Moikka! Täällä kirjoittelee Katariina motivaatio-ryhmästä. Meidän ryhmän lööppi on ”Kiinnostus on katsojan silmässä”, josta tarraudun motivaatio-näkökulmaan. Blogitekstini teemana on sisäinen ja ulkoinen motivaatio, sekä niiden merkitys oppimisessa. Toivoisinkin näin aluksi, että jokainen pysähtyisi hetkeksi, ottaisi hyvän asennon ja hieroisi siinä samalla aivonystyröitään liittyen juuri SINUN opiskelumotivaatioon. Miten koet seuraavien väittämien olevan olennaisia tekijöitä opiskeluissasi:
- Hyvien arvosanojen saaminen on suuri motivaation lähteeni
- Mitä paremmin osaan, sitä enemmän saan kunnioitusta muilta ja koen sen palkitsevana
- Olen pitkäjänteinen oppija, enkä myöskään luovuta helpolla
- Innostun nopeasti uusista haasteista, mutta mielenkiintoni hiipuu yhtä nopeasti
- Minulle uuden oppiminen on tärkeämpää kuin hyvät arvosanat
- Haluan onnistua opinnoissani välttääkseni negatiivista huomiota
- Koen opiskeluni suorittamisena
- Tärkeintä oppimisessa on asian ymmärtäminen
- Ei ole niinkään väliä ymmärränkö kaiken opitun, kunhan muistan koetilanteessa tärkeimmät
- Pääsen opinnoissani toteuttamaan itseäni
Edelliset väittämät oli karkeasti rajattu ulkoiseen ja sisäiseen motivaatioon. Lyhyesti tiivistettynä sisäinen motivaatio nähdään usein olevan nimensä mukaisesti sisältä kumpuavaa, jota ohjaa oma kiinnostus kun taas ulkoista motivaatiota ohjaa pelkästään esimerkiksi erilaiset palkkiot tai sosiaalinen hyväksyntä.
Samalla kun koitan saada silmiäni auki aamukahvin voimin, innostuin myös pohtimaan omaa opiskelumotivaatiotani ennen ja nyt. Kun tarkastelen oppimiskokemuksiani peruskoulussa, voin vain todeta kuinka ulkoisesti motivoitunut olinkaan. Kannustimena oli saada hyvä arvosana eikä niinkään sisäistää opittua. Erittäin kiinnostavaa on nyt huomata, kuinka ryhmäpaine ja eräänlainen ”rangaistuksen” pelko ohjasi oppimistani tuolloin. Rangaistuksilla tarkoitan siis nimenomaan sanktioita, joita saattoi saada jos annettuja ohjeita ei noudattanut, esimerkiksi rästitehtäviä tai jälki-istunnot. Usein myös osaamattomuus näyttäytyi luokkalaisten keskuudessa tyhmyytenä, joka myös lisäsi paineita onnistua. Tästä seurasi aika ajoin myös kavereilta kopioimista ja ulkoaoppimista, jolloin myös opittu unohtui yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin. Peruskoulussa myös opitun tärkeyden ymmärtäminen oli hankalaa. Luokassa kuuluikin usein monen suusta kysymyksiä: Mihin näitä tarvii? Mitä väliä on oppia kaiken maailman vuosilukuja ja matematiikan kaavioita kun ei niitä tulla kuitenkaan ikinä missään kysymään?
Nyt myöhemmin olen kuitenkin huomannut muutoksia opiskelumotivaatiossani. Tosin muutos on tapahtunut hitaasti ja suurimmalta osin tiedostamatta. En tiedä johtuuko muutos sitten iästä tai aiheiden kiinnostavuudesta, mutta enää en stressaa niin paljon hyvistä arvosanoista, vaan koen tärkeäksi myös ymmärtää ja sisäistää asioita. En myöskään ajattele, että minun täytyy onnistua kaikessa hyvin, jotta olisin muiden silmissä jotenkin viisaampi. Ennemminkin koen motivaationi kumpuavan myös sisältäpäin. Huomaan saavani paljon enemmän iloa uusien asioiden oppimisesta kuin pelkästään hyvistä arvosanoista.
Toki olen myös huomannut, että motivaationi vaihtelee paljon sen mukaan mitä aihetta opiskelen. Jos pidän aihetta kiinnostavana, on myös sisäinen motivaationi korkea. Jos taas aihealue ei ole kovin kiinnostavasta päästä, huomaan ulkoistavani motivaatiotani todella taidokkaasti 😀 En siis väitä, etteikö niitäkin hetkiä olisi, kun suorittaminen ja arvosanan perässä juokseminen olisi enemmän läsnä. Näin ollen huomaan motivaationi vaihtelevan sisäisen ja ulkoisen välillä ja roolit saattavat myös toimia osittain päällekkäin. Ehkä suurin muutos on kuitenkin ollut kiinnostuksen säilyttämisessä. Siinä missä ennen innostus saattoi lopahtaa nopeasti, nykyään pystyn suhtautumaan pitkäjänteisemmin asioihin.
