Yksi ryhmämme jäsenistä löysi blogin, jossa kirjoitukset keskittyvät plagiointiepäilyihin (http://plagiointitutkija.blogspot.fi/). Viimeisin kirjoitus (3.11.2013) keskittyy tässäkin blogissa mainittuun Haaga-Helian lehtoriin, Pasi Tuomiseen, jota syytetään plagioinnista. Kirjoituksessa kerrotaan kommentista, joka poistettiin lehtiartikkelista ja myöhemmin myös internetissä olevasta artikkelista. Kyseisessä kommentissa Tuominen väittää tarkistaneensa kirjansa Urkundilla, eli samalla järjestelmällä, joka on otettu käyttöön Helsingin yliopistossa. Plagiointitutkija-blogin kirjoittaja pohtii mm. Tuomisen motiivia syöttää itsensä kirjoittama teksti Urkundiin. Huomio on loistava, koska plagiaatintunnistamisjärjestelmien pilotoinnissa (Löfström & Kupila 2011) eräs opiskelija oli kommentoinut järjestelmän käyttöä seuraavasti:

”No ei se ainakaan opiskelijaa auta. Kyllä minä tiedän kirjoittaneeni tekstini itse, ei sitä tarvitse kysyä miltään järjestelmältä.”

Voiko siis järjestelmästä olla apua opiskelijan ohjauksessa? Osalle opiskelijoista tieteellinen kirjoittaminen on helpompaa ja osalle vaikeampaa. Pilotointi-tutkimuksessa suurin osa opiskelijoista uskoi järjestelmän hyödyllisyyteen ohjaamisen välineenä. Turun yliopistossa on plagiaatintunnistamisjärjestelmästä käytännön kokemuksia ja halusimme kuulla niistä enemmän, joten olimme sähköpostitse yhteydessä FairUTU-sivustojen ylläpitäjään, Totti Tuhkaseen.

Turun yliopistossa järjestelmää käytetään sekä opinnäytetöiden (väitöskirjat, lisensiaattityöt, kandit ja gradut) että kurssitöiden (harjoitus- ja metodikurssit) tarkistamiseen. Järjestelmä on integroituna moodleen, jolloin opiskelijoillakin on mahdollista ”välitarkastaa” omia töitään. Opiskelijoille ei kuitenkaan anneta vastaavuusprosenttirajoja, minkä lisäksi opettajilla on mahdollisuus kuitenkin seurata näitä välipalautuksia, joten pelkkä ”prosenttien siivoaminen” voidaan estää.

Haastavinta järjestelmien käyttöönotossa tuntuu olevan Tuhkasen ja Löfströmin mukaan opettajien (tai opinnäytetyön ohjaajan) kouluttaminen ja motivointi järjestelmän kanssa työskentelyyn. Molemmat, sekä Tuhkanen että Löfström, painottavat järjestelmän antaman tarkastusraportin läpikäymistä opiskelijan kanssa vastaavusprosentteihin keskittymisen sijasta, koska tiedekuntien välillä on suuria eroja eikä ohjeellisia viitearvoja voida antaa. Tuhkanen vastasikin meille asiasta seuraavasti:

”Myös kielen funktio tiedon raportoinnissa on eri tieteenaloilla hyvin erilainen. Humanistinen tutkielma, vaikkapa Suomen historian väitös, sisältää tyypillisesti n. 6-7 % vastaavuuksia, kun lääketieteellinen, vaikkapa syöpätutkimukseen liittyvän artikkeliväitöksen osa-artikkelin tyypillinen vastaavuus on yli 40 %. Silti molemmat ovat täysin valideja oman tieteenalansa tarkastelukehyksessä. Luonnontieteissä ja lääketieteessä tutkimusasetelmien kuvaustavat ovat niin standardoituja, ettei luonnollisen kielen vaihtelua edes sallita – artikkeli tulee kv-kustantajalta korjauksia varten takaisin, jos tutkimusasetelmaa ei ole kuvattu niin, että vertailtavuus aikaisempiin lähialueen tutkimuksiin on välitön ja selkeä. Tiivismuotoisissa artikkeleissa myös lähdeapparaatin ja bibliografian luonnolliset vastaavuudet nostavat löydösprosenttitasoa.”

Plagiaatintunnistamisjärjestelmien käyttöön liittyy paljon paitsi ennakkoasenteita, myös muita ongelmia. Turun yliopistossa kokemukset ovat kuitenkin olleet pääasiassa positiivisia ja kannustavia, joten toivotaan, että Helsingissäkin kaikki sujuu hyvin (ja että virheistä opitaan matkan varrella).

Tanja / Plagiointiryhmä