Analyysin analyysiä

 

Kirjoitukseni Apusen kolumnista on herättänyt enemmän kiinnostusta kuin mitä odotin. Ja keskustelu on ollut vilkasta. Kiitos kaikille osallistuneille!

Tämä osoittaa, että retoriikan opettajakaan ei aina osaa ennakoida yleisönsä reaktioita.

Vastaan tässä moneen aiheen tiimoilta nousseeseen kysymykseen kerralla.

 

1. Kirjoituksen taustalla on ennen kaikkea ammatillinen mielenkiinto.

Olen Kriittisen Korkeakoulun Puhujakoulun vastuuopettaja. Ja kirjoitan retoriikasta Mestaripuhuja-blogiin. Apusen kirjoituksen analysoin kurssia varten ja, kun sen olin tehnyt, päätin laittaa sen Facebookiin, jos se vaikka kiinnostaisi jotakuta siellä.

Usein nämä retoriikkakirjoitukseni eivät paljon huomiota herättele.

Kirjoitukseni Apusesta osui kuitenkin oikeaan saumaan. Tässä on yksi retoriikan keskeisistä tekijöistä pelissä: Kairos, eli ajoitus.

Kukaan muu ei ollut ehtinyt vastaamaan Apusen kirjoitukseen ennen minua riittävän iskevästi. Ainoa mitä käytössä oli oli Rantalan muutama sound bite, joista lehdet (kuten HSn NYT liite) yrittivät koota juttuja.

Sinällään kirjoitukseni on omaan makuuni kuivakka, ja opettajamainen. Se on malliesimerkki tekstianalyysistä opiskelijoille. Silti (kuten alla kirjoitan) käytin muutamaa retorista kikkaa itse tekstin mehevöittämiseen.

Tottakai haaveilen aina, että joku päivä jokin kirjoitukseni muuttuu viraaliseksi. Kirjoitanhan, jotta retoriikka tulisi tunnetummaksi. Tämä on myös minun motiivini. Onhan kyseessä minun ammattini.

Ja lisäksi ajattelin, että saattaisi tällainen kirjoitelma jotakuta huvittaakin.

2. Apusen tekstin valintaan analyysin kohteeksi vaikutti toki myös sattuman lisäksi kiinnostus käytyä keskustelua kohtaan.

Mielestäni Rantalan tempaus oli ollut retooristen silmänkääntötemppujen aatelia. Se yhdisti näppärästi poliittisen vastakkainasettelun, henkilökohtaisen lähestymistavan (joka lähentelee suorastaan henkilökulttimaisia piirteitä), guarillamainostamisen (tiedotusvälineet mainostavat, pakosta, samalla Rantalan firmaa ja ohjelmaa, joka voimakkaasti personisoituu Rantalaan itseensä) ja aidon huolen yhteiskunnallisesta kehityksestä.

Nerokasta. Ja todella ovelaa. Täynnä vieheitä ja matoja, joihin Rantala varmasti odotti jonkun tarpeeksi näkyvän (liberaali-oikeistolaisen) hahmon tarttuvan.

Siksi minua kiinnosti kun huomasin Apusen vastanneen Rantalalle.

 

3. Arvostan Apusta puhujana ja kirjoittajana.

Matti Apunen on yksi Suomen parhaista retorisista kirjoittajista ja puhujista. Hän taitaa retoriset keinot. Osasyy analyysin kirjoittamiseen on juuri se, että Apunen on häpeämätön tyylittelijä ja härskien tehokeinojen käyttäjä. Tätä minä ihailen, ja tarkoitukseni oli jälleen ottaa jokin hänen teksteistä käyttöön — joka tapauksessa — opetuksessani. Jokin ajankohtainen teksti.

Ja tämä teksti oli loistava.

Sellainen ad hominem -vyörytys, että ei mitään rajaa. Kirjoitettu valitsemalla isällinen, vanhan oikeiston — kulttuuria ja todellisuutta ymmärtävä — äänensävy.

Ja tunteella. Todella tunteikasta tekstiä. Alusta loppuun, Apunen nuhtelee Rantalaa, koska hän välittää.

Ihailen tätä.

Siksi teksti oli aivan täydellinen analyysin kohde. Ja tämä on osin myös syy siihen, että tekstini lähti viraaliseksi. Jos Apusen teksti olisi ollut tylsääkin tylsempi jaaritus, ei sen kommentaari olisi voinut olla näin mehukas.

4. En ole juurikaan lukenut Rantalan tekstejä.

Lukuunottamatta Nytissä ollutta Rantalan tempausta, en tiedä hänen puheistaan ja kirjoituksistaan juuri mitään. Tiedän hänen ohjelmansa, mutta tyylillisesti hänen tapansa esiintyä ei vetoa minuun.

5. Analyysini on täynnä retorisia tehokeinoja.

Koska olen retoriikan opettaja, tottakai, pyrin itse harjoittamaan mitä opetan.

