksessa käytän lempeitä sanoja ja kirkkaita värejä selventämään asiaa.

(Enbusken viimeaikainen kirjoittelu ja puheet ovat kohdanneet paljon matalaotsaista syyttelyä. Se on valitettavaa. Sillä sinällään kyse ei todellakaan ole hänen kohdallaan esimerkiksi alhaisesta äo:sta. Tasa-arvokysymyksiä on nimittäin vain hankala hahmottaa. Samalla tavalla olen vääntänyt näitä asioita rautalangasta muutamalle professorille, joiden osamäärien kohollaan olosta ei ole epäilystäkään.)

 


Enbuske kirjoitti eilen (31.3.) Apu-lehden kolumnissaan aiheesta “Feminismi on vihapuhetta.” Tässä kirjoituksessa hän avasi argumenttia, jonka oli esittänyt jo pari viikkoa sitten Ylen pressiklubissa (20.3.Kts: n. 17:00 -18:17 http://areena.yle.fi/tv/2449726/#/play). Stiller kysyi silloin Enbuskelta tämän käyttämästä ohjelman otsikosta ja Enbuske sanoi siis (muutamaa ehkä lyöntivirhettä lukuunottamatta — olen varsin keskinkertainen translitteroija lukihäiriöineni) jotakuinkin näin:

 “Se on musta journalistisesti aivan äärimmäisen kiinnostava otsikko, koska… mun aivot on viritetty semmoiseen uteliaisuuteen, että mua kiinnostaa asiat. Ja mua kiinnostaa ne tilastot, että somalit on esimerkiksi yliedustettuna näissä raiskaustilastoissa. Ja mä haluun selvittää, mulla on aito journalistinen intressi saada selville, että mistä tää johtuu. Ja tää — vaikka mulle syötettäis mitä mitä estrogeeniä — niin tää ei poistu tää uteliaisuus minusta, tää ominaisuus että mua kiinnostaa. Ja se on jännää, että esimerkiksi feministit lähtee siitä, että on olemassa tällainen patriarkkaainen systeemi, joka on nimenomaan rakenne — joka on niinku kultturinen meemi, joka on johtanut siihen, et esimerkiksi miehet on tietyn laisia, miehet on väkivaltaisia, miehet on jotain ja sitä saa yleistää ihan vapaasti. Mut sitten tää logiikka katkeaa siihen etteikö kulttuureissa voisi olla eroja. Siis tiede on todistanut, että ihmisillä ei esimerkiksi ei ole rotuja. Ihmisillä ei oikeasti ole olemassa rotuja. Mut sen sijaan kulttuureilla on olemassa eroja ja niitä on mun mielestä voitava avoimesti tutkia. Ja se on musta äärimmäisen mielenkiintoista.”

Nyt vastaava argumentti Apu-lehden kolumnissa (hieman lyhentäen retorisia tehokeinoja) menee näin:

Naisasialiitto Unioni julkaisi netissä viime viikolla kaavion. Suomalaisia pörssiyrityksiä johtaa useammin Juha kuin nainen. […]

Julkaisimme tv-ohjelmassamme Helsingin yliopistoon kuuluvan Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimustuloksen, jonka mukaan Saharan eteläpuolisesta Afrikasta tuleva mies raiskaa 16,5 kertaa todennäköisemmin kuin suomalaissyntyinen. Puhuimme useiden syytösten mukaan vihapuhetta. Jos näin todella olisi, myös Juha-tilasto on vihapuhetta. […]

Vaikka persut ja feministit näyttävät pintaraapaisulta täysin erilaisilta, molempien logiikka on hämmentävän samanlainen. Molemmat ryhmät ovat synnyttäneet itse keksityn ongelman, johon heillä on itsellään ratkaisu. Feministit ovat persuja.