Tällaisia ajatuksia minulla heräsi aiheesta, mutta nyt kannustaisinkin myös teitä pohtimaan ja jakamaan omia kokemuksianne, joko edellä mainittujen väittämien avulla tai ihan muuten vain. Olisi mielenkiintoista saada enemmänkin keskustelua tästä!
Motivoitunutta torstaita kaikille! 🙂
En väldigt berikande text tycker jag. Håller med om att man borde stanna upp och fundera lite över vad som motiverar en och de mål som vi ställer för oss själva motiverar oss att nå dessa mål (en del mera, en del mindre).
Jag hade också mindre motivation förr i fråga om skolan och det var typ ”pakko på” att lära sig fastän man inte ville eller orkade. Strävan till goda vitsord stressade nog också. Att läsa utantill till proven anser jag nu är en tid förlorad. Det finns mycket bättre och roligare sätt att lära sig, vilket kan boosta motivationen! Min personliga motivation går upp och ner. Jag tänkte mig att jag skulle vara jätte taggad för att lära mig på uni och jag märker att motivationen emellanåt är hög, men sedan efter man får en massa uppgifter att läsa och skriva, så sjunker den ganska snabbt. Trötthet hjälper inte saken heller 😀
Carolina – suomessa paperit ovat ihmistä tärkeämpiä
Hyvä kirjoitus, johon samaistun täysin. Itsekin muistan peruskoulussa hyvien arvosanojen olleen lähes kaikissa aineissa ainoa motivaation lähde. Lukiossa omat kiinnostuksenkohteet tulivat hieman selkeämmiksi, jolloin asioiden ymmärtäminen syvemmin muodostui tärkeämmäksi kuin paras arvosana. Kaikki varmasti tietävät miten vaikeaa on motivoitua asioista joita ei koe itselle mielekkäiksi tai tärkeiksi. Tämä onkin varmasti suurin syy oman motivaation muuttumisessa enemmän sisäiseksi kuin ulkoiseksi.
Aloin pohtia peruskoululaisten motivaatiota, joka kumpuaa hyvien arvosanojen saamisesta ja hyväksytyksi tulemisesta. Mielestäni peruskoulun tulisi kannustaa oppilaita opiskelemaan muutakin kuin numeroita varten. Näen peruskoulun kriittisenä aikana, jona muodostetut käytännöt ja oppimistyylit vakiintuvat ja vaikuttavat tuleviin opiskeluihin enemmän tai vähemmän. Australiassa ollaan kokeiltu uutta verkossa tehtävää koetta, joka korostaa ja ohjaa lapsen osaamista ja vahvuuksia. Kokeessa kysymykset helpottuvat/vaikeutuvat oppilaan osaamisen mukaan. Uudella verkkokokeella korvattaisi “perinteiset kokeet”, jotka alleviivaavat asioita joita oppilas ei osaa/hallitse.
Tällaisilla uudistuksilla on varmasti vaikutusta myös opiskelumotivaatioon ja omien vahvuuksien kehittämiseen, oppilaan heikkouksiin keskittymisen sijaan. Itseäni ainakin motivoi tieto omasta osaamisesta. “Vau, mä osaan tehä tätä, mitä voin oppia lisää?!” Perinteiset kokeet eivät mielestäni motivoi kehittämään asioita joita ei osaa, vaan enemmänkin passivoivat. “En osannut tätäkään ja toisestakin tehtävästä tuli noin huonot pisteet, vaikka olin lukenut hyvin…”
Mitä muut olette mieltä osaamista myötäilevien kokeiden vaikutuksesta motivaatioon?
Tässä linkki artikkeliin Australian verkkokoe kokeilusta:
http://www.abc.net.au/news/2014-09-25/future-naplan-tests-could-be-tailored-to-students-skills/5764816
Julia/Onko tämä koulutuksellista tasa-arvoa?
Kiitos ajatuksia herättävästä kirjoituksesta ja kommenteista!
Peukku myös osaamista myötäileville kokeille. Minun motivaatio sykkii parhaiten, kun koen pystyväni suoritumaan tehtävistä, mutta nämä tehtävät eivät saa olla liian helppojakaan. Sopivasti mitoitetut haasteet tuovat mahdollisuuden itsensä ylittämisen ja onnistumien kokemukselle, jota ei liian helppoja tehtäviä tehdessä saa.
