”Asiantuntijoiden hiljaisesta tiedosta voi kyllä puhua ääneenkin” – okei… mutta miten sitä voi tutkia?
Kun pohdimme menetelmällisiä vaihtoehtoja lööpissämme esiin nostetun hiljaisen tiedon tavoittamiseksi, omat ajatukseni pyörivät itselleni jo entuudestaan tutussa etnografisessa tutkimuksessa. Muutamia päiviä ennen tutkimussuunnitelmien esittämistä mieleeni kuitenkin juolahti toimintatutkimus, johon olen jo pitkään halunnut tutustua. Pikaisen nettiselailun pohjalta päätin ehdottaa muille ryhmäläisille (päivää ennen esityksiä), että ottaisimmekin sen tutkimusstrategiaksemme. Tiistainen visiitti kirjastoon poiki yhden opuksen, jota minulle on aikoinaan suositeltu, mutta johon en ollut ehtinyt tarttua: Arja Kuulan ”Toimintatutkimus – Kenttätyötä ja muutospyrkimyksiä”. Keskiviikkoaamuna ennen kurssin luentoa ja ryhmien esityksiä selailin Kuulan kirjaa kuumeisesti bussissa ja otin sieltä pointteja esityksemme metodologiaosuuteen. Kirosin kiireessä omaa hätäilevää innokkuuttani: miksi ihmeessä minun piti vaihtaa oman esitysosuuteni sisältö näin viimetinkaan?!? Lukemani kuitenkin vahvisti sitä tuntumaa, että toimintatutkimuksella voi olla jotain hyvin arvokasta annettavaa ja että siihen tutustuminen on varmasti vaivan arvoista.
Viisi päivää esityksen jälkeen arkeologiaa pääaineenaan opiskeleva ryhmämme jäsen Tuuli julkaisi Facebook-ryhmäämme ajatuksen siitä, että hän voisi hyödyntää hiljaisen tiedon käsitettä sekä toimintatutkimusta omassa gradussaan. Jossain ryhmätapaamisessamme ilmoille heitetty kommentti: ”tässähän tehdään jollekulle gradua” oli antanut hänelle idean hyödyntää ryhmämme jo alustavasti pureskelemia käsitteellisiä ja metodologisia välineitä oman graduaiheensa hahmottelussa. Päätimme yhteistuumin suunnata katseemme Tuulin suunnittelemaan aiheeseen: ”Hiljaisen tiedon välittyminen kentällä – toimintatutkimus arkeologisesta opetuskaivauksesta”. Halusimme nimittäin ehdottomasti päästä mieluummin työstämään tutkimussuunnitelmaa, joka tullaan todella toteuttamaan. Tutkimuksen kohteen vaihto toi uutta virtaa ja motivaatiota tekemiseen. Se myös palautti jalat maahan: rajattomien mahdollisuuksien sijaan on nyt kaikki mietittävä sen kautta, mikä on toteutettavissa ja minkälaisella asetelmalla olisi todella jotain annettavaa arkeologisten opetuskaivausten kontekstiin.
Tätä blogikirjoitusta varten lähdin selvittämään, mistä toimintatutkimuksessa oikeastaan onkaan kyse: miksi sitä tehdään? mitä sillä tavoitellaan? miten sitä toteutetaan? ja mikä on tutkijan rooli tässä kaikessa? Aloitin työskentelyn avaamalla nettiselaimeen välilehtiä, joita täyttivät erilaiset toimintatutkimuksesta kertovat sivustot. Poukkoilin näiden väliä yrittäen poimia olennaisia ajatuksia kirjoittamisen pohjaksi. Tietokoneen näytön vieressä lepäsi muutama toimintatutkimusta käsittelevä kirja, joista nappasin vuorollaan kunkin selailun kohteeksi. Silmäni hyppivät läpi sisällysluetteloita ja pysähtyivät juuri tähän hetkeen ja tehtävään olennaiselta vaikuttaviin otsikoihin. Sieltä sivunumeroiden ohjeistamana löysin tieni tekstien äärelle, jotka sana sanalta valottivat minulle toimintatutkimuksen ihmeellistä maailmaa.
”Kun tutkimuksessa perinteisesti selvitetään, kuinka asiat ovat ja luodaan havaintojen pohjalta teoreettista tietoa, toimintatutkimus tavoittelee käytännön hyötyä, käyttökelpoista tietoa.” (Heikkinen 2007, 19.)
