University of Helsinki
Eräskin työryhmä on rankingissa sijalla 28 ja häviää suorana kisana pidettävissä olevalla mittarilla toiselle työryhmälle, joka on samassa rankingissa sijalla 11. Edessä kangastaa mahdollisuus, että ensin mainittu ryhmä ei sijoitu 24 parhaan joukkoon, jota perustellusta syystä pidetään maagisena onnistumisen rajana. Onko tämä tuloksen tekemistä, vai pitäisikö ryhmänjohtajalle ja mahdollisesti osalle ryhmäläisistä sanoa ’ulos’? Kuinka suurta osaa työryhmän jäsenistä motivoi se, jos onnistumisena pidetään vain voittoja selvästi korkeammalla tasolla olevista kilpakumppaneista? Miten tavoitteet pitäisi asettaa, jotta saataisiin mahdollisimman hedelmällinen suhde onnistumiskokemusten ja vielä paremman tuloksen tavoittelun välille?
Osa porukasta kokee, että vaikka heidät on valittu ryhmään, he eivät ehkä oikeasti kuulu joukkoon, koska sen korostetaan olevan alansa huipulla. Tämä johtuu siitä, että he kokevat olevansa aika tavallisia puurtajia, eivät mitään huippulahjakkuuksia tai neroja. He eivät kuitenkaan kehtaa tätä tunnustaa, koska se vain pahentaisi asiaa, kun ilmenisi että heidän asenteensakaan ei ole riittävän voitontahtoinen. Ryhmäkokouksissa heitä vaivaa huonommuuden tunne, ja he kokevat, että ahdistuksesta seuraa jonkinlaista kyvyttömyyttä ajatella ja ilmaista itseään selkeästi. Koskaan ei selviä, kuinka suuri osa ryhmästä kokee näin. Osa jäsenistä lähtee ryhmästä omasta tahdostaan. Menetettiinkö siinä tulevaisuuden toivoja, vai päästiinkö eroon niistä, joilla ei ole mitään merkittävää annettavaa tällä alalla?
Onko tason pitäminen tulosta, vai pitääkö tähdätä koko ajan ylemmäs? Onko tasaisesti tulosta tekevän ryhmän johtaja menettänyt uusiutumiskykynsä, onko ryhmä ainakin joissakin suhteissa kaavoihinsa kangistunut, vaikka sen jäsenet vaihtuvatkin? Onko johtaja vain yksinkertaisesti johtanut tällaista ryhmää liian kauan, olisiko hänet syytä vaihtaa ihan vain vaihtamisen vuoksi? Maailma muuttuu, ja alan tuulet sen mukana, ehkä vanha koira ei voi oppia johtamaan voittoon uusilla keinoilla? Onko johtaja itse leipääntynyt ratkaisemaan samanlaisia johtamisen ongelmia yhä uusien ja uusien kohorttien kohdalla?
Onko reilua vai jalustalle nostamista, jos johtajan annetaan jäädä lepäämään laakereilleen, menneiden voittojen tähden, vaikka tulos on nykyään vain hyvää keskitasoa? Jos hänen on siirryttävä sivuun, mikä olisi hänelle sopiva tehtävä tämän jälkeen? Missä hänen kokemustaan ja osaamistaan voitaisiin käyttää mielekkäällä tavalla hyväksi? Miten häntä pitäisi arvottaa?
Tämä blogi on täynnä kysymyksiä, joihin en osaa vastata edes Suomen miesten jalkapallomaajoukkueen ja sen päävalmentajan kohdalla, joista yllä puhutaan. Jalkapallossa sentään on aika helposti määriteltävissä, mikä on voitto, ja uskon, että sen alan rankinglistat melko hyvin kuvaavat todennäköisyyttä saavuttaa näitä voittoja. Akateemisen maailman osalta asia on vielä paljon monimutkaisempi – ja toki vastaukset voivat olla erilaisia.
Yhdenvertaisuudesta vastaava matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan varadekaani Hanna Vehkamäki käsittelee alunperin Helsingin yliopiston intranetissä julkaisitussa blogissaan teemaan liittyviä tarinoita. Varadekaanin vastuualueita ovat myös kestävä kehitys, kansainvälisyys, hyvinvointi, tilankäyttöperiaatteet ja kaksikielisyys, joten saattavat kirjoitukset sivuta niitäkin.
In English:
The equality blog: get a result or a sack?
One team that ranks at 28 loses in a more or less fair direct competition to another team ranking 11 on the same list. This means that there is high a chance the first team will not end up among the 24 best, which is justifiably considered the magical limit for success . Does this constitute failure, should the team leader and maybe some of the members be sacked? How many of the team members feel motivated if only winning over competitors at a considerably higher level is considered a success? How should the team set their goals to reach the most fruitful relationship between feelings of success and striving for even better results?
Some of the team members, although selected by the team leader, feel that they do not really belong there, since the team boasts to be at top of its field. They consider themselves ordinary plodders, not top talents or geniuses. However, they don’t have the nerve to confess this, since it would only make things worse, as it would reveal that even their attitudes aren’t competitive enough. At team meetings, they suffer from a feeling of inferiority, and they feel that related anxiety causes a kind of inability to think or express themselves clearly. It never becomes clear how many in the team feel like this. Some of the members leave the team voluntarily. Did we lose some future stars or did we get rid of the ones who would not have had anything special to give in this field anyway?
Is it a good result to maintain a certain level, or should we always aim higher? Has the leader of a team consistently producing results lost their ability to renew themself, has the team become stale in some way, despite the members gradually changing? Has the leader simply led the team for too long, should the leader be changed just for the sake of change? The world is changing and so are the trends in our field, maybe an old dog cannot learn to lead us into success requiring new tricks? Has the leader lost motivation while trying to solve the same problems of management repeatedly?
Is it fair or is it idolatry if we let the leader rest on their laurels because of past successes, even though the results only reach a fair to middling level these days? If they have to move aside, what would be a suitable post for them now? Can their experience and skills still be used in a sensible way somewhere? How should they be valued?
This blog is full of questions that I cannot answer, even when it comes to the head coach of the Finnish national men’s football team, whom I was referring to above. It is quite easy to define what constitutes a win in football, and I think their ranking lists are pretty accurate in predicting which team will win. For academia, it is much more complicated – and the answers may be different.
The vice-dean of the Faculty of Science, Hanna Vehkamäki, who is in charge of diversity issues, will discuss stories relating to that topic in her blog originally published in the intranet go University of Helsinki. The vice-dean is also in charge of sustainable development, international issues, wellbeing, principles for facility allocation, and bilingualism, so the blog may touch on those subjects, as well.