Teksti oli nopeasti kyhätty, ja täynnä kirjoitusvirheitä. Tarkoitukseni oli kirjoittaa siitä hieman hitaammin opetusmateriaalia. Mutta ne temput:

Valitsin opettajamaisen äänensävyn korostaakseeni mielikuvaa puolueettomuudestani. Lisäsin sitä laittamalla sulkuun toteamuksen, että en puutu keskustelun sisältöön, ainoastaan retoriikkaan.

Lisäsin uskottavuuttani toteamalla olevani retoriikan opettaja. (Tämä on totta, mutta sen mainitseminen tekee minusta luotettavamman.)

Ja ennen kaikkea loin jännitteen. Jännite on argumentaation ja retoristen keinojen välillä. Peilasin niitä toisiinsa.

Lisäksi esitin ylevän kehotuksen keskustelun tason kohottamisen puolesta, sekä alussa että lopussa. Tämä reunusti tekstini ja tavallaan antoi minulle selkeän viestin, ja moraalisen ohjeen lukijalle.

Olisin voinut esittää analyysini ilman näitä tehokeinoja. Mutta se ei olisi ollut kovin kiinnostava ilman niitä.

Minä opetan retoriikkaa, joten oppikaa.

 

6. Tekstiäni voi tulkita ja käyttää monin tavoin, myös lyömäaseena Apusta vastaan.

Kyllä vain. Tämä tärkeä näkökulma nousi esiin blogini kommenteista. Olen täsmälleen tätä mieltä. Eritoten koska en ole Rantalaa arvioinut samalla tavoin.

Mutta en myöskään ole loputtomiin vastuussa lukijoistani, ja heidän mielipiteistään. Ja miten he tulkitsevat kritiikkini Apusen kolumnista.

Toivon vain, että keskustelun taso hieman nousee analyysini ansiosta. Loput tästä blogi-artikkelista käytän selventämään miten ja miksi tätä toivon.

 

7. Virhepäätelmä ei ole virhe.

Asia jonka jätin epäselväksi tekstissäni on, mitä virhepäätelmät ovat (sillä aiheesta minulla on erillinen handout oppilailleni ja kirjoitan niistä muuallakin, esim. blogitekstissä Pateettista herra presidentti — eli mistä puhumme kun puhumme tunteella).

Virhepäätelmä on retorinen keino. Se ei varsinaisesti ole virhe — retoriikan näkökulmasta. Sillä retoriikassa on kyse mielipiteisiin vaikuttamisesta. Ei totuudesta.

Virhepäätelmä ei todista mitään. Se on asian vierestä puhumista.

Se ennemmin on tapa vihjailla ja houkutella kuulija tai lukija uskomaan jotain, tekemään jokin päätös tai vaipumaan johonkin tunnetilaan.

Taitava kirjoitaja tai puhuja onnistuu tuomaan virhepäätelmän niin liki itse asiaa, että se on hyvin vakuuttavaa. Apunen ehdottomasti kuuluu näihin mestareihin.

Toiset taiteilevat viemällä virheensä ilotulituksen tasolle, ja näin hurmaten kuulijansa ja lukijansa.

Argumentit ovat taas kovaa sisältöä. Niitä ei tarvita, jos kuulijat saa vakuuttumaan ilman niitä.

Argumentti esittää asioiden olevan jollakin tavalla tai jonkin ratkaisun olevan parempi kuin toinen, koska jokin peruste tai todiste tukee tätä väitettä. Retoriikassa näidenkään ei tarvitse olla vedenpitäviä, vaan riittää niiden vakuuttavuus.

 

8. Miksi sitten olen sitä mieltä, että enemmän argumenttia ja vähemmän virhepäätelmiä tarvittaisiin?

Tässä kohtaa tulee keskustelun dynamiikka kyseeseen. Keskustelu, jossa käytetään vain virhepäätelmiä, johtaa väistämättä umpikujaan. Kukaan ei puhu asiasta vaan sen vierestä.

Tämä saattaa olla vakuuttavaa kuulijoille, jotka ovat puolensa valinneet.

Ja se saattaa olla viihdyttävää.

Ja se saattaa myydä hyvin lehtiä tai televisiosarjoja.

Mutta tällainen vastakkainasettelu ei johda keskustelun etenemiseen, kompromissien löytymiseen. Ja pidemmän päälle se vieraannuttaa myös ihmisiä (vaikka vastakkainasettelua myös tarvitaan tuomaan makua toisinaan).

 

Rantalan ja Apusen debatti meni pelkistäen jotakuinkin näin:

Rantala esitti kysymyksen (Onko tämä suunta, johon yhteiskuntamme on menossa, millään tavoin järkevä?) ja ehdotti siihen vastausta (Hyvinvointivaltio on parempi malli. Meidän on palattava siihen, vaikka se merkitsee kovempia veroja)

Apunen vastasi sanomalla, että Rantala on väärä henkilö puhumaan koko asiasta. Ja esitti että varainkeräykset ovat “yhteiskunnan liima” — mitä se ikinä tarkoittaakaan.

Rantala vastasi Apuselle radiohaastattelussa  jotakuinkin sanomalla, että Apunen on väärä henkilö kritisoimaan hänen persoonaansa.

 

Tämä, jos jokin, rupeaa näyttämään umpikujalta.

Leave a Reply

Your email address will not be published.