Arhinmäki argumentaatioanalyysissä

Paavo Arhinmäki (Vas.), entinen ministeri ja nykyinen oppositiojohtaja, kirjoitti blogiinsa valtiontaloudesta 14.11., eli viime viikolla otsikolla “Valtiontalous ei ole kotitalous.

Valitsin hänet osin tasapuolisuuden vuoksi tähän analyysiin. Aiemmat analysoitavat (Matti Apunen ja Kari Stadigh) edustivat liberaali-oikeistolaista talousnäkökulmaa. En aio tässäkään kirjoituksessa arvioida kuitenkaan politiikkaa eli kirjoituksen varsinaista sisältöä. Pyrin selventämään sen sijaan sitä, miten Arhinmäki viestinsä rakentaa — eli miten hän käyttää retoriikkaa.

Arhinmäki on erinomainen kirjoittaja ja puhuja. Tässä kirjoituksessa hän on hyvin argumentaatiopainotteinen, ja retoriikka on enemmän piilossa. Tämä luo hieman opettajamaisen ja valistavan vaikutelman. Tekstin seuraaminen on hieman raskasta, ja siitä puuttuu konkretisointi. Tunteisiin vedotaan puhuttaessa työttömyydestä ja verosuunnittelusta, mutta muuten Arhinmäki pyrkii asialinjaan.

Silti hän pelaa hieman likaista peliä: hän aloittaa tekstin osalla, joka ei varsinaisesti logiikaltaan liity itse viestiin. Tämä viesti (joskin rivien välistä) on, että seuraavan hallituksen tulisi olla elvyttävä hallitus, ja äänestäjien olisi siis hyvä äänestää elvytystä kannattavaa puoluetta. Katsotaan miten hän selviää viestinsä kanssa. Seuraavaksi tarkastelen Arhinmäen kirjoitusta alusta loppuun.

 


Arhinmäen kirjoituksessa on sisällöllisesti kaksi osaa. Ensimmäinen osa käsittelee sitä, mitä Arhinmäki laittaa otsikkoon: “Valtiontalous ei ole kotitalous”. Tämä näyttää tarkoittavan sitä, että hän lyö korttinsa suoraan pöytään, että tietäisimme mistä hän puhuu.

Seuraavaksi hän nimeää tahon, jota vastaan hän kirjoittaa: kokoomus. Arhinmäki kirjoittaa: “Erityisesti kokoomuksella on tapana verrata valtiontaloutta kotitalouteen.” Tämähän ei ole sananmukaisesti totta, sillä kokoomus ei vertaa — vaan kokoomuspoliitikot tekevät vertaamisen. Tämä retorinen keino on nimeltään synekdookki, eli kutsutaan osaa kokonaisuudeksi tai kokaisuutta osaksi. Tämä on politiikassa niin tyypillinen tapa puhua, että hädin tuskin huomaamme sitä.

Toisessa virkkeessä Arhinmäki puhuu maalaisjärjestä. Tämä on kaksiteräinen siirto. Samaan aikaan Arhinmäki ilmaisee ymmärtävänsä, miksi joku saattaa sanoa jotain näin hassua. Sehän on maalaisjärkeä. Samaan aikaan hän kuitenkin syö uskottavuutta kannalta epäsuoralla huomautuksella, että se on kuitenkin vain ja ainoastaan maalaisjärkeä. Ikään kuin parempaakin ymmärrystä olisi tarjolla.

Nämä kaksi ensimmäistä virkettä muodostavat kokonaisuudessaan Arhinmäen puheenvuoron kerrontaosan. Hän on maalannut tilanteen lukijan silmiin hyvin suurella ekonomialla. Ja toisessa kappaleessa hän siirtyy jo väitteeseen ja sitä tukevaan argumenttiin.

Arhinmäki toistaa tehokkaan ja erinomaisen tiivistetyn teesinsä, mutta hieman varioiden: “Valtiontalous ei kuitenkaan ole kotitalous”. Sana “kuitenkaan” korostaa dialogisuutta. Arhinmäki on vastaamassa kokoomuspoliitikoille.

Arhinmäen argumentin todistusosa on itse asiassa monen rinnakkaisen perusteen vyörytys — kaikki ovat osa todistusta sille, että valtio ja sen talous on kaikkea muuta, kuin mitä mahtuu vertaukseen valtion ja kotitalouden välillä. Tämä muistuttaa siis rakenteeltaan markkinoinnin peruskaavaa ostos-tv:stä: “Tämä. Mutta vielä tämä. Eikä siinä vielä kaikki.” Toinen toistaan vakuuttavampi peruste tähtää siihen, että jossakin vaiheessa lukija taipuu painon alla — ja antautuu.

Tämä rakenne myös antaa argumentille suojaa. Vastaväittäjän pitää kumota kukin peruste erikseen. Tällöin Arhinmäelle vastaavan oikeistopoliitikon puheenvuoro muuttuu väistämättä lukijan silmissä hajanaiseksi — ellei hän todella keksi tehokasta tapaa yhdistää kaikki yksittäiset vastaväitteet yhden näkökulman alle. Tai vastaa puhumalla Arhinmäen ohi, esittää näennäinen vastaus. Tosin ei ole lainkaan selvää, tarvitseeko kenenkään todistella valtiontalouden olevan kuin kotitalous. Mielikuva on valtaisen vahva — oli se sitten kuinka väärä tahansa. Arhinmäki ei tarjoa sen tilalle uutta, sitä tehokkaampaa vertausta tai mielikuvaa.

Mutta perusteet Arhinmäen argumentissa ovat siis:

1. Valtio (toisin kuin koti) vastaa finanssipolitiikasta — ja siis säätelee tavalla tai toisella itse rahan (eli valuutan) arvoa ja määrää.

2. Valtion velka on erilaista kuin yksilön ja kotitalouden velka. Valtio ei tähtää velattomaan tilaan. Arhinmäki tukee tätä perustetta esimerkein ja lisätuin: a) Valtiot hoitavat vanhaa velkaa uudella, matalakorkoisemmalla velalla; b) valtion lainanhoidolla ei ole loppupistettä, sillä valtio ei kuole; c) Britannian kuningaskunta maksaa yhä parin sadan vuoden takaisia velkoja.

3. Valtion taloudelliset velvollisuudet eroavat yksilön ja kotitalouden velvollisuuksista. Valtio vastaa, Arhinmäen mukaan, esim. monista yrittämisen riskeistä.

Tähän päättyy ensimmäinen osa.


Toinen osa on alkaa suoraan argumentin viimeisestä tuesta. Loput kirjoituksesta on vähemmän argumentatiivista — ja enemmän tunteellista. Se muuttuu poliittiseksi julistukseksi.

Tämä näkyy esim. rinnastuksena. “Sankariyrittäjä” joka vie rahansa ulkomaille — jolle vertauskohtana “Supercellin omistajat”, jotka pitävät omaisuutensa ja veronmaksunsa Suomessa. Tällä ei ole enää mitään tekemistä edellisen argumentin kanssa. Arhinmäki puhuu jostain muusta.

Hän siirtyy seuraavaksi työttömyyteen ja sen vaikutukseen yhteiskuntaan. Siirtymä on kömpelö. Se tapahtuu kesken kappaleen. Ja pistää miettimään, onko se tahallista. Haluaako Arhinmäki sohaista verosuunnittelevia varakkaita antamalla ymmärtää heidän olevan syyllisiä työttömyyden kasvuun? Mene ja tiedä. Joka tapauksessa pointti on paitsi loogis-taloudellinen niin myös tunteisiin vetoava: “Valtion, eli lopulta kaikkien meidän ihmisten etu on, että mahdollisimman pieni osa väestöstä on työttöminä. Yksilön pitkään jatkuva työttömyys on henkilökohtaisella tasolla sekä taloudellisesti että sosiaalisesti raskasta. Mutta se on kallista myös kansantalouden näkökulmasta.” Arhinmäki siis rinnastaa taloudelliset realiteetit ja inhimillisen kärsimyksen.

Muutamaa kappaletta alempana saavutaan Arhinmäen kirjoituksen varsinaiseen väitteeseen: “Siksi nyt tarvitaan elvytystä. Kun yksityinen talous ei synnytä kasvua, työtä ja toimeentuloa, on julkisen puolen elvytettävä taloutta.” Tämä on eri asia, kuin otsikon väite, että “valtiontalous ei ole kotitalous.” Se ei suoranaisesti seuraa ylemmästä argumentista, jossa Arhinmäki todisti otsikon väitettä.

Se että valtiontalous ei ole kotitalous mahdollistaa sen, että elvytys on vaihtoehto. Se ei itsessään osoita sitä, että se on paras vaihtoehto. Siitä miten asiat ovat ei seuraa miten niiden kuuluisi olla.

Lukijan saattaa silti olla hankala hahmottaa tätä retorista siirtoa, ja Arhinmäki luo ikään kuin loogisempaa vaikutelmaa omasta positiostaan liittämällä ensimmäisen osan argumentin tähän jälkimmäisen osan poliittiseen julistukseen.

Arhinmäki ei kuitenkaan jätä positiota pelkän mielikuvan varaan. Hän esittää uuden argumentin: se on se vanha tuttu, että valtiontalouden elvyttäminen antaa piristysruiskeen taloudelle laskusuhdanteen aikana. Arhinmäki esittelee tämän tueksi, lyhyesti, rahan kierron prosessia julkiselta yksityiselle sektorille ja takaisin.