Feministien mukaan on olemassa rakenteita, jotka tekevät yhteiskunnasta miesten hallitseman. Nykymies on perisynnin tapaan syyllinen siihen, mitä joku toinen mies on tehnyt ennen hänen syntymäänsä. […]

 


Miten Enbuske on päätynyt tähän käsitykseen? Hyvä kysymys. Siihen en osaa vastata. Mutta muutama pointteri:

1. Mistä ihmeen feminismistä ja feministeistä Enbuske oikein puhuu?

Käsitteet feminismi ja feministi ovat erittäin monitulkintaiset ja niiden historia on värikäs. Kaiken maailman höyryhattua liikkuu maailmalla kirjoittamassa juttuja ja samalla kutsuu näkökulmaansa feminismiksi. Ja sen lisäksi on kaiken maailman tinahattuja, jotka kirjoittaa feminismistä ja selittävät kuinka kyseessä on oikeasti se mitä feministit ajattelee ja on. Nämä ovat kaikki salaliittoteoreetikoita. (Salaliittoteorioita feminismistä on liikkunut jo kauan ennen kuin feminismiä edes kutsuttiin feminismiksi — eli sitten naisten äänioikeutta ajaneen sufrogaatti-liikkeen päivien.)

Toisin sanoen yleensä aina kun puhutaan feministeistä joukkona tai fenimismistä aatteena, puhutaan ns. heinäukosta. Sanoen sen vielä vähän toisin, usein kyse on näkökulmasta, jota juuri kukaan ei kannata, mutta esitetään kuin se olisi jonkin establoituneen feministisen tahon kanta. Tällainen on naurettavaa, ja osaavan toimittajan pitäisi ymmärtää olla tekemättä tällaisia yleistyksiä.

Mutta kumminkin, jos jostakin on löydettävissä jonkinlainen feminismin ydin, se on ehkä kaikkein eniten tasa-arvoaatteessa. Tasa-arvoaatteen mukaan henkilön fyysisten ja eritoten henkisten ominaisuuksien pitäisi ensisijaisesti määrittää hänen mahdollisuuksiaan elämässä. Määrittäjänä ei siis suinkaan, ainakaan merkittävissä määrin, saisi olla esimerkiksi hänen syntyperänsä, sukupuolensa (joka tosin aiheuttaa tiettyjä fyysisiä eroja, jotka voidaan ottaa huomioon — kuten kyky synnyttää lapsia tai taipumus suurempaan lihasmassaan), seksuaalinen tai uskonnollinen suuntautuneisuus. Näin yksinkertaista.

Enbuske puhuu siis jostain ihan omasta feminismistään, sellaisesta, mitä suurin osa itseään feministeiksi kutsuvista ei varmastikaan tunnista omakseen. (Tuija Brax muuten mainitsi Enbuskelle tämän feminismikäsityksen ongelmallisuudesta jo tuossa pressiklubin jaksossa.)

 


2. Mihin tasa-arvotilastoja tarvitaan?

Enbuske hyökkää tasa-arvotilastojen esittelyä vastaan. Hänen mukaansa  on vihapuhetta sanoa, että naiset ovat aliedustettuina pörssiyritysten johdossa (jos siis myös hänen tapansa käyttää raiskaustilastoja oli kanssa).

Kuvio on hieman moniulotteisempi, kuin mitä Enbuske antaa itsensä ymmärtää.

Jos kyseessä olisi ideaalinen “fair game” eli ideaalisen reilu tilanne, niin silloin kaikista ihmisryhmistä pitäisi olla sama määrä edustajia kaikissa ammattiryhmissä. Tietenkään tilanne ei ole ideaalinen, ja jossakin määrin täytyy ottaa huomioon tilastolliset poikkeamat (varsinkin pienessä otannassa ja pieniellä populaatioilla). Mutta periaate on, että silloin kun jakauma on tasainen, ei ole mitään tarvetta etsiä selittäviä tekijöitä sen tasaisuudelle. Mutta jos se ei ole tasainen, on syytä miettiä, miksi se ei ole tasainen.

Ajattele karkkitehdasta, jossa kone tekee kolmen värisiä pääsiäisrakeita. Koneen osat, jotka tekevät keltaiset, vihreät ja punaiset rakeet ovat periaatteessa aika symmetriset. Koneen toimintaa voi siis nyt tarkastella tekemällä tilastollisia tarkastuksia karkkipusseihin, joita koneesta tulee ulos. Jos osoittautuu, että pusseissa on säännöllisesti vähemmän keltaisia karkkeja kuin punaisia, on se merkki siitä, että koneessa saattaa olla häiriö.

