University of Helsinki
Vaikka jo uskoin, ettei niin tapahdu koskaan, tuli päivä, jolloin kävelen juhlissa tuntemattomien miesolettujen kollegojen rinkiä kohti. Rinki avautuu ja minut otetaan mukaan aivan kuin olisin yksi heistä. Minulta kysellään todellisen työnkuvani kannalta relevantteja kuulumisia, ja jaetaan siihen liittyviä harmeja. Minulta ei kysellä kenen sihteeri tai opiskelija olen. Ei kysellä, missä on joku minua vanhempi kollega, jonka kanssa he ilmeisesti mieluummin seurustelisivat.
Osa mukaan otetuksi tulemisen tunteesta voi olla sitä, että koean asiat eri tavalla kuin tavallisesti: päälläni oleva frakki auttaa minua siirtymään rooliin, jossa on helpompi luovia jutustelemassa tuntemattomien kanssa. Minulla on takanani pitkä taival toiseuden kokemuksia, joten uskon, että osaksi kyse on kuitenkin siitä, että kun näytän yhdeltä heistä, hekin kokevat minut yhdeksi heistä. Voimme jakaa pukukoodiin liittyviä pulmia ja ratkaisuja sekä auttaa asusteiden korjailussa. Seuraavana päivä kohtaan yhden heistä sattumalta pesulassa, toisissa vaatteissa, mutta vielä pukukoodin yhdistäminä samalla asialla, vertaisina.
Kuuntelin Yle Areenan Nylon Suomi -ääniohjelmasarjan [https://areena.yle.fi/podcastit/1-62695930]. Maija Vilkkumaa puhuu sarjan toisessa jaksossa miesoletetuista esikuvista. Hän kertoo, että pystyi näkemään itsensä laulajan paikalla sukupuolierosta huolimatta ja koki musiikin puhuvan hänestä. Vilkkumaa puhuu myös ulkopuolisuuden tunteesta, joka kuitenkin vaivaa naisia vielä nykyäänkin rock-kuvioissa. Ohjelmassa kerrottiin omalta kannaltani kiinnostavan asia: Rockissa on Vilkkumaan kokemuksen mukaan erityisen miehisiä alueita kuten laukkakompin sekä hirviö ja soturi-tematiikan Iron Maidenin ympärille luoma kehä, jonne Vilkkumaan kokemuksen mukaan ei nainen pääse.
Jäin miettimään: olenko sisällä Iron Maiden -heimossa vai koenko vain olevani? Jos olen, mikä sen teki mahdolliseksi? Luultavasti ainakin varhaisteini-ikä, jona maidenismini sai alkunsa. Ehkä siinä ajassa ja iässä en vielä ymmärtänyt mihin voin kuulua ja mihin en. Ovat lopulliset vastaukset näihin kysymyksiin sitten mitä tahansa, kun puen päälleni paidan, jossa lukee yleensä punaisella tutulla fontilla bändin nimi, koen olevani osa heimoa. Voin pyytää toista heimolaista pitämään paikkaa tai vahtimaan kamoja. Voin naisoletettuna jutella tuntemattomille, vaikka vieraan kaupungin yössä. Jalkavaivaista tai pienten lasten kanssa keikalle tulevaa jelpitään. Maiden-paitaan sonnustautuneena on helpompi unohtaa ikä, sukupuoli ja muut riesat, puolin ja toisin.
Dresdenin sotamuseossa pohdin univormujen symboliikkaa ja tarpeellisuutta. Me vastaan muut? Kuka on ylempi, kuka alempi? Kuka kuuluu joukkoon enemmän ja kuka vähemmän? Koulupukuja on perusteltu yhdenvertaisuudella, mutta toisaalta niiden koetaan rajoittavan yksilönvapautta. Univormuja vastaan kapinoidaan erilaisilla kekseliäillä sääntöjen kiertämisillä. Urheilutapahtumissa tuttujakaan seurakavereita ei tunnista, mikäli heillä ei ole oman seuran kamppeita.