Jos työ on liian helppoa, eli laadullisesti alikuormittava, koen sen pidemmän päälle stressaavaksi. Esimerkiksi joka kuukautinen lappujen ja lippujen lajittelu kirjanpitoon kuuluu tähän kategoriaan 😉 Lajittelu on monologista, asiakeskeistä, yksityiskohtaista ja se vaatii aina saman toimintatavan mukaan toimimista. Minä taas innostun enemmän monipuolisista, ihmisorientoituneista tehtävistä, joissa yksityiskohtien sijaan huomio menee enemmän kokonaiskuvaan ja yhden tiukan toimintatavan sijaan on olemassa useita valittavia toimintavaihtoehtoja.
Näissä tylisissä kirjanpidon lajitteluissa minua auttaa oman pidemmän tähtäimen tavoitteen mieleen palauttaminen. Tavoite antaa tylsältä tuntuvalle työlle merkityksellisyyttä, jolloin tekemisestä tulee myös mielekkäämpää. Usein ajattelen etukäteen myös sitä hyvää tunnetta, mikä seuraa kun kirjanpito on tehty.
Sitten minulla on myös niitä päivä, jolloin ei ole juurikaan motivaatiota motivoitua. Kun tekee mieli vaan rentoutua ja tehdä kaikkea ei-tuottavaa. Niille päiville on mielestäni myös oma tärkeä paikkansa 🙂
– Annukka / Kiinnostus on katsojan silmässä
Muistan myös, kuinka peruskoulussa opiskeluja ohjasi ja motivoi suurilta osin hyvien arvosanoejen saaminen. Kokeita ja tehtäviä tuli tehtyä, jotta saisi hyvän numeron ja pääsisi kursseilta läpi. Siihen liittyi myös hyvien arvosanojen tuoma arvostus ja hyväksytyksi tuleminen. Esimerkiksi vanhemmat olivat aina iloisen tyytyväisiä ja ylpeitä, kun kiikutin vitosluokkalaisena kotiin kiitettävän matikankokeen kanssa. Välillä sitä sai jopa katsoa illalla tavallista myöhempään telkkaria, jos oli saanut jossain kokeessa hyvän numeron. Tai opettajalta reissuvihtoon hienon tarran. Sitä ikäänkuin tavoitteli hyviä arvosanoja opettajia ja vanhempia varten, eikä niinkään omaa oppimista ja koulunkäyntiä varten. Läksytkin piti tehdä, että välttyisi siltä julkiselta nöyryytykseltä ja häpeältä, jos opettaja sattuisi luokassa kaikkien nähden tarkistamaan ja kuulustelemaan tehtävät.
Ulkoiset motivaatiotekijät näyttivät olevan ainakin omalla kohdallani suuressa roolissa peruskouluaikoina. Nyt kuitenkin tähän on tullut muutosta kokemuksen ja vuosien varrella tapahtuneen kasvun ja “aikuistumisen” myötä.
Tällä hetkellä tärkeinpänä opiskelujani ohjaavina tekijöinä toimivat omat, sisäiset motivaatiot. Oma kiinnostus ja halu oikeasti oppia, ymmärtää ja sisäistää asioita. Sitä opiskelee itseään ja omaa elämää varten, ei muita varten. Yhtäkkiä sitä on huomannut, kuinka opiskelu on oikeasti itselleni intohimo, mielekäs ja tärkeä tapa tapa toteuttaa itseäni.
Voisin näin loppuun vielä todeta motivoivana tekijänä halun viedä omaa elämääni eteenpäin ja kehittyä niin opiskelijana, kuin ihmisenä. Löytää se oma tie ja kulkea sitä pitkin eteenpäin.
Ajatuksia herättävä kirjoitus Katariina! 🙂
Itse olen melkein aina pitänyt uuden oppimisesta. Ala-asteen ensimmäisillä luokilla minulle oli tärkeämpää uuden oppiminen kuin arvosanat. Toki itseäni, opettajiani ja vanhempiani ilahdutti saamani hyvät arvosanat, mutta en kokenut sen olevan mitenkään ensiarvoisen tärkeää. Pidin niin paljon koulusta, että en halunnut kesälomille. Tein jopa jo eskarissa yhden illan aikana oma-aloitteisesti koko matematiikan kirjan. Yhtäkkiä eräänä päiväänä 5:llä luokalla huomasin olevani luokan paras oppilas. Silloin parhaan oppilaan aseman säilyttäminen nousi tärkeimmäksi tavoitteekseni. Hyvien arvosanojen ja muiden kunnioituksen saavuttaminen oli motivoivaa – mutta vain ulkoista.
Kuudennen luokan jälkeen vaihdoin yläasteelle eri kouluun. Siellä huomasin, että en ollut enää luokan paras. Aluksi motivaationi oli tämän takia alhaalla, mutta kahdeksannella luokalla huomasin vanhan oppimisintoni palanneen. Kiinnostuin taas uuden oppimisesta niin, että arvosanani kohosivat. Viimeisellä yläasteen luokalla uuden oppiminen tuntui edelleen motivoivalta, mutta paine päästä hyvään lukioon asetti suorituspaineita. Ulkoinen motivaatio tuli taas häiritsemään sisäistä motivaatiota.
Lukiossa kiinnostukseni koulua kohtaan oli huipussaan. Huomasin oppivani lukion tunneilla enemmän kuin koko peruskoulun aikana. Suorastaan ahmin ja panttasin päähäni kaiken kiinnostavan tiedon. Valitsin lukion kursseja kiinnostuksen mukaani. Abivuonna suorituspaineet ottivat valtaa, sillä halusin menestyä yo-kirjoituksissa ja saada hyvät lähtöpisteet. Yo-kirjoituksiin lukeminen ei ollut kuitenkaan pelkästään stressaavaa, sillä sain sentään lukea niitä kiinnostavia aineita, jotka olin valinnut kirjoitettaviksi aineikseni.
Kirjoitusten jälkeen aloitin pääsykoeurakkani. Olin todella motivoitunut lukemaan, sillä halusin päästä tänne oppimaan uutta itseäni eniten kiinnostavista aiheista. Vaikka Vakava-pääsykokeeseen lukeminen olikin stressaavaa ja väsyttävää, yliopistoon sisään pääsemisen mielikuva puski minua eteenpäin. Joten tässä sitä ollaan: yhä motivoituneempana oppimaan uutta 🙂
Peppiina/Teknologia kouluissa
Mielenkiintoista keskustelua motivaatiosta. Koen minussa tapahtuneen muutoksen motivaatiossa samoin kuin Katariina kirjoituksessaan kuvasi. Sisäiset motivaatiotekijät ovat nykyään hallitsevampia kuin ulkoiset. Aiemmat opinnot peruskoulusta lähtien ovat menneet melkoisen samalla kaavalla; opiskelin koska niin “kuului tehdä”, en kuitenkaan koskaan pysähtynyt kunnolla pohtimaan miksi. Aktiivisemman itsepohdinnan myötä sekä kypsemmillä ajatuksilla varustautuneena olen tietääkseni nyt löytänyt suuntani ja jo se itsessään motivoi valtavasti. Ehkä ongelmana onkin aiemmin ollut se, etten ole osannut ajatella mihin pyrin tai päädyn kaikella koulutuksella, lähinnä seurannut kullakin hetkellä kiinnostavimpia tai sopivimpia vaihtoehtoja. Nyt siis tiedän konkreettisesti miksi opiskelen juuri näitä asioita ja osaan yhdistää kyseiset asiat jo käytännön työelämään. Opiskelen nyt itseäni varten.
Motivaatiolla on ainakin minun tapauksessani erittäin suuri vaikutus oppimiseen ja nimenomaan asioiden sisäistämiseen.
Mielenkiintoinen ja hyvä kirjoitus. Olen Peppiinan kanssa samoilla linjoilla siinä mielessä, että olin jo ala-asteella kiinnostunut oppimaan uusia asioita ja minua motivoi enemmän sisäiset motivaatiotekijät. Ylä-asteella ja lukiossa ulkoiset motivaatiotekijät alkoivat kuitenkin vaikuttaa enemmän; olin aidosti, sisäisesti motivoitunut ehkä muutamista aineista, mutta niiden osalta mitkä minua eivät kiinnostaneet, suoriutummista ohjasi paineet hyvistä arvosanoista.
Lukion jälkeen olen, nyt hieman vanhemmalla iällä, arvosanoilla ei ole niinkään väliä, vaan opiskelumotivaatio tulee taas niistä asioista, jotka kiinnostavat minua aidosti. Huomaan kuitenkin, että minuun vaikuttaa välillä se, että vaikka asia/aihe olisi mielenkiintoinen ja lähtökohtaisesti olisin sisäisesti motivoitunut oppimaan aiheesta, saattaa asian opiskeleminen “pakosta” tuntua suorittamiselta ja vaikuttaa siihen kuinka hyvin sisäistän asian.
Väldigt tankeväckande text, känner igen mig i mycket av det du skriver.
På tal om motivation: hade just skrivit en lång kommentar här, just när jag skulle skicka iväg den frös datorn – och allt jag hade skrivit försvann. Dit försvann också motivationen till att skriva om allt pånytt… 😛
I lågstadiet, högstadiet och ännu delvis i gymnasiet var jag en av de eleverna som ville att allt skoljobb skulle göras perfekt. Då var det mest vitsorden som motiverade mig – och fick jag dåligt vitsord i något som jag borde ha kunna få bra i (även om det var ett litet förhör) kunde hela veckan vara förstörd. Det som drev detta tror jag var ett något slags bekräftelsebehov – jag ville att de vuxna skulle vara nöjda med mig.
I gymnasiet blev det dock för mycket, och jag blev tvungen att förstå att vitsorden kanke inte är så viktiga ändå.
Nu har jag, precis som du skriver, märkt en förändring i varför och hur jag blir motiverad. I dagens läge är det lärande i sig som motiverar mig. Detta gör dock att jag bara blir motiverad till att läsa om de ämnen som jag är intresserad av – finns det något ämne jag är ointresserad av är det väldigt svårt att få någonslags motivation överhuvudtaget till att göra någon uppgift. Visserligen har vitsorden fortfarande en lite onödigt stor betydelse för mig, men endast i de ämnen jag faktist är intresserad av.
Mycket hemuppgifter, en ständig press på att alltid producera någonting, stress och trötthet gör dock att motivationen lätt försvinner, även för sådana ämnen som jag tycker att är intressanta.
Kiitos mielenkiintoisesta kirjoituksesta Katariina, sekä kaikki te muut “kommentaattorit”:D Olipa hauska lukea kaikkien kokemuksia, ja huomata kuinka samanlaisia tuntemuksia oppiminen on elämän aikana nostattanut itsessänikin.
Heti kun luin nuo Katariinan tummennetut esimerkit sisäisestä ja ulkoisesta motivaatiosta, aloin verrata saman tien kokemuksiani ala-asteella sekä nyt yliopistossa. Jotenkin ne ovat kärjistäneet omalla osallani selkeästi rajan sisäisen ja ulkoisen motivaation välillä.
Ala-aste meni ulkoa opetellen, 10 arvosanaa tavoitellen ja opettajalta saadun mallioppimisen merkeissä. Muistan vielä tänäkin päivänä lukemattomat raivokohtaukset 9,5 arvosanasta, sillä tavoittelin aina vain numeroa 10. Tuntuu todella hämmentävältä, miksi olen toiminut niin ja miten ajatusmallini on voinut olla tuollainen vielä niin nuorena…??:D
Ihanaa Peppiina, että kokemuksesti ovat päinvastaisen positiivisia, että esimerkiksi sinulla sisäinen motivaatio on ohjannut oppimistasi jo ala-asteelta lähtien. Minä tulen siinä asiassa ainakin vähän “jälkijunassa”, sillä vasta nyt minusta tuntuu, että sisäinen motivaatio ohjaa minua talsimaan Siltavuorenpengertä ylöspäin. Välillä en ole tunnistanutkaan itseäni lähiviikkoina, sillä en ole koskaan ollut näin innoissaan uuden oppimisesta! Oma mielenkiinto johonkin asiaan on todella suuri tekijä sisäisen motivaation synnyssä.
Moi!
Peruskoulussa ja ehkä lukiossakin vielä tosiaan ulkoinen motivaatio ohjaa aika paljon ja arvosanat ovat oppimisen mittareita. Julian mainitsemasta australialaisesta kokeilusta tulikin mieleen, kuinka peruskoulussa saattaa lähinnä oppia sen, onko hyvä oppimaan vai ei. Karkeasti sanottuna koululaisen kokemus ja tulkinta on se, että arvosanat kertovat sen oletko tyhmä vai viisas.
Huomaan lähipiiristäni, että moni on takertunut siihen kokemukseen, että ei ole tarpeeksi viisas hakemaan korkeakouluun, kun ei ei ole käynyt lukiota tai ei koskaan ole saanut koulussa erityisen hyviä arvosanoja. Yritän aina kannustaa sillä, että motivaatio on mielestäni tärkein tekijä esimerkiksi uuteen opiskelupaikkaan pääsemiselle. Aiempi koulumenestys ei ole välttämättä mitannut oikeita asioita eikä kerro välttämättä yhtään mitään siitä, millainen oppija on vuosia myöhemmin.
Itsekin on löytänyt itsestään paljon uusia puolia, kun on hellittänyt saamistaan leimoista! Lapsena minut pakotettiin tekniikkauimakouluun ja ainoa asia, jonka mielestäni opin sieltä oli se, että en osaa uida, koska olin aina kaikista huonoin. Vasta vuosien päästä olen päässyt kokemuksesta yli ja uskaltautunut uima-altaaseen ihan oma-aloitteisesti ja vapaaehtoisesti. Olikin mieletön kokemus huomata osaavansa uida ihan hyvin ja kehittyvänsä siinä nopeasti 🙂
Mielenkiintoinen aihe ja mielenkiintoista keskustelua tosiaan! Olen mielestäni ollut aina innokas oppimaan, mutta toki koulu- ja aiempina opiskeluaikoinani on eteen tullut useita ei niin innostavia aiheita ja aineita, jotka olen suorittanut, koska niin on kuulunut tehdä. Myös arvosanojen tavoittelu ja sitä kautta osaamisen osoittaminen itselle ja muille on toiminut motivaattorina. Välillä olen myös opetellut asioita ns. “hauki on kala” -metodilla , jolloin oppiminen ja asioiden sisäistäminen on jäänyt vähemmälle. Näin on käynyt erityisesti, jos en ole ollut innostunut aiheesta.
Vakava-kokeeseen lukiessani oli hieno huomata kuinka aihealueet kiinnostivat oikeasti ja löysin paljonkin yhtymäkohtia käytännön elämään. Se todella lisäsi oppimisen motivaatiota. Asioiden ymmärtäminen ja sisäistäminen oli ydinasemassa ja se mahdollistui, koska olin motivoitunut. Syntyi positiivinen kehä, jossa motivaatio innosti oppimaan ja opitun sisäistäminen motivoi oppimaan lisää. Niissä tunnelmissa on ollut mukava aloittaa myös tämän syksyn opinnot. 🙂
Kiinnostavaa lukea kaikkien juttuja!:) minulla on sieltä täältä samantapaisia juttuja, mutta ajattelin nyt mainita sen, että minullakin on stressi arvosanoista hävinnyt pikkuhiljaa. Niin johtuuko sitten iästä vai onko se yhteydessä kiinnostuksen lisääntymiseen, en tiedä, mutta kiva huomata, että muillakin on vähentynyt stressi, koska yhdellä kaverillani on vain lisääntynyt vuosien mittaan..
Itsensä toteuttaminen, uuden oppiminen ja onnistumisen tunne ovat hienoja asioita, joita tapahtuessa motivaatio kerrostuu yhä ylemmäs. Ajattelin kuitenkin kirjoittaa vähän siitä, että miten motivaation voi menettää tai se laantuu. Ainahan ei ole kyse siitä, että asia ei yksinkertaisesti kiinnosta (minullakin tämä on syy , silloin kun havittelen vain numeroita). Joskus hyvä motivaatio voi ikään kuin jakaantua moneen asiaan ja paisua. Kun on liian monta asiaa, joista on kiinnostunut ja haluaa toteuttaa itseään, voi tulla burnout, jolloin ei mikään jonkin aikaa enää kiinnostakaan. Motivaatio voi myös mennä toisten ihmisten motivaation päälle tai viedä toisilta osan motivaatiosta: olet niin innoissasi asioista, että voit tehdä mielelläsi myös osittain toistenkin hommia koulussa tai tarjoat rajattomasti apua. (Minulla on yksittäisiä päiviä työelämässä ollut tällaista.) Motivaatio voi myös siirtyä sivuun, taka-alalle hetkellisesti, kun tärkeysjärjestys muuttuu tai jokin muu elämässä valtaa mielesi. Onko teillä esimerkkejä näihin? Ei tietenkään henkilökohtaisuuksia kukaan laita:D mutta joitain juttuja..
Onpa ollut hauska lukea muiden kommentteja.
Olen ollut ala-asteella todella innokas oppija. Kuulun myös kategoriaan ¨matematiikan kirja yhdessä illassa¨. Tein aina salaa pulpetin alla tulevia laskuja, läksyjä sekä lisätehtäviä ja pian koko kirja olikin jo täynnä. Ala-asteella ylipäätään koulunkäynti oli uutta, innostavaa ja jännittävää.
Kuitenkaan kukaan ei voi olla aina innokas oppija. Yläasteella ja lukiossa piti myös paljon suorittaa, koska kaikki pakolliset aineet eivät olleet tasaisen mielenkiintoisia. Yliopistossa on taas hienoa päästä nauttimaan oppimisesta. Jokainen on itse saanut valita alansa kiinnostuksensa mukaan ja uskon että tulevat vuodet tuovat meille kaikille paljon tullessaan.
Moi!
Esimerkkisi kuvasivat sisäistä ja ulkoista motivaatiota tosi hyvin! Huomaan itsessäni (valitettavasti..) aika monia ulkoisen motivaation piirteitä. Erityisesti yläaste- ja vielä lukioaikoina jahtasin välillä vain niitä hyviä arvosanoja. Sen takia, vaikka todistuksessani komeili esimerkiksi maantiedosta numero yhdeksän, en kyllä tuntenut osaavani ainetta sen arvoisesti. Sama päti esimerkiksi sanakokeissa. Voivoi, kun muistan, kuinka käytävillä ennen tuntia paniikissa yritin painaa päähän hauki on kala -tyylillä pitkiä sanalistoja, jotka olisi pitänyt opetella sillon edellisenä iltana… Ihan hyviä pisteitä niistäkin tuli, mutta kyllä se oli uudestaan opettelua kokeeseen taas eli toisin sanoen heitin hukkaan sen mahdollisuuden, jonka opettaja oli sanakokeellaan tarjonnut. Sitten taas aineissa, joista olin oikeasti kiinnostunut, ei minun tarvinnut hädissäni kerrata asioita, vaan minulla oli jo ennen koetta tunne, että osaan nämä asiat – olin sisäistänyt ne kunnolla.
Nyt yliopistossa uskon, että tulen opiskelemaan syväsuuntautuneesti ja minulla on toivottavasti suurimpaan osaan kursseista korkea sisäinen motivaatio. Ja näin varmasti tulee olemaan, koska tämähän on se juttu, jota haluan opiskella ja josta haluan oppia. Kuitenkin pari kertaa vaikean luennon jälkeen mieleeni on putkahtanut ajatus, miten ihmeessä selviän tästä kurssista ja mitä yksittäisiä tietoja minun pitäisi opetella, jotta pääsisin edes läpi. Vaikea kuitenkin sanoa vielä näin alkuvaiheissa opiskeluja omasta motivaatiosta, mutta aivan varmasti tulen huomaamaan sekä sisäisen että ulkoisen motivaation piirteitä.
Samaistun melko hyvin ylläoleviin kommentteihin motivaatiosta. Nyt aikuisempana tajuaa, ettei ne numerot ole kaikki kaikessa. Yläasteella ja lukiossa huomasin, että niissä aineissa, jotka kiinnostivat minua ja jotka ajattelin hyödyllisiksi tulevaisuutta varten, halusin oikeasti oppia. Tällaisia aineita oli mm. terveystieto, psykologia ja kielet. Toki tavoittelin näistä aineista myös hyviä numeroita, mutta ehkä lähinnä siksi, että koin oikeasti osaavani esimerkiksi ysin verran kyseisestä aiheesta. Esimerkiksi historia taas ei kiinnostanut niin paljon, niin tavoittelin vaan hyvää numeroa.
Mielestäni tähän hyvä numero motivaattorina vaikuttaa se, että kaikkiin lukioihin ei pääse, jos yläasteen keskiarvo on liian matala. Lukion arvosanat tai yo-kirjoitukset taas vaikuttavat kolmannen asteen koulutukseen pääsyyn. Vasta nyt yliopistoon tultuani koen, ettei arvosanat vaikuta niin merkittävästi tulevaisuutta ajatellen. Yhdellä kurssilla meillä puhuttiin kouluarvostelusta ja kurssilla annettiinkin vaihtoehtona arvosteluksi sellainen, että kaikki saavat vitosen. Tämän myötä opiskelumotivaation on oikeasti tultava vain ja ainoastaan omasta halusta oppia. Mielestäni tämmöinen kokeilu on erinomainen!
Minä itse koen juuri nuo ulkoisen motivaation mittarit(tentit ja arvosanat) jopa ajoittain loukkaavana tekijänä minun opiskelumotivaatiota mitattaessa. “Miksi minun täytyy todistella kenellekään oppimistani”. “Mitä nämä numerot edes kertovat todellisesta oppimisestani”.
Muistan vieroksuneeni tätä ajatusta oppimisen mittaamisesta arvosanoin pahoin ylioppilaskirjoituksissa. Ehkä se oli kapina tai vieraantumisen tunne mikä sai minut suhtautumaan kepein mielin kirjoituksiin ja niistä saatavien arvosanojen merkitykseen. Keppinä ja itseasiassa porkkanana opettajat tietysti tarjosivat näkemystään hyvistä arvosanoista avaimena menestymiseen tulevaisuudessa.”Numerothan ei minua määritä”, muistan ajatelleeni. On ollut mukava huomata, että alisuoriutumalla yo-kokeissa ei silti portit sulkeudu jatkoa ajatellen, ja näin osoittaa opettajien “kepit ja porkkanat” motivoivina tekijöinä turhiksi ja jopa ajoittain absurdeiksi.
Itse en koe koulussa liiemmin suorittaneeni ulkoisten motivaattoreiden voimalla ja minua kiinnostaakin se, että mistä syistä tämä voisi johtua. Vaikuttavatko esimerkiksi kotoa saadut mallit tähän? Omassa kodissani en muista, että minua olisi arvioitu suorituksieni perusteella. Kodissani kannustettiin kyllä opiskeluun, mutta silti omia voimia ja omia kiinnostuksenkohteita kunnioittaen ja etsien. En muista, että minulta olisi koskaan vaadittu opiskelujen suhteen enemmän kuin haluan/pystyn, eikä ole ollut painetta tuoda pelkkiä kiitettäviä kotiin. Kotonani ei myöskään käytetty ulkoisia kannustimia, kuten annettu rahaa hyvistä numeroista. Psykologisissa tutkimuksissa etukäteen tiedossa olevien palkkioiden onkin todettu vähentävän sisäistä motivaatiota. Voisi myös pohtia, mitkä syyt ovat johtaneet tällaisen ilmapiirin muodostumiseen? Voiko esimerkiksi vanhempieni työläistausta liittyä siihen? He ovat nähneet koulutuksen tuovan mahdollisuuksia ja ovat halunneet kannustaa minua kouluttautumaan. Toisaalta taas heillä ei ole ollut esimerkiksi tarvetta pönkittää omaa asemaansa tai jatkaa suvun perinteitä kauttani, koska heillä ei itselläkään ole ollut mitään akateemista asemaa. Minä en toisin sanoen ole kokenut mitään velvollisuutta suorittaa itselleni esimerkiksi samaa koulutustasoa kuin vanhemmillani. Joissain tapauksissa voisin nähdä ihmisten ajattelevan (itsestään/lapsestaan) niin, että kaikki muu kuin akateeminen tutkinto on alisuoriutumista, jos omat vanhemmat ovat akateemisia.
Kun nyt pohditaan, mikä (koulussa)motivoi, niin otan Lauran innostamana samalla esiin epämotivoivia tekijöitä. Tärkeimmäksi motivaatiota laskevaksi tekijäksi koulussa olen kokenut opettajat. Näkisin (omalla kohdalla ainakin), että mistä tahansa aiheesta voi kiinnostua, jos vain löytää innostavan opettajan – tämän ei tarvitse liittyä vain koulumaailmaan, vaan se koskee muutakin elämää. Koska oma motivaationi ei ole ollut riippuvainen arvosanoista ja koska olen herkästi uusista asioista innostuva, olen huomannut, että motivaationi tiettyyn aihepiiriin on koulussa voinut herätä tai sammua sen mukaan, millaista opetusta on ollut tarjolla. Tästä positiivisena esimerkkinä alakoulun biologian opettajani, jonka tunneilla saimme tehdä portfolioita, rastitehtäviä ja muuta tavallisuudesta poikkeava ja niin innostuin biologiasta niin, että se pysyi koko koulun ajan lempiaineenani. Negatiivisena esimerkkinä yläkoulun matematiikanopettaja, joka kiinnitti huomiota vain muutamiin parhaimpiin oppilaisiin ja muut saivat pyristellä oman onnensa nojassa. Tämän jälkeen kesti vuosia ennen kuin löysin matematiikan uudelleen ja huomasin sen myös olevan opeteltavissa olevaa. Tähän muuten tarvittiin vain pari innostavaa opettajaa…
Julialla oli etenkin hyvää kommenttia koulussa tuotettavan “opiskelua arvosanojen vuoksi” kasvattavan mallin ylläpitäjänä. Olen nähnyt kouluja, joissa ensimmäiset arvosanat annetaan vasta 6. luokalla, kun ne on “pakko” antaa yläasteelle siirtymistä varten.
Itseäni motivoi joskus ulkoinen suorituksen tarve, sillä tiedän, etten suorittamalla jotakin tylsempää pääse eteenpäin mielenkiintoisissa opinnoissa. Yliopistossa on kuitenkin ihanaa, kun tekee vaikka ekstratöitä opiskelun eteen, koska opiskelu ja uuden oppiminen itsessään innostavat niin paljon!