Toimintatutkimuksella on siis käytäntöihin kytkeytyviä tavoitteita. Tarkoituksena on kehittää ja parantaa tutkimuskohteen toimintaa. Teoria ja käytäntö sulautuvat toisiinsa osana toimintatutkimuksen toteutusta. Lempilainaukseni toimintatutkimuksesta heijastelee tätä toiminnan ja teorian riippuvuutta toisistaan: ”action without reflection and understanding is blind, just as theory without action is meaningless” (Reason & Bradbury 2001, 2). Käytännön ja teorian yhteyttä kuvastavat myös oivallisesti toimintatutkimuksen piirissä nimekkään sosiaalipsykologi Kurt Lewinin sanat: “Mikään ei ole niin käytännöllistä kuin hyvä teoria!”. Mutta millä keinoin käytännön hyötyä ja käyttökelpoista tietoa tavoitellaan?
“Toimintatutkimuksen tehtävänä on muuttaa todellisuutta sitä tutkimalla ja tutkia todellisuutta sitä muuttamalla.” (Heikkinen, Rovio & Syrjälä 2007, 15; ks. myös Kemmis & Wilkinson 1998, 21.)
Tutkittavaa toimintaa – tässä tapauksessa arkeologista opetuskaivausta – voidaan pyrkiä muuttamaan interventioin eli toimintaan vaikuttavin toimenpitein. Ajatuksena interventioiden taustalla on, että yritykset muuttaa sosiaalista todellisuutta voivat nostaa esiin esimerkiksi tiedostamattomia toimintatapoja, sosiaalisia rakenteita, perinteitä tai vallankäyttöä. Rutiineiksi ja käytänteiksi ajansaatossa vakiintuneet toiminnan tavat eivät välttämättä ole enää tarkoituksenmukaisia. Muuttamalla toimintaa voidaan tehdä tällaisia toiminnan tapoja ja niiden mielekkyyttä tai mielettömyyttä näkyväksi. Kuten Lewin on todennut: “Jos haluat ymmärtää jotain, yritä muuttaa sitä.”
”Toimintatutkimuksessa pyritään muuttamaan tutkittavaa todellisuutta, sosiaalisia käytäntöjä, ottamalla tutkittavat eli käytännöissä toimivat ihmiset aktiivisiksi osallisiksi tutkimuksessa.” (Kuula 1999, 9.)
Tutkija vaikuttaa tutkimuskohteeseen osallistumalla sen toimintaan. Tämä vaikuttaminen ei kuitenkaan ole yhdensuuntaista vaan ”toimintatutkimuksellinen osallistuminen kasvattaa ja muuttaa sen kaikkia osapuolia” (Suoranta & Ryynänen 2014, 205). Olennaista on, että interventiot suunnitellaan yhdessä tutkimuksen kohteena olevan yhteisön jäsenten kanssa. Tarkoitus ei siis ole viedä kentälle valmiita pakettiratkaisuja vaan ongelmien, joihin etsitään ratkaisua, tulee kummuta tutkimuksen kohteesta. Näihin voimme päästä käsiksi havainnoimalla kaivauksia, niillä työskenteleviä ohjaajina toimivia arkeologian oppiaineen henkilökunnan jäseniä, sekä kaivauksille osallistuvia arkeologian opiskelijoita. Havainnointi on osallistuvaa sillä tutkijan rooli on toimintatutkimuksessa ulkopuolisen tarkkailijan sijaan aktiivinen vaikuttaja ja toimija. Toimintatutkimus onkin osallistuva tutkimusote. Tämä tarkoittaa sitä, että tutkimuksen kohdetta ei tarkkailla ulkopuolelta, vaan sitä tulkitaan sisältä päin, osallistujan ja toimijan näkökulmasta. Havainnointia onkin täydennettävä keskusteluilla ja haastatteluilla, jotta kaikkien osapuolten näkökulmat tulisivat todella osaksi tutkimusta. Koska Tuuli on itse arkeologian pääaineopiskelija ja osallistunut opetuskaivauksille, hänellä on jo ennen kentälle menoa oma sisänäkökulmansa siihen. Tämän näkökulman kautta hän voi suunnata katsettaan itselleen opetuskaivaukseen osallistuvana opiskelijana ongelmalliseksi näyttäytyneisiin tilanteisiin ja tarttua siihen, mitä hän koki jääneen välittymättä opetustilanteessa.