Mitkä ovat ne aineettomat univormut, pienet merkit, joista luemme, kuka on samanhenkinen ja kuka ei? Osaammeko olla avoimia ja päästää piiriin kaikki, jotka sinne kuuluisivat ja haluaisivat, vai onko meillä turhia kategorisia suodattimia? Voisimmeko me kaikki aloittaa muiden tunnusmerkkien ohella kanssaihmisen univormun käyttämisen? Jotain joka viestisi meidän kaikkien olevan samassa veneessä, monenlaisista eroistamme huolimatta?
Hyvää ja yhteenkuuluvaisuuden tunnetta kasvattavaa kesää!
Yhdenvertaisuudesta vastaava matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan varadekaani Hanna Vehkamäki käsittelee alunperin Helsingin yliopiston intranetissä julkaisitussa blogissaan teemaan liittyviä tarinoita. Varadekaanin vastuualueita ovat myös kestävä kehitys, kansainvälisyys, hyvinvointi, tilankäyttöperiaatteet ja kaksikielisyys, joten saattavat kirjoitukset sivuta niitäkin.
In English:
In the uniform of a fellow human being?
I hadn’t thought it could ever happen, but the day came when I walked towards a group of unknown male-looking colleagues at a party. The group opened and included me as if I was one of them. I was asked questions about things relevant to my job description and we commiserated about work problems. No one asked me whose secretary or student I was. No one asked for a senior colleague, whom they’d have rather socialised with.
Partially, the feeling of being included may have been due to me experiencing things differently than usual; the tailcoat I was wearing helped me transfer to a role where it was easier to navigate a conversation with strangers. I have a long trail of outsider experiences behind me, so I think part of what happened is that since I looked like one of them, they felt that I’m one of them. We could share problems with the dress code and help each other adjust our accessories. By chance, I met one of them again next day in the laundry, in other clothes, but we were still connected by the same dress code, making us equal.
I listened to the programme series Nylon Suomi on Yle Areena [https://areena.yle.fi/podcastit/1-62695930].In the second episode, Maija Vilkkumaa spoke about male role models. She said that she could see herself in the place of the singers in spite of their gender, and felt the music was about her. Vilkkumaa also spoke about the feeling of being an outsider, which still haunts women in rock music in present days. The programme described something interesting to me: In Vilkkumaa’s experience, there are especially masculine areas within rock music, like a galloping rhythm and monster and warrior themes, a wall built around, for example, Iron Maiden where women cannot enter.
I started to wonder if I was inside the Iron Maiden tribe or do I just feel like I am? If I am, what made it possible? Probably my early teens, which is when my Maidenism started. Maybe, at that time and age, I didn’t understand where I could belong and where I couldn’t. Whatever the answers to these questions, when I put on a shirt with the band’s name, usually in red and the familiar font, I feel a part of the tribe. I can ask another member of the tribe to keep my seat or watch my things. As a woman, I can talk to strangers, even in the middle of the night in a strange city. A person with a gammy leg or small children is helped at a gig. Wearing a Maiden shirt, it is easier to forget age, gender, and other nuisances all around.
At the war museum in Dresden, I was contemplating the symbolism and necessity of uniforms. Us against them? Who is higher, who lowlier? Who belongs more than another? Equality has been used as the argument for school uniforms, but on the other hand they are seen to limit individual freedom. The wearers rebel against uniforms by ingeniously circumventing the rules. At sporting events, I don’t even recognise familiar people from my club if they’re not wearing the club’s gear.
What are the immaterial uniforms, small signs that we interpret to know who is like-minded and who isn’t?Can we be open and include everyone who belongs and would like to be included, or do we have too many categorical filters? Could we all start to use the uniform of a fellow human being, in addition to our other badges? Something that would send the message that we are all in the same boat in spite of our many differences?
Have a good and inclusive summer!
The vice-dean of the Faculty of Science, Hanna Vehkamäki, who is in charge of diversity issues, will discuss stories relating to that topic in her blog originally published in the intranet go University of Helsinki. The vice-dean is also in charge of sustainable development, international issues, wellbeing, principles for facility allocation, and bilingualism, so the blog may touch on those subjects, as well.