Täsmälleen samalla tavalla vinouma tasa-arvotilastossa on merkki siitä, että jossakin saattaa olla häiriö. Ja on tärkeää nostaa tämä merkki esiin, jotta voidaan selvittää, mistä vinouma mahdollisesti johtuu. Ja myös pohtia, että vaikka syytä vinoumaan ei ikinä saataisikaan selville, onko sitä syytä silti korjata jollain tavalla.

Tasa-arvotilastoja muuten enimmäkseen koostaa tilastokeskus, joka on valtion viranomainen. (Tässä vielä linkki tuoreimpiin tasa-arvotilastoihin.)

 


3. Mitä tekemistä tällä on kulttuurillisten tai yhteiskunnalisten rakenteiden tai meemien kanssa?

Vastaus on: ei oikeastaan mitään. Itse tilasto osoittaa vain vinouman. Se miten sitä selitetään  on paljon haastavampi kysymys, kuin mitä kuvittelisi. Enbuske vetää mutkia suoraksi, samoin kuin moni muu.

Mutta painottaen: tasa-arvotilastoja EI kerätä todistusaineistona “patriarkkaaisista rakenteista”.

Niitä kerätään, koska ne voivat olla merkki häiriöstä yhteiskunnan toimivuudessa.

Häiriö puolestaan, jos sellainen todella on, voi olla hyvinkin monimutkainen yhdistelmä yksilöpsykologiaa, henkilöhistorioita, ja miljoonia erilaisia pieniä päätöksiä, joissa suositaan välillä toista sukupuolta välillä toista, mutta kallistuen lopulta tilastollisesti enemmän toisen puoleen. Osin taustalla saattavat olla biologiset seikat, osin psykologiset tekijät ja osin myös ihan vain sattumat.

Puhe rakenteista on rankkaa yksinkertaistamista. Sitä tehdään, koska tämä hyvin monimutkainen tapahtumaketju, joka on johtanut tilanteeseen, ei ole mahdollinen hahmottaa — ainakaan kovin helposti. Siksi puhutaan lasikatoista sun muista. Ne ovat metaforia, kielikuvia. Yrityksiä ymmärtää ilmiötä, joka on monimutkaisempi kuin mitä kukaan oikeastaan tahtoisi myöntää. Tasa-arvotutkijat ovat tietoisia tilanteen monimutkaisuudesta sekä tarpeesta käyttää metaforia ongelmien ymmärrettäväksi tekemiseksi.

Taitava toimittaja osaa olla sotkematta metaforaa ja asiaa, jota metaforalla selvennetään. 

Tällaisessa metaforan ja todellisuuden sotkemisessa on siis kyse perimmäisestä ja harhaisesta halusta löytää yksi yksittäinen selittävä tekijä, josta puhua. Ja sitten puhutaan miten rakenteet tekevät sitä ja tätä tai kulttuuri on sellainen ja sellainen. Kaikki tämä on antropomorfismia, eli yritetään liittää inhimillisiä piirteitä ja tahtotiloja sellaiseen, joka ei ole älyllinen toimija.

 


4. Entä maahanmuuttajakysymys?

Edellinen  pätee siis myös kaikkiin muihin tasa-arvotilastoihin, esim. maahanmuuttajatilastoihin. Eli kun tarkastellaan esimerkiksi eri maahanmuuttajaryhmiä, ei voida vetää yksinkertaista johtopäätöstä, että olisi kyse “kulttuurista” tai “rakenteista”. Ei. Kyse on monimutkaisesta riippuvuuksien ja sattumusten ketjusta, joka muodostuu yksilöpsykologioista, henkilöhistorioista ja miljoonista pienistä päätöksistä. Siksi Enbusken argumentti ei pidä paikkaansa.