Mutta kuinka asiantuntijoiden eli arkeologien hiljaisen tiedon välittymiseen liittyen voisi toteuttaa interventioita? Ja millaisia nämä interventiot voisivat olla? Koska muutokset on suunniteltava toimintatutkimuksen hengessä vasta kenttätyön pohjalta, nämä kysymykset jäävät väistämättä vielä tässä vaiheessa avoimiksi.
Kysyttyäni monen monta kysymystä toimintatutkimusta käsitteleviltä kirjoilta ja sivustoilta kysyn nyt teiltä, mitä ajatuksia tämä kurkistus toimintatutkimukseen herätti? Me olemme valinneet pureutua hiljaiseen tietoon arkeologisten opetuskaivausten yhteydessä, mutta tuleeko teille mieleen muita kohteita ja ilmiöitä, joita voisi lähestyä toimintatutkimuksen keinoin? Entä keksittekö jotain, mitä itse haluaisitte tutkia muutoksen kautta? Sensuuri hus pois ja antakaa mielikuvituksenne lentää vapaana! 🙂
Lähteet:
Heikkinen, H. L. T., Rovio, E. & Syrjälä, L. (toim.) 2007. Toiminnasta tietoon: Toimintatutkimuksen menetelmät ja lähestymistavat. Kansanvalistusseura, Helsinki.
Heikkinen, H. L. T. 2007. Toimintatutkimuksen lähtökohdat. Teoksessa Heikkinen, H. L. T. , Rovio, E. & Syrjälä, L. (toim.) Toiminnasta tietoon: Toimintatutkimuksen menetelmät ja lähestymistavat, 16–38. Kansanvalistusseura, Helsinki.
Kemmis, S. & Wilkinson M. 1998. Participatory action research and the study of practice. Teoksessa Atweh, B., Kemmis, S. & Weeks, P. (toim.) Action research in practice: partnerships for social justice in education, 21–36. Routledge, London.
Kuula, A. 1999. Toimintatutkimus – Kenttätyötä ja muutospyrkimyksiä. Vastapaino, Tampere.
Kuula, A. 2006. Toimintatutkimus. Luku 5.4. kokonaisuudesta Saaranen-Kauppinen, A. & Puusniekka, A. KvaliMOTV – Menetelmäopetuksen tietovaranto [verkkojulkaisu]. Tampere: Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto [ylläpitäjä ja tuottaja]. <http://www.fsd.uta.fi/menetelmaopetus/>. (Viitattu 23.10.2014.)
Reason, P. & Bradbury, H. 2001. Introduction: Inquiry and Participation in Search of a World Worthy of Human Aspiration. Teoksessa Reason, P. & Bradbury, H. (toim.) Handbook of Action Research: Participative Inquiry and Practice, 1–45. Thousand Oaks, London.
Suoranta, J. & Ryynänen, S. 2014. Taisteleva tutkimus. Into Kustannus Oy, Helsinki.
Toimintatutkimus. Jyväskylän yliopiston Koppa. <https://koppa.jyu.fi/avoimet/hum/menetelmapolkuja/menetelmapolku/tutkimusstrategiat/toimintatutkimus>. (Viitattu 23.10.2014.)
Olipa taitavasti eritelty sana “toimintatutkimus”, joka todella vasta nyt itselleni ainakin avautui ihan eri tavalla kuin hetki sitten. Erityisesti kursivoidut tekstiotteet selvensivät näkökulmiani olennaisesti, ja ne olivat mielestäni tärkeä osa blogikirjoitustasi, kiitos:)
Tuli jotenkin sellainen olo, että jokaisen tutkimuksen tulisi tästedes olla toimintatutkimusta. Olen sitä mieltä, että käytäntö ja teoria todella ovat toisistaan riippuvaisia, eikä ns. vain jommasta kummasta(teoriasta tai käytännöstä) voi tehdä merkityksellisiä ratkaisuja. Täytyy tietää puitteet ja materiaaliset rajat, ennen kuin pureudutaan tekstiin. Se, että pelkästään silmäilee mustaa printtiä ei herätä kattavia mielikuvia todellisista tilanteista. Luulen, että esim. pitkästä tekstipätkästä jää mieleen juuri vain ne itselle merkittävät kohdat ja omakohtaisuutta lähellä olevat osiot. Lukijan huomion yleensä kaappaa joku henkilökohtainen vaikuttaja, josta emme itse välttämättä ole edes tietoisia.
