2ooo-luvun alussa alkunsa saanut Suomen Ruotsin ajan kaupunkien perukirjojen ja kirjahuutokauppaluetteloiden kirjamainintoja sisältävä HENRIK-tietokanta on täydentynyt useiden kaupunkien aineistoilla. Aiemmin tietokannasta saattoi hakea Helsingin ja Oulun lähdeaineistoihin sisältyneitä kirjamainintoja, nyt mukana ovat myös Hämeenlinna, Kajaani, Porvoo, Rauma, Tampere, Turku ja Tornio (vuoteen 1788). Uudet aineistot julkistettiin SKS:n juhlasalissa 6.5.2014 järjestetyssä seminaarissa Kirjahistoriallinen HENRIK-tietokanta tutkimuksen käytössä.

Seminaarissa kuultiin ja keskusteltiin sekä HENRIK-tietokannan tarjoamista uusista tutkimusmahdollisuuksista, myös laajemmin digitaalisten aineistojen kehittämisestä ja käytöstä kirjahistorian tutkimuksessa. Digitaaliset tietokantahankkeet hyödyttävät kirjahistoriaa monin tavoin ja monin paikoin muualla maailmassa digitaalimaailmaa on hyödynnetty tutkimuksessa monin tavoin. On kehitetty tietokantoja, joiden avulla pystytään esittämään esimerkiksi kirjakauppojen tai -painojen sijaintia helposti karttapohjien avulla tai käyttämään olemassaolevia bibliografisia tietokantoja muun tutkimuksen apuna yhdistämällä niiden tietoja muihin digitaalisessa muodossa julkaistuihin tutkimusprojekteihin. Suomessa toistaiseksi humanistipuolella digitaalisten aineistojen käytössä ollaan vielä lapsenkengissä. Aineistoja ja ideoita olisi tutkijoilla paljonkin, mutta yhteistyökumppaneita ja taloudellisia resursseja hankkeille on vaikea löytää.

Kirjanomistusta on Henrik Grönroosin lisäksi Suomessa tutkittu paljonkin ainakin 1950-luvulta lähtien. Aluksi historioitsijoiden ja kirkkohistorioitsijoiden laatimat  tutkimukset pohjautuivat jonkin alueen perukirjoihin tarkoituksena selvittää esimerkiksi kirkollista elämää tietyllä seudulla myös kirjanomistuksen näkökulmasta. 1980-luvulla kirkkohistoriassa laadittiin runsaasti suppeampia, mutta kysymyksenasettelultaan samantyyppisiä tutkimuksia, joissa kuitenkin tarkastelun kohteena olivat kirjat (esim. Pitäjän X uskonnollinen kirjallisuus aikana xx-xx). Kun Henrik Grönroosin keräämä perukirja-aineisto julkaistin painettuna lähdeteoksena vuonna 1996 ja hänen arkistonsa lahjoitettiin Svenska Litteratursällskapetin arkistoon, perukirjojen ja huutokauppaluettelojen käyttö helpottui. Tutkimukset, joissa tarkasteltiin kirjanomistusta jossain Suomen Ruotsin ajan kaupungissa, eri ammattiryhmien/sukupuolten omistamaa kirjallisuutta tai tietyntyyppistä kirjallisuutta kaupungeissa, lisääntyivät.

Jonkinlaisen läpimurron kirjanomistuksen tutkimuksen historiassa muodosti vuonna 2006 yleisölle avattu HENRIK-tietokanta. Se mahdollisti uudenlaisten kysymysten esittämisen perukirja- ja huutokauppa-aineistolle ja nopeutti huomattavasti myös perinteisten hakujen tekemistä. Nyt tietokanta on jälleen siirtynyt uuteen vaiheeseen uusien aineistojen myötä. Hakumahdollisuudet monipuolistuvat ja myös kirjan sosiaalihistorialliset kysymykset muuttuvat entistä mielenkiintoisemmiksi, kun tietokantaan syötettyjen kirjanomistajien määrä on oleellisesti kasvanut. Seuraavaksi odotamme paitsi jälleen uusien aineistojen saamista yleisön käyttöön, myös tietokannan avaamista avoimen rajapinnan suuntaan, mikä tapahtuu toivottavasti mahdollisimman pian. Se tarjoaa toteutuessaan jälleen aivan uudenlaisia mahdollisuuksia kirjanomistuksen tutkijoille.

HENRIK-tietokanta kirjahistoriallisen tutkimuksen apuna

Kirjamaailma ja ylipäänsä painettu media on jonkinlaisessa murroksessa. Kirjahistoriassa internetin kasvun aiheuttamaa sähköisen julkaisemisen voimakasta lisääntymistä on verrattu aiempiin suuriin kirjan historian murroksiin, joista tunnetuin ja mullistavin tähän asti lienee irtokirjakkeilla painamisen aloittaminen 1400-luvulla. Tämän kevään useilla kirjahistorian kursseilla sähköinen julkaiseminen on ollut puheenaiheena. Suhtautuminen on ollut varovaisen myönteistä, mutta samalla perinteistä painotekniikkaa ja kirjaa esineellisenä, fyysisenä objektina arvostavaa. Yhä moni ottaa mukaansa uimarannalle tai sänkyyn ipadia tai läppäriä mieluummin  painetun kirjan ja monelle kirjan hypisteleminen ja vanhan kirjan tuoksu on tärkeä osa lukukokemusta.

Sähköinen julkaiseminen ei nosta esiin keskustelua ainoastaan fyysisen kirjan kohtalosta, vaan myös kysymyksen kirjakaupan muutoksesta. Kirja mediana tuskin katoaa mihinkään ja internetin vaikutuksesta huolimatta ei lukutaidon rappio tunnu todennäköiseltä ainakaan lähitulevaisuudessa. Sen sijaan kirjakauppa on kovaa vauhtia muuttamassa muotoaan. Kiertely antikvariaateissa ja kirjakaupoissa niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissa puhuu karua kieltä kirjakaupan tilasta. Muutama vuosi sitten suuri Borders-ketju ajautui konkurssiin. Tänä keväänä oli hollantilaisen, runsaasti myös ulkomaista tieteellistä kirjallisuutta levittäneen De Slegte -kirjakauppaketjun vuoro. Maaliskuun alussa sen liikkeitä ajettiin alas vauhdilla – kirjojen hinnat laskivat laskemistaan viimeisten päivien aikana. Viimeisenä aukiolopäivänä jäljelle jääneitä opuksia sai kantaa kaupasta ulos neljän euron kassihintaan.

Suuret kirjakauppa-alan konkurssit viestivät siitä,  että kirjat eivät enää käy kaupaksi entiseen malliin. Lukuisat antikvariaatit eri puolilla ovat joko lopettaneet toimintansa tai siirtyneet yksinomaan nettikauppaan. Vanhat yrittäjät jäävät eläkkeelle ja uudet eivät muuttuneesa tilanteessa uskalla riskeerata ryhtymällä antikvariaatin pitäjiksi. Monet aiemmin hyvää tieteellistä kirjallisuutta myyneet kaupat ovat muuttuneet populaarien teosten myyntipisteiksi. Koska kirjoja, myös tieteellistä kirjallisuutta, edelleen julkaistaan runsaasti, johtopäätös on se, että sen myynti ja välitys on siirtymässä ja jo pitkälti siirtynyt sekin nettiin. Mitä tällainen merkitsee kuluttajalle? Kirjoja kaupasta ostavalle turistille tai vierailevalle tutkijalle se merkitsee sitä, että ajatuksen piipahtamisesta kirjakaupassa saa unohtaa, ellei halua hankkia jotain muistelmateosta tai alueen kaupunkeja esittelevää lahjakirjaa. Suuret kustantajat, jotka edelleenkin julkaisevat kirjoja myös painettuina, pitävät korkeatasoisilla sarjoillaan puolestaan niin korkeita hintoja, että niitä pystyvät hankkimaan vain kirjastot, eivät yksityiset tutkijat tai asianharrastajat. Kun kuitenkin samalla kirjastojen hankintamäärärahat jatkuvasti laskevat, uuteen tutkimukseen perehtymisen mahdollisuudet kaventuvat oleellisesti. Erityisen ongelmallista tämä on periferisemmillä alueilla, kuten Suomessa, joka ei markkina-alueena ole houkutteleva suurille kustantajille ja jonne kirjan hankkiminen on kaikesta nykytekniikasta huolimatta vaivalloisempaa ja kalliimpaa kuin esimerkiksi Euroopan keskusalueille.

Olen kuullut useiden, toisistaan täysin riippumattomien, tutkijoiden arvostavan erityisesti sitä, että kirjoja ja lehtiä  pääsee selailemaan. Kirjaston tai kirjakaupan hyllyjä katsellessaan voi tehdä löytöjä ja mieleen voi pulpahtaa uusia ajatuksia jopa silloin, kun silmiin osuvat kirjat eivät olisikaan ensimmäisenä omalla hankinta- tai lainauslistalla. Kaiken kiireen ja tietotulvan keskellä ihminen kaipaa rauhallisia hetkiä ajatteluun ja asioiden pohdintaan. Moni on kokenut saavansa sen kirjaston tai kirjakaupan hyllyjä kierrellessään ja tutkiessaan. Usein tämä pohdiskelu yhdistettynä kirjojen katseluun on johtanut myös uusiin tutkimuksellisiin oivalluksiin. On ikävää, jos nykyihmiseltä viedään tämäkin luovuutta edistävä rentoutumisen muoto!

Lukeminen on viime aikoina nostanut päätään. Samaan aikaan, kun media kirjoittaa huolestuneena suomalaiskoululaisten rapistuvista Pisa-tuloksista, lukemiseen liittyvät konferenssit ja seminaarit sekä siitä kirjoitetut tutkimukset lisääntyvät. Lukemisen ohella myös kirjoittaminen on saanut entistä suurempaa huomiota osakseen. Tästä ilmiöstä kertovat esimerkiksi tällä hetkellä Suomessa nähtävät näyttelyt: Lukeva Mannerheim Mannerheim-museossa, Talouskirjat, jotka muuttivat maailmaa Suomen Pankin rahamuseossa ja Kirjain kerrallaan -näyttely Aboa Vetus -museossa. Myös kansainvälisesti lukeminen on herättänyt huomiota. Uusia aiheeseen liittyviä kirjoja ilmestyy vuosittain useita ja lukemiskokemuksia keräävä Reading Experience Database -tietokantahanke on jatkuvasti käynnissä.

Helmikuun alussa 2014 Suomen kirjahistoriallinen seura ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkisto käynnistivät lukumuistoja ja lukemiskokemuksia keräävän Elämää lukijana -muistitietokeruuhankkeen. Aikana, jolloin painetun kirjan katsotaan olevan murroksessa sähkökirjan vallatessa alaa, myös lukemisen muodot ja tavat ovat muutoksen kourissa. Nyt on aika kerätä muistoja ja kokemuksia lukemaan oppimisesta, kirjastojen käytöstä, kunkin lukijan suosikki- ja inhokkikirjoista, lapsille tai nuorille kiellettyjen kirjojen ja lehtien lukemisesta sekä suhtautumisesta sähköiseen kirjaan. Kokemuksia ja muistoja kerätään kaikenikäisiltä suomalaisilta lapsista vanhuksiin ja kaikenlaisten tekstien lukemisesta. Kysely ei siis koske vain kirjoja, vaan myös lehtiä, sarjakuvia, mainoksia, almanakkoja, juna-aikatauluja, käsikirjoituksia, tuoteselosteita tai vaikkapa maitopurkkien  ja muropakettien tekstejä.  Tule sinäkin muistelemaan omia lukukokemuksiasi eri ajoilta! Keruu on käynnissä 1.2.-15.11.2014. Tarkemmat ohjeet täältä:

http://www.finlit.fi/arkistot/keruut/lukija/

Keruu käynnistettiin SKS:n juhlasalissa seminaarilla, jossa muun muassa FM Anna Kajander puhui suhtautumisesta lukemiseen ja tekstin muotoon. Hän vertaili haastattelututkimuksen pohjalta painetun ja sähköisen kirjan lukemista ja niistä saatuja kokemuksia. Sähköisellä kirjalla oli omat etunsa, mutta yllättävänkin monelle lukijalle kirjalla esineenä oli edelleen suuri merkitys. Erityisesti vapaa-ajan lukeminen ja painettu kirja yhdistettiin mielellään toisiinsa. Töissä joudutaan lukemaan tekstejä monessa muodossa, mutta vapaa-aikana moni tarttui mieluiten painettuun teokseen. Sähkökirjan etuna nähtiin puolestaan kirjojen hankintanopeus ja mahdollisuus suurentaa tekstiä halutun kokoiseksi sekä lukulaitteen keveys painavaan romaaniin verrattuna.

Keskustelu painetun tekstin katoamisesta ei ole uusi. 1800-luvun lopulla, jolloin kehitettiin monia uusia teknisiä innovaatioita, oltiin samassa tilanteessa kuin nykyään. Monet utopistit kirjoittivat painetun kirjan kuolemasta. Eräs heistä oli ranskalainen Octave Uzanne, jonka utopistinen novelli The End of Books ilmestyi vuonna 1894. Siinä hän näkee uuden äänitystekniikan, fonografin korvaavan perinteisen painetun kirjan. Jokainen kirjailija on hänen utopiassaan oma kustantajansa, joka äänittää omat teoksensa myyntiin. Bibliofiilit eivät enää keräile hienoja sidoksia vaan kauniita vahalieriöitä, joiden sisään tekstit on äänitetty. Matkakokoisia fonografeja voidaan kuljettaa mukana patikkaretkillä eivätkä naiset hurmioidu enää kirjailijan tavasta käyttää kieltä, vaan hänen koskettavasta äänestään.  Uzanne oli osittain oikeassa omassa utopiassaan. Painettu kirja ei kadonnut, mutta uusi tekniikka mahdollisti äänikirjan, jolla on edelleen vankka kannattajajoukkonsa. Nähtäväksi jää, miten pitkään ja missä muodossa sähkökirja jää elämään ja osoittautuuko pelko painetun kirjan katoamisesta kokonaan tälläkin kertaa turhaksi. Toivottavasti, sillä vaikka julkaisutekniikan monipuolistuminen on tervetullut asia, tuntuisi ikävältä ajatella, että tulevat polvet menettäisivät täysin kokemuksen kirjasta esineenä.

Suomen kirjahistoriallisen seuran XXI kirjahistoriallinen seminaari 8.11. 2013 pureutui kirjalliseen kulttuuriin naisten elämässä. Seminaarin aloitti Turun yliopiston Suomen historian profesori Kirsi Vainio-Korhonen, joka tunnetaan paitsi Ruotsin ajan käsityöläiskulttuurin myös naisten elämän tutkijana. Hän on viime vuosina julkaissut tutkimuksia niin Sofie Munsterhjelmista kuin Sophie Creutzistakin. Tällä kertaa hän esitelmöi viime vuonna palkitun kätilökirjansa (Ujostelemattomat – kätilöiden, synnytysten ja arjen historiaa) pohjalta. Synnytykset olivat luontainen osa naisten elämänkaarta ja niinpä niissä avustavia henkilöitä ryhdyttiin kouluttamaan jo varhaisessa vaiheessa. Koulutukseen oli hyödyllisintä ottaa nuoria naisia, joiden työura olisi oletettavasti mahdollisimman pitkä. Ajan ja synnytysvälineistön erilaisuudesta huolimatta osa koulutukseen liittyvistä käytännöistä, muun muassa kätilöksi pätevöitymiseen riittävä synnytysten seuraaminen ja itsenäinen avustaminen muistuttivat paljolti edelleen voimassa olevia käytäntöjä. Koulutuksessa keskeisiä olivat myös aiheesta kirjoitetut oppikirjat lukuisine havainnollisine kuvineen.

Synnytysten keskeltä siirryttiin sujuvasti varhaisten naistenlehtien maailmaan Aalto-yliopiston median professori Maija Töyryn johdatuksella. Kuulijat saivat hyvän läpileikkauksen suomalaisten naistenlehtien historiasta, joka alkoi jo 1780-luvulla 16 numerona ilmestyneestä lehdykäisestä Om konsten att rätt behaga. Varsinainen naisten lehtien aikakausi ajoittui kuitenkin myöhempään ajanjaksoon, 1800-luvulle. Vaikka lehtien ilmestymistiheys ja muoto poikkesi monin tavoin nykyisestä aikakauslehdistöstä, myös naistenlehtien kohdalla voidaan nähdä aiheita, jotka ovat kiinnostaneet niiden kirjoittajia ja lukijoita jo vuosisatojen ajan.

Kahvitauon jälkeen siirryttiin tarkastelemaan uskonnollisten tekstien merkitystä naisten elämässä 1700-1800-luvuilla. Osuuden aloitti dosentti Esko M. Laine kertomalla 1600-1700-lukujen vaihteen pietistisistä ylhäisönaisista ja näiden lukuharrastuksesta. Esitys lähti liikkeelle saksalaisten radikaalipietistien ryhmästä, johon kuului myös monia naisia. Naisilla oli pietismissä merkittävä rooli sekä kirjojen lukijoina että välittäjinä ja naiset myös omaksuivat jo varhain omaperäisen uskonnollisen kirjallisuuden lukutavan. Lukeminen oli naisille tärkeä väylä myös oppineisuuden saavuttamiseen. Myös Suomesta tunnetaan lukeneita pietistinaisia. Esimerkkinä tästä esitelmöitsijä käytti muun muassa suomalaisen radikaalipietisti Petrus Henrikinpoika Schäferin päiväkirjaa, jota tämä piti ollessaan Turun linnan vankilassa. Schäfer antoi sekä tapaamisissa että kirjeiden välityksellä runsaasti ohjeita naisille erityisesti Raamatun lukemiseen liittyvistä kysymyksistä.

Iltapäiväseminaarin päätti filosofian maisteri Eeva-Liisa Bastman, joka valmistelee paraikaa väitöskirjaa kotimaisen kirjallisuuden oppiaineeseen 1700- ja 1800-luvun pietistisestä virsirunoudesta. Sen kautta hän tutkii virren poetiikka ja virsilajin vaikutusta suomenkieliseen lyriikkaan. Hän otti esimerkikseen kaksi 1800-luvun suomalaista naisrunoilijaa, KaisaJuhantyttären ja Helena Tuomaantyttären,  joiden kirjoittamien tekstien avulla hän avasi sekä naisten lukemis- että kirjoittamisprosesseja. Eeva-Liisa Bastman on yksi äskettäin julkaistun kirjan Kynällä kyntäjät. Kansan kirjallistuminen 1800-luvun Suomessa kirjoittajista.  Kolmentoista tutkijan yhteinen teos suomalaisten kansankirjoittajien hyvin monenlaisista teksteistä runosta proosaan ja arkkiveisuista näytelmiin antaa runsaasti uutta tietoa itseoppineen kansanosan kirjallisesta harrastuneisuudesta aikana, jolloin omaehtoinen lukeminen kirjoittamisesta puhumattakaan ei ollut mikään itsestäänselvyys.

Useiden samaan aikaan olleiden päällekkäisten tieteellisten tapahtumien vuoksi osallistujajoukko seminaarissa jäi tällä kertaa tavallista pienemmäksi. Keskustelu oli kuitenkin erittäin vilkasta ja kuulijat tyytyväisiä päivän tarjontaan. Huhtikuun alussa kirjahistoriallinen seura järjestää yhdessä Suomen kasvatuksen ja koulutuksen historian seuran kanssa yhteisen oppikirjoihin liittyvän seminaarin.

Toukokuussa avautui British Libraryn uusi kesänäyttely Propaganda: Power and Persuasion, joka jatkuu kirjaston alakerran näyttelytilassa syyskuun puoliväliin asti.  Kyseessä on varsin kattava propagandan esittely muinaisista ajoista alkaen miltei nykyhetkeen asti, joskin näyttelyn pääpaino on ensimmäisen maailmansodan ja sen jälkeisessä ajassa. Erityisesti keskitytään maailmansotiin, joiden aikana propaganda sai alkuperäisestä merkityksestään poiketen hyvin negatiivisen sävyn. Näyttelyn yhteyteen on kirjaston sivustolle perustettu myös propagandablogi, joka valaisee näyttelyn yleisössä herättämiä  ajatuksia:

http://britishlibrary.typepad.co.uk/socialscience/propaganda/

Näyttelytilan ovella kävijän johdattaa propagandan maailmaan 1900-luvun alkuun sijoittuva filminpätkä, jossa vanhempi mieshenkilö kertoo propagandasta ja sen merkityksestä ja käytöstä nuorelle oppipojalleen. Varsinaisessa näyttelyssä propagandan historiasta sekä sen ymmärtämisestä historiassa ja nykyajassa kertovat useat haastatteluihin pohjautuvat videot, joissa esiintyy useita eri henkilöitä, myös näyttelyn suunnittelija, Kentin yliopiston historian professori David Welch.  Haastateltavat muistuttavat siitä, ettei propaganda ole itsessään hyvää tai pahaa, kaikki riippuu sen käytöstä. Myös propagandan määrittelemisen vaikeus tulee esiin, joskaan en pitänyt Welchin tekemää eroa kasvatuksen ja mainonnan ja toisaalta propagandan välillä kovin onnistuneena. Hänen mukaansa propagandan erottaa kasvatuksesta ja mainonnasta se, että ensinmainittu on tietoista vaikuttamista ja pyrkimystä saada kohdeyleisö käyttäytymään halutulla tavalla. Kuitenkin sekä kasvatuksessa että mainonnassa pyritään ohjaamaan kohteiden toimintaa, esimerkiksi mainonnan tarkoituksena on saada tuote myytyä. Termin määrittely hakee siis vielä lopullista muotoaan.

Joka tapauksessa näyttelyaineisto on kattava ja koostuu sekä videoista, kirjoista, musiikkinäytteistä, kuva-aineistosta että esineistä. Koska sota-aikoja käsitellään runsaasti, Imperal War Museumin kokoelmia on myös hyödynnetty melko tavalla.  Näyttely pyrkii osoittamaan, että mitä tahansa välinettä voidaan käyttää propagandatarkoituksessa. Esimerkkejä löytyy niin eri maiden kansallislauluista kuin Australialaisten viinien erinomaisuuden mainonnasta, jonka tarkoituksena lienee ollut imperiumin vahvistaminen. Myös urheilu on toiminut merkittävänä propagandan välikappaleena.  Sen avulla on pönkitetty kansallistunnetta ja olympiaboikottien avulla on otettu kantaa joidenkin valtioiden ei-toivottuun toimintaan. Sota-aikana kotirintaman vahvistaminen oli oleellista ja sen vuoksi näyttelyssä on esillä lukuisa määrä aineistoa, jossa korostetaan naisten työssäkäynnin välttämättömyyttä, vihannesten ja juuresten kasvattamisen tärkeyttä ja suojautumista kaasunaamarein ja muin välinein. Kylmän sodan aikaisesta propagandasta kertovat vihkoset, joissa neuvotaan, kuinka suojaudutaan ydinpommin vaikutuksilta ja millaisia ennaltaehkäiseviä toimenpiteitä on syytä suorittaa, mikäli pommiuhka näyttää todennäköiseltä.  Kiinnostavia olivat myös kuvat, joissa oli analysoitu esimerkiksi henkilöiden asentojen, kuvassa esiintyvien esineiden ja vaatteiden  sanomaa. Yhdessä tällaisessa kuvassa Napoleon seisoi kärpännahkaviitta yllään, kruunu päässään ja muut keisarin epiteetit käsissään ja vierellään tummanpuhuvaa taustaa vasten. Viimeisimpänä teemana näyttelyyn oli otettu terveys ja siihen liittyvä moninainen propaganda, joka on tuttua nykypäivänäkin erilaisista tiedotusvälineistä.

Näyttelyn oheismateriaali oli poikkeuksellisen suuri.  Siihen sisältyi näyttelyluettelo, mutta myös monia muita propagandaan liittyviä julkaisuja, muun muassa suuria kuvateoksia kiinalaisista, pohjoiskorealaisista ja venäläisistä propagandajulisteista. Useista propagandalehtisistä oli otettu näköispainoksia ja luonnollisesti näyttelyssä esiin tulevia teemoja ja kuvia oli hyödynnetty niin t-paidoissa kuin korteissakin. Propaganda ei suinkaan ollut suunnattu vain aikuisille vaan myös lapsille. Yksi mieleenpainuvimmista oheistuotteista oli vuonna 1899 lapsille kirjoitettu ABC for Baby Patriots, jossa jokaisen kirjaimen kohdalla esiintyy nationalistinen runonpätkä.  Britannian merten herruudesta ja kolonialismista kertovat seuraavat nimikkoriimit:

O is the Ocean, Where none but a fool, Would ever dare question, Our title to rule

ja

I is for India, Our land in the East, Where everyone goes, To shoot tigers, and feast.

Sota-aika oli näyttävästi esillä myös Leicesterin sosiaalihistoriallisessa museossa, jonka yläkerrassa esiteltiin kaupungin oloja sodan aikana kotirintaman näkökulmasta ja yhtäältä kaupungin miehistä koostuneen rykmentin toimintaa rintamalla. Leicesterissä törmäsimme myös Englannin kolmanneksi vanhimpaan julkiseen kirjastoon, joka juonsi juurensa 1600-luvulta. Kirjasto sijaitsi vanhassa kiltatalossa ja sisälsi muun muassa runsaasti teologisesti kiinnostavaa kirjallisuutta.

Leicesterin kaupungin vanhassa kiltatalossa oleva kirjasto.

Kiltatalon kellari  toimi aikanaan myös kaupungin vankilana. Sellien esittely avasi näkökulmia monenrikoksiin syyllistyneen 1800-luvun leicesteriläisen elämään, nuorin sellissä virunut rikollinen oli vasta vähän toisilla kymmenillä ollut kuolemaan tuomittu poika.

Pian koulujen päättymisen jälkeen innokas uskonnonopettajien joukko suuntasi Etelä-Saksan kiertomatkalle. Tarkoituksena oli tutustua uskonnonopetuksen kannalta keskeisiin kirkkohistoriallisiin kohteisiin aina Mainzista Heidelbergin, Nürnbergin ja Münchenin kautta Zürichiin asti, josta kymmenen päivän kiertomatkan jälkeen palattiin uusin ideoin ja kokemuksin. Matkaa siivittivät asiantuntijaopas, dosentti Esko M. Laineen monipuoliset luennot, jotka kuunneltiin bussissa siirryttäessä kohteesta toiseen. Näin kaikki käytettävissä oleva aika tuli maksimaalisella tavalla hyödynnetyksi:) Saksan puolelta matkan järjestäjänä toimi Aalto Tours, jonka johtaja Sirkka-Liisa Aalto oli itse mukana koko matkan ajan ja huolehti kaikkien käytännön asioiden hoitamisesta esimerkillisesti. Uskonnonopettajien liiton aktiivinen matkanjärjestäjä, Eija Suokko oli niin ikään tehnyt runsaasti työtä matkan eteen etukäteen.

Vaikka matka oli rakennettu erityisesti kirkkohistoriallisten kohteiden mukaan, siihen sisältyi lukuisa joukko myös kirjahistorian kannalta kiinnostavia paikkoja ja tapahtumia. Vaikka lensimme Frankfurtiin, emme ehtineet vierailla Jöröjukka-museossa (Struwwelpeter Museum), joka on muutama vuosi sitten uudistunut ja siirtynyt myös uusiin tiloihin. Siellä Jöröjukan tarina esitetään kiinnostavasti asettamalla sen kertomukset oman aikansa kontekstiin aina 1800-luvun teknistä kehitystä myöten. Perusnäyttely, johon pääsin tutustumaan pari vuotta sitten, on valaiseva ja kertoo myös niistä lukuisista julkaisuista, jotka on kirjoitettu Jöröjukan innostamina. Niistä tämän matkan teemojen kannalta kiintoisin lienee englantilaisten toisen maailmansodan aikana tekemä, natsi-Saksan vastainen propagandistinen painate Struwelhitler.

Kasti Gutenberg-museosta.

Mainz on kirjapainotaidon eurooppalainen syntysija Johann Gutenbergin ansiosta ja hänen työnsä muistoksi on kaupunkiin rakennettu myös Gutenberg-museo, jonka etualalla on Väinö Aaltosen valmistama Gutenberg-veistos. Gutenberg-museossa on luonnollisesti esillä kirjapainotaidon varhaisimpia painatteita, muun muassa 42-rivinen Raamattu, mutta siellä pääsee tutustumaan työnäytösten avulla myös varhaisen kirjapainotaidon tekniikkaan. Gutenbergin painon mukaan rakennettu prässi oli käytössä myös maaliskuussa Leipzigin kirjamessuilla. Gutenberg-museo ei kuitenkaan ole pelkkä museo, vaan myös kirjahistorian tutkimuskeskus. Siellä on yleisölle avoin kirjasto, johon emme tällä kertaa ennättäneet tutustua. Kenties tilaisuus tulee myöhemmin, kun Mainzin ja Helsingin yliopistojen väliset opettaja- ja opiskelijavaihdot Erasmus-ohjelman puitteissa käynnistyvät kahden seuraavan vuoden kuluessa. Museon kirjakaupassa myynnissä olleet anekirjeet tekivät hyvin kauppansa ja oletettavasti usea koululainen saa tutustua niihin tulevan lukuvuoden aikana uskonnonopetuksen yhteydessä.

Mainzista matka jatkui Saksan romanttisimpana kaupunkina pidettyyn Heidelbergiin, jonka kirjahistoriallisesti kiinnostavin kohde olivat sekä Heidelbergin linnan että Kurpfälzisches Museumin näyttelyt Heidelbergin katekimuksesta. Katekismuksen ilmestymisestä on tänä vuonna kulunut 450 vuotta ja asiaa juhlistanut näyttely oli jaettu kahteen osaan. Linnaan oli sijoitettu näyttelyn poliittisempi puoli, joka kertoi myös kolmikymmenvuotiseen sotaan johtaneista tapahtumista. Alhaalla kaupungissa oli näyttelyn teologisesti kiinnostava osuus, jossa pääsi tutustumaan paremmin itse katekismukseen ja sen syntyvaiheisiin sekä katekismuksen katolisella puolella herättämään polemiikkiin, joka näyttäytyi muun muassa lentolehtisissä. Esillä oli myös katekismuksen eri painoksia ja käännöksiä. Suomeksi Heidelbergin katekismus ilmestyi ensimmäisen kerran vasta vuonna 2009 Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran Toimitusten sarjassa teoksessa Reformaation tunnustukset, jonka on toimittanut professori, varadekaani Risto Saarinen. Macht und Glaube -näyttelyyn liittyi mittava näyttelyluettelo, jossa edellä mainitut näyttelyn eri puolet tulevat hyvin esiin lukuisten artikkelien muodossa.

Heidelbergin kauneutta emme ehtineet kuitenkaan jäädä ihailemaan paria päivää kauemmin, koska ohjelmaa oli vielä runsaasti jäljellä. Matkalla Müncheniin pysähdyimme Nürnbergissä, jossa tutustuimme etupäässä kansallissosialismin kannalta kiinnostaviin kohteisiin, Natsi-Saksan historiasta kertovaan dokumentaatiokeskukseen ja oikeustaloon, jossa natsirikolliset tuomittiin toisen maailmansodan päätyttyä 1945. Dokumentaatiokeskus on rakennettu puoluekokouksen pitämistä varten rakennetun paikan viereen, joten sieltä käsin pääsee tutustumaan valtavaan juhlakenttään ja puhujapönttöön, jossa Adolf Hitler piti kuuluisia puheitaan. Vierailumme aikana tosin kenttä oli rock-festivaalien käytössä ja telttojen valtaama, joten käyskentely kentällä ei ollut mahdollista.

“Lapset, mitä tiedätte Führeristä?”. Kuva Nürnbergin dokumentaatiokeskuksen näyttelystä.

Dokumentaatiokeskuksessa oli toukokuussa avattu erikoisnäyttely kansallissosialismin suosimasta kirjallisuudesta. Kaikki osasivat odottaa löytävänsä sieltä Hitlerin Mein Kampfin, mutta monen mieltä järkytti tieto, että myös Johanna Spyrin Heidi-kirjat olivat koneiston suosiossa, samoin Walter Bonselin viattomana pidetty kirja Maija Mehiläisestä (Biene Maja). Viimeksi mainitut olivat lähinnä suosionsa säilyttäneitä klassikoita, tosin Maija Mehiläisessä on nähty myös natsi-ihanteita: sotilaallisuutta, ryhmäkuria ja arjalaisuuden korostuksia. Lastenkirjojen osalta esillä oli myös antisemitistisiä lastenkirjoja sekä melko harvinainen valokuva lapsista, jotka naama vakavana lukivat pikkulapsille tarkoitettua juutalaisvastaista Giftpilz -kuvakirjaa (Myrkkysieni). Näyttelystä oli julkaistu suppea näyttelyluettelo ja sen teemoja oli esillä myös kolmea nürnbergiläistä näyttelyä esittelevässä teoksessa “Für den deutschen – wider den undeutschen Geist”. Von verbotener un dregimekonformer Literatur im ‘Dritten Reich’. Myöhemmin törmäsin kirjakaupassa myös kansallissosialistien standardikirjahyllyä käsittelevään tutkimukseen Lesen unter Hitler, jossa käsiteltiin laajemmin sekä tuona aikana suosittua että epäilyttävänä pidettyä kirjallisuutta. Museo on saanut kokoelmansa erilaisista lahjoituksista ja kuolinpesistä ja on parhaillaan rakentamassa tutkimuskirjastoa, jolle kerättiin vapaaehtoisia rahalahjoituksia museon aulassa.

Nürnbergissä piipahdimme myös Albrecht Dürerin kotimuseossa. Dürer on tullut tunnetuksi erityisesti Lutherin kirjojen kuvittajana. Hän aloitti toimintansa kultaseppänä, mutta siirtyi sitten puu- ja kuparipiirrosten pariin. Dürerin alkuperäistä työvälineitä tai huonekaluja ei ole säilynyt, mutta museoon oli rakennettu ajanmukaisia interiöörejä muualta saadun esineistön avulla. Myös tässä museossa oli mahdollisuus tutustua kirjapainotekniikkaan alkuperäisten mallien mukaan tehdyn painokoneen avulla. Dürerin alkuperäisiä kuvia pääsimme myöhemmin ihailemaan Münchenin taidemuseossa, Alte Pinakothekissä.

Interiööri Dürerin museosta.

Koska kansallissosialismi oli yksi matkan keskeisistä teemoista, myös Dachaun keskitysleiri kuului matkaohjelmaan. Dachau oli keskitysleireistä ensimmäinen ja sen vuoksi siitä tuli eräänlainen mallileiri, jonka mukaan muut leirit suunniteltiin ja rakennettiin. Vaikka parakit ja olosuhteet olivat alueella ankeat, moni Auschwitzissa ja varsinkin Auschwitz-Birkenaussa käynyt matkalainen piti Dachaun ulkoisia oloja Birkenaun tuhoamisleiriin verrattuna suorastaan hyvinä. Dachaussa oli vankien käytössä myös kirjasto, mikä ei liene ollut keskitysleirillä kovin tavallista. Dachausta mukaan tarttui uusi artikkelikokoelma rasismista ja antisemitismistä sarjakuvassa. Artikkeleissa käsitellään sarjakuvaa monipuolisesti, eri maissa ja erilaisten järjestelmien palveluksessa. Münchenissä näimme myös paikan, jossa natsit suorittivat kuuluisat kirjojen poltot 1930-luvulla. Aiheeseen liittyvää kirjallisuutta oli saatavilla myös kirjakaupoista, muun muassa Erich Kästnerin esseekokoelma Über das Verbrennen von Büchern. Pääsimme matkan aikana siis tutustumaan tavalla tai toisella sekä kirjojen valmistamiseen että niiden hävittämiseen.

Münchenistä jatkoimme kauniiden alppimaisemien läpi Ettalin ja Oberrammergaun kautta Konstanziin, jossa tutustuimme Lutheria edeltäneen esireformaattorin Jan Husin historiaan. Talosta, jossa häntä pidettiin Konstanzin kirkolliskokouksen aikana, oli tehty museo, jota emännöi asiastaan innostunut tsekitär. Museossa oli esillä muun muassa aihepiiriin liittyneitä kuvia, joista taatusti olisi tehty Husia puolustavia ja vastustavia lentolehtisiä, jos kirjoja olisi tuohon aikaan jo painettu Euroopassa. Reformaation levityksessä kirjapainotaidolla oli keskeinen rooli ja nimenomaan kuvallisten lentolehtisten avulla asiaa pystyttiin levittämään, puolin ja toisin, myös lukutaidottoman kansanosan keskuuteen. Esimerkkejä näistä olimme nähneet paitsi Heidelbergissä, myös Nürnbergissä ja Augsburgissa.

Lukeva munkki. S. Gallenin kirjaston ulko-ovi.

Viimeinen varsinainen kirjahistoriallisesti kiinnostava kohde oli Sveitsin puolella sijaitseva S. Gallenin luostarikirjasto. Kirjaston pohjat luotiin jo 600-luvulla, kun irlantilainen munkki Gallus asettui alueelle. 700-luvulla Galluksen ja Columbanuksen erakkomajasta kehittyi luostari ja myös kirjasto laajeni vastaamaan kasvavan luostarin tarpeita. 1600-luvulla kirjasto muutettiin ulkoisesti vaikuttavan näköiseksi barokkikirjastoksi. Myös kokoelmat olivat vaikuttavat – monet käsikirjoitukset olivat varhaiskeskiaikaisia, vaikka kirjastoon kuului myös nuorempia teoksia, esimerkiksi Lutherin September-testamentti vuodelta 1522. Kirjastoon sisältyi myös irlantilaisia käsikirjoituksia, koska luostarin juuret olivat Irlannissa. Irlantilainen käsikirjoitusperinne kauniine inititaaleineen ja muine koristuksineen oli vaikuttanut myös luostarin skriptoriumissa valmistettujen käsikirjoitusten ulkonäköön. Toisin kuin monissa muissa luostareissa, S. Gallenissa käsikirjoituksia ei tehty myymistä varten, vaan lähinnä luostarin omiin tarpeisiin. Mikäli joku halusi saada jonkin käsikirjoituksen, hän saattoi paikallisoppaan mukaan käydä kopioimassa (tai kenties kopioittamassa) sen luostarissa. Luostarin kirjastosta oli kirjoitettu historia, jossa käsitellään kuvien avulla sekä kirjaston syntyvaiheita, arkkitehtuuria että kokoelmia.

Matka oli kohteineen erittäin monipuolinen ja varmasti jokainen matkalainen sai siitä itselleen jotakin. Itselleni erityisen antoisia tietysti kauniiden paikkojen ja hyvän seuran lisäksi olivat monet juuri tällä hetkellä käynnissä olevat erikoisnäyttelyt, joita oli myös itselleni entuudestaan tutuissa museoissa. Näin tutustakin kohteesta avautui uusia näköaloja. Mukana oli toki myös monia kiinnostavia kohteita, joissa en ollut ennen vieraillut. Yllättävän monessa paikassa törmäsin kirjojen käyttöön propagandan välineenä ja lastenkirjallisuuteen, teemoja, joita olen viime aikoina käsitellyt myös kirjahistorian opetuksen yhteydessä. Kirjakaupoissa, joihin ehdimme tiukan matkaohjelman vuoksi vain hätäisesti, oli tarjolla runsaasti muistelmia ja toiseen maailmansotaan liittyvää tutkimusta. Iloinen yllätys olivat viimeisenä matkapäivänä Konstanzista löytyneet, kahden juutalaislapsen päiväkirjat, jollaisia ei kovin paljon ole yleisesti ottaen saatavilla. Nekin tullevat jossain vaiheessa palvelemaan kirjahistorian opetusta.

Lukemistutkimus on kirjahistoriassa ollut viime vuosina nousussa. Myös uskonnolliseen lukemiseen on kiinnitetty entistä suurempaa huomiota. Kaksi vuotta sitten ilmestyi Oxford University Pressin kustantama teos Religious Reading in the Lutheran North.  Siinä tarkasteltiin uskonnollisen lukemisen erityispiiirteitä Pohjolassa. Mukana oli tutkijoita kaikista Pohjoismaista Suomea lukuun ottamatta. Eikö tieto Suomessa harjoitetusta lukemisen ja uskonnollisen lukemisen tutkimuksesta ja kiinnostuksesta aihetta kohtaan ollut kantautunut maamme rajojen ulkopuolelle?

Jotta vastaavanlainen virhe ei toistuisi, Suomen akatemian projekti Hyödyllisen tiedon maailmat (Spheres of Useful Knowledge) päätti tehdä muut tietoisiksi siitä, että myös täällä uskonnollinen lukeminen kiinnostaa. Haluttiin kerätä koolle Pohjoismaista ja Baltiasta väkeä, joka olisi erityisesti paneutunut tähän aihepiiriin ja luoda kontakteja vastaisuuden varalle.  Hedelmälliseksi keinoksi havaittiin aihepiiriin liittyvän konferenssin järjestäminen Helsingissä. Toista vuotta suunniteltu ja valmisteltu Religious Reading in the Baltic and Nordic Countries in the Early Modern Period. Conference on Book History järjestettiin Helsingin yliopiston tiloissa 20.-21.5.2013. Paikalla oli kaiken kaikkiaan kahden päivän aikana noin kolmekymmentä tutkijaa Suomesta, Virosta, Pohjoismaista ja Britanniasta. Edellä mainitun projektin ohella muina järjestäjinä olivat Helsingin yliopiston tutkimushanke Marginaaliryhmien kristillinen kasvatus 1700-luvulla ja Suomen kirjahistoriallinen seura.

Ensimmäisessä sessiossa kuultiin kuulumisia digitaalisista tutkimushankkeista. Britanniassa lukemisen tutkimuksen tietokantaa (Reading Experience Database, RED) perustamassa ja kehittämässä ollut professori Bob Owens kertoi RED-hankkeesta ja otti esimerkkejä Raamatun lukemisen tutkimuksesta RED:n avulla. Teologian tohtori Minna Ahokas valaisi Suomen RED-tilannetta ja dosentti Ilkka Mäkinen kertoi omasta digitaaliseen aineistoon pohjautuvasta lukemisen tutkimuksen hankkeesta: miten lukuhalu näyttäytyy Google Booksin aineistoissa. Lukemisen tutkimuksen tietokanta herätti kiinnostusta myös pohjoismaisissa kollegoissa ja nämä jäivät pohtimaan RED-yhteistyön käynnistämistä omissa yliopistoissaan.

RED-keskustelujen jälkeen Uumajan yliopiston professori Daniel Lindmark kertoi uskonnolliseen lukemiseen liittyvästä lähdeaineistosta ja tutkimuksista Ruotsissa. Lindmark on omissa tutkimuksissaan muun muassa jatkanut ja vienyt myös eteenpäin Egil Johanssonin lukutaitotutkimuksia. Itse kerroin vastaavasti siitä, miten uskonnollista lukemista on tutkittu Suomessa ja millaisia mahdollisuuksia olisi entistä paremmin ja syvällisemmin paneutua aiheeseen käyttämällä paitsi uusia myös vanhoja tuttuja lähteitä uudella tavalla. Iltapäivän sessiossa pureuduttiin yhtäältä ruotsalaisen piispan Sveno Jacobin kirjastoon, josta esitelmöi juuri Osloon professoriksi siirtyvä Otfried Czaika ja toisaalta Tallinnan kirjamarkkinoihin uskonnollisen kirjallisuuden osalta. Viimeksi mainitusta kertoi Tallinnan kirjahistorian professori Tiiu Reimo. Esitysten jälkeen ehdittiin vielä pitää HIBOLIRE:n (The Nordic-Baltic-Russian Network on the History of Books, Libraries and Reading) kokous, jossa ideoitiin pohjoismais-balttilaisia, digitaalisiin kirjahistoriallisiin aineistoihin keskittyviä yhteistyökuvioita sekä nauttia yliopiston vastaanotosta viinilasillisen äärellä.

Toisen seminaaripäivän aamulla kuultiin, millaisia uskonnolliseen lukemiseen liittyviä väitöskirjaprojekteja Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa on tekeillä. Töitään esittelivät teologian maisterit Olli Viitaniemi ja Ville Vauhkonen. Loppupäivä oli omistettu koulukirjastoille. Ensin kuultiin Roskilden yliopistosta tulleen dosentti Charlotte Appelin esitys Tanskan kouluhistoriahankkeesta, sen jälkeen dosentti Esko M. Laineen esitelmä Suomen koulukirjastoista ja konferenssi huipentui vuonna 1728 perustettuun Porvoon lyseon kirjastoon tehtyyn tutustumisvierailuun. Myös kouluhistoriateemat nivoutuivat hyvin yhteen herättäen runsaasti kiinnostusta ja myös uusia ideoita Porvoon lyseon kirjaston kokoelman tutkimuskäytöstä. Kirjaston hoitaja, lehtori Stefan Hagman esitteli kirjastoa kokonaisuudessaan sekä sen harvinaisuuksia. Akatemian projektimme teki heti päätöksen tutustua kokoelmaan tarkemmin tutkimusmielessä pian syyskauden alettua. Päivän päätteeksi ennen suuntaamista takaisin Helsinkiin nautimme Porvoon tuomiokapitulin tarjoamat kahvit kapitulin tiloissa.

Konferenssissa keskusteltiin vilkkaasti ja aiemmin toisiaan tuntemattomat tutkijat loivat myös uusia kontakteja. Useampia yhteistyöhankkeita ja ideoita oli vireillä. Konferenssin anti lupaa hyvää uskonnollisen lukemisen tutkimukselle sekä Suomessa että Pohjolassa ja Baltiassa yhteistyön merkeissä. Myös ilma suosi konferenssia – moni kylmää odottanut vieras sai luopua jo heti kentältä saavuttuaan villapaidoistaan ja antautua auringon säteiden suomalle lämmölle.

Minulla oli helmi-maaliskuun vaihteessa mahdollisuus tutustua kahteenkin vanhaa kirjapainotoimintaa esittelevään näytökseen ja vanhojen painokoneiden esittelyyn. Toinen tapahtui maapallon toisella puolella, Uuden-Seelannin Wellingtonissa, toinen Leipzigin kirjamessuilla. Wellingtonissa vierailimme akatemiaprojektimme voimin Victoria University:n kollegojen luona ja neuvottelimme  lukemishistoriatietokannan tämänhetkisestä tilanteesta ja mahdollisuuksista sen kehittämiseen. Pitkästä maantieteellisestä etäisyydestä  huolimatta Uudella-Seelannilla ja Suomella on yllättävänkin paljon yhteistä omassa historiassaan ja myös nykypäivässään. Uusiseelantilaiset naiset olivat maailman ensimmäisiä äänioikeutettuja, Suomessa naisille annettiin äänioikeus toisena maana maailmassa ja ensimmäisenä eurooppalaisena maana vuonna 1906. Kummassakin maassa puhutaan kahta virallista kieltä, mikä näkyy myös katukuvassa. Uuden-Seelannin toinen virallinen kieli on alkuperäisasukkaiden puhuma maori. Myös maiden suhteellisen pieni koko on yhdistävä piirre.

