Kuulemisen ja kuuntelemisen haasteita

Tämän kurssin aikana olemme moneen otteeseen pohtineet laadukkaan tutkimusaineiston hankintaan liittyviä pulmia. Erityisesti tilanteissa, joissa haluamme kuulla ihmisten ajatuksia, kokemuksia ja mielipiteitä, kohtaamme erityisen paljon haasteita. Näitä asioita pohdiskelin mielessäni, kun tarkastelimme oman nimikkotutkijamme aineistonkeruun menetelmää.

(Klikkaa kuvaa, niin se suurenee:)

168598.strip.sunday

 

Ryhmämme nimikkotutkija Marianne Teräs kehitteli omassa tutkimuksessaan kulttuurilaboratorion mallia, joka on tarkoitettu työvälineeksi ja menetelmäksi monikulttuurisiin yhteisöihin ja kulttuurien väliseen oppimiseen. Kulttuurilaboratorio pohjautuu muutoslaboratoriomenetelmään, joka on suosittu väline työelämän kehityshankkeissa, tilanteissa, joissa vanhoilla toimintamenetelmillä ei enää selvitä, mutta uutta tapaa toimia ei vielä ole syntynyt. Taustalla on kulttuurihistoriallinen toiminnan teoria ja kehittävä työntutkimus.

Laboratoriosta tulee varmaan monille ensimmäisenä mieleen valkotakkiset tutkijat pipettien, mikroskooppien ja näytepullojen ympäröimänä. Toiminnan teorioissa laboratoriolla kuitenkin tarkoitetaan kovin toisenlaisia olosuhteita. Kulttuurilaboratorio oli tämän tutkimuksen yhteydessä eräänlainen useasti toistuva ryhmäkeskustelu, jossa maahanmuuttajataustaiset opiskelijat ja koulun henkilökunta (opettajat ja muu henkilökunta) pohtivat ja vertailivat kokemuksiaan opetusmenetelmistä ja oppimisesta sekä opiskeluun liittyvistä käytännöistä. Keskustelun teemat nousivat tutkijan peiliaineistoista, joita oli mm. ihmettelypäiväkirjat ja haastattelumateriaali. Tarkoitus oli kuulla maahanmuuttajien ääni ja ottaa heidät mukaan oppilaitoksen kehittämiseen.

Itseäni jäi kovasti pohdituttamaan se, onko kulttuurilaboratorio hyvä ja toimiva menetelmä myös olosuhteissa, joissa kuultavaksi valikoidut toimijat ovat monien valtasuhteiden verkossa?  Jokainen meistäkin luultavasti tietää tunteen, kun pitää avata suunsa keskellä isoa luentoa, hieman epävarmana siitä mitä on vastaamassa/kysymässä. Oman mielipiteen sanominen ääneen, (varsinkin jos se on vastoin opettajakunnan/muun luentoporukan näkemystä) vaatii usein vähän extra-tsemppausta, jos sellaiseen ei ole ennestään tottunut. Jos siis halutaan kuulla maahanmuuttajien kokemuksia siitä mikä opiskelussa on ollut haastavaa, voi mielestäni tämäntyyppinen menetelmä, hyväntahtoisuudestaan huolimatta, nousta myös kuulemisen esteeksi. Kulttuurilaboratorion tapainen, keskusteluun ja aktiiviseen osallistumiseen perustuva metodi suosii nimittäin lähtökohtaisesti niitä osallistujia, jotka ovat tottuneet ilmaisemaan omia mielipiteitään ja uskaltautuvat ääneen tarkastelemaan koululaitoksen ja/tai opettajakunnan menetelmiä kriittisessäkin valossa. Kulttuurierot ja kulttuuriset käytöskoodit (esim. opettajien kunnioitus) voivat estää kriittisten näkemysten esittämisen. Valtasuhde on korostuneesti läsnä myös ilman kulttuurisia erojakin, sillä maahanmuuttajataustaiset osanottajat olivat oppilaita ja muut koulun henkilökuntaa/opettajia. Myös institutionalisoitunut tila korosti tätä opettaja-oppilas – valtajakoa: ryhmäkeskustelut pidettiin oppilaitoksen tiloissa.

Myös erot suomenkielen taidossa nousevat keskustelukeskeisessä menetelmässä korostuneesti esiin (nimikkotutkimuksessa vain suomenkieliset kommentit otettiin mukaan tutkimukseen, eri kielillä esitetyt kommentit tai kuiskatut/epäselvästi ilmaistut kommentit jäivät huomiotta varsinaisessa tutkimuksessa). Kun tavoitteena oli kuitenkin saada maahanmuuttajien mielipide ja kokemus kuulluksi, tulee mieleen, että itse menetelmä saattaa olla myös jonkinlainen este maahanmuuttajaoppilaiden todelliseen kuulemiseen. Mieleen nousee kysymys: tulevatko kaikki kuulluksi? Miten voisi huolehtia siitä, että tämän tyyppiseen tutkimukseen osallistuvat saavat mielipiteensä, kokemuksensa ja tuntemuksensa sanotuksi? Miten olemassaolevat valtasuhteet voisi kääntää voitoksi? Millä muulla tavalla maahanmuuttajoppilaat olisi voitu ottaa mukaan uusien käytäntöjen kehittämiseen?

 

Sari/paperiryhmä

One thought on “Kuulemisen ja kuuntelemisen haasteita

  1. Elina/ Isoveli valvoo

    En nyt muista kuinka paljon tutkimuksessanne olevia ihmettelypäiväkirjoja käytettiin kokemusten keräämiseen? Kyllähän se fakta on, että jos jo äidinkielellä toteutetulla luennolla oman mielipiteen ja näkemyksen kertominen saattaa monista tuntua hankalalta, niin kaksin verroin hankalemmalta tuntuu varmasti kommunikoiminen ja omien mielipiteiden kertominen ryhmässä muulla kuin omalla äidinkielellään. Mielestäni tuossa tilanteessa olisi esimerkiksi kulttuurilaboratorionkin aikana pyytää esimerkiksi vastausta tiettyyn kysymykseen paperille (hehe, taas paperin merkityksellisyys tulee esille 😀 ) ja nämä vastaukset olisi sitten käyty yhdessä keskustellen läpi. En tosin tiedä, jos osallistujien suhde paperiin oli muutenkin negatiivinen, että kuinka innostuneesti olisivat tuohon suhtautuneet.

    Toinen tapa edellä mainittuun ongelmaan lähestymisessä olisi ollut esimerkiksi keskustella jokaisen kanssa kahden kesken ennen kulttuurilaboratorion aloittamista. Tällöin ohjaajilla olisi ollut jo jonkinlainen käsitys erilaisista näkemyksistä ja näitä olisi voitu ottaa myös esille keskustelussa, jos niitä ei muuten uskalleta tuoda julki.

Comments are closed.