Vinouma tilastossa on vain merkki, se ei itsellään osoita mitään. Meillä ihmisillä on hirvittävän suuri halu nähdä merkit merkittävinä, ruveta tekemään niiden pohjalta tarinoita ja salaliittoteorioita. Pitää vastustaa sitä kiusausta. Erityisesti, kun on kyse pienistä populaatioista, kuten maahanmuuttajat. Pienissä populaatioissa sattuman merkitys vinoumien aiheuttajana voi nimittäin ylikorostua.

Vertailun vuoksi 1960 ja -70 luvuilla Ruotsissa puhuttiin ns. suomalaisongelmasta. Ruotsinsuomalaiset olivat nimittäin rankasti yliedustettuina rikos- ja erityisesti väkivaltatilastoissa. Tämän seikan selittämiseen on käytetty ties mitä pehmeäpäisiä teorioita suomalaisesta kansanluonteesta tms. Mutta todennäköisesti kyse on vain ikävien sattumusten sarjasta suhteellisen pienen ruotsinsuomalaispopulaation sisällä (jossa toki suomalaisten maahanmuuttajien yliedustuneisuus työttömien ja matalapalkkaisten duunareiden keskuudessa saattoi olla osatekijänä).

 


5. Perussuomalaiset

Enbusken käsitys Perussuomalaisista on törkeän yleistävä. On aivan mautonta, että eräät toimittajat ja ns. äänekäs “vasemmistointelligentsia” (johon jostain syystä Enbuske tässä kohtaa samaistuu) ovat ottaneet Perussuomalaiset heittopussikseen. Enemmistö puolueen kannattajista ja edustajista ovat osoittautuneet erittäin vastuullisiksi ja älykkäiksi toimijoiksi. Puolueessa on niin miehiä kuin naisia. Puolueessa on myös niin oppineiston edustajia kuin duunareita. Se on oikeasti laajapohjainen ja laajanäkemyksinen taho.

Tällaisia yleistyksiä ei toivoisi kokeneen toimittajan tekevän.

 


Yhteenveto

Tasa-arvotilastoja kerää (enimmäkseen) tilastokeskus, joka on valtion viranomainen. Se kerää myös paljon muita tilastoja, joita käytetään päätöksenteon tukena. Tilastolliset vinoumat ovat merkkejä mahdollisista häiriöistä yhteiskunnan toiminnassa.

Jos tilastollisia vinoumia esiintyy, on usein syytä esittää kysymyksiä siitä, mistä ne johtuvat. Ja jos niitä esiintyy, on syytä kysyä, olisiko syytä tehdä jotain vinouman korjaamiseksi. Onko se jotain sellaista, joka kaipaa korjaamista, ja jos on, mitä seurauksia korjausliikkeestä on.

Ja on usein myös syytä muistaa, että ihmisillä on taipumus keksiä yksinkertaistavia selityksiä sille, mistä vinoumat johtuvat. Siksi on varottava esittämästä yksinkertaistavia otsikointeja ja turhaa kärjistävää sävyä keskuteltaessa tilastoista.

Tasa-arvotilastot eivät siis tarkoita kollektiivista syyllisyyttä. Kukaan järkevä taho ei syytä miehiä tilanteesta jossa on tilastollinen vinouma. Jos Enbuske tuntee piston sydämessään tilastoja lukiessa, suosittelisin hänelle johonkin muuhun asiaan keskittymistä. Sillä tämä “feministiongelma” on ihan hänen itsensä keksimä.

Silti olen sitä mieltä, että Enbuskelle on turha huutaa. Hän on kunniallinen mies. Hän arvostaa totuutta. Ja hänellä on sydän paikallaan. Päätän tämän kirjoituksen hänen sanoihinsa mainitusta Apu-lehden kolumnista:

“Kaiken pahan alku on kollektiivinen syyllisyys. Haaparannan Ikean lihapullakassa ei ole syyllinen viikinkien tekemiin lasten keihästyksiin, eikä Matti ole syyllinen, jos Teppo tykkää varastaa naapurin pyykkinarulta pikkareita. Vain ne ihmiset, jotka tekevät pahoja asioita, ovat syyllisiä, ei heidän viiteryhmänsä.”