Perk*leen politiikka, eli vihasta ja suuttumuksesta

Missä kulkee oikeutetun suuttumuksen ja vihan raja? Saska Saarikoski ja monet poliitikot näkevät vihaa tällä hetkellä vähän kaikkialla. Mutta mistä todella on kysymys?


Suomalaispoliitikkojen ja toimittajien suista on nimittäin viime päivinä kuulunut paljon puhetta ääripäistä. Erityisesti huoleksi on noussut maahanmuuttokeskustelun karkaamisesta vain ääripäiden käsiin. Ja on puhuttu vihasta.

Tähän päivittelyyn ovat osallistuneet niin valtionvarainministeri Stubb kuin pääministeri Sipilä. Ja kuoroon liittyi myös Saska Saarikoski HS:n pääkirjoituskolumnissa “Kun politiikka ei toimi, viha ottaa vallan” (30.8.2015).

(Hieman samansuuntaisen, mutta vähän syvällisemmän näkökulman tarjoaa myös Hämeen-anttila: hän puhuu toisesta ääripäästä, jossa “ymmärretään liikaakin eikä myönnetä maahanmuuttoon liittyviä ongelmia”.)

Olen aivan samaa mieltä: äärimmäisiä kantoja ja ääriliikkeitä on syytä lähtökohtaisesti kavahtaa.

Keskeinen ongelma kuitenkin on, että meillä on esimerkiksi ääriliikkeitä hyvin vähän. Myös poliittiset puolueet ovat konsensusvetoisia — varsinkin kun puhe on maahanmuutosta, turvapaikanhakijoista, pakolaisista ja rasismista. (Meillä on vain yksi puolue, joka poikkeaa voimakkaasti arvoiltaan muista — suhteessa maahanmuutto- ja rasismikeskusteluun. Se on perussuomalaiset.) Suomalainen poliittinen kenttä on siis paljon tylsempi, kuin mitä käydystä keskustelusta luulisi.

Silti puhutaan vihaisista ääriliikkeistä, ääriaineksista, äärikannoista. Monikossa. Onkin siis syytä katsoa hieman kannen alle, että mikä siellä oikein porisee.


Usein ajaudumme ajattelemaan, että äärimmäisyydet ovat aina huonoja, mutta onneksi niiden väliltä löytyy aina siedettävä kompromissi. Näin ei suinkaan ole.

Kun ruvetaan puhumaan ääripäistä ja maltillisesta vaihtoehdosta niiden välillä — pitää olla valmis perustelemaan, mistä ihmeestä oikein puhuu. Hämeen-anttilalla on perusteet — hieman hatarat sellaiset, mutta ne ovat. Hänelle maahanmuuttokeskustelun toisena ääripäänä ovat ymmärtäjät, jotka eivät osaa olla kriittisiä. Mutta nämä ymmärtäjät ovat siis kaikkea muuta kuin radikaaleja ääri-ihmisiä. He ovat ennemminkin epäkriittisiä nössöjä. Tämä voi hyvinkin pitää paikkansa. Mutta mitään vihaista ääriliikettä näiden parista on hankala löytää.

Mutta ovatko Stubbilla ja Sipilällä perusteita kun he puhuvat ääriaineksista, jotka ovat kaapanneet keskustelun?

On mielestäni lähes täysin käsittämätöntä esimerkiksi Stubbilta, että hän maalaa itseään ja kokoomusta keskimmäiseksi vaihtoehdoksi tässä asiassa. Kokoomus kun on nimittäin linjauksiltaan, kun puhutaan rasismista tai ihmisoikeuksista, aika lailla siellä näennäisessä “liberaalissa ääripäässä” kaikkien muiden puolueide kanssa (lukuun ottamatta perussuomalaisia). Tämä selviää tutustumalla vaikka kokoomuksen periaateohjelmaan.


 

Entä se viha? Stubb twiittasi Saarikosken kirjoittaman kolumnin innoittamana, että:

Saarikoski nimittäin puhuu kirjoituksessaan vihasta, jota viimeaikaiset mielenilmaisut ja some-keskustelu ovat ilmentäneet: “Oikea ja vasen äärilaita esiintyvät mielellään toistensa vastakohtina, vaikka molempia yhdistävät viha ja vihan alla aina vaaniva väkivallan mahdollisuus.”

Tämä kuulostaa varsin hyvältä ja oivaltavalta. Mutta onko se sitä? Ei.

Saarikoski nimittäin ilmentää jotain sellaista, mikä on suomalaisen poliittisen keskustelun keskeinen ongelma. Me maltilliset pelkäämme tunteita.

Tästä syystä kaikki vähänkin äänekkäät puheenvuorot ovat meistä niin herkästi vain vihaa. Kuitenkin tunteiden kirjo on paljon laajempi.

Retorisesti tarkastellen esimerkiksi osa perussuomalisiin liittyvästä some-keskustelusta on ollut vihaista (kuten Sami Kuusela kirjoittaa Suomen Kuvalehden blogissaan). Ja on hallituksen vastaisiin mielenosoituksiin osallistunut vihaisia ihmisiä. Mutta kaikki ei ole ollut vihaa — eikä mitenkään voida yleistää, että viha olisi jonkinlainen suomalaista vasemmistolaisuutta ja äärioikeistolaisuutta yhdistävä tekijä. Saarikoski vetää mutkia suoriksi niin että pelti rutisee.


 

Mitä viha oikein on? Vihassa on kyse halusta tuhota vihan kohde. Hävittää se. Vahingoittaa sitä niin, että se ei enää koskaan kykene olemaan uhka. Vihassa on kyse äärimmäisestä pelosta jonkin viholliseksi koetun suhteen. Vihassa on kyse inhosta vihan kohdetta kohtaan.

Esimerkiksi maanviljelijät ovat iän kaiken vihanneet tuhoeläimiä. Ja niitä onkin hyvin julmin keinoin hävitetty. Ja tämä on erittäin ymmärrettävää. Tuhoeläimet ovat olleet uhka elinkeinolle ja jopa elämälle.

Politiikassa kuitenkin pelko, inho ja viha ovat äärimmäisiä tunteita. Ihmisten reaktioiden kutsuminen vihaksi on usein todellisen tunteen vääristelyä ja jopa sen oikeutuksen vähättelyä.

Politiikassa nimittäin useinmiten on kyse suuttumuksesta. Suuttumus on aivan erilainen tunne kuin viha. Suuttumus on moraalisen asennoitumisen ilmaisemista. Se on sitä, että ilmaistaan jonkin teon olevan vastoin suuttuneen käsitystä oikeasta. On toimittu hänen arvojensa vastaisesti.

Suuttumus ei tähtää kenenkään tuhoamiseen. Se tähtää keskusteluun siitä, mitä pitäisi tehdä, jotta otettaisiin myös suuttuneen henkilön arvot huomioon. Tai että pitääkö ne edes ottaa huomioon — voihan hän olla väärässä. Mutta silti kaikki tämä tähtää arvokeskusteluun, jossa esitetään perusteluita arvoille ja sille, miksi jotkin arvot ovat tärkeämpiä kuin toiset.

Suuttumus on poliittista, jos se on perusteltua suuttumusta. Esimerkiksi minä olen suuttunut hallituksemme kaavailemista leikkauksista opetus-, koulutus- ja tutkimussektorilla. En ole vihainen. Olen suuttunut. Näin laajat ja merkittävät leikkaukset eivät ole arvojeni mukaisia. Mielestäni leikkauskohteita olisi pitänyt etsiä muualta.


 

Mutta jos ihmisten oikeutettua suuttumusta systemaattisesti väheksytään — tai jos se leimataan vihaksi ja kieltäydytään arvokeskustelusta ääriliikkeeksi leimatun poliittisen toimijan kanssa — saattaa suuttumus muuttua vihaksi. Näin voi käydä, jos suuttuneelta ihmiseltä viedään poliittisen vaikuttamisen keinot. Ja tässä mielessä suuttumukseen liittyy riski radikalisoitumisesta — ja jopa (jos suuttunut todella ajetaan nurkkaan) riski ilki- sekä väkivallasta.

Mutta suuttuneella on kuitenkin myös itsellään velvollisuus vastata, kun häneltä kysytään, miksi olet suuttunut. Ja hänen pitää osata perustella omat arvonsa. Ei se tarkoita sitä, että keskustelun pitäisi johtaa toimintaan näiden arvojen mukaan. Tärkeintä on, että henkilölle on annettu tilaa ilmaista suuttumuksensa oikeutettuna suuttumuksena.

Poliittisesti kyseessä on siis tilanne, jossa molemmilla puolilla on vastuu dialogin ylläpidosta ja sen mielekkyydestä.


 

Painotan: On tärkeää muistaa, että ei provosoidu kun provosoidaan (trollit yrittävät saada keskustelukumppaninsa suunniltaan, kuten kirjoitan täällä “Vain idiootti yrittää voittaa — Mutta miten tehdä se tyylikkäästi?“). Mutta välillä pitää suuttua ja sanoa asiat niin kuin ne on, jos se on ainoa keino ilmaista tärkeä pointti. Tässä ei ole yksinkertaista — tehdään näin ja kaikki on ruusuista — ratkaisua. Kaikkea ei pysty sanomaan loogisesti ja yksinkertaisesti argumentoiden, niin että kaikki ovat tyytyväisiä.

Sanon tämän paitsi kriisipäätöksenteon tutkijana niin myös poliittisen keskustelun asiantuntijana ja puhetaidon opettajana.

Tärkeintä on, että ei rupea trollaamaan, eli mesoamaan vaan koska itsellä on paha mieli. Jos mesoaa, sillä pitää olla tavallista kovemmat perusteet.

Mielestäni vasemmistolaisilla on aika kohtuullisen hyvät perusteet olla suuttuneita ja ilmaista suuttumustaan suorin sanoin. Vasemmistolaisten kirjoittajien näkökulmia lukiessa (esim. Panu Raatikainen) huomaa heidän vaikutelmansa olevan se, että keskusta ja kokoomus yrittävät (Sipilän ja Stubbin suilla) kiermurrella vastuusta sen suhteen, että ottivat perussuomalaiset hallitukseen. Ja he näyttävät tekevän tätä maalailemalla oppositiosta kuvaa jonkin sortin ääriaineksena. Jos vasemmistolaiset ovat tässä oikeassa, on Sipilän ja Stubbin kommentointi keskustelun valumisesta ääripäille varsin törkeää, jopa tällaisen sitoutumattoman maltillisen liberaalin mielestä — suoraan sanoen.

Sipilällä ja Stubbilla pitäisi olla siis huomattavasti paremmat perusteet sanoilleen. Heiltä pitäisi kysyä, mistä he oikein puhuvat. Miksi he ovat vakuuttuneet, että suuttuneet ihmiset ovat vihaista ääriainesta? Mistä syystä opposition puheenvuorot leimataan äärimmäiseksi kannaksi?

Olen varma, että jos todella on osoittaa, että keskusta ja kokoomus edustavat kolmatta vaihtoehtoa ääripäiden välissä, sen selventäminen auttaisi suomalaista poliittista keskustelua. Pelkkä vihjailu ei tässä kohtaa riitä. Saarikosken analyysi on jäänyt nimittäin pahasti puolitiehen.


Yhteenvetona: On jokseenkin epäselvää, mistä ääripäistä puhutaan, kun puhutaan “maahanmuuttokeskustelun valumisesta ääripäille”. Ja on korkea aika tuoda hieman ymmärrystä poliittisten tunteiden kirjoon kuin vain puhua jostain epämääräisestä vihasta.


 

Lopuksi: Jos poliittisesti maltilliset keskusta ja kokoomus heittäytyvät “äärimaltillisiksi” — on tässä riskinä se, että juuri näin tekemällä he heittävät lisää löylyä kiville. Suomessa ei nimittäin ole radikaalia populistista vasemmistoa — vielä.

Sellainen voi syntyä, jos politiikan tuulet menevät niin, että maltilliset rupeavat ymmärtämään vähän liikaakin äärioikeistoa. Jos siis keskustan ja kokoomuksen samojen vällyjen alle perussuomalaisten kanssa ajanut ja perustellulta vaikuttanut poliittinen pragmatismi rupeaa näyttämään vasemmiston silmissä kyyniseltä opportunismilta. Tällöin vasemmiston voi olla vaikea nähdä poliittista tulevaisuutta yhteistyössä porvaripuolueiden kanssa.

Oikeisto on jo radikalisoitunut — haluammeko me maltilliset todella radikalisoida myös vasemmiston.

2 thoughts on “Perk*leen politiikka, eli vihasta ja suuttumuksesta”

  1. Ei vasemmistoa tarvitse erikseen radikalisoida, koska meillä on jo Varisverkosto. On täysin epäuskottavaa ja naiivia kun erityisesti vasemmistolaiset keskustelijat esittävät pöyristymistään ja kyselevät että mikä on se toinen ääripää Suomen Sisun ja Vastarintaliikkeen rinnalle josta puhutaan, kun sanotaan että irtisanoudutaan kaikesta ääriliikkeiden väkivallasta. Kertoo selvästi siitä, että vasemmiston mielestä ainoastaan äärioikeistosta saa olla huolissaan ja vain sen tekemiä rikkomuksia pitäisi paheksua. Mutta tämähän ei ole mitään uutta sinänsä, aina ovat poliittisten ääriliikkeiden sympatisoijat demonisoineet poliittisia vastustajiaan ja eri mieltä olevia. Euroopassa on vahva ja vanha äärivasemmiston väkivallan perinne ja siinä mielessä on täysin perusteltua Suomessakin kertoa vastustavansa kaikkea ääriliikehdintää sen suunnasta riippumatta.

    1. Kyllä, meillä on Varisverkosto. Mutta ei olisi kovin vaikeaa sanoa, että puhuu Varisverkostosta ja tuomitsee sen toiminnan — sen sijaan että puhuu epämääräisestä ääripäästä äärioikeiston tai perussuomalaisen “maahanmuuttokriittisyyden” vastakohtana. Äärioikeiston ja “maahanmuuttokriittistenkin” kantoja vastustaa enemmistö suomalaisista, ei vain Varisverkosto. Tähän enemmistöön kuuluu mm. kokoomus ja keskusta.

      Argumentoin siis ennen kaikkea epämääräistä puhetta vastaan — kaikkia vasemmistolaisia kantoja ei pidä niputtaa yhteen siinä missä kaikkia oikeistolaisia tai maltillisiakaan kantoja.

      Ja argumetoin sitä vastaan, että maltillisten ei pidä leimata kaikkea kriittistä puhetta vihaksi. Se on vaarallinen tie.

      Tietenkin kaikkea väkivaltaa pitää vastustaa. Niin aktuaalista kuin potentiaalistakin. Tilanteessa on kuitenkin riski radikaalin vasemmistolaisuuden rantautumisesta suomeen. Meikäläiset sdp ja vasemmistoliitto ovat erittäin maltillisia verrattuna näihin liikkeisiin. Varisverkosto — se ainoana millään mittakaavalla merkityksellisenä suomalaisena vasemmistoradikaalina toimijana tunnettu taho — on vielä pieni toimija siihen nähden, että minkälaista liikehdintää on Euroopassa nähty.

      Me emme tarvitse lisää radikalismia. Me tarvitsemme lisää rauhallisempaa suhtautumista puolin ja toisin. Ja luvan olla suuttunut silloin kun siihen on pätevä syy — ilman että se leimataan äärimmäiseksi kannaksi.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *