Se toinen helsinkiläinen jääkiekkojoukkue on luonut nahkansa, ja olen tehnyt toistaiseksi yksittäisluonteisen paluun katsomoon parin vuosikymmenen melkein täydellisen tauon jälkeen. Fiilikset ovat ristiriitaiset: en ole kokenut missään katsomossa sellaista hurmosta ja yhteenkuuluvuuden tunnetta kuin kausikorttivuosinani 90-luvulla, toisaalta jääkiekon ja lajikulttuurissa on ikäviä piirteitä, joista tällä hetkellä keskustellaan monilla kanavilla, eikä sarjajärjestelmän urheilullisuuskaan ole mielestäni vakuuttavimmasta päästä. Pitäisikö unohtaako rasittavat arvopohdinnat, ja koettaa heittäytyä taas faniuden vietäväksi?

Faniaikoina koin katsomon eräänlaisena leikkikehänä, jossa voi vihata, ihailla ja pettyä täysillä, mutta turvallisissa rajoissa- kunhan ne rajat muistetaan. Syksyn mittaan on puhuttanut muun muassa tapaus, jossa pelaaja solvasi toista pelaajaa käyttäen kirosanan ja seksuaalivähemmistöä kuvaavan sanan yhdistelmää haukkumistarkoituksessa, ja sai tuomarilta rangaistuksen syrjivästä käytöksestä. Mitä päässäni tapahtuu, jos kuulen esimeriksi oman joukkueen fanikatsomon huutavan vastustajan pelaajalle ’hame päälle’, ’ämmä’ tai ’neiti’? Ovatko huutajat sitten enää omaa väkeä? Tulisiko tällaisesta pelaajalle rangaistus? Entä kun joltakulta vaaditaan ’äijämäistä’ peliä? Entä jos käytöksen väitetään olevan ’akkamaista’?

Musiikkimaun laajentamispyrkimyksissä päädyin keikalle, jossa soittajat näyttivät ilmeettömiltä, yrmeiltä elleivät peräti vihamielisiltä. Keskittyivätkö he musiikin tuottamiseen vai ovatko ilmeet harkittu valinta, teatteria, jolla pyritään samaan yleisö tietyn tunnelman valtaan? Keskimäärin ihmiset tuntevat olonsa epämukaviksi ollessaan tekemisissään ilmeettömien kuulijoiden tai keskustelukumppanien kanssa, tätä käytetään muun muassa psykologisissa testeissä stressin tuottamiseen. Kokemukseni mukaan ilmeettömät kasvot ovat epämukavammat kuin naamiot. Mietin vaikuttaako muusikkojen sukupuoli siihen, miten eleet ja ilmeet koen: ovatko yrmeät miesoletetut yrmeitä naisoletettuja epämukavampia tai vaikuttavampia vai onko päinvastoin?  Ensireaktioni oli, että miksi maksan siitä, että katselen tylyn näköisiä, mielestäni itsetietoisuutta huokuvia ihmisyksilöitä, kyllä niitä piisaa ihmeteltäväksi ilmaiseksikin. Sitten tajusin, mitä olin mennyt keikalle tekemään: vihaamaan kaikkea sitä mitä ilmeet – tai niiden puute – minussa herättää.  Välillä suljin silmät annostellakseni vihan määrää, äänimaailmanhan kuulin silti. Keikan loputtua olin hämmentynyt: edustavatko nämä muusikot sellaista ihmiskäsitystä, jota en halua kannattaa, jossa tylyys lisää uskottavuutta, vai onko tämä ollut jonkinlainen terapeuttinen istunto, jossa he taitavasti sytyttivät vihan, jonka sain antaa palaa heidän luomassaan leikkikehässä.

Yhdenvertaisuudesta vastaava matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan varadekaani Hanna Vehkamäki käsittelee alunperin Helsingin yliopiston intranetissä julkaisitussa blogissaan teemaan liittyviä tarinoita. Varadekaanin vastuualueita ovat myös kestävä kehitys, kansainvälisyys, hyvinvointi, tilankäyttöperiaatteet ja kaksikielisyys, joten saattavat kirjoitukset sivuta niitäkin.

---

In English:

The equality blog: Feelings in the audience

That ‘other’ ice-hockey team from Helsinki has shed its skin, and so far, I have made a one-off return to the stands after a couple of decades of nearly complete absence. I have mixed feelings: I’ve never experienced the same exultation and feeling of belonging in an audience as I did in my season-ticket years in the ‘90s, but on the other hand, there are some disagreeable features in ice hockey and its culture, which are discussed in many channels at the moment, nor do I think the fairness of the Finnish league system is very convincing. Should I forget these suspicions about values, and just throw myself to the fandom again?

As a fan, I saw the stands as a sort of playpen, where you could hate, admire, and feel disappointed to the bottom of your soul, within safe limits – as long as no one forgot those limits.  This autumn, a case has been discussed where a player combined a swear word with a word describing a person from a sexual minority in order to insult another player, and received a penalty from the referee for discriminating behaviour. What happens in my head if I hear the fans of my team shouting at a player in the other team, ‘put on a dress,’ ‘bitch,’ or ‘missus,’ for example? Are the shouters still ‘my people’? Would a player be penalised for this? How about if someone is told to ‘play like a man’? Or if they’re told they play like an old woman?

In my attempts to extend my musical tastes I ended up at a gig where the players looked expressionless, surly, even borderline aggressive. Were they concentrating on creating music or were their expressions a deliberate choice an act to put the audience in a certain mood? In general, people feel uncomfortable if they are dealing with expressionless listeners or conversation partners, this is used in psychological tests to induce stress, for example. In my experience, expressionless faces are more disturbing than masks. I wondered if the gender of the musicians affected how I feel about their gestures and faces; are surly men more disturbing or impressive than surly women, or vice versa?  My first reaction was to wonder why I should pay for watching harsh-looking individuals who seemed to me to exude self-importance, I get enough of those for free. Then I realised what I had gone to the gig for: to hate everything that the expressions – or the lack them – raise in me.  Sometimes I closed my eyes to ration the amount of hatred, of  course I could still hear the music. After the end of the gig, I was confused: do these musicians represent an idea of humankind that I do not want to embrace, where harshness improves credibility, or was this some kind of therapeutic session where they cleverly lighted my hatred, which I could safely let burn in the playpen they had created?

The vice-dean of the Faculty of Science, Hanna Vehkamäki, who is in charge of diversity issues, will discuss stories relating to that topic in her blog originally published in the intranet go University of Helsinki. The vice-dean is also in charge of sustainable development, international issues, wellbeing, principles for facility allocation, and bilingualism, so the blog may touch on those subjects, as well.