Kaikki tämä aiheutti sen, että löysimme paljon yhteistä myös lukemiseen ja sen historiaan liittyvissä traditioissamme. Siitä huolimatta, että uusiseelantilaisten lukemiskokemukset alkavat vasta 1800-luvun puolimaissa ja lukemiskokemusten tietokantahankkeessa he keskittyvät ensi alkuun maailmansotien aikaiseen lukemiseen toisin kuin me uuden ajan alusta lukemiskokemuksemme ammentavat suomalaiset, kielelliset olot ja yhteiskuntarakenne loivat paljon yhteistä pohjaa keskustelulle. Tästä on hyvä jatkaa neuvotteluja.

Sydney Shep painaa Wai-te-ata Pressissä helmikuussa 2013

Vierailumme Wellingtonin Victoria yliopistossa huipentui tutustumiskierrokseen vanhassa kirjapainossa. Tunnettu kirjahistorioitsija Don McKenzie perusti vuonna 1962 kirjapainohistorian opetuskeskuksen Wai-te-ata Pressin. Painossa saa hyvän käsityksen käsinpainamisen kaikista vaiheista aina ladonnasta sidontaan asti. Painon nykyinen johtaja Sydney Shep, joka oli keskeinen henkilö myös yhteisissä tietokantaneuvotteluissamme, esitteli meille vanhoja painokoneita ja antoi meidän myös kokeilla ladontaa ja painamista autenttisilla välineillä. Vaikka pyynnöstämme saimme ladottaviksi melko suuria kirjaintyyppejä, niidenkin siirtely kasteista latomahakaan tuotti pienoisia vaikeuksia. Kärsivällisesti Sydney kuitenkin jaksoi meitä opastaa ja syy kirjakkeidenkin löytymättömyyteen kasteista oikeilta paikoiltaan vieritettiin surutta hänen oppilaildensa niskoille, joiden huolellisuudessa kuului olevan aika ajoin huomauttamista. Olen monesti nähnyt käsinladontaa ja siitä tehtyjä videoita, mutta tämä oli ehdottomasti ensimmäinen kerta, jolloin pääsin kokeilemaan sitä itse!

Toinen kiinnostava painamiseen liittyvä esittely odotti Leipzigin kirjamessuilla. Yhdessä hallissa oli koolla useita kirjahistoriaan keskittyviä museoita ja tutkimuslaitoksia, muun muassa Gutenberg-museo ja Leipzigin kirjapainomuseo. Gutenberg-museo havainnollisti Gutenbergin aikaista kirjanpainamista replikoiden avulla. Halliin oli sijoitettu valtava painokone, jonka ääressä hääräsi 1400-luvun lopun asuun pukeutunut kirjanpainaja esitellen painovälineitä ja painotekniikkaa. Vaikka aihepiiri oli entuudestaan tuttu, näin vanhojen välineiden käyttöä en ollut nähnyt autenttisessa tilanteessa, olkoonkin, että kyse oli uustuotannosta. Saimme kuulla myös kiinnostavia yksityiskohtia, muun muassa sen, että nahkapallot, joilla muste levitettiin, tehtiin usein koiran nahasta, koska koira ei hikoile nahkansa kautta. Näin muste säilyi parempana ja painojälki laadukkaampana. Ladonnan, kehilön sidonnan ja musteen levittämisen jälkeen seurasi tietenkin kiinnostavin vaihe, itse painaminen. Myös yleisö pääsi osallistumaan tähän vaiheeseen. Painaminen osoittautui yllättävän raskaaksi työksi. Nykyisillä työsuojeluvaltuutetuilla saattaisi olla monenlaista huomautettavaa ammattiin liittyvistä vaaroista. Painojälki oli joka tapauksessa välineistöllä hyvä ja kukin halukas sai mukaansa halutessaan itse painamansa arkin.

Leipzigin kirjamessut ovat kummallinen yhdistelmä ammattilaismessuja ja suuren yleisön messuja. Vain harva kustantaja myy kirjoja paikan päällä. Kuitenkin messut on kohdistettu entistä enemmän suurelle yleisölle ja perheille – erityisesti sarjakuvahallit vetivät puoleensa monenlaista teini-ikäistä roolihahmoa. Tänä vuonna erityisteemana oli Ukrainan, Puolan ja Valko-Venäjän kirjallisuus, mistä syystä itäisen Keski-Euroopan kustantajia oli paikalla tavallistakin enemmän.

Messujen yhteydessä suomalaisten tiedekustantajien ryhmämme tutustui niin Berliinin Suomi-instituuttiin kuin kuuli myös saksalaisen pienkustantajamaailman uutisia. Myös Saksassa pienkustantajat ovat ongelmissa kansallisen kielensä kanssa – odotukset englanniksi julkaisemiseen ovat koko ajan nousussa eikä kansallista julkaisemista juurikaan arvosteta, vaikka kielialueena Saksa on huomattavasti Suomea suurempi ja Saksan ulkopuolisten kieltä taitavien määrä on merkittävä. Suomi-instituutin yhteyshenkilöiden kanssa keskustelimme Frankfurtin vuoden 2014 messuista, joilla Suomi on kohdemaana. Mukava yllätys oli, että lukeminen on keskeisenä teemana esillä sielläkin. Suomalainen Pisa-tutkimus on tehnyt vaikutuksen saksalaisiin ja suomalaista lukukulttuuria arvostetaan. Lukemisen tutkimus on monella tapaa tällä hetkellä keskiössä myös suomalaisessa kirjahistoriassa, sen opetuksessa ja tutkimuksessa. Aiheesta löytyy varmasti yhteistyökuvioita myös Frankfurtin tulevia kirjamessuja ajatellen.

Vilnan yliopiston kirjatiedon ja dokumentaation laitoksen kirjahistoriallinen seminaari on juuri päättynyt. On aivan uskomatonta, että laitos pystyy järjestämään suuren kansainvälisen konferenssin joka vuosi, nyt jo peräti 21. kerran! Mahtaisiko tämä Suomen oloissa onnistua?

Kaikkien suurten kokousten järjestämiseen liittyy monenlaisia haasteita. Vilnassa yksi tällainen haaste on ollut konferenssin kieli. Historiallisista syistä johtuen konferenssilla on perinteisesti ollut kolme kieltä: englanti, venäjä ja liettua. Varsinkin ensimmäisinä konferenssivuosina kielivalikoima aiheutti turhautumia osallistujien joukossa. Englantia puhuttiin vain hieman, venäjää jonkin verran enemmän ja liettuaa, jota Liettuan ulkopuoliset osallistujat eivät yleensä osanneet, varsin  paljon. Viime vuosina kielikysymykseen on kehitetty ratkaisu: kaikilla kolmella kielellä pidettyjä esitelmiä simultaanitulkitaan. Täysin ongelmatonta ei tämäkään ole, mutta joka tapauksessa ratkaisu on lisännyt Liettuan ulkopuolisten osallistujien määrää. Osallistujat tulevat perinteisesti kaikista Baltian maista, Valkovenäjältä, Ukrainasta ja Venäjältä – usein mukana on jokunen suomalainenkin. Viime vuosina osallistujien joukossa on ollut myös puolalaisia ja kroaatteja.

Tällä kertaa konferenssin aiheena oli Creators of Scholarly Disciplines. Kaukaisin osallistuja oli kansainvälisen kirjahistorian kattojärjestön SHARPin puheenjohtaja, kanadalainen Leslie Howsam kutsuttuna keynote-puhujana. Hänen esitelmänsä käsitteli kirjahistorian opetusta, sen haasteita ja mahdollisuuksia.  Teemaa olisi tärkeää tarkastella kansainvälisesti laajemminkin kirjahistorian opettajakunnan keskuudessa.

Konferenssissa kuultiin kahden päivän aikana peräti 24 esitelmää, joissa tarkasteltiin sekä yksittäisiä kirjahistorian tutkijoita ja näiden saavutuksia että tutkimuksellisia avauksia erilaisten kirjahistoriallisten aineistojen hyödyntämisessä ja tutkimusedellytysten kehittämisessä. Tällaisen tutkimuksellisen rautaisannoksen jälkeen ei ole ihme, että konferenssin päättyessä yksi jos toinenkin osallistuja oli paitsi tyytyväinen konferenssin antiin myös varsin uupunut ja jo sekaisin siitä, mitä kieltä kunkin osallistujan kanssa tuli puhua.

     Työpöytä Vilnan

     yliopiston kirjastossa.

Lietttualaisille kirjahistorian opiskelijoille jokavuotinen konferenssi tarjoaa mahdollisuuden esitellä omaa tutkimustaan kansainväliselle yleisölle ja kuulla kommentteja pidemmälle ehtineiltä ulkomaisilta kollegoilta. Konferenssiosallistuminen ja siihen liittyvä esitelmien julkaiseminen Knygotyra-aikakauskirjassa on myös kytketty kirjahistorian opintoihin tavalla, joka väkisinkin motivoi opiskelijoita osallistumaan. 

Vilnan konferenssi on vuosien varrella kehittynyt varteenotettavaksi kirjahistorialliseksi tapahtumaksi. Hyvääkin on vara kehittää edelleen. Esitelmien aiheet, joilla olisi enemmän liittymäkohtia useampien maiden kirjahistoriaan ja konferenssin kielen suuntaaminen entistä voimakkaammin kohti yhtä kieltä, joka olosuhteiden pakosta todennäköisimmin olisi englanti, toisivat konferenssille varmasti vielä laajempaa näkyvyyttä kansainvälisessä kirjahistorian kentässä.

Kansalliskirjaston kesänäyttelyssä on tänä vuonna esillä reformaation tulo Suomeen ja sitä seurannut lukutaidon opetus ja kansankielisen kirjallisuuden julkaiseminen. Näyttely liittyy Helsingissä elokuussa 2012 järjestettävään kansainväliseen Luther-tutkimuksen maailmankonferenssiin, jonka aiheena on Luther as Teacher and Reformer of the University. Konferenssin järjestelytoimikunnan puheenjohtajana toimii professori Risto Saarinen, joka on yhdessä professorien Simo Heininen ja Tuija Laine suunnitellut myös Kansalliskirjaston näyttelyn. Näyttely on avoinna 7.6.–20.10.2012. Näyttelyyn liittyy kirja, joka sisältää artikkeleita ja näyttelyluettelon.

Kansankielisen kirjallisuuden synty

 Reformaation myötä Suomi osana Ruotsin valtakuntaa siirtyi 1500-luvulla katolisesta tunnustuksesta luterilaisuuteen. Muutos ei koskenut ainoastaan tunnustuksen vaihtumista, vaan sillä oli kauaskantoiset seuraukset myös koko kansansivistykselle. Martin Luther oli korostanut, että jokaisen tuli saada omakohtaisesti tutustua kristinopin perusteisiin. Tämän toteuttaminen edellytti sekä lukutaitoa että kansankielistä kirjallisuutta. Molempien tehostamiseen paneuduttiin huolella – Suomen reformaattorina ja kirjakielen isänä tunnettu Mikael Agricola käänsi ja julkaisi 1540–1550-luvuilla aapisen, rukouskirjan, messukirjan, Jeesuksen kärsimyskertomukset eli passion, Uuden testamentin ja osia Vanhasta testamentista suomen kielellä. Näin rahvaskin pääsi vähitellen osaksi kirjallista maailmaa myös omaehtoisena toimijana, ei vain kuunteluoppilaana.

Katekismus tutuksi monessa muodossa

Reformaatio levisi Suomeen suoraan Lutherin toiminta-alueelta, Wittenbergistä, jonka yliopistoon useat suomalaiset suuntasivat opintomatkansa ja palasivat sieltä mukanaan paitsi kirjallisuutta, myös uusia aatteita ja ajattelutapoja. Luther oli reformaation alkuunpanija ja hänen teksteillään oli keskeinen merkitys erityisesti kristinopin opetuksessa myös Ruotsin valtakunnassa. Kaikkein perustavin kirjanen tässä mielessä oli Lutherin Vähä katekismus, jota luettiin sellaisenaan ja jonka pohjalta piispat ja papit laativat useita erilaisia versioita kansanopetuksen tarpeisiin 1600–1800-lukujen kuluessa. Papistoa varten Luther laati myös Ison katekismuksen, jonka avulla kristinoppia oli mahdollista opettaa kansalle Vähää katekismusta syvällisemmin ja monipuolisemmin – Vähä katekismus oli näet tarkoitettu lähinnä kansan käyttöön.

Katekismus tuli tutuksi kirkkokansalle monessa muodossa. Sen lisäksi, että rahvas sai tutista kinkereillä ja lukukuulusteluissa muistellen ulkoa katekismuksen kappaleita tai tihruamalla sen tekstiä hämärässä pirtissä kirjasta, katekismukseen ei voinut olla törmäämättä esimerkiksi jumalanpalveluksen katekismussaarnan yhteydessä. Katekismus oli painettu mukaan ns. vanhaan virsikirjaan, sen kappaleet ilman selityksiä muodostivat aapisen perustan pitkälle 1800-luvulle asti ja koulua käynyt nuoriso luki sitä latinaksi ja joskus myös muilla pyhillä kielillä.

Kristinoppia toisuskoisille

 Katekismuksen avulla myös pyrittiin levittämään   luterilaisuutta  sekä  muiden tunnustuskuntien että kristinuskon ulkopuolisten ihmisten keskuuteen. Tätä tarkoitusta varten laadittiin muun muassa kyrillisin kirjaimin painettu luterilainen katekismus Stolbovan rauhassa (1618) Ruotsiin liitettyjä ortodoksisia karjalaisalueita varten, ruotsin- ja saamenkielisiä katekismuksia saamelaisten kristinopin opetusta varten sekä kauaskantoisimpana hankkeena ruotsin- ja intiaaninkielinen katekismus niiden intiaanien käännyttämiseksi, jotka asuivat Ruotsin Delawaren siirtokunnan alueella Pohjois-Amerikassa. Kaikki nämä julkaistiin 1600-luvun kuluessa, joskin saamelaiskatekismuksia ilmestyi vielä myöhemminkin.

Kiinnostus Martin Lutherin tuotannon suomennoksiin kasvaa 1800-luvulla

 Tultaessa 1800-luvulle Lutherin teoksista myös muut kuin katekismukset saivat yhä useammin suomenkielisen kieliasun. Tuona aikana Suomessa vaikutti useita herätysliikkeitä, jotka pitivät itseään Lutherin työn jatkajana. Erityisen suosittuja kääntämisen kohteita olivat reformaattorin postillat; kirkko- ja huonepostilla sekä yksittäiset saarnat. Lutherin ja Melanchthonin sadut suomennettiin jo vuonna 1854 ja Lutherin 500-juhlavuoden kunniaksi vuonna 1983 saduista julkaistiin uusi laitos. Kenties useimmin suomeksi painettu Lutherin kirjoituksista on hänen mietelmiensä kokoelma Mannaa Jumalan lapsille, joka ilmestyi ensimmäisen kerran suomen kielellä vuonna 1878. Viimeisin painos siitä otettiin vuonna 2010, jolloin se julkaistiin myös äänitteenä. Lutherin tuotantoa on ilmestynyt Valitut teokset -nimisenä sarjana (1908–1934, 1958–1959 ja 1983). Lutherin kirjoitusten julkaiseminen ja kääntäminen suomeksi jatkuu edelleen.