Muutoksen kautta tutkiminen herättää muistelmia joistakin kouluissa annetuista tehtävistä, joissa piti esimerkiksi referoida ja analysoida jotakin tieteellistä tekstiä. Kun johonkin aiheeseen pitää itse antaa “parannusehdotuksia” tai kun jotakin asiaa pitää tutkia analysoiden oman näkökulman kautta, myös kokonaisuudesta saa paljon enemmän irti, ja juoni ikään kuin paljastuu. Ilman tehtävänantoa, tämä tieteellinen artikkeli tulisi vain pintapuolisesti luettua, ilman minkäänlaista “extrapaneutumista” itse asiaan. Se olisi ehkä vain yksi teksti muiden joukossa. Eli matkan aikana kohti parempaa, oppiikin vasta alkuperäisen parannettavan asian ytimestä sen lähtökohdan, ja alkaa näin ymmärtää ilmiötä aivan eri tavalla, kuin jos ilmiötä tutkittaisiin vain objektiivisesti siihen enempää paneutumatta.
Tähänkin voisi liittää sanonnan “ei se määrämpää, vaan se matka”. 😀
Kiitos Sandra kommentistasi 🙂
Vaikka toimintatutkimus onkin hyvin puhutteleva tutkimusstrategia, on hyvä pitää mielessä, että se on vain yksi tutkimuksellinen lähestymistapa muiden joukossa. Se tarjoaa tietynlaisen position tutkijalle, josta käsin hän on tekemisissä tutkittavan ilmiön (esim. arkeologin hiljaisen tiedon) kanssa. Mitä tahansa tutkimuksellista lähestymistapaa käytettäessä varjoon jää väistämättä asioita, joita jokin muu tutkimusstrategia voisi mahdollisesti tuoda näkyviin. Voidaan myös ajatella, että aina ei ole paikallaan käydä sörkkimässä tutkimuksen kohteessa intervetioin, vaan esimerkiksi etnografisen, narratiivisen tai diskurssitutkimuksen avulla tehdyt vallitsevien käytänteiden tai diskurssien kuvaukset voivat tehdä näkyväksi vaikkapa erontekoja ja valtaa ja ne omalta osaltaan syventävät ymmärrystämme tästä maailmasta, jossa elämme.
“Kun johonkin aiheeseen pitää itse antaa ‘parannusehdotuksia’ tai kun jotakin asiaa pitää tutkia analysoiden oman näkökulman kautta, myös kokonaisuudesta saa paljon enemmän irti, ja juoni ikään kuin paljastuu.” – Tämä on hyvä pointti ja mielestäni todella avartava analogia toimintatutkimuselle. Jotta voi kritisoida ja tehdä parannusehdotuksia, on todella ymmärrettävä mistä on kyse. Ei siis riitä, että vain lukee artikkelin pintapuolisesti läpi ja osaa ehkä toistaa sana sanalta luettua tekstiä vaan on ymmärrettävä artikkelia niin hyvin, että osaa jopa miettiä, mikä siinä voisi olla toisin.
Todella mielenkiintoinen aihe! Ja todella kattava kirjoitus. Minunkin käsitykseni toimintatutkimuksesta muuttui juuri pintatiedosta hieman syvemmäksi, kiitos sinulle että opin taas jotain uutta!
Toimintatutkimus olisi varmasti yksi parhaista vaihtoehdoista kun halutaan tutkia hiljaista tietoa, sillä ainakin itse olen käsittänyt sen juurtuvan juuri sinne sosiaalisiin käytäntöihin, ja ehkä siksi sit onkin niin vaikea pukea sanoiksi. Hiljainen tieto ei ole jäsentyneenä päähämme, vaan toimintatapoihimme. Mietin vain sellaista, että kuinkakohan pitkiä kenttätyön jaksoja tälläinen toimintatutkimus vaatii? Riippuu toki varmasti kohteesta, mutta ajattelisin, että ihmisten toimintatapoihin ja kohteen sosiaaliseen ympäristöön tutustuminen kestää melko kauan. Etenkin jos tarkoituksena on kaivaa esiin jotain sellaista, mitä tutkittavat eivät välttämättä tiedä olevan olemassakaan!
Kiitos Elina kivoista sanoistasi 🙂
Nimikkotutkijamme Toom tavoitteli opettajan hiljaista tietoa ja tietämistä yllättävien luokkahuonetilanteiden kautta. Tässä on taustalla ajatus, että hiljainen tieto tulee näkyväksi juuri tavanomaisesta poikkeavissa ja/tai ongelmallisissa tilanteissa. Hän luotti oppitunnin luontaisen kulun tuovan mukanaan tällaisia poikkeuksellisia tilanteita, jotka vaativat opettajalta hiljaisen tiedon käyttämistä (Toom nimesi nämä pedagogisiksi hetkiksi). Toimintutkimuksella voi oman ymmärrykseni mukaan pyrkiä samantyyppiseen hiljaisen tiedon “ulos savustamiseen”. Kun olosuhteita tai toimintaa muutetaan, voi hiljainen tieto tai sen puuttuminen nousta esiin niin, että tietäminen tai tietämättömyys voidaan tunnistaa ja ehkä jopa kuvata sanoin tai ainakin hapuilla sanallisesti sen liepeillä, jolloin voidaan tulkita sitä, mikä jää rivien väliin.
Ja tuosta kenttätyön pituudesta: koska toimintatutkimusta toteutetaan ymmärtääkseni yleensä syklimäisesti niin, että
– ensin tutustutaan kohteeseen,
– sitten suunnitellaan kehittämistoimet/muutokset/interventiot,
– jonka jälkeen toimitaan (eli toteutetaan suunnitelmat) ja havainnoidaan muutokseen tähtäävää toimintaa,
– ja lopuksi reflektoidaan kehittämistoiminnan vaikutuksia: mitä tapahtui ja miksi?
Tästä käynnistyy uusi kierros, jossa ensimmäisen syklin pohjalta tehdään uusi suunnitelma, jota lähdetään toteuttamaan. Tätä kutsutaan toimintatutkimuksen spiraalimalliksi (ks. Kemmis & Wilkinson 1998), joka tosiaan edellyttää tutkijalta pitkähkön ajan kentällä, sillä edes paria kierrosta ei varmastikaan saisi tehtyä hirmuisen lyhyessä ajassa. Mikä sitten on pitkä tai liian lyhyt aika? Se varmasti riippuu tutkimuksen kohteesta. Tuuli kommentoi vielä tähän perään siitä, miten hän itse aikoo huomioida arkeologian opetuskaivauksiin kohdistuvassa gradututkimuksessaan tämän toimintatutkimuksen aikaa vaativan luonteen.
Ajatuksena toimintatutkimuksesta hyvänä metodina arkeologisilla kaivauksilla on nimenomaan sen tutkijan kohteeseensa sitouttava luonne. Tutkijan on oltava osa kentällä tapahtuvaa toimintaa ja osallistuttava itse aktiivisesti läpi käytäviin prosesseihin, sekä tietysti tuloksiin toivottavasti johtavien interventioiden täytäntöön panemiseen. Tutkija oppii, erehtyy ja oivaltaa yhdessä tutkimuskohteensa kanssa.
Toimintatutkimuksen syklinen luonne, kuten Janina jo mainitsi aiheuttaa sen että tutkimuksen on noudateltava tietynlaista kaavaa, alkaen totuttamis/tutustumis-vaiheesta. Tämän aikana tutkijan tulisi päästä osaksi havainnoitavan ryhmän toimintaa niin, ettei hänen läsnäolonsa haittaisi tai vaikuttaisi kentällä tapahtuvaan työhön. Tässä kontekstissa kaivamiseen ja muuhun arkeologiseen toimintaan.
Itse olen suunnitellut kenttäkauttani kaivauskohtaisesti, siten että toimintatutkimuksen interventioiden suunnittelu ja niiden testaaminen ja toteuttaminen veisivät koko kenttäjaksolle varatun ajan. Tämä tarkoittaa, että tutustuttamis vaihe olisi saatava päätöseen ennen itse kaivauspaikalle siirtymistä.
Graduni tutkimussuunnitelma on vielä hieman vaiheessa ja jalostuu koko ajan uusien tutkimuksellisten haasteiden ilmaantumisen myötä. Näistä haasteista aika ei tosiaan ole se vähäisin. Saattaakin olla, ettö omalle tutkimukselleni siunaantunut aika, eli 10 päivää/kaivaus osoittautuu riittämättömäksi, eikä minulle jää tarpeeksi aikaa interventioiden toteuttamiseen ja dokumentointiin. Voi olla, että vasta kenttäkausi näyttää mihin toimintatutkimus todella taipuu. Toimintatutkimus on ainutlaatuinen juuri itseään ruokkivan luonteensa ansiosta. Aineistolle ei voi esittää kysymyksiä etukäteen, vaan toimintatutkimus itse paljastaa tarpeellisuutensa ja sovellettavuutensa kentällä, tutkittavan ilmiön ominaisympäristössä, varsinaisessa tutkimustilanteessa.