Parodiasta, satiirista ja itsekritiikistä ja arvojen uudelleen arvioinnista

Minua huolestuttaa viimepäivien Charlie Hebdo -keskustelussa se, miten herkästi me ihmiset, järkevät ihmiset (oltiin esim. sitten ateisteja, kritittyjä, juutalaisia, hinduja, buddhalaisia tai muslimeita) annetaan omien ennakkokäsitysten ohjata ajatteluamme lähes täysin kritiikittä. Luokittelemme ja teemme oletuksia ihmisistä ryhminä. Esimerkiksi puhumme siitä, mitä on olla “maltillinen muslimi” tai “äärimuslimi”.

Mistä ihmeestä me oikesti puhutaan?

Kyseessä on neuvottelutilanne. Me aina määritellään “itseämme” suhteessa “toisiin” ja “meihin” — ja “meitä” sekä “toisia” suhteessa “itseemme”. Loukkaantuminen ja loukkaaminen on osa rajanvetoa — se on aika äärimmäistä sellaista, mutta osa prosessia. Loukkaannutaan, ja loukkaantunut osapuoli ilmaisee loukkaantumisensa. Ja rajaa vedetään — ja suhdetta määritellään uudelleen.

Ilman tätä neuvottelua, loukkaantumisia, kritiikkiä, ja parodiointia emme kykene hahmottamaan maailmaa ollenkaan. Se on liian kompleksinen siihen — meidän on pakko yksinkertaistaa sitä jotenkin. Ja parempi tehdä tämä yksinkertaistus valistuneesti, neuvottelemalla ja kokeilemalla.

On toisten vaientamisen keino kieltää heitä loukkaamasta. Loukkaantumisesta tulee silloin vallankäytön väline.

On myös toisten vaientamista kieltää heitä loukkaantumasta. Tällöin loukkaamisesta tulee vallankäytön väline.

Tärkeintä on keskusteluyhteyden pitäminen ja toisten reaktioden kuuleminen!

Pitääkö saada sanoa ja kirjoittaa mitä tahansa? Lähes tulkoon. Rikokseen ei saa ketään kehottaa ja kiihottaa tai kunniaa loukata: sanoa perättömyyksiä, keksiä valheita omasta päästään ja levittää niitä totuuksina. Mutta missä raja? Se on epämääräinen. Esim. nykyinen laki EUssa ja Suomessa kiihoituksesta kansanryhmää vastaan on niin epämääräinen, että sitä voisi tulkita aika miten sattuu. Mutta se ei kiellä satiiria tai parodiaa, sillä nämä itsessään eivät ole kiihotusta ketään vastaan. Satiiri itsesssään on vain avoin kysymys: onko tämä teistä loukkaavaa?

Mutta on myös syytä muistaa, että parodia ja satiiri herkästi muuttuu pelkäksi blackfaceksi jota esitetään vain valkoiselle yleisölle. Eli satiristin pitää olla todella taitava, jos hän haluaa oikeasti pitää satiirinsa keskusteluna — eikä raja-aitojen vetämisenä ryhmien välille. Mutta tällöin kyse on siitä, että onko satiiri hyvää vai huonoa. Ei siitä, onko se loukkaavaa vai ei. Sen nimittäin pitää olla loukkaavaa, jotta se olisi satiiria.

Ja tässä on loistava mahdollisuus oman eurooppalaisen “kulttuurimme” arvojen uudelleen arvioinnille.

(Näkökulmia terrorin, identiteetin ja stereotyyppien suhteesta tarjoavat tällä hetkellä monet, mm. Frank Martela: “‘Me’ ja ‘ne’ – Eli miksi Charlie Hebdon pilapiirrosten levittäminen auttaa terroristeja voittamaan”  ja häntä kritisoiva Antti Kukkonen: “‘Äärimuslimit’, ‘äärioikeisto’ ja nykyinen maailmanjärjestys”, sekä Tommi Paalanen: “Charlie, raiskaus ja uhrin syyllistäminen”, joka kehottaa olemaan syyllistämättä väkivallan uhreja. Markus Leikola muistuttaa lähihistorian tosiasioista kirjoituksessaan “Euroopan muslimit ja kristityt”. Elina Melgin ja Henrik Rydenfelt puolestaan yrittävät päästä sananvapauden ja vastakkainasetteluiden ongelmien ytimeen kirjoituksessa “Kuka on Charlie?”

Fathima Imra Nazeer kirjoittaa muslimien arvomaailman sisäisen uudelleenarvioinnin ja kritiikin välttämättömyydestä: “To Prevent Another Charlie Hebdo, Reconsider the Example of Muhammed”.  Suosittelen tutustumaan erityisesti ranskalaisfilosofi Abdennour Bidarin ajankohtaiseen ja tärkeään kriittiseen kirjeeseen muslimimaailmalle, josta englanninkielinen lyhennelmä täällä.

Pahoittelen autopromootiota, kirjoitin myös tällä viikolla tähän tärkeään aiheeseen liittyen ja sen suhteesta retoriikkaan Mestaripuhuja-blogissa: MEISTÄ SUOMALAISISTA JA NOISTA PUTKIMIEHISTÄ — TAHATTOMAT RETORISET JA RASISTISET KUVIOT.)