Seuraavaksi Arhinmäki käsittelee kokoomuspoliitikoille atribuilmaansa väitettä: “Suomi elvyttää joka vuosi, koska se ottaa lisää lainaa.” Tästä Arhinmäki toteaa, että se “on yhtä väärä väittämä kuin se, että valtiontalous on kuin kotitalous.” Toisin sanoen hän lainaa uskottavuutta aiemmalta, huomattavasti triviaalimmalta argumentilta kirjoituksen ensimmäisessä osassa.

Tämä on mielenkiintoinen retorinen veto. Hän on saanut lukijansa tulemaan jo tietyn matkan vastaan, jos he ovat olleet valmiit hyväksymään hänen ensimmäisen argumenttinsa. Hän on toisin sanoen luonut sillä uskottavuutta itselleen.

Kuitenkaan hän ei yksinomaan, taaskaan, nojaa vain retoriikkaan. Seuraavaksi Arhinmäki käyttää nimittäin reductio ad absurdumia: “Jos velan suhteellinen määrä olisi yhtä kuin elvytys, olisi Kreikka ollut koko Euroopan eniten elvyttänyt maa.” Lisäksi Arhinmäki ilmaisee seuraavassa kappaleessa epäsuorasti väitteen, että elvytys merkitsee itse asiassa valtion budjetin loppusumman kasvattamista.

Tästä hän siirtyy puhumaan kahdenlaisesta velasta: markkinalainasta ja investointivelasta. Jälkimmäisellä Arhinmäki tarkoittaa tekemättömiä ja siirrettyjä investointeja. Hän kehottaa tekemään näitä investointeja — eli elvyttämään.

Tuomalla esiin rinnastuksen kahden velkamuodon välillä, Arhinmäki luo vaikutelmaa siitä, että velanmaksu on myös kahdenlaista. Hän haluaa lukijan ajattelevan, että elvyttäminen on myös velan maksamista. Näin hän tavallaan vetoaa siihen jo kumoamaansa väitteeseen, että valtio on velvollinen maksamaan velkansa pois — kuten kotitalous. Tämä on ovela veto, joskin ehkä hieman tahaton.

Seuraavaksi alkaa kirjoituksen loppuhuipennus. Arhinmäki rupeaa toistamaan argumenttejaan. Ensin työttömyyteen tarttuminen elvytyksellä. Tueksi sille vielä vetoaminen auktoriteetteihin: “Sekä kotimaisten että kansainvälisten talousasiantuntijoiden suositus on myös elvytys.”

Tämän jälkeen tulee hieman oudon kuuloinen kappalepari, joka käsittelee sitä, miten bruttokansantuote ja valtion velka suhteutuvat toisiinsa. Mutta sen pointti on: meillä on vähemmän velkaa kuin luulemme — kun suhteutamme nämä kaksi. Ja velan määrä lähtee laskuun, jos elvytämme: “Kun velkaelvytys suunnataan oikein infrastruktuurin rakentamiseen, koulutukseen, innovaatioihin ja tuotekehittelyyn sekä palveluihin, kääntää velanotto Suomen velkasuhteen laskuun vaikka kuinka paradoksaaliselta se kuulostaakin.”

Kyseessä onkin siis lupaus paremmasta tulevaisuudesta. Hieman epäselvä sellainen. Mutta Arhinmäki haluaa lukijan tuntevan helpotusta tilanteesta, ja että hän on helpotuksen tuoja.

Arhinmäki päättää nostatukseen. Hän kehottaa toimintaan.”Siksi nyt tarvitaan talouspolitiikassa suunnanmuutos. Leikkaavasta ja kiristävästä talouspolitiikasta elvyttävään talouspolitiikkaan.” Itse asiassa kyseessä on kehotus äänestää — äänestää puoluetta, joka kannattaa elvytystä.


 

Mitä kirjoituksesta jää käteen?

Lennokkaan alun jälkeen yllättävän vähän. Arhinmäki ei kuitenkaan pelaa retoriikkaa aivan niin tehokkaasti kuin, mitä hän voisi. Eritoten hänen viestinsä jää abstraktiksi. “Pitää elvyttää” — mutta mitä se tarkoittaa lukijan kannalta.

Kotitaloudesta ja henkilökohtaisen velan hoitamisesta kaikilla on kokemusta — ja se tekee Arhinmäen kokoomuslaisille atribuoiman viestin vahvemmaksi kuin hänen omansa. Vaikka kuinka Arhinmäki osoittaisi sen paikkansapitämättömyyttä, hän on häviöllä, sillä retorisesti hän ei tarjoa tilalle uutta vertausta tai mielikuvaa — joka olisi tätä kotitalousmallia vahvempi.

Erityisesti heikoksi totean sen, että Arhinmäki ei sido alun mielikuvanmurskausosaa loppuhuipennukseen. Tämä olisi ollut kohta, jossa uusi vahva mielikuva olisi pitänyt viimeistään luoda.

Leave a Reply

Your